työ

Voiko ja saako (erityislapsen) äiti olla urakeskeinen

25.11.2020 Päivi
0 Comment
Äitiys, Perhe, Työ

Lukijoiden viestit ja ajatukset edellisestä tekstistä ”Ennen kaikkea haluaisin olla äiti” sai omat ajatukseni liikkeelle ja jäin vellomaan vielä äitiyteen. Uraan. Onko erityistarpeisen lapsen perheessä mahdollista yhdistää vaativa mutta mielekäs työ sekä tarvitsevan lapsen palapeli lääkäreineen ja terapioineen.

Ylipäänsä äitiyden ja työn yhdistäminen herättää aina monenlaista keskustelua. On se toinen ääripää, joka haluaa äidit töihin isojen massien äärelle ja tienaamaan omat eläkkeensä. Sitten se toinen pää, joka kokee ettei ole mitään muuta oikeaa ratkaisua kuin kotiäitiys tasapainoisen lapsuuden turvaamiseksi. Tässä välissä on aika iso porukka naisia. Sellaisia, jotka toivoisivat, että voisi tehdä kumpaakin joustavasti ja erilaiset elämäntilanteet huomioiden. Niin että työnantaja ymmärtäisi perheen arjen vaihtelevuuden, monimuotoisuuden ja haasteet ja niin että myös äiti pystyisi joustamaan.

Onko erityisperheessä mahdollista yhdistää sekä työ että äitiys jos se on äidin oma halu.

Toiset naiset kokevat ettei olisi missään nimessä resursseja työskentelemään erityislapsiarjen lisäksi. Toisilla on voinut olla todella raskaita aikoja kotona sairaan lapsen kanssa ja yöt sisältävät jatkuvaa heräilyä. Oma hyvinvointi ja jaksaminen ei kestäisi työhön palaamisen stressiä ja uuden opettelua. Toiset taas kokevat, että työ on se, josta saa voimaa myös perhearkeen ja elinehto omalle hyvinvoinnille. Sitten on niitä, jotka haluaisivat tehdä työtä, mutta lapsen tilanteen vuoksi se ei ole mahdollista. Esimerkiksi lapsi on niin infektioherkkä, että päiväkoti ei ole vaihtoehto. Tänne näiden väliin mahtuu vielä kaikenlaista.

Kuntaliiton mukaan vuonna 2017 alaikäisen lapsen omaishoitajana toimi noin 8200 vanhempaa. Se kuinka moni on nainen ei kerrota. Lapsen omaishoitajuus ei itsessään ole este tehdä kokoaikatyötä, mutta mietin kuinka paljon se vaikuttaa työhönpaluuseen. Jos ei ole valmiina paikkaa jonne palata, ei ole tarjolla koulutusta vastaavaa työtä tai ei ole koulutusta. Pitäisikö kunnalla olla vammais- ja sosiaalipalveluissa kokonaisvaltaisempi koordinaattori, joka miettisi myös vanhempien kokonaiskuvaa. Vanhempien tarpeita ja toiveita. Onko mahdollista tavoitella korkeakoulututkintoa tai vaikka bisnesmaailmaa jos se on kiinnostuksen kohteena? Voisiko kunta tai valtio tukea vanhempia kouluttautumaan tai saamaan työtä antamalla arkeen tukea erityislapselle? Olisiko se yhteiskunnallisesti kannattavaa?

Toisaalta, jos vanhempi hoitaa vaikeavammaista lastaan kotona, olisiko omaishoidon tuki aiheellista olla edes jossain suhteessa siihen, mitä kunta säästää siinä ettei lapsi ole laitosmuotoisessa ympärivuorokautisessa hoidossa. Puhumattakaan siitä, kuinka monen lapsen arki on hoidollista, mutta ei silti saa omaishoidontukea.

Moni nainen kokee kantavansa vastuun lasten asioista ja vielä useammin vastuu erityislapsen asioista jää äidille kuin isälle. Toki on myös miehiä, jotka kantavat suurempaa vastuuta lapsen asioista, mutta tähän liittyvät haasteet liittyvät usein enemmän siihen, että yhteiskuntamme hämmästyy näissä tilanteissa. ”Ai mieskin voi käydä lapsensa kanssa verikokeessa? Missäs se äiti on?”

Usein äidin suurempaa vastuuta kodista ja lasten asioista perustellaan alun alkaen sillä, että miehellä on parempipalkkainen työ. Pitäisikö yhteiskunnnan tukea enemmän naisten töiden ja opiskeluiden mahdollistumista perheissä, joissa on erityistarpeinen? Entä voisiko puoliso tehdä muita töitä ja kantaa enemmän vastuuta lasten asioista? Millaiset vaikutukset tällä olisi äitien mielenterveyteen ja sitä kautta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, yhteiskunnalliseen asemaan, eläkekertymään? On paljon vanhempia, jotka eivät kykene työelämään, mutta kotiäiteinä on paljon myös naisia, jotka haluaisivat tehdä mielekästä työtä. Kynnys lähteä työelämään on usein vain suuri ja tuen saaminen työllistymisen mahdollistumiseski on usein vaikeaa.

Mitä jos äidille sattuu jotain? Hän sairastuu fyysisesti tai psyykkisesti tai kuolee? Kuinka selvillä puoliso on erityislapsen asioista? Puhun erityislapsesta siksi, että on helpompi lähteä ostamaan kaupasta valmismakaronilaatikko tai kokeilla minkä kokoinen paita mahtuu päälle, kun selvittää mitä kaikkia erikoissairaanhoidon palveluita, terapioita, tukia, apuvälineitä, verikokeita ja muita kontrolleja lapsen arkeen kuuluu. Yllättävän monella miehellä ei ole mitään käsitystä näistä. Entä jos äiti on yksinhuoltaja ilman turvaverkkoa? Kuka on hänen pelastusrengas?

Onko tämä edes yhteiskunnan ongelma? Jos jo raskausaikana on saanut tietää odottavansa vammaista lasta, onko vanhemmilla oikeutta haluta uraa ja perhe-elämää? Entä jos lapsi vammautuu synnytyksessä tai myöhemmin sairastuu? Harva kyseenalaistaa perheen tuen tarvetta ja oikeutta siihen silloin kun lapsi sairastuu syöpään tai vammautuu tapaturmaisesti. Tai vanhempi saa burn outin tai MS-taudin. Miksi minä kainostelen pyytää apua ja tukea yhteiskunnalta siksi, että olen täysin tietoisesti vammaisen lapsen synnyttänyt? Siihen, että voisin tehdä hyvää itselleni, perheelleni ja yhteiskunnalle.

Jos byrokratian tilalle saisimme aimoannoksen joustavuutta ja paikallista sopimista niin olisikohan kaikkien elämä pikkuisen leppoisampaa, työ tuottavampaa ja arki mielekkäämpää.

Vertais(ura)äiti kiteytti hyvin:

Arjessa asiat ovat arkisia. Ja niin ratkaistutkin.

– Kootut terveydenhuollon käynnit

– Keskitetyt palvelut

– Nimetty yhteyshenkilö

– Matalan kynnyksen lapsenvahti

– Yöpymismahdollisuus sairaalan osastolla

Jos joku joskus vastaisi: ”En tiedä, mutta selvitän puolestasi”.

Oman median kaupallistaminen

23.9.2020 Päivi
4 Comments
Minä - nainen, Työ

Välillä tuntuu hassulta tehdä omalla alustalla kaupallista sisällöntuotantoa. Olen miettinyt miksi. Ehkä pelkään, että ihmiset ajattelevat sisällön pinnallistuvan tai ehkä siksi, että se tekee kirjoittamisestani työn. Siihenhän kaikki on tähdännyt koko ajan, mutta silti se jännittää.

Olette ehkä huomanneet, että teen mediaani vakavasti ja pyrin laadukkaaseen sisältöön samalla ollen arkista ja todellista. Minusta on tosi vaikeaa vielä sanoa itseäni ääneen vaikuttajaksi, saati että teen blogia ja somea työkseni. Sitä se kuitenkin koko ajan on enenevässä määrin.

Sisällön tekeminen vie aikaa. Paljon. Kuvaaminen, kuvien editointi, tekstien kirjoitus ja hiominen ja sosiaalinen media eritoten haukkaa aikaa, joka ei pääty virka-ajan päättymisen jälkeen. Sen lisäksi aikaani vie keskustelu, markkinointi ja yhteistöiden suunnittelu, kirjanpito ja yrityksen muu paperinpyöritys.

Syksy toi meille mukanaan sairastelukierteet. Sellaisiksi niitä jo uskallan kutsua, koska sekä vatsataudit että flunssat ovat lähteneet jo uudelle kierrokselle. Ajattelin vielä vauvavuonna miten sitten helpottaa, kun kuopuskin menee osittain hoitoon. Saan kirjoitettua rauhassa, eikä minun tarvitse jännittää nukutaanko päiväunia puoli tuntia vai kaksi tuntia. Se lisäisi joustavuutta arkeen, kun saisi tehdä töitä kotoa käsin ja ajoittaa lasten palaverit ja terapiat sopiviin väleihin. Yksi pieni asia jäi huomioimatta. Sairastavat lapset.

Kirjoittamiseni on kai aina tähdännyt tekemään kirjoittamisesta itselleni työn, ainakin osittain, mutta vakavasti ja päämäärätietoisesti olen kirjoittanut nyt noin reilu vuoden. Mitä enemmän sisällöntuottaminen on alkanut haukata päivästä, sitä paremmin olen tiedostanut, että minun on tehtävä tätä työnäni, jotta se ei verota sitä, joka on minulle vieläkin tärkeämpää – perhe, ystävät, harrastukset, oma aika. Kaikkea ei voi kuitenkaan saada ilman että joku kärsisi. Tässä tapauksessa kirjoittaminen on haukannut juuri näistä tärkeimmistä, mutta ehkä eniten itseltäni eli omasta ajasta ja harrastuksista.

Olen äärettömän iloinen ja innoissani, että saan kirjoittaa ja puhua yhteiskunnallisista asiosta ja kirjoittaa muitakin inspiroivia oivalluksia arjestani. Työni mahdolliseksi tekee yritykset, jotka maksavat tuottamastani sisällöstä. Olen miettinyt ajatellaanko sitä kevytkenkäisenä, mutta vasta nyt olen miettinyt miten merkityksellistä hyvien yritysten markkinointi on.

Pieni info minusta löytyy täältä. Olen siellä avannut mm. sitä, kenen kanssa teen kaupallisia yhteistöitä. En tee kaupallisia yhteistöitä kenen tahansa kanssa vaan käyn jokaisen yrityksen läpi tarkkaan ennen yhteistyön aloittamista. Mielenkiintoni herättää:

  • Kotimaisuus
  • Arjen helpottaminen 
  • (Perheiden) hyvinvoinnin edistäminen
  • Kasvispainotteinen ruoka
  • Seikkailut korpikuusen kannon nokasta kaupunkien pienille mukulakivikujille.
  • Yhteiskunnalliset kysymykset

Kotimaisuus ja kotimainen työ on perheelleni tärkeä lähtökohta ja minusta on upeaa miten voin tehdä sitä työlläni näkyvämmäksi, jotta myös muut tietäisivät hyvistä tuotteiesta ja palveluista. Jos tuote tai palvelu on sellainen ettei sitä Suomesta saa tai vastaava tuote on tuotettu eettisemmin muualla, en pidä kotimaisuudesta kynsin ja hampain kiinni, mutta pyrin löytämään kotimaisen vaihtoehdon jos mahdollista.

Mediani ympärille kokoontuu sellainen joukko, joka jakaa samoja arvoja kanssani. Silloin kaupallisuuskin kohdentuu oikein ja hyödyttää kaikkia osapuolia. Yritys tavoittaa oikean yleisön ja kuluttaja saa tietoa ja kokemuksia tuotteista ja palveluista, jotka häntä mahdollisesti kiinnostavat. Ja minä saan palkkaa, jolla voin elättää perhettäni.

Koen ratkaisevan tärkeäksi myös sen, että pystyn seisomaan sanojeni ja yrityksen takana. Jos lähestyn itse yhteistyökumppania, tutustun yrityksiin etukäteen itse tai kysyn heiltä etukäteen kysymyksiä, joita heidän toimintansa herättää. Jos yritys täyttää kriteerini, lähden kysymään kiinnostusta yhteistyöhön. Jos yritys lähestyy minua, tutkin silloinkin sopiiko yritys Elämän mittaisella matkalla -brändiin. Sekin vie aikaa.

Yhteistyökumppanini tai heidän myymänsä tuote tai palvelu ei kannusta kertakäyttökulttuuriin. En mainosta sellaista, jossa tavoite on ostaa mahdollisimman paljon, vaan tarpeeseen ja vuosien käyttöä ja kulutusta ajatellen. Asia erikseen on tietysti esimerkiksi ruoka tai hammastahna. Niitä kuluu ja kuuluukin kulua. Niissä taas tärkeää on alkuperä ja sisältö.

Kun minulle maksetaan sisällöstä voin kirjoittaa myös muista asioista, joista kukaan ei maksa minulle. Ainakaan toistaiseksi. Se tarkoittaa taas sitä, että yhteistöistä pitää saada sen verran, että se kattaa työpäivät, joista ei kilahda tilille mitään. Kun kirjoitan yhteiskunnallisista kysymyksistä, pyrin tutkimaan aihetta ja hakemaan näkökulmia tutkimuksista tai muista luotettavista lähteistä enkä vain jakamaan omia mielipiteitäni, joita toki niitäkin riitää.

En ole ammattikirjoittaja eikä minulla ole viestinnän tai kaupallisen alan koulutusta. En ole kauhean hyvä ystävä tekniikan kanssa ja paljon on pitänyt opetella hitain askelin. Se onkin kaihertanut minua. Voinko tehdä työtä, johon minulla ei ole koulutusta? Ei kaikkeen tietenkään tarvitsekaan olla koulutusta, tekemällä oppii ja sitten opiskelee, kun liian vaikea asia tulee kohdille. Kaverit onkin nauraneet, että Päivi kyllä oli viimeinen, jonka uskoi tekevän somessa työtä. Elämä ja Päivi yllättää.

Ehdottomana vahvuutena vaikuttajana koen kuitenkin koulutukseni sairaanhoitajana ja lähihoitajana. Minulla on laaja katsantakanta eri puolilta sosiaali- ja terveyspuolta, pystyn kirjoittamaan terveydestä ja sen edistämisestä sekä hyvinvoinnista ylipäänsä kansantajuisesti ja turvallisesti ja pyrin olemaan kiihottamatta keskustelua.

En ole kellottanut kuinka paljon aikaa viikossa minulla menee somen ja blogin pyörittämiseen, mutta pitäisi varmasi. Se varmasti yllättäisi niin itseni kuin muutkin. Monella työpäivä loppuu siihen, kun sulkee työpaikan oven, mutta näissä töissä pitää osata itse rajata itseään.

Toki siinä on hyvätkin puolensa. Pystyn tekemään töitä pääasiassa missä tahansa ja aina, kun lapset siihen suovat mahdollisuuden. Toisaalta se olen minä, joka määrittää milloin työ tehdään. Kukaan ei maksa minulle siitä, että minä tai lapseni sairastetaan kotona. Jos sen vuoksi työt jää tekemättä ei myöskään mitään kilahda tilille.

Mitäkö siis haluan sanoa? Minusta on tullut yrittäjä. Olen ollut jo jonkin aikaa, koska niin pitkään kuin y-tunnus on ollut olemassa olen kai tietyllä mittapuulla ollut yrittäjä. Nyt kun vanhenpainvapaa ja ihan juuri hoitovapaakin on taputeltu alan vasta itse sisäistämään tätä. Tie yrittäjäksi ja sisällöntuottajaksi ei ole ollut nopea, helppo ja tehtävää riittää edelleen. Ainakin jos haluan tavoittaa oikeita ihmisiä ja esitellä ajatuksiani enkä takamustani tai rintavarustustani.

Vaikka turnausväsymystä ja uskoa itseen on koeteltu taas lujasti, olen myös luottavainen ja innoissani. Uskon, että minulla on teille annettavaa ja haluan olla somekentässä omalta osaltani mahdollisimman vastuullinen ja omanlaiseni.

Voit osoittaa tukesi vaikuttajille tykkäämällä ja kommentoimalla pitämäsi vaikuttajan sisällöstä. Olin se sitten minä tai joku muu. Se on tärkeää. Kiitos teille siellä, jotka olette. Teidän ansioista saan tehdä tätä tärkeäksi kokemaani työtä, joka ei sekään ole todennäköisesti elämäntyöni, vaan toivottavasti askel kohti jotain jota en vielä itsekään tiedä.

Äitiysloma loppuu

11.6.2017 Päivi
0 Comment
Äitiys, Minä - nainen, Perhe

”Mitä se loma siinä äitiyslomassa tekee”, on todennut miehenikin. On sitä paljon pienempiinkin nyansseihin virallisissa termeissä puututta. Tässä sitä vasta hiomista olisikin. Tässä taas asia, josta joku voisi ottaa koppia! 😉

Oma mammalomani loppuu huomenna ja palaan töihin. Palkattomiin sellaisiin, sillä aloitan opintojeni loppurutistuksen, työharjoittelut. Ja koska sitä ei voi koskaan itseään helpolla päästää, on loppuvuodesta tulossa tiukka. Likimain koko loppuvuoden teen työharjoitteluita eri yksiköissä valmiit sairaanhoitajan paperit jouluksi silmissä siintäen. Hirvittää. Olen ollut työelämässä viimeksi elokuussa 2015. Vaikkei se ole nyt ihan hirveän pitkä aika, kynnys on ehtinyt jo nousta. Osaanko enää mitään? Mihin on kadonnut koko työmuistini? Miksi se säilömuistiin säilötty tieto ja taito tuntuu olevan vähän turhankin hyvässä jemmassa? Pystynkö sisäistämään alati uusia asioita? Miten saamme arkemme pyörimään?

Tätä ensimmäistä luopumisen tuskaa helpottaa miehen jääminen kesäksi kotiin tyttömme kanssa. Olemme siitä onnellisessa tilassa ettei tarvitse miettiä sitä taloudellista tappiota, jota miehen kotiin jääminen aiheuttaisi. Molempien ollessa opiskelijoita ei puhu päätä huimaavista ansioista, joten yritetään kartuttaa edes sitä henkistä pääomaa. Tämä on miehellenikin ainutkertainen kokemus. Tuskin koskaan hänellä on näin paljon aikaa antaa jakamatonta huomiotaan meidän lapsellemme.

Ennenkaikkea uskon tämän tekevän hyvää toistemme arvotukselle. Ei ole kyse siitä ettemme arvostaisi toistemme panoksia tai kokisi toisella olevan helpompaa kuin toisella. Mutta ei toisen asemaan pysty asettumaan täysin, ennenkö osat ovat toisin päin. Ei ole helppoa hoitaa arkea yksin kotona, eikä ole helppoa tehdä raskaita ja aikaavieviä opintoja ja tulla illaksi vielä jakamaan kotiin sitä taakkaa, joka siellä vallitsee.

Olen niin paljon kuullut turhautuneiden ja väsyneiden äitien vuodatusta heidän työnsä arvottomuudesta kotona. Lisäksi haluan, että mieheni löytää tytön kanssa omat rutiininsa, enkä minä kohella ja opasta heidän välissään. Haluan, että miehenikin osaa valita lapselleni tarpeeksi lämpimät ja mukavat vaatteet, kokkailla ruokaa, ymmärtää hänen tarpeensa ja huolensa. Enkä epäile hetkeäkään etteikö hän pärjäisi. Ehkä se suurin anti onkin, että hän itse hokaa selviävänsä ja pärjäävänsä.

En koskaan uhrannut ajatuksia laittavani lastani päiväkotiin alle 3-vuotiaana ja nyt se sitten tapahtuu. Tukiverkon asustellessa liian kaukana on kuitenkin pakko todeta ettei vaihtoehtoja oikein ole, jos aion saada paperit joskus ulos. Tarkoitus ei ole pitää lasta kokopäiväisessä hoidossa, mutta varaudutaan pahimpaan. Ja nyt aikamme sulateltua asiaa, on tässä paljon hyvääkin. Tyttö on ollut pääsääntöisesti vain meillä kahdella hoidettavana ja muiden lasten mallit on vähissä jollei muskareita ja muita äitilapsi-miittejä lasketa. Nyt hän toivonmukaan saa positiivisia kokemuksia vieraisiin aikuisiin luottamisesta ja saa hurjasti mallia muista lapsista. Pakko on jo siintää katse syksyyn vaikkei haluaisi, koska typyn päivähoitojärjestelyt vaativat vähän normaalia enemmän ja päivähoitopaikkoja tulee muutenkin hakea vähintään neljä kuukautta ennen tarvetta. Ajatuksia hänen päivähoitojärjestelyistään myöhemmin. Viikolla meillä oli erityislastentarhanopettaja kartoittamassa tilannettamme ja miettimässä millainen paikka hänelle sopisi. Toivon, että meidän mielipiteistä ja ajatuksista otettiin koppia ja typyn hoitoon siirtyminen on mahdollisimman smoothie.

Kotiäidin rooli on haikea vaihtaa siksikin, että vasta nyt olen oppinut nauttimaan kotona olosta. Nyt osaan ottaa rennosti ja hallita kaaosta. Tuntui vievän hirveästi aikaa oppia tuntemaan oma lapsi, hänen tarpeensa ja saada arki rullaamaan. Syksyn murheet yhdistettynä vaikean opinnäytetyön kanssa veivät voimat ja oli ajanjaksollisesta henkisesti rankinta ikinä. Muistan aivan loppusyksyn, kun jouduin toteamaan miehelle, että olen aivan loppu. Sinnittelin miehen koulupäivien yli, jotta saisin luovutettua vastuun lapsesta ja saisin rojahtaa sänkyyn. Ymmärsin miltä todella tuntuu olla uupunut ja pelotti, että masennun. Kaikki onneksi helpotti nopeasti, kun sain levätä. Edelleen olen väsynyt, mutta eri tavalla. Kahden lapsen isosiskoni totesikin, että tietty väsymys on ja pysyy, se tulee vanhemmuudessa kylkiäisenä.

Nyt on aika napsauttaa uusi välilehti auki. Innostavaa ja jännittävää päästä haastamaan itseään ja näkemään erilaisia työympäristöjä. Vaikka olen kirjaimellisestikin opiskellut erityislapsen äidiksi kasvatusta ja kasvun tukemista lukien, tulee rinnalle myös muuta. Kiva saada välillä muutakin ajateltavaa. Saatan olla jopa pikkuisen parempi äitinä, kun arjessa on vastapainoa. Sekin hämmentää minua, koska olen ajatellut aina itseni suurperheen isoksi äitihahmoksi. Edelleen menen vahvasti perhe edellä ja se on minulle kaikki kaikessa. Nyt minulle tulee kuitenkin ehkä enemmän tilaa miettiä mitä elämältäni, uraltani ja tulevaisuudelta haluan. Pyrkimys elämässä eteen päin pitää ihmisen vireessä ja aistivana.

Inspiroivaa uutta viikkoa toivottaen

-Päivi