Raskausviikko 14
Huhtikuu. Olen ehkä elossa taas. En oma itseni alkuunkaan, mutta en se sama ilmeetön ameeba, joka olen ollut viime kuukaudet. Oksennuksenpala kurkusta on hävinnyt. Jäljellä on enää ellotusta ja ruokahalu heittää kärrynpyörää. Milloin elän salaatilla, milloin hernekeitolla. Tämän viikon olisin voinut elää Omar-munkeilla.
Toinen terveydenhoitajalla käynti neuvolassa. Puhuttiin voimavaroistamme ja parisuhteestamme. Äitini totesi ettei 30 vuotta sitten moisia kyselty. Hyvä, että nyt kysellään ymmärtääkö molemmat, että seksielämä voi muuttua lapsen syntymän jälkeen tai onko molemmilla vahemmilla riittävät taidot pestä pyykkiä ja keittää perunoita.
Kävimme myös psykologilla. Kolme vuotta liian myöhään. Silloin oli kaksi nuorta opiskelijaa toisella laidalla Suomea odottivat nuorina ensimmäistä lastaan. Tukiverkko oli kaukana. Kukaan ammattilainen tarjonnut meille keskustelutukea eivätkä paljon perään kyselleet. Itse ymmärsin käyntimme jälkeen ensi kertaa, että vauvavuosi oli suorittamista, eikä varsinkaan puolisoni muista siitä juuri mitään. Sain huomata tunteiden nousevan edelleen hyvin pintaan, kun käsittelimme tuntemuksia downdiagnoosin saamisesta ja kuinka jäimme yksin asiamme kanssa.
Raskaus 2016: Ensimmäinen käyntimme naistenklinikalle ja sikiötutkimusyksikköön. Meihin luotiin uskoa ja toivoa, että kaikki todennäköisesti turhaa hössötystä ja sikiöllä todennäköisesti olisi ihan tavalliset kromosomit. Mietimme millä tavalla haluamme lähteä selvittämään, onko lapsellamme kromosomipoikkeavuus (istukkabiopsia vai NIPT-testi tulivat näillä viikoilla kysymykseen). Askeleemme kevenivät. Hetkeksi. Valitsimme NIPT-testin ja jäimme odottamaan toiveikkaina. Huolettomuus oltiin kuitenkin viety ja työ hyväksyä kehitysvammainen lapsi aloitettu. Google lauloi ja etsin downin syndroomasta kuumeisesti tietoa.
