2,5-vuotiaan kehitys (osa 3)

Tämänhetkisten kehitysaskelien ensimmäisessä osiossa kerroin fyysisestä kehityksestä ja ymmärryksestä sekä toiminnanohjauksesta. Toinen osa käsitteli siisteyskasvatusta ja sosiaalista kehitystä. Nyt tajusin, mitkä kaksi täysin oleellista asiaa puuttu. Nukkuminen ja syöminen. Eli ei tässä vielä kaikki. Nyt kuitenkin siitä, millainen on 2,5-vuotiaan kehitys leikin osalta ja mitkä ovat tärkeimpiä havaintojani äidin näkökulmasta.

LEIKKI

Itsenäisesti leikkiin ryhtyminen on edelleen haasteellista. Nyt on kuitenkin otettu iso askel, kun päivä päivältä näen enemmän itsenäisiä auto- ja dubloleikkejä. Olen tässä kokenut oman äitiyteni ahaa-elämyksen. Olemme enemmän käyttäneet kotona aikaa siihen, että mallinnamme leikkiä. Suomeksi siis leikimme lapsen kanssa. Kerromme tarinaa: Mitä ihmiset ja eläimet voisivat puuhata, miten he voisivat jutella toisilleen ja minkälaisia tunteita heillä voisi olla. Ja mitä enemmän leikimme, sitä enemmän on nähtävillä itsenäistä toimintaa. Minä kun aiemmin ajattelin ettei itsenäistä leikkiä ainakaan tule, jos olen koko ajan kaikessa mukana. Dublojen ja puisten palikkatornien kokoaminen on vaihtunut tarinallisempaan suuntaan. Hän syöttää eläimiä, ja ihmiset matkustavat ja seikkailevat erilaisilla kulkuvälineillä.

Autot ajavat pitkin seiniä ja sohvapöydiltä alas. Luulenpa tiemme käyvän kohta vähän vanhemman serkkupojan traktori- ja autolaatikolle varkaisiin. Sen sijaan nukenvaatteiden ompelulla ei ole hurja kiire tai ainakaan suunnonta hoitoviettiä en ole huomannut viriävän. Hellyyttävä hetki oli, kun neiti halusi mennä keinumaan keinuhevosella ja halusi vauvan eteensä kyytiin. Hän piti niin huolellisesti vauvasta huolta. Sitten kun vauhti muuttui hurjaksi vauva pääsi hoitoon äidille, jotta huimapää sai kiitolaukata pappan vanhalla keinuhepalla kohti auringonlaskua. Kotileikkeijä tiedän neidin harrastavan päiväkodissa, mutta kotona leikkikeittiönurkka on ollut vähällä käytöllä. Olen vasta päässyt kyllä vihdoin todistamaan ensimmäistä itsenäistä kotileikkiä.

Nämä itsenäiset leikkihetket kestävät siis yleisimmin viitisen minuuttia, parhaimmillaan alle puoli tuntia. Eli mistään syvällisestä uppoutumisesta ei todella voida vielä puhua, joten ei kannata ahdistua jossei lapsella vielä ole monentunnin tarinallisia suuria seikkailuja. Jos joku muukin kuin meidän neiti on kohdussa ja äidinmaidossa saanut kengurubensaa niin ei siitä lasta voi syyttää.

Meillä on nyt ihan kunnon apinoimiskausi ja tätä pitäisi jaksaa hyödyntää kunnolla. Vähän kaikessa sitä kyllä hyödynnetään niin kuin lukemastaan voi päätellä. Neiti katsoo ihan tosi tarkkaan mitä ympärillä tekee ja matkii samoin. Kun yskäisee, hän yskäisee. Kun kaivaa nenää, hän kaivaa nenää. Kun isimies taputti äitiä vähän pepulle, tuli tenava perässä. Sillä erotuksella, että hänellä oli täyslatinki. Eli vähän tarttis alkaa miettiä mitä tekee ja mitä puhuu ympäristöimurin seurassa.

SUMMASUMMARUM

OIKEA AJOITUS JA KAUSITTAIN HARJOITTELU. Yhtenä tärkeimpänä havaintona itselleni olen joutunut kantapään kautta opettamaan, että kehitys tulee painollaan. On paljon asioita, joita pystytään harjaannuttamaan ja tekemään yhdessä, treenaamaan ja opettamaan. Mutta ei auta vaikka kuinka treenattaisiin, jos aika ei ole oikea. Kun vauvavuotena hätäpäissäni yritin selvittää mitä voin lapseni eteen tehdä, olin raivoissani ihmisten ”omalla painollaan” hokemista. Toivottavasti muistan edelleen kaikille vertaisille sanoa, että paljon voi lapsensa kanssa tehdä hyödyllisiä asioita, mutta tee se ilman suorituspaineita. Sylitysten Avaran luonnonkin katsominen on omanlaista harjoittelua.

LASTA MOTIVOIVA TEKEMINEN. Toinen tärkeä havainto on ollut oppia lukemaan lasta. Mikä häntä kiinnostaa? Mikä häntä motivoi? Mistä sen sitten tietää? Kokeilemme aika ajoin erilaisia juttuja. Kun tarpeeksi kauan on hakattu päätä seinään, päätämme ottaa takapakkia. Mukista juominen on yksi hyvä esimerkki. Viime syksynä yritimme ja yritimme, sotkimme ja sotkimme. Mutta ei siitä saatu aikaan kun kaikille paha mieli. Päiväkodissa neiti innostui Ikean muovisista snapsilaseista juomaan piimää. Nyt menee jo tavan lasista kaikki paitsi vesi. Tai enpä ole uskaltanut edes kokeilla. Viime syksynä otimme potkumopoharjoituksia vähän hampaat irvessä ilman tuloksia. Nyt lumien sulattua kaivoimme mopon naftaliinista ja johan rullasi.

Tänä keväänä olen myös huomannut lapseni opettavan minulle mikä on hänen kyvykkyytensä. Viimeksi viikolla leikkipuistossa osoitettiin, että nyt täytyy päästä kiipeilytelineeseen. Ensiajatus oli, että liian vaarallista ja olet liian pieni. Mutta onko hän? Tietenkään hän ei yksin kiivennyt ja kiipeilytelineen alla oli aikuinen, mutta hän veti itseään eteen päin köysistä ja ymmärsi, kun sanoin, mihin pitää asettaa seuraavaksi jalka tai käsi. Lankesin itse siihen, jota vastaan niin olen. Pitää miettiä miten voitaisiin pystyä eikä tyydytä siihen ettei vaan pystytä.

KANNUSTAVA VUOROVAIKUTUS. Kolmas, mutta tärkein kasvattamisen kulmakiveni on kannustava vuorovaikutus. Kuulin ensikertaa kannustavasta vuorovaikutuksesta harjoittelussani Ensi- ja turvakotiyhdistyksessä muutama vuosi sitten. Kasvatustapa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Se ei tarkoita etten koskaan menetä hermojani tai etten kiellä kiellettyjä asioita ja korota ääntäni. Mutta mitä se tarkoittaa, kerron siitä erikseen. Sen verran mullistava kokemus se on ollut omassa äitiydessä. Uskon sen tuoneen meille hyviä eväitä elämään.

Lapselleni: En kulje edessäsi, en takanasi. Yritän olla tukenasi, rinnallasi.