Kateus toisten lapsia kohtaan

Aihe on nolo, mutta koskettaa varmasti aika montaa vanhempaa. Kateudesta kirjoittaminen on ollut työpöydällä jo useamman vuoden, mutta se ei ole valmistunut koskaan. Nyt alan olla sinut enkä enää häpeile enää niin paljon sitä, että olen ollut kateellinen. Ja tulen varmasti vielä olemaan.

Olen jäänyt itse itselleni kiinni kahdenlaisesta kateudesta. Kateudesta ”tavallisia” lapsia kohtaan ja kateudesta toisia down-lapsia kohtaan. Kateus toisia down-lapsia kohtaan on jopa pahempaa. Miksi koen vääryyttä ja kitkerää tunnetta toisen kehityksen edistymisestä, kun tiedän, että hänen taitonsa jos joku ei ole tullut sormia napsauttamalla tai ainakaan itsestään selvyytenä?

Päiväkodin alkaessa reilu 1-vuotiaana oma lapseni istui lattialla hievahtamatta, kun monta kuukautta nuorempi lapsi seisoi tukevasti, kun häntä puettiin kotiin.

Miksi tuo jo kävelee ja meidän ei, mietin. Miten noin pieni voi puhua jo noin selkeästi? Miten tuo lapsi voi syödä tuollaista sitkeää lihaa, kun oma lapsi todennäköisesti joko ottaisi sen käteensä ja heittäisi lattialle tai tukehtuisi siihen pieneen kimpaleeseen?

Parhaimpia ja pahimpia paikkoja vertailulle ovat olleet perhekahvilat, päiväkodit ja muut paikat, jotka vilisee lapsia. Usein puhutaan vuolaasti siitä, mitä meidän Hertat ja Tertut osaa. Ja näenhän minä sen omillakin silmilläni. Minäkin olen ylpeä lapsestani. Siellä muiden oodien keskellä oma ylpeyteni vaan hukkuu. Ja tukehtuu.

Usein epätoivo ja kateus hiipivät pelipaikalle silloin, kun omassa elämässä joku asia junnaa tai kaikki asiat tuntuvan menevät toistuvasti kaasu pohjassa päin seinää. Tai muuten vaan on väsynyt ja kaikki vituttaa.

Koen vauvavuoden olleen osaltani pahinta aikaa vertailulle. Silloin tietyt virstaanpylväät ja kehitysaskeleet tulevat niin nopealla temmolla. Eikä erityiset siinä temmossa mukana pysy. Osa toki paremmin ja aika mukavasti mekin siinä mukana räpiköimme.

Ensimmäinen iso henkinen isku tuli itselleni kuitenkin 1-vuotissynttärien aikaan. Lapset alkoivat kävellä, puhumaan sanoja ja söivät ja joivat itse. Me harjoittelimme konttausasentoa. Väistämätön sopeutuminen kehityksen viivästymiseen alkoi silloin.

Vauvavuonna olimme muskariryhmässä hieman nuorempien vauvojen kanssa, joka teki henkisesti ihan hyvää. En ajatellut niin paljon minkä ikäisiä vauvat olivat, vaan sitä, että kehitys oli suurinpiirtein samaa luokkaa.

Esikoisen ollessa kyseessä ei ole ollut sisaruksia joihin verrata kehityskaaria. Samalla en ollut luonut itselleen mitään odotuksia kehityksestä, vaikka hämärät muistikuvat virstaanpylvistä onkin kouluajoilta.

Olimme ja olemme puolisoni ja lähipiirini kanssa aidosti vain ihmeissämme ja onnellisia jokaisesta kehitysaskeleesta ja joka päivä katsomme lastamme ylpeydellä. Ja kerromme sen myös hänelle.

Lusikka ensi kertaa omaan suuhun, konttausasennon löytyminen, ensimmäinen palikka toisen palikan päälle, potkupyöräilyn oppiminen… Voi sitä riemun määrää. Näistä iloista on aidosti voinut omassa vertaispiirissä. Siellä tiedetään tasantarkkaan kuinka isoja asioita sohvalle kiipeäminen tai pipon päähän laittaminen itse on. Omassa kuplassa oli hyvä ilakoida. Siellä todellakin tiedetään, miltä pieni kehitysaskel tai jonkin ei toivotun toiminnan loppuminen tuntuu.

Miksi sitten tuntuu niin väärältä tai epäreilulta, että toisen vammainen lapsi osaa jo jonkin asian ja omalla lapsella ei ole viitteitäkään tästä taidosta. Miksi se toinen on oppinut sen ilman satojen tuntien harjoittelua? Miksen minä pysty vain aidosti iloitsemaan toisten onnistumisista?

Koen tästä häpeää myös sen vuoksi, että tiedän meidän kehityksen menneen suhteellisen mukavasti eteenpäin. Pikku hiljaa, mutta ei suuria takapakkeja tai taantumia. Miltä tuntuu heistä, jotka ovat vammaistenkin piirissä kehityksessä keskiverron alapuolella?

Totta kai me kaikki tiedämme ettei kehitys ja sen eteneminen vähennä ihmisarvoa millään tavalla. Silti jokainen vanhempi toivoo lapsensa kehittyvän ja oppivan taitoja ja ilmaisemaan itseään. Olisi outoa jos ei toivoisi. Kun asiat eivät menekään niin kuin on ajatellut, on oma pää ja henkinen kasvu itsensä kanssa pitkä prosessi.

Lääkkeeksi häpeään annan kaikille käskyn hakeutua joka tapauksessa ihmisten pariin, en sieltä pois. Lukkiutuminen neljän seinän sisälle on vahingollista sekä itselle että lapselle.

Väistämättä katsomme toisten somekanavia, luemme uutisia, lehtiä ja artikkeleita. Lapsia vilisee joka puolella. Ruutuja tuijottamalla näemme vain sen yhden puolen tästä totuudesta. Elävässä elämässä näkee usein ihmisyyttä ja inhimillisyyttä paljon enemmän.

Vertailuni muihin lapsiin on pikku hiljaa sammunut. En voi väittää sen loppuneen täysin vieläkään ja tuskin loppuukaan. Hätkähdän edelleen, kun 2-vuotias höpöttää heleästi ja artikuloi niin päivänselvästi. Hätkähdän myös , kun esikoinen luettelee muovisia kirjaimia ja tunnistaa niitä. Vau. Mun tyttöni. Miten hän jo osaa tuollaistakin. Läpsäisen itseäni poskelleni. Taas. Lopeta se lapsesi aliarvioiminen. Rajat ja rajoitteet on meidän omassa päässä.

Kateus on ehkä siirtynyt lapsista heidän vanhempiinsa. Toiset aikuiset voivat jutella leikkipuiston laidalla ja verkostoitua keskenään. Minä verkostoidun kiipeilytelineen verkon ja heidän lapsiensa kanssa samalla, kun varmistelen ja tuen lastani kohti omia pilviä.

Eipä siinä. Siellä minä teen ruohonjuuritason tasa-arvokasvatusta ja vaikutan asenteisiin ja arvoihin ehkä enemmän missään muualla.