Twende Lushoto!
Eilen tultiin puolilta päivin takaisin Moshiin Lushoton vehreiden laaksojen syleilystä. Takana on ikimuistoinen ja täynnä kommelluksia oleva reissu. Varautukaa megapostaukseen.
Lähdettiin keskiviikkoaamuna 8.30am bussilla. Varsinainen nautinto matka ei ollut, kun jalkatila oli suunniteltu aasialaisille, meidän ikkunaa ei saatu kiinni ja tuuli puhalsi melkosta huikua päin kasvoja. Perille pääsyn uskoa horjuteltiin useampaankin otteeseen muutenkin. Bussi meni kertaalleen rikki ja Mombon kylän jälkeen matka kohti Lushoton kylää on melkosen jyrkkää serpenttiinitietä. Ilman suojakaiteita ja vettä tuli kuin saavista. Tien leveys oli yhden kaistan tuntumassa ja rekkojen kanssa vastakkain satuttaessa pisti mielummin silmät kiinni, kun katsoi jyrkänteeltä alas. Taas tuntui etten eläissäni niin paljon pelännyt. Montakohan kertaa senkin oon jo sanonut?
Perille kuitenkin päästiin ja bussissa meille lyötiin jo mainos kouraan matkanjärjestäjältä ja armoton myyminen jatkui ulos päästyäkin. Käytiin kanat ja riisi-lounaan jälkeen samaan hengenvetoon juttelemassa tässä yhtiössä. Kauhean hyvä maku ei jäänyt lafkasta, sillä, kun ilmotettiin, että mietitään ja ei olla valmiita maksamaan noin paljoa (40$), alkoi kauhea kiukuttelu. Se ei ainakaan lisännyt meidän motivaatiota tukea kyseistä firmaa. Ilta meillä venyi kuitenkin pitkäksi guesthouseamme metsästäessä, joten sinne me sitten kuitenkin päädyttiin. Seuraavalle päivälle oli siis tiedossa ylämäkireeniä ja savisia lenkkareita.
Matka meidän majatalolle ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Saatiin taksi, joka lupasi viedä meidät sinne minne pitääkin. Järkyttävän mutaisen ylämäkeen lähtiessä meinattiin saada slaagit, kun auto suti ja heittelehti miten sattui. Käskettiin sen pysähtyä ja lähdettiin jatkamaan jalan. Kuskia nauratti. Meitä ei.
No mäen päälle päästyä majatalon emäntä tuli kertomaan ettei tämä ole Irente Chalet. Meille neuvottiin jatkamaan eteen päin. Hetken matkan päästä paikalliset rupes huuteleen, että minne me oikeen ollaan menossa. Yritettiin ymmärtää toisiamme ja selvisi, että Chalet on laakson toisella puolella. Great. Paikallinen lähti oppaaksi ja niin me kuraiset tossut uupuneina käänsimme kelkkoja.
Yhden pummitun automatkan,monen paikallisen neuvon jälkeen ja parin tunnin jälkeen vihdoin näimme viittoja Chaletista. Tallailtiin siinä sitten vielä hetki jos toinen, eksyttiin ja taas eksyttiin, mutta vihdoin ja viimein likempänä puoli kuutta löydettiin perille. Kuullaksemme, että paikka jossa alunalkaen olimme, oli se oikea. Emmin kanssa katseltiin toisiamme ihan epäuskon vallassa.
Näytettiin vaihteeksi vissiin niin uupuneilta, että saatiin lupa jäädä Chalettiin ensimmäiseksi yöksi (joka normaalisti kustantaisi 109$/yö) ja sitten seuraavana päivänä vaihdettaisiin siihen meidän buukkaamaan paikkaan. Sekaannusta aiheutti siis se, että me oltiin buukattu Chalet, mutta huone, joka oltiin varattu, on eri niminen ja eri paikassa. Omistaja on molemmissa sama.
Se ilta meni pirun kallista pastaa nautiskellessa (10$) ja hysteerisesti nauraessa tälle koko sähellykselle. Aloitettiin myös videopäiväkirjan teko ja eilen päivällisellä naurettiin vatta kippurassa meidän väsykiukkupäivityksiä. Voi mitä muistoja. Ne on kuitenkin sen verran rankkaa kamaa, että ne ei tule päivänvaloa näkemään:D.
Kilometrejä kertyi torstaille 20. Takaisin vesiputouksilta tultiin dalladallalla. Perheauton kokoisessa kotterossa tällä kertaa parhaimmillaan 15 henkeä. Emmi toteskin, että pitäisköhän näiden lisäillä vuoroja, kun nää on näin kuumaa kamaa.
Perjantai otettiin ihan tooooosi iisisti. Siinä riippumatossa loikoillessa kävi kyllä mielessä, että koskahan viimeks on tullu oikeesti vaan oltua. Teki ihan poikaa. Hyvää reeniä ensi viikon Zansibarin reissulle.
Puolenpäivän jälkeen lähdettiin kamerat ojossa tallaamaan kohti Irente view pointtia, josta aukeaisi panoraamamaisemat. Lounasta ajateltiin syövämme aivan näköalapaikan kupeessa olevassa hotellissa. Kallista oli (niin kuin on tämän reissun muonat muutenkin olleet) laatuunsa nähden. Meitä ei kuitenkaan huvittanut maksaa 12$ kasvisateriasta meidän majatalollemme, joten tyydyimme tähän.
Illallista nautittiin katuravintolassa chips Malayi (munakasta, jossa on ranskalaisia) ja lihavartaita. Tämä osottautui reissun suurimmaksi makuelämyksi. Ja hintaa 3500Tsh/ lärvi eli 1,75€. Se lämmitti mieltä, koska viiden euron taksimatka kirpaisi sen kaikki kolme kertaa, kun sitä jouduimme käyttämään.
Säät helli meitä, sillä keskiviikkoiselle rankkasateelle ei ollut enää jatkoa. Taisimpa jopa hieman kärvähtää kasvoilta, ensimmäistä kertaa koko täällä olon aikana.
Lauantaina kellon PITI soittaa 5am, mutta kuinka ollakaan, oon ilmeisesti tyynenrauhallisesti sammuttanut kellon ja jatkanut unia. 5.28am guesthousen omistaja tuli huhuilemaan tyttöjä taksiin, jotta ehdittäisiin kello kuuden bussiin. Luojan kiitos oltiin pakattu edellisenä iltana. Ei yhtään huonompi suoritus kuitenkaan flikoilta: 5.45 oltiin jo bussissa odottamassa starttia. Meidän isäntää ei voi kyllä liioiksi ylistää, ilman sitä me varmaan oltais vieläkin Lushotossa.
Neljä päivää reissuun oli melko lyhyet, mutta rajallisen ajan nimissä tämä oli aika passeli. Jos olis aikaa ollut enempi, olisin halunnut kiivetä Usambara Mountainille. Ihanaa oli tulla kuitenkin vielä viimeiseksi viikonlopuksi takaisin Moshiin. Olihan täällä perjantaina avattu uus baarikin; Black diamond :D!
Tänään lähdin yksinpäiten tallaamaan kohti townia pää melko painuksissa. Mietin syntyjä syviä ja yritin ymmärtää, että tämä on viimeinen kokonainen päivä Moshissa. Ensimmäiset kuukaudet pelkäsin yksin kulkemista. Mitä lähemmän loppua on tultu, sitä enemmän kuitenkin nautin siitä. Fiilistelystä omin päin, omaan tahtiin. Paikalliset moikkailee ja tulee rupattelemaan. Tuntuu hassulta, että tuntee jo niin paljon ihmisiä täältä ja on saanut heiltä hyväksyntää. Ei ole kaikille enää pelkkä muzungu (=valkoinen).
Miten lähtö voikaan aiheuttaa tällaista ahdistusta ja ikävää? Olin varma etten tule rakastumaan. Olin varma etten tule kaipaamaan. Olin varma. Mutta niin siinä silti kävi. Tansania, olet vallannut palasen minusta.
Huomenna tyttöjen nenät osoittaa kohti Zansibaria ja synkät ja haikeat ajatukset saa luvan jäädä taka-alalle. Lotrataan aurinkorasvalla ja nautitaan uusista tuulista.
Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!