Labour ward

Lupailin kertoa synnytysosaston meiningistä, millä vietimme kaksi viimeistä harjoitteluviikkoa. Henkilökohtaisesti mua harmittaa, ettei saatu mahdollisuutta olla siellä pidempään, koska se oli oikeasti ainoa paikka leikkaussalin lisäksi, missä mä oikeasti opin asioita ja me ei oltu opiskelijoina ihan pelkkää ilmaa. Se oli ensimmäinen kosketus äitiyspuolen asioihin ja oli itsellä mielenkiinnonkohteena alun alkaenkin. Toisaalta se oli myös yksi karuimmista osastoista toimintatapojen ja lääkkeiden puutteen vuoksi.

Itsessään synnytykset ei olleet mitään tähtitiedettä. Se oli nainen lavetille ja siinä se oli oman onnensa nojassa niin pitkään, että kohdunsuu oli 10 cm auki ja annettiin lupa ponnistaa. Sikiökalvot puhkaistiin, muksu ulos, napaklipsut kiinni ja napanuora poikki. Suurimmat rämmäleet puhdistetaan silmiltä ja suulta ja sitten punnitukseen ja mittaukseen, jonka jälkeen kääritään kapaloon. Äitille oksitosiinia reiteen istukan syntymistä auttamaan, sitten kursitaan kiinni jos tarvetta. Tuore äiti saa hetken pötkötellä jossei itsekseen jaksa liikahtaa. Muuten se on soronoo ja pärjäilkää.

Etualalla olevat töttöröt on sydänäänten kuunteluun vatsan päältä.

Ensimmäinen yritys tehdä yövuoro ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Me oltiin ihan innoissamme pakattu eväät laukkuun ja tarmoa täynnä päätettiin kerää kaikki rohkeus ja mennä sairaalalle apostolin kyydillä. Molemmat oli kyllä koko matkan niin jännäkakat housussa, että vannottiin sen olevan ihan vihoviimeinen kerta, kun kävellään ominemme pimeässä ja syrjässä.

Melkein kaks tuntia sairaalan seiniä potkittuamme sairaanhoitaja totes et lähtekää himaa, ei tääl tapahdu mitään. Meistä vähän tuntu, et he halus meidät jaloistaan pyörimästä, jotta pääsevät nukkumaan. Ja kyllähän se seuraavana yövuorona saatiin sitten todeta ihan omin silminkin. Seuraavana työvuorona saatiin kuulla, että siellä oli siltikin ollut yön aikana neljä synnytystä… Niin meidän tuuria. Lähtiessä käytiin vielä obstrektisen osaston kautta tsiigaamassa jos siellä olis tuloillaan joku. Ei ollut, mutta kissa säikäytti tyhjällä käytävällä. Sairaanhoitaja nauro meille räkäsesti ja ihmetteli eikö olla sairaalassa ennen kissaa nähty. ÖÖ… mietitäänpäs. Noooo…, ei.

Epäonnistuneen yön jälkeen päätettiin, että seuraava ollaan, vaikka mitään ei tapahtuisi. Ensimmäiset tunnit me täytettiin kaikki mahdolliset kaapit ja siivottiin ne, jotta ei nukuttaisi pystyyn. Hoitajat oli niin ihmeissään, että hyvänen aika me ollaan reippaita. Meitä taas nauratti, että töitähän tässä vaan tehdään ja pitäis olla tullut tekemäänkin. Seuraavat pari tuntia mekin vain poopoiltiin ympäriinsä ja koomailtiin. Sen jälkeen alkoi tapahtua.

Yön aikana nähtiin kuinka kätilö haukkui ensisynnyttäjän pystyyn kun ei jaksa ponnistaa ja siitä seurannut sektio. Samalla saatiin myös luento kuinka Maasai-heimon naiset ovat hyviä synnyttäjiä kun eivät puhua pukahda ja synnyttävät kiltisti. Leikkaus oli kamalin hoitotoimenpide, jota olen koskaan ollut todistamassa. Nainen ei ollut puutunut, hän tunsi veitsen ja toimenpidettä jatkettiin.

Kirurgin oli hetkeksi keskeytettävä, koska lihasvastus oli niin suuri. Lääkkeitä lisäiltiin, mutta tunto oli edelleen voimakas. Sikiökalvojen puhkaisun jälkeen toimenpidettä oli pakko jatkaa kivuista huolimatta ja salissa kuuluikin jotakin huudon/vaikerruksen/itkun sekaista TODELLA korvia ja sydäntä raastavana. Kirurgi ähelsi ja kovakouraisesti runttaasi ylävatsaa, kun leikkaushaava oli tehty liian pieneksi eikä vauva meinannut mahtua ulos.

Lapsokainen tuli kuin tulikin maailmaan sinisenä ja velttona. Sen suurempaa kiirettä vauva kiikutettiin toiseen huoneeseen, jossa oli imut ja ambut. Ambussakaan ei ollut kaikkia palasia kohdalaan ja kun kysyin onko jossakin sellaisia, hoitaja totesi, että on varmaan kadonnut. No, lapsi virkosi, mutta äidin ja lapsen toipuminen jäi arvoitukseksi.

Sektiosali

Menossa suorittamaan huippuvaativaa tehtävää – katetrin poisottoa. Itseasiassa taisin olla Emmin assistentti.

Yön viimeinen pienokainen saatetiin Emmin kanssa yhdessä maailmaan. Voin vaan kuvitella sitäkin naisrukkaa, kun kolmet kädet kopeloi lähestulkoon samaan aikaan alapäässä. On sitä koulussa torson kanssa kopattu lasta maailmaan, mutta oli se kieltämättä hieno olla itse ottamassa vastaan uusi maailman ihme. Äidillä ei luonnollisestikaan ilmekään värähtänyt, kun lapsi nostettiin vatsalle. Täällä ei tunteitaan sovi esitellä.

Oltiin Emmin kanssa aivan äärettömän onnellisia, että jakso oli nyt ohi. Se oli ollut raskas. Hyvät hetket olivat vähissä ja olin onnellinen, että sain puhua ja jakaa tuntojani näkemistämme kohtaamisista Emmin kanssa. Tämän jälkeen vaihdoimmekin todellisen lomamoodin päälle ja viimeiset viikot reissasimme olan takaa. Lushotosta, Zansibarista ja Kilimanjarosta oonkin jo vähän ehtinyt kirjoittelemaan aiemmin.

Viimeisestä työvuorosta lähdössä.

Sunrise

Toivottavasti en järkyttänyt ketään liian syvästi enkä pelotellut ketään liikaa. Halusin tuoda mahdollisimman realistisen oman kokemukseni sairaalalta. Minusta on tärkeää nähdä, mitä maailmalla todellisuudessa vielä tänäkin päivänä tapahtuu. Monet sanovat etteivät ehkä pysty kohtaamaan sitä. Ei tarvitsekaan, mutta ei saa myöskään sulkea silmiään. Tämä on todellisuutta, vaikka se kaukaiselta tuntuukin ja asioille pitäisi tehdä jotakin. Kaikilla on oikeus hyvään, terveeseen ja onnelliseen elämään. Peace and love.