Minun täytyy valita oman vanhemmuuteni taistelut

Mustikkaa sukassa, repaleiset kirjan sivut, reikiintyneitä vaatekappaleita, lähmäiset ikkunat ja peilit.

Muistan vieläkin, kun sanoin äidilleni ettei minun kodissani loju keittiössä paperikasoja, vaan kaikki on omissa kansioissa tiptop. Osittain tämä on toteutunut ja edelleen siellä täällä lojuvat paperikasat saavat ahdistumaan ja muistamaan teiniuhmani.

Kodissani lojuu kuitenkin aika monta muutakin kasaa joka päivä; lelu-, kirja-, vaate-, pyykki-, hiekka-, pöly- ja ihmiskasoja. Ennen vanhemmuutta minulla oli jokaisesta kasasta selkeä näkemys ja miten ne huollettaisiin. Lelut olisi omissa kasoissa, kirjat kaapissa pituusjärjestyksessä, vaatteet henkareissa värisuorassa, jääkaapin ja aterinlaatikon pohjilla ei olisi epämääräisiä muruja ja tahmoja. Varisinkin lapset siivoisi aina omat jälkensä ja menisi itsenäisesti nukkumaan.

Minun päässäni kukaan ei ilmeisesti koskaan sairastellut, ollut kiireinen, väsynyt tai muuten vaan sellaisella tuulella ettei huvita.

Ajattelin myös, että sotkua vielä sietäisin, mutta en likaisuutta. Nyt vessan lattiasta on edelleen hinkkaamatta ne kynsilakat, jotka sinne levisi, kun tiputin purkin kesällä kaakelille. Telkkaritasolla on edelleen se mukirinkula, jonka pyyhkimistä olen ajatellut aina sen hetken kun se silmiini on osunut. On se sohvan alusta, joka ei lopeta imaisemasta kitusiinsa kiloa hiekkaa, yksittäisiä sukkia, ja kaikkea jonka sinne vain saa tungettua pikkuisilla sormilla. On parempi kulkea sukat jalassa, kun tuntea kaikki pikkumurut jalkapohjassa. Hetken ylpeyttä toi yksi tyhjä taso, kunnes kääntää selkänsä ja taas oli pyykkejä täynnä toinen taso.

Hieraisen silmiäni, kun näen Instagramissa lasten kirjahyllyn kirjat, joiden kulmat ei repsota mistään suunnasta, lelut ovat oikeissa laatikoissa loogisesti, valkoisissa villamatoissa ja kangassohvissa ei näy läikän läikkää tai nukan nukkaa. Mietin kuumeisesti mitä tutorialissa siivotaan, kun en näe mitään siivottavaa. Ai tuollaistakin voi olla lapsiperheissä. Vau.

Aina on olemassa vaihtoehto. Onko se oikea, kokeilemalla selviää. Olen luonut arjelleni uudet standardit ja madaltanut omaa rimaa. Rajusti. Minun on täytynyt hyväksyä, että en psyty olemaan sellainen nainen ja vanhempi, joka haluaisin päässäni olla. Sotku ja lika tuntuu edelleen masentavalta, kuivunut puuro syöttötuolissa ketuttaa joka kerta yhtä paljon ja ulkoa ajautuva hiekka ei koskaan pysähdy eteiseen ja tuntuu ajatuvan omienkin vaatteiden alle hiertämään.

Jokaisella on saman verran tunteja päivässä – sanotaan. Näin on, mutta se miten pystymme ne tunnit käyttämään ei ole vain itsestämme kiinni. Joku saattaa laittaa ruokaa samalla tai jopa lukea kun toisilla taas on lapsia, jotka ei osaa tai pysty leikkimään itsenäisesti. Usein ihaillaan, miten paljon touhuilen esikoisen kanssa. Todellisuudessa minulla ei ole ollut muita vaihtoehtoja, koska hän on vasta nyt alkanut leikkimään itsenäisesti. Ajattelemalla, että minun pitäisi pystyä samaan kuin muut ei palvele ketään, vähiten itseäni. Olen kateellinen aina välillä, mutta se ei tee arjestani merkityksellistä. Yhteiset puuhailut ja lattialla painimiset sen sijaan tekevät. Olkoonkin puuhailujen jälkeen koti siivoton ja lattia jolla lojutaan hiekassa.

Siisteyttä ja harmoniaa rakastava sieluni taistelee menevän ja puuhaavan luonteeni kanssa. Sekoitetaanpa tähän vielä puolituntinen, kun olisi rauhaisaa, mutta ei vaan saa mitään aikaiseksi. Sen sijaan, että korkkaisi glögin tai lähtisi ulkoilemaan vaikka vesisateeseen pyörii ympyrää, selaa Instagramia ja miettii miksi on niin samperin saamaton. Joka päivä täytyy tehdä valintoja mitä tekee ja mitä jättää tekemättä, koska kaikkea en kuulemma voi saada.

Ulkoistanko puolisoni ja lapseni vaatteiden viikkauksesta, jotta pinot näyttäisi siltä kun haluan vai antaisinko kaikkien olla osallisia omalla tavallaan, vaikka t-paidat onkin pitkähihoisten kanssa samassa pinossa tai minun pikkarit löytyykin esikoisen pikkarilaatikosta.

Annanko lasten tutkia lelulaatikoita itse, vai käymmekö aina leikkitaulun kautta yhdessä miettimään mikä leikki valitaan, jonka jälkeen vapautan munalukkojen takaa ne tietyt lelut.

Kontrolloinko lapsen lukemista, josta hän nauttii ja johon hän hakeutuu itsenäisesti. Vai annanko tutkia rauhassa ja itse, vaikka välillä sivut repeilee ja kirjat lentää kaaressa olan yli lommoille.

Alanko hiljaisuuden jälkeen vaivaamaan juurileipää vai luenko kirjaa, jonka nimi ei ole Pupu Tupuna tai Eläinsatuja.

Annanko katsoa vielä yhden ylimääräisen Nallen telkkarista, vaikka juuri hetki sitten olin sanonut lapsille, että nyt on viimeinen.

Jäänkö sisälle lasten kanssa koko päiväksi, vaikka tiedän sen seuraukset, jotka ei miellytä ketään.

Valitsenko pakastejuurekset keittoon ja makaan Pikku kakkosen ajan sohvalla lasten kanssa vai kuorinko hiki hatussa luomuporkkanoita.

Ahdistunko lakanoista, jotka on olleet käytössä jo kuukauden vai toteanko, että hyvin niillä nukkuu vielä yhden viikon ja köllähdän puolison kainaloon.

Imuroinko yhdessä lasten kanssa vai hankinko robotti-imurin ja lähden sillä välin luontopolulle.

Missään näistä vaihtoehdoista ei ole mitään väärää. Haluaisin tehdä kaiken tämän, molemmat puolet ja vaikka mitä muuta. Haluaisin antaa lasten harjoitella luovuutta ja tutkia ja samalla pitää kodin mintissä. Haluaisin treenata maratonia, leipoa kaikki leivät itse ja lukea elämäkertoja. Haluaisin syödä vain itsekasvatettua luomuruokaa, metsästää riistan pöytään ja kalastaa kalan. Haluaisin näyttää aina eteeriseltä ja nukkua yhdeksän ja puoli tuntia yössä. Haluaisin juoda viiniä ja tanssia aamuviiteen ystävien kanssa ja sen jälkeen lähteä vaeltamaan. Haluaisin asua maalla ja kuitenkin nauttia kaupunkikulttuurista. Haluasin ehtiä korjaamaan lasten vaatteet ja neuloa villapaidan. Haluaisin tehdä havukranssin oveen ja vuorata kodin ja pihan valoilla, jotta pimeys ei tunnu enää missään. HALUAN KAIKEN.

Mutta niin kauan kun kaikkea en voi tehdä, valitsen sen joka tuo minulle enemmän iloa ja joka antaa minulle enemmän voimaa.

Siispä kun nyt flunssanenäisenä ja koronatuloksia odotellessa mietin viikonloppua jos ja kun toivottavasti olemme jo terveitä. Kumpi tuo enemmän voimia – ne lojuvat parittomat sukat vai lapsien kanssa yhdessä lojuminen. Entä pitäisikö viikonloppu siivota kaappeja vai lähteä puolison matkaan Helsinkiin ja tavata ystävä ja illalla nauttia kahdenkeskeisestä ajasta puolison kanssa? Siinäpä vasta kysymys.

Minun täytyy valita vanhemmuuteni taistelut. Ja välillä nostettava kädet pystyyn ja livistettävä hetkeksi pakoon.