Kun väreistä tulee tyttöjen ja poikien värejä

Tämän päivän olen tiennyt tulevan. Poikaoletettuni rakastaa käyttää värejä ja valitsee mielummin keltaiset kuin tummat housut ja kirjavan paidan kuin yksivärisen. He ovat myös ihan muitta mutkitta pukeneet pinkit hanskat, joissa on kukkia. Ja esikoinen kouluun kypärälakin ja haalarit. Itse olen miettinyt pitäisikö katsoa jotain neutraalimpaa, vaikka hanskathan ovat siis tosi siistit, kädessä hyvät ja tosi helppo pukea. Ja mikä sen helpompi kuin haalari ja kypärälakki, niitähän me kolmekymppiset taas käytetään, kun mukavuus ennen kaikkea. Sitä paitsi meillä on ne jo. Silti mietin, pitäisikö olla altistamatta lapsiaan näille ikäville keskusteluille. Olen hävennyt ajatuksiani. Minäkin mokoma feministi. Tässähän on tuhannen taalan paikka rikkoa niitä normeja, joita lapsen elämässä ei kuuluisi alun alkaen edes olla. Kasvattaa lapsen itsetuntoa ja rakentaa kaikille lapsille kevyempää tietä olla sellainen kuin on.

Olen myös kuullut juttua, että pienet lapset, pienet murheet. Tämä tällainen myytti ansaitsee oman postauksensa, mutta saan kyllä kiinni, mitä sillä tarkoitetaan. Jos päiväkodissa pahinta on toisen tönäiseminen tai pipon värin arvostelu, koulussa työnnetään päitä vessanpyttyyn ja somessa mitätöidään niin, että lapset menettää halun elämään. Mutta mä uskon, että tää kaikki lähtee sieltä hiekkalaatikolta ja siksi just nämä pienet murheet täytyy kuulla tosi isosti.

Urpo pipo

Tänään ihmettelin aamulla, miksi lapsi repi tupsua oranssista kypärälakistaan. Hän ei kuulemma pidä siitä ja tarvitsee sinisen pipon. Ymmärsin heti kysyä, onko joku sanonut hänelle kurjasti piposta. Hetken mongertelun jälkeen tuli ilmi, että päiväkodissa oli sanottu, että se näyttää urpolta.

Kerroin, että hänen piponsa on upea ja sopii hänelle tosi hyvin. Yritin jutella, että ehkä päiväkotikaveri on kateellinen piposta ja haluaisi itse samanlaisen. Tai ehkä joku on hänelle sanonut kurjasti jostakin hänen vaatteestaan ja hän purkaa omaa pahaa mieltä sinuun. Ehdotin, että hän voisi kysyä toiselta lapselta, että haluaisiko hänkin tällaisen pipon. Liian pelottavaa kuulemma. Muistan itsekin vielä tosi hyvin, että on tosi vaikea sanoa kasvotusten mitään takaisin, jos joku sanoo jotain ikävää. No, on se vieläkin.

Lapsilla on niin hitsin iso tarve kuulua joukkoon, että ne tekee sitä hinnalla millä hyvänsä. Pitää vielä jutella siitä, miten ihanaa on, että kaikki ei pukeudu samalla tavalla ja saa tykätä just sellaisista asioista kuin tykkää. Sillä mitä on päällä ei ole mitään merkitystä sen kanssa, kenen kanssa tuntuu hyvältä leikkiä. Ja jos päiväkodista ei löydy sellaista tyyppiä, jossain sellainen on ja voidaan yhdessä etsiä.

Värit kertoo ilosta, rohkeudesta ja siitä kuka on. Okei te kaikki gootit siellä, mustiinkin pukeutuvat voivat ehdottomasti olla iloisia ja rohkeita, mutta valitseeko lapsi itse lähtökohtaisesti pelkästään tummat vaatteet jo pienestä pitäen, jos saa päättää? En tiedä, menipä kiehtovaksi ja syväksi tämä pohdinta. Ainakin turvallista on kertoa, että meistä jokainen tykkää erilaisista asioista ja niin on myös vaatteiden kohdalla. Vaatteet on myös tosi kalliita, eikä kaikilla lapsilla ole mahdollista päättää, minkä värisiä vaatteita he käyttävät.

Oli miten oli, miten tärkeää meidän aikuisien onkaan vahvistaa lasten itseluottamusta. Niin helposti me luistutaan vaan kieltämään ja torumaan ja kasvatus kohdistuu siihen, mitä ei saa tehdä ja ripotellaan häpeää lapsen päälle, vaikka sitähän lapsi osaa tuntea hyvin varhain ihan ilman sanomattakin.

Haluaisin siis ajatella, että tätäkään keskustelua ei tarvitsisi käydä vain sanomalla, että kenenkään ulkonäköä ei arvostella ja kommentoida. Kaikille ehkä kivempia keskusteluja saa aikaan, kun vaikka kirjoja lukemalla tutkii eri värisiä vaatteita ja katselee ihaillen erilaisia ihmisiä.

”Vau, oletpa sä kaunis”

Lapsia ei voi liikaa ihailla. Moni meistä jo osaa kehua, kun on reipas ja taitava, mutta lapsi tarvitsee myös puhdasta ihailua, että vain on. Eikä tämä tarvitse liittyä mihinkään ulkoiseen olemukseen. Kaikkein kauneimmillaanhan me ollaan silloin, kun meidän silmät tuikkii, me ollaan innoissaan ja täynnä täpinää. Kaikki sukupuolet ovat kauniita ja komeita, mutta usein me vältellään pojille puhumasta kauneudesta ja tytöille komeudesta. Haastan sut käyttämään kumpaakin sanaa. Myös itseä kohtaan.

Muita turvallisia lausahduksia käyttää:

”Sä näytät hyväntuuliselta / iloiselta!”

”Sä olet ihana / rakas!”

Jos lapsi on valinnut itse vaatteensa, keikistelee ja pyörähtelee, ehdottomasti lasta voi silloinkin ihailla. Ja vaikka kysyä, jos ihan itse ei allekirjoita asukokonaisuuden upeutta:

”Miltä susta tuntuu noissa vaatteissa?”

Ja jos lapsi sanoo vaikka hyvältä tai ihanalta tai mitä vaan, siihen voi sanoa täysin rinnoin:

”Onpa ihana juttu!”

Muistan itse edelleen, miten jouduin 7-vuotiaana laittamaan väkisin päälle sellaisen tummansinisen paidan, jossa oli jokin kuvio. Hei siellä kotona, anteeksi on annettu, ei kaunoja. Sitä vain aina ajattelee, että sillä ei oo mitään väliä, mitä sillä lapsella on päällä, jos lapsella on hyvä olla. Aikuisenakin menee päivä helposti pilalle, jos on valinnut vaatteet, missä ei ole hyvä olla.

Tärkeää lasten olisi myös saada kuulla, kun aikuisten puhuvat itsestään ja toisistaan nätisti. Ei ole mitenkään omahyväistä sanoa peilin edessä, että näyttääpä ja tuntuupa tänään hyvältä.

Tässä asiassa poikien maailma on tosi paljon kovempi kuin tyttöjen. Ritari- ja autoleikit sallitaan paljon iisimmin kuin pojille prinsessa- ja nukkeleikit. Me myös tiedostaen ja tiedostamatta ohjataan lapsia stereotyyppisiin leikkeihin. Sinisen ja vihreän eri sävyt on myös tytöille myös useammin ok kuin pojilla pinkin sävyt, kukkakuoseista nyt puhumattakaan.

Mitä vanhemmaksi lapset kasvaa, sitä helpommin he alkavat pitää asioita itsellään. Tällä hetkellä paras tapa vaalia keskusteluyhteyttä on mennä lapsen kanssa nukkumaan. Pötkötellä vieressä kertoo toiselle, että nyt minä kuulen sinut. Kun maailma ympärillä rauhoittuu, ajatukset ja päivän tapahtumat pulpahtaa mieleen. Silloin tulee ne kiperimmät kysymykset ja syvimmät sisäiset haavat ilmi. Mikään ei tunnu niin hyvältä, kuin päättääkin antaa lapsen kertoa vielä ”yks pikku juttu” ja näkee pienen lapsen maailmantuskan hellittävän, kun asiasta on yhdessä juteltu.