Kohtaamiset, jotka lämmittävät minua edelleen
Olen puhunut paljon siitä, miten paljon ongelmia kohtaamisiin varsinkin lasten kanssa liittyy. Tällä viikolla kirjoitin epäselvistä ja epätasa-arvoisista koronaohjeistuksista varhaiskasvatuksessa ja mikä kaikki siinä meni myttyyn lopulta. Puhun niistä sen vuoksi, että en ole ollut asioideni kanssa yksin ja välillä pölyn laskeuduttua miettii, oliko kohtaaminen sittenkään niin kohtuuton. On se monesti ollut. Asiaton, loukkaava ja varsinkin herkässä tilassa olevalle.
Meillä on matkan varrella onneksi ollut myös valtavan onnistuneita kokemuksia kohtaamiseen suhteen. Ei yhtään kädenlämpöisiä, vaan sellaisia, jotka saavat minut uskomaan ihmisyyteen. Niistä haluan kertoa nyt.
Esikoisen synnytys
Esikoisen synnytyksessä kaikki kävi niin äkkiä. Synnytyksessä mukana oli kätilö ja kätilöopiskelija. Pääni ei pysynyt mukana siinä, että ehdin olla sairaalassa synnyttämässä vajaa puoli tuntia ja lapseni vietiin hetken jalkojeni päällä olon jälkeen teho-osastolle. Illalla teho-osastolla vierailun jälkeen minä jäin yksin synnyttäneen äidin kanssa samaan huoneeseen kuuntelemaan itkua ja iloa verhon takana. En muista tuliko synnytyksessä mukana ollut kätilö jo samana iltana, mutta ainakin seuraavana päivänä hän tuli kyselemään fiiliksiäni ja totesi että hoidin homman himaan ihan hirmu hienosti. Minulle tuli tunne, että kätilö tuli varta vasten tapaamaan minua osastolle ja häntä kiinnosti miten voin hurjan ensisynnytyskokemukseni jälkeen. Tuli tunne, että henkinen hyvinvointini todella kiinnosti kätilöäni.
Esikoisen kanssa ollessa lastenklinikalla leikkauksessa heidän sosiaalityöntekijänsä otti meidät huomaansa. Hän selvitti meille mitä tukea me voimme hakea ja tarjosi kaiken oleellisen yliviivaustussilla yli vedettynä. Tämä on sitä tukea ja apua, jota tarvitsee, jotta voi keskittyä itse olennaiseen. Eli omaan ja puolison jaksamiseen ja oman vastasyntyneen tukemiseen leikkauksen jälkeen.
Esikoisen neuvolassa
Esikoisen terveydenhoitajat vaihtuivat vauvavuotena neuvolassa tiuhaa tahtia, mutta hetken meillä ehti olla pidempään yksi terkkari. Hän kohtasi esikoisen kuin kenet tahansa. Hän kannusti aloittamaan pottailut heti puolen vuoden jälkeen hänenkin kanssaan eikä missään kohtaa ajatellut ainakaan ääneen ettei ole järkeä, koska downit oppivat kuivaksi keskimääräisesti paljon myöhemmin. Samoin vauvan vaikean ummetuksen kanssa hän mietti kanssani myös ruokavaliota ja millaisia asioita voisi lääkkeiden rinnalla kokeilla. Hän etsi syytä kanssani eikä hoitanut vain oiretta.
Kuopuksen synnytys
Kuopuksen synnytyksessä iltavuoroon tuli nuori, ehkä minun ikäiseni nainen. Tuon nuoruuden taas kerran esiin, koska lähtökohtaisesti nuoret mielletään aina kokemattomiksi ja turvattomiksi. Minäkin kauhistuin, että tuleeko tästä nyt mitään. Minun epäilykseni hävisivät kuitenkin ensimetreillä.
Kätilöni oli aivan uskomattoman levollinen, rauhallinen ja kuitenkin energiaa säteilevä. Kätilö kunnioitti toivettani mahdollisimman luonnollisesta synnytyksestä. Hän osoitti sitä kertomalla lääkkeettömistä kivunlievitysmahdollisuuksista ja vähemmän kajoavista lääkkeistä, kuten pudendaali-puudutuksesta eli häpyhermon puudutus. Hän antoi puolisoni käyttöön TENS-laitteen, koska se oli hänelle oman työnsä kautta tuttu. Se oli varmasti puolisollekin tärkeää kokea olevansa avuksi ja olla osa sitä isoa ja mullistavaa rutistusta.
Mainittakoon vielä etten ole lääkevastainen, mutta koska esikoinen oli tullut lopulta niin nopeasti ilman lääkkeitä eikä minulle ollut jäänyt huonoa kokemusta kivuista, toivoin saman taktiikan toimivan myös nyt.
Äitiysneuvolassa kuopusta odottessa
Odottaessani kuopusta äitiysneuvolan terveydenhoitajamme osasi puhua ja olla vaikeiden asioiden äärellä. Hän ihmetteli miten emme ole saaneet esikoisen raskausaikana tukea ja puhua psykologin kanssa elämänmuutoksesta ja tunteista, joita kävimme läpi. Hän ei kuitenkaan taivastellut ja voivotellut menneitä, vaan hänellä oli selkeä ja rauhallinen asenne, että tehdään se mitä tulevaisuudessa on tehtävissä.
Hän osasi puhua poskia punoittavista aiheista täysin rennoin rantein ja luonnollisena osana elämää. Erityisesti tähän terveydenhoito tarvitsisi lisää tukea. Oli kyse peräpukamista, seksistä, vammaisuudesta, masennuksesta tai hiivatulehduksesta, sen pitäisi olla hoitajalle ihan yhtä luonteva kysymys kuin mitä eilen tuli syötyä.
Esikoisen kanssa käsidesin juonnin jälkeen päivystykseen
Viim alkusyksyiseltä päivystysreissultamme muutama viikko sitten haluan nostaa erityisesti nuoren miehen, joka oli kandi-vaiheessa. Hän tervehti meitä omalla etunimellään, jonka jälkeen olin jo todella vaikuttunut. Hän loi leppoisan tunnelman, ei yhtään hierarkista tai ylhäältä päin katsovaa. Heillä synkkasi myös neidin kanssa vallan mainiosti. Hän oli avoimin mielin. Se monesti riittää.
Samalla reissulla vähän jännitin myös, että kuinka paljon nyt tentataan sitä, miten lapseni on saanut käsidesiä itselleen. Kukaan ei kuitenkaan kyseenalaistanut vanhemmuuttani. Se tuntui hyvältä. Käsivarsiin puuduteainetta laittaneet hoitajat myös kuulivat minut, kun kerroin miten se saadaan kaikkein parhaiten laitettua. Esikoinen sai kokeilla myös alkometriin puhallusta monta kertaa rauhassa ja hoitaja kehui esikoista lopuksi miten hienosti hän yritti. Kirsikkana kakun päällä laboratorion työntekijät kysyi miten olemme tottuneet verikokeen ottamaan ja sillä mentiin.
Rakenneultrassa tapaamassa baby number #3
Kätilö antoi vaikutelman ettei mihinkään ole mikään kiire ja saan kysyä ja ihmetellä hänen kanssaan mitä tahansa. Hän selitti kun kysyin tarkentavia kysymyksiä. Puoliso ei päässyt mukaan ultraan ja pyysin, että saisin kuvata ultrahetken. Oikeastaan olisi puoliso ollut mukana tai ei niin saimme aivan ihana muiston. Kuvaamista ja videokuvaamista pitäisi arvostaa terveydenhuollossa paljon enemmän osana hoitoa. Sen terapeuttinen vaikutus on monelle valtavan suuri ja valokuvaterapiahan on oma terapian muotonsakin.
Minulle tuli tunne, että me ihmettelemme yhdessä uutta elämää ja hihkumme kun näemme hänen avaavan suutaan ja heiluttavan kättään kuin viestiksi, että terveisiä sinne teille.
Mainittakoon samalla vielä sikiöseulontaan liittyvä ultra, jonka teki miespuolinen kätilö. En tiedä miksi koen epäluuloisuutta mieskätilöitä kohtaan, mutta hän teki minun ja puolisoni olon mukavaksi. Hän selitti ja vastasi kysymyksiin ymmärrettävästi eikä puhunut vain minulle. Hän oli liikkeissään sähäkämpi kuin rakenneultran tehnyt kätilö, mutta hän oli todella varmaotteinen ja herätti meissä luottamusta. Hän kysyi sekä alussa että lopussa olisiko meillä jotakin mistä haluaisimme puhua.
Tällaisia ihania, lämpimiä ja unohtumattomia kohtaamisia lisää, kiitos <3
Niitä viime syksynä teidän jakamia kohtaamiskokemuksia voi lukea alta:
Yksikin huono kohtaaminen voi jättää elinikäiset haavat (I)
Yksikin huono kohtaaminen voi jättää elinikäiset haavat (II)
Syksyllä 2017 kirjoitin omia kokemuksia siitä millaisia kokemuksia minulla on ollut ammattilaiset kanssa:
Ihania kohtaamisia! Mulle tuli tätä lukiessa mieleen oma kohtaaminen kätilön kanssa sen jälkeen kun meidän esikoisen sykkeitä ei enää löydetty rv 32 ja jouduttiin jäämään sairaalaan käynnistämään synnytystä. Kätilö tuli huoneeseemme ja oli meidän kanssa hiljaisuudessa tovin. Sitten hän kertoi mitä seuraavaksi tapahtuisi ja vakuutti meidät siitä, että vaikka meidän vauva syntyy kuolleena niin ollaan silti äiti ja isä. Se oli mulle tärkeää.
Tuollainen kokemus on varmasti erittäin tunteikas ja vahva. Ihan hurjan ihana kuulla, että teidät on osattu kohdata siinä hetkessä. Ja vieläpä lohtua tuovilla sanoilla. Kiitos kokemuksesi jakamisesta.