Haluaisin olla ennen kaikkea äiti

Vanhemmuus on vaikea laji ja monesti varsinaista kilpajuoksua ja toisten arvostelemista. Varsinkin vaikuttajilta saa usein kuulla, miten omaa tapaa toimia vanhempana saa jatkuvasti perustella. Tätä en tunnista itse oikeastaan ollenkaan, sillä saan häkellyttävän ihania viestejä sosiaalisessa mediassa siitä, miten kohtaan lapseni. Ja miten upeaa työtä teen hänen eteensä. Työtä. Sitäkö äitiyteni on?

Kannustavat viestit antavat hyvää fiilistä itselleni. On mahtava kuulla, että muut inspiroituu ja saa asennetta ja varmuutta omaankin vanhemmuuteensa sekä näkökulmia työhön. Tuntuu hyvältä ettei sanomisiani koeta paineita luovina tai pätemisenä. Tai varmasti sellaisiakin kokemuksia on, mutta he eivät koskaan kerro sitä ja lopettavat varmaankin vain seuraamiseni.

Mietin myös kuinka paljon ihmiset ajattelevat etteivät he uskalla tai viitsi sanoa, kun ajattelevat että on muutenkin rankkaa, kokevat sääliä tai ettei vammaisen lapsen vanhemmutta ole korrektia haukkua. Nyt tämä kuulostaa siltä, että kaipaan shaibaa niskaan muilta. No en. En tiedä saako tästä ajatuskelasta kiinni. Ehkä erityisen lapsen vanhemmat tietää mitä tarkoitan.

Tämä kaikki saa aina välillä minut miettimään, että mitä minä oikein teen arjessani? Kuka minä olen tyttärelleni?

Minua ei ole tunnustettu omaishoitajaksi eli en saa omaishoidontukea ja siihen liittyviä muita tukia. Kriteerit ovat jokseenkin salamyhkäiset ja jokaisessa kunnassa omanlaiset. Mutulla voisin kuitenkin sanoa, että ero keskiverto 4-vuotiaaseen on kuitenkin jo sen verran iso, että ajattelisin kriteerien täyttyvän. Haluanko edes olla omaishoitaja? Omaishoitajuushan on työtä. On erilaista olla puolison tai oman vanhemman omaishoitaja kuin oman lapsen. Oman pienen lapsen. Millaista se on?

Ennenkaikkea olen äiti. Vai olenko?

En hetkeäkään epäile, ettemmekö olisi tehneet töitä keskivertolasta enemmän esikoisen kasvun tukemiseksi. Hän on lapseni. Olemme tehneet tietoisen valinnan, että haluamme tehdä hänen tulevaisuutensa vuoksi töitä jo varhaislapsuudessa, koska uskon varhaiskuntoutukseen ja herkkyyskausiin myös vammaisten lasten kohdalla. Onko se työtä? Vai vanhemmuutta? Ainakin tuntuu, että tämä käy työstä.

Olen puhunut aiemmin siitä, miten lähes aina on todettu: ”Ei hän nyt niin paljon ikäisestään eroa”. Mitä enemmän tiedän millaista on toisenlainen vanhemmuus, tiedän millaista sontaa tuo väite on.

Olen vanhemmuudessani oppinut ihan hirmuisesti relaamaan ja menemään arjen flowssa, mutta en silti saa enää koskaan ”kuntoutusaivojani” pois päältä. En pidä sitä huonona asiana, mutta koen sen olevan merkityksellinen ero omassa erityisessä vanhemmuudessa verratessani vanhempia, joilla ei ole erityislapsia. Minä en ole pelkkä äiti.

Sanonta ”Arki on itsessään kuntouttava” pitää ihan täysin paikkansa. Se millaista arjen sisältö on ei ole merkityksetöntä ja mikäli en tiedä miten teen leikistä, syömisestä ja suihkusta kuntouttavaa, ei se silloin sitä ole.

Minunkin vanhemmuuteen kuuluu päivät, jolloin kärsivällisyyttä ei ole tippaakaan ja paras mihin pystyn on pukea lapsi makaronina osallistamatta ja telkkarin päälle laitto. Hampaat jää pesemättä ja se korvataan pastilleilla. Jos jaksaa. On päiviä, jolloin huudan mitättömistä asioista, vaikka en tarkoittaisi. Otan liian kovaa käsivarresta ja riuhtaisen mukaan, vaikka ei tahtoisi. On päiviä, kun tekisi mieli sen lapsen lattialle heittämän jugurttikipon perässä heittää lapsi itse. Väsymys tekee puolestamme asioita, joita emme toivoisi ja saa mieleemme ajatuksia, joista emme uskalla kenellekään puhua. Jossei ole koskaan kokenut väsymystä, ei ehkä osaa samaistua.

Toisaalta ajattelen vanhemman vihan ja väsymyksenkin olevan hyväksi lapselle tiettyyn rajaan asti, myös vammaiselle lapselle. Nähdä myös vanhempien vajaavaisuus, katkeamispiste ja hauraus. Turvallisessa ympäristössä nähdä, miten ihmisillä on myös huonoja päiviä. Silloin ehkä lapseni myös myöhemmin ymmärtää, että joskus ihmiset suuttuu. ”Aiheesta” tai ilman että toisella on siihen osaa tai arpaa. Ja toisaalta lapsi saa harjoitella miten reagoida toisen huutamiseen, kiukutteluun ja itkuun.

Omien myrskyjen tyynnyttyä olen sentään lapsilta oppinut pyytämään anteeksi käytöstäni ja kertonut miltä minusta tuntui. Liian helposti myös tulee sanottua, että suutuin koska et totellut. Silloin lapsi kasvaa ymmärrykseen, että hänellä ei saa olla huonoja hetkiä ja omaa tahtoa, jotta en ole vihainen. Yritän sen sijaan kertoa väsymyksestä, jonka vuoksi en jaksanut olla kärsivällinen, vaikka pitäisi. Lapsi ei välttämättä vastaa tai katso edes päin, mutta enemmän häntä hämmentää epävakaa aikuinen, joka ei yritä selittää hetkellistä turvattomuuttaan ja tunnekuohujaan. Tämä on ehkä se normaalein osa vanhemmuuttani.

Monen erityiseen vanhemmuuteen kuuluu sosiaalityötä, sairaanhoitoa, apuvälinetekniikkaa, futurismia, terveydenhuoltoa, mielenterveystyötä, edunvalvontaa, salapoliisityötä… Tästä oli napakka ja erittäin hyvä kirjoitus nimimerkillä Helsingin Sanomissa marraskuun alussa. Mielipidekirjoitus kertoi siitä, että vammaisen lapsen oikeudet ne ovat kun uuvuttavat, ei niinkään lapsi. Olen kirjoittanut samasta aiheesta aiemmin. Linkit niihin löytyy alta.

Meidät uuvuttaa byrokratia – ei downin syndrooma

Kuka tukee ja ketä?

Haluaisin olla katselemassa lapseni harrastusta enkä sillä välin selvittämässä, mistä numerosta saan uusia isompia vaippoja lapselle. Haluaisin kalenterini olevan täynnä merkintöjä lasten synttärikutsuista enkä to do-listoja hoitamattomista lapsen asioista. Haluaisin leikkiä lapseni kanssa nukkeleikkiä enkä miettiä milloin 4-vuotias lapseni aloittaa oppivelvollisuutensa. Haluaisin lapseni voivan leikkiä turvallisesti omalla pihallaan läsnäollessani enkä tapella viranomaisten kanssa siitä, onko piha-aita tarpeellinen vai tarpeeton hänen vaarantajuttomuutensa ja äkkipikaisuutensa vuoksi. Haluaisin, että näkemykseeni ja kokemukseeni lapseni asiantuntijana luotettaisiin, eikä tunnin tapaamisessa tai puhelimen päässä vedettäisi omia johtopäätöksiä siitä millaista todellinen arki kodissamme on.

Ennen kaikkea haluaisin olla äiti.