Maaliskuun 10 x luetuinta postausta

Maaliskuu vierähti vikkelään. Kaiken ylimääräisen ajan tuntui vievän 213-päivän video, josta tuli kertakaikkisen upea. Jos missasit sen tai kansainvälisen downin syndrooman päivän käy kurkkailemassa menoja. Onneksi kaikennäköistä kiinnostavaa vanhempaakin materiaalia olette onnistuneet löytämään. Maaliskuun 10 luetuinta postausta oli:

  1. Mitä pojalle ristiäislahjaksi
  2. Paljasjalkakengät lapselle
  3. Check list lapselle, jolla on downin syndrooma
  4. Miten saimme tietää down-diagnoosista?
  5. Vinkkejä tukiviittomien opettelun aloittamiseen
  6. Onko rakkaus erityistä kohtaan erilaista?
  7. Miltä tuntuu odottaa kolmatta lasta?
  8. Haunistenallas – retkeilyhelmi Raisiossa
  9. 8 viikon ruokalista
  10. Mitä ottaa huomioon kun lähtee pienten lasten kanssa kesällä Lappiin?

Lisäksi huomaa, että kevät on tullut kun hakeudutaan lukemaan esimerkiksi potkupyöristä ja kesän road trip plääneistä. Oi miten ihanaa. Valo, vihreys ja vapaus (toivon todella, että kesällä tilanne koronan suhteen alkaisi hellittää edes viime kesän tasolle). Niin kauan kun on uskoa on toivoa!

Sopeutumisvalmennuskurssi koronan keskellä

Me olimme marraskuun puolivälissä Medifamilian toteuttamalla sopeutumisvalmennuskurssilla. Kurssiympäristö ja majoittuminen oli Oulun Edenissä Nallikarilla.

Olen puhunut useasti siitä, miten hassulta sopeutumisvalmennuskurssi kuulostaa korvaani. Se kuulostaa siltä, että minun tulisi sopeutua elämääni ja joku minulle tuntematon vieläpä valmentaa perhettäni sopeutumaan. Olen saanut kuitenkin viestejä, että esimerkiksi reumaan tai MS-tautiin sairastunut tai aivovamman saaneen puoliso voi kokea kurssin todellakin sopeutumisvalmennuksena ja kokea ensi kertaa ettei ole ajatuksiensa kanssa yksin.

Ei kurssinimitys siis täysin harhaanjohtavakaan ole. Meidän perheen kohdalla puhuisin kuitenkin enemmänkin voimavaramatkasta.

Kurssilla paras anti on ehdottomasti se, että näkee perheitä eri puolilta Suomea. Ihmisä, joita tuskin koskaan ikinä tapaisi muuten. Elämä, elämäntilanne ja perheet on kaikki erilaisia, mutta se on se rikastuttavin asia koko kurssissa. Avata mielensä ja hiukan sielunsakin ihmisille, jotka voivat nyökyttää ja sanoa, että tiedän miltä susta tuntuu tai on tuntunut. Ainakin pikkuisen paremmin kuin muut.

Moni erityislapsiperhe pohtii kovasti osallistumistaan sopeutumisvalmennuskurssille koronan vuoksi. Monen lapsi ja/tai perheenjäsen kuuluu riskiryhmään, eikä halua ottaa mitään ylimääräisiä riskejä poistumalla kotoa. Sen lisäksi korona on vaikuttanut monen perheen taloudelliseen tilanteeseen. Yksinhuoltajalle tai toisen vanhemman työttömyys on perheelle todella iso taloudellinen ahdinko jos joutuu olemaan sairaslomalla perinteisen virusinfektion vuoksi, vaikka se ei korona olisikaan. Toisilla saattaa olla edessä vuoden tärkein sesonki. Ymmmärrän hyvin ettei ylimääräisiä riskejä halua ottaa ja kursseja perutaan monista eri syistä.

Itselle jäi sellainen olo, että Medifamilia oli miettinyt miten kurssin pystyttiin toteuttamaan mahdollisimman turvallisesti. Kurssille otetaan maksimissaan aina kuusi perhettä. Nyt kaksi perhettä oli peruuttaneet sairasteluiden vuoksi. Koko yhmän koko riippuu aina kovasti siitä, kuinka monta lasta perheissä on. Edenissä oli joka puolella käsidesejä ja maskisuositus kaikille. Kylpylän puolella oli altaissa maksimimäärä, joka sai olla kerrallaan samassa altaassa.

Päivän aikana oli aamupala, lounas, päivällinen ja iltapala sekä lapsille välipala oli omissa ryhmissään. Oulun Edenissä ruokailut oli ajoitettu tiettyihin tarkempiin aikoihin, jotta kontaktit muihin pysyivät minimissä. Meillä kävi vielä niin, että aikaikkuna ruokailuihin oli laajempi eikä meidän kurssin perheiden lisäksi ruokailemassa ollut lounaalla, päivällisellä ja iltapalalla muita. Meillä oli koko viikon kaikilla oma pöytä aamupaloja lukuunottamatta, koska siellä oli myös muut hotellin vieraat samaan aikaan. Ohjatuissa ryhmissä käytimme aina maskeja, jotka oli Medifamilia järjestänyt.

Moni kysyi mitä kurssilla oikein tehtiin ja millaista oli. Medifamilian kurssilla aamupäivisin oli kaikkien perheiden yhteistä toimintaa ja iltapäivällä lapsilla oli omat ryhmät ja aikuisilla omat ryhmät.

Aikuisten ryhmissä sosionomi puhui sosiaalietuuksia ja -oikeuksista, erityisopettaja pidennetyn oppivelvollisuuden toteuttamista, lääkäri perheitä mietityttävistä terveysasioista. Lähtöpäivänä vielä psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa puhuttiin jaksamisesta. Viimeisessä osuudessa emme olleet, kun lähdimme ajelemaan kotiin ennen lounasta.

Aikuisten ryhmien aikaan lapsilla oli omat ryhmät, joissa oli sisaruksille omaa ohjelmaa ja kuntoutujille omaa ohjelmaa. Tietääkseni perinteistä leikkimistä, lukemista ja ulkoilua oli viikon aikana. Lapset pystyi jättämään hoitoon hyvillä mielin ja tiesi, että homma hoituu. Meillä iltapäivän ohjelmaan lapset ei montaakaan kertaa ehtineet osallistua, kun se osui juuri päiväuniaikaan. Meistä vanhemmista jompi kumpi oli lasten kanssa päiväuniajan ja toinen aikuisten ryhmässä. Alkuraskauden väsymys ja pahoinvointi oli vielä melkoista, joten usein se olin minä.

Lisäksi viikon aikana oli mahdollista saada henkilökohtaista tukea johonkin arjessa kaipaamaansa haasteeseen. Puoliso kävi puhumassa esikoisen uniasioista samalla kun minä nukuin esikoisen kanssa päiväunia. Heh.

Perheiden yhteisissä ohjelmissa oli mm. soveltavaa liikuntaa. Sain sieltä monta ajatusta matkaani ja voisin kirjoittaa niistä myöhemmin. Yhtenä päivänä meillä oli erilaisia rentoutus- ja rauhoittumisvälineitä tutkittavana. Oli maalausteloja ja suteja, palloja nystyröillä ja ilman, painopeittoja ja satuhierontakirjoja. Materiaalipajassa sai tehdä tarpeelliseksi kokemiaan materiaaleja. Moni teki esimerkiksi viikkotaulun ja erilaisia tunnemittareita. Minä väkersin taulun, jonka avulla voi harjoitella itsenäistä pukeutumista.

Soveltavan liikunnan tunnilta

Yhtenä iltana oli järjestetty vanhemmille omaa aikaa ja lapsille iltahoitoa. Oli mukavaa, että kokoonnuimme kaikki aikuiset takkatupaan juttelemaan hetkeksi elämistämme. Tuli kuultua mitä muut tekevät työksensä ja millaista arki on. Siitä miltä tuntui ne ensihetket, kun diagnoosista sai kuulla ja miltä elämä tuntuu nyt. Ennen lasten hakua kävimme vielä pienellä iltalenkillä miehen kanssa Nallikarin näköalapaikalla.

Viikon aikana ehdimme iltaisin käydä uimassa ja minä kävin ihan vain saunomassa yksikseni muutaman kerran. Ulkoilemaankin ehdittiin, vaikka ohjelmaa paljon olikin. Päiväunia ei rattaissa nukkuvat lapset ovat hieman haaste, sillä silloin tosiaan toisen vanhemman täytyy skipata luento. Mikä kuitenkin aikataulussa on hyvää on se, että perheelle ja iltaan yhteistä luuhaamisaikaa.

Sopeutumisvalmennuskursseja järjestää Kela, joka on ostanut kurssien toteutuksen yksityisiltä yrityksiltä. Kurssi oli tarkoitettu alle kouluikäisille perheille, jossa on lapsi, jolla on downin syndrooma. Hakemusta varten tarvitsee alle vuoden vanhan lääkärin B-lausunnon. Myös kuntoutussuunnitelmassa mainittu lääkärin suositus käy.

Kurssi on perheelle maksuton. Lisäksi kuntoutukseen osallistumisesta voi hakea Kelan matkakorvauksia sekä yöpymisrahaa, mikäli ennen ja jälkeen kuntoutuksen on majoituttava matkalla tai perillä. Sopeutumisvalmennuskursseille ei kannata ottaa lomapäiviä, koska niistä saa kuntoutusrahan, joka on tulosidonnainen. Toki kuntoutusrahan voi saada joka tapauksessa, vaikka olisi ottanutkin lomapäiviksi kurssin. Myös yrittäjät ovat oikeutettuja kuntoutusrahaan.

Kurssi oli hyvä, mutta kieltämättä kaipaisin vieläkin syvempää osaamista, ajatuksia ja tietoa. Olisin halunnut kuulla ravitsemushoidosta ja sen merkityksestä, tulevaisuuden mahdollisuuksista ja tuulahduksista maailmalta. Tiedän, että liikkeelle lähdetään olettamuksesta ettei tiedä välttämättä entuudestaan mitään. Siksi olisikin hyvä, että kurssit olisi rakennettu enemmän yksilöllisen tarpeen mukaan, vertaistukea unohtamatta. Jäin myös kaipaamaan psykologia tai muuta mentaalipuolen asiantuntijaa. Psykologi Jussi Tukiaisen anti oli parasta ja voimaannuttavinta ensimmäisellä sopeutumisvalmennuksella ollessamme.

Pähkinäinen banana bread eli banaanikakku

Lapsenomaisesti hiukan hihityttää tämä banaanileivän sanan käyttö. Se on oman mieleni suurinta huijausta uskotella syövänsä leipää kun syö kakkua. Kiitos Jenkit.

Banaanikakku on lapsuudesta tuttua tavaraa mustien banaanien tuhoamiseen, mutta en ole aiemmin tehnyt itse. Ennen talvilomalle lähtöä ajattelin keikauttaa mukaan nopeaa kahvileipää ja siinä ne pilkkubanaanit kutsuivat nimeäni. Lähdinpä siis tähänkin villitykseen jälkijunassa ja tein oman versioni banaanileivästä. Siitä tuli täydellistä. Kosteaa, mehevää ja pähkinöistä tuli kiva paahteinen maku ja tekstuuri.

Tämä on myös pientenkin lasten kanssa mainio kokkailu, koska kaikki vaan lätkitään sekaisin. Luulenpa, että tätä me meidän neidin kanssa seuraavaksi leivotaan yhdessä.

Pidemmittä puheitta tässä mun banana bread, banaanikakku, banaanileipä tai ihan mikä omimmalta tuntuu.

Nämä tarvitset:

  • 50 g hasselpähkinärouhetta
  • 3,5 dl spelttijauhoja (vehnäjauhojin käy)
  • 2 banaania
  • 1 tl kanelia
  • 1/2 tl kardemummaa
  • 1 dl rypsiöljyä
  • 1/4 dl maapähkinävoita
  • 1 muna
  • 1 tl soodaa
  • 1 tl vanilijasokeria
  • 2,5 dl sokeria

Tee näin:

  1. Muussaa banaanit haarukalla
  2. Sekoita kaikki kuivat aineet keskenään
  3. Notkista maapähkinävoi tarvittaessa (esim. mikrossa), lisää joukkoon öljy, muna ja banaanit
  4. Sekoita kaikki keskenään kevyesti, mutta niin että sekoittuvat kunnolla.
  5. Öljyä kakku- tai leipävuoka ja paista 175 asteessa noin tunti. Kakun kypsyyden voi testata esim. hammastikulla. Kypsä kakku ei tartu hammastikkuun.
  6. Anna jäähtyä pieni hetki ja kumoa pois vuuasta. Jätä vuoka kuitenkin päälle ettei kosteus pääse haihtumaan.

Banaanileipä on myös siitä armollisen ihanaa, että se paranee vanhetessaan. Kakkua voi säilyttää ihan huoneenlämmössä. Itse säilytin rasiassa ja pussissa niin kakku pysyi mehevänä. Viimeiset muruset meni viikko kakun tekemisen jälkeen ja edelleen oli erittäin hyvää – ellei jopa parempaa. Nam!

Ota minut tällaisena kuin oon

Olipahan sunnuntai tunteikas päivä, kun vietettiin kansainvälistä downin syndrooma -päivää. Aivan kuin olisi päästänyt lapsen matkaan, kun julkaisimme videon, jota olemme hääräilleet kevään. Päätä särki ja oli kaikkensa antanut olo, lähes toimintakyvytön.

Maaliskuun alussa kuvattiin siis Turun Ruissalossa video, jonka kuvasi ja videoi Valo Visuals hyväntekeväisyytenä. Suunnittelussa ja käytännönjärjestelyissä oli vahvasti mukana Saara, jonka tyttärellä on myöskin downin syndrooma. Olen mielettömän iloinen ja onnellinen, että erityisyys on tuonut elämääni Saaran. Hän on viisas, aikaansaava, idearikas, suorasanainen ja lämmin. Juuri sellaisia ihmisiä ympärilläni arvostan. Uskon, että Saaran kanssa me tullaan tulevaisuudessa tekemään vielä huikeita juttuja yhdessä.

Videolle osallistui 17 perhettä, jossa lapsella tai nuorella on downin syndrooma. Kaikki olivat opetelleet oman kohtansa valmiiksi. Sitä iloa, valoa ja rakkauden määrää oli huikea seurata ja se saa hymyn edelleen huulilleni.

Mietin kertoisinko mitä kaikkea tällaisen projektin läpivienti vaatii. Äkkiseltään tuntuu ettei juuri mitään, mutta niinkuin blogin helmi-maaliskuun hiljaisuudesta näkee, se on ottanut aikansa täältä. No katsotaan, mutta ihaillaan nyt sitä ennen lopputulosta.

Etelässä paistaa aurinko ja 10 astetta lämmintä. Ai että, kevät on todellakin tulossa kohinalla.

Aikaisempia 213-päivän juttuja löydät täältä:

Sukat rokkaa

Kansainvälinen downin syndrooma -päivä

Yhdessä olemme enemmän (täältä löytyy myös viime vuoden video)

Same Same But Different -illallinen ravintola Kuoressa (täällä olemme Saaran kanssa tavanneet ensimmäisen kerran)

Kansainvälinen Downin syndrooma -päivä juhlistaa jokaisen ainutlaatuisuutta


Kaupallinen yhteistyö: Myllyn paras


Renkaissa roikkumista, potkupyöräilyä, kirjojen lukemista, retkiä, uimista ja saunomista, lettuja ja jäätelöä, linssikeittoa, Nallen lauluja, tanssimista ja rytmejä.

Niitä esikoiseni rakastaa omassa elämässään. Aika tavallisia asioita, eikö?

Jokaisen meidän arkeamme värittää erilaiset asiat. Meidän arkeemme kuuluu viikottaiset terapiat, vähän harvemmin verikokeita ja lääkärikäyntejä. Tuettua kommunikaatiota, kuten viittomia ja kuvia. Suujumppia ja oman pystyvyyden tukemista ja pönkitämistä. Pillerin ottamista aamulla purkista. Vanhempien harteilla lepää liian paksu nippu paperitöitä ja selvitettäviä asioita. Toisilla lapsien arjessa näitä on enemmän, toisilla vähemmän.

Toisilla on sairauksia, toiset ovat perusterveitä. Toisilla on ruskeat silmät, toisilla vihreät. Toisilla on taipumus lähteä omille teilleen ja tutkia maailmaa, toisilla taipumus viihtyä omissa oloissaan piirtelemässä. Yhtä kaikki, lopulta kukaan meistä ei pyydä enempää kuin saada olla sellainen kuin on. Oikeuden elää omannäköistä elämää ilman tarvetta selitellä kenellekään omaa olemassaoloaan ja arvokkuuttaan. Oikeuden saada apua ja tukea, jotta voi kokea olevansa osa yhteiskuntaa.

Kansainvälinen Downin syndrooma -päivänä haluan muistuttaa ettei kukaan ole yhtä kuin diagnoosi, vaan ihminen. Minun eikä sinun ansioluettelossa lue lääkelistaa tai mitä emme osaa. Siellä lukee se, mitä olemme oppineet ja missä olemme hyviä. Ja tämä tulisi olla kaikkien oikeus. Saada mahdollisuus osallistua, oppia ja löytää omat vahvuudet. 

213-päivä on YK:n vahvistama juhlapäivä. Olen perinteisesti vienyt omalle työpaikalleni porkkanapiirakkaa ja kertonut päivästä. Tänä vuonna päivä osui viikonloppuun ja yrittäjäksi hyppäämisen jälkeen yhteistyökumppaneita tapaa lähinnä verkon välityksellä. Tietysti päivää silti juhlistetaan perheen kanssa päivänsankarin toivomalla tavalla.

Ja mitäpä muutakaan se olisi ollut kuin retkeilytouhuja ja herkkueväitä. Otimme juhlintaan varaslähtöä jo aiemmin jos sattuisikin juhlapäivään retkeilylle epäkelpo sää. Aluksi ajattelimme valmistella lettutaikinan neidin kanssa yhdessä kotona. Keväinen sää ja Myllyn Parhaan superhelpon lettujauhoseoksen innoittamina päätimme kuitenkin pakata lettuvermeet kassiin ja kokkailla laavulla. 

Varsinkin sosiaalisessa mediassa meidän touhuja seuraavat tietävät, että meidän kokkailuhommissa menoa ja meininkiä riitää. Nyt olen päättänytkin, että keskitymme nopeasti ja pienellä vaivalla valmistuviin juttuihin tai puolivalmisteisiin yhdessä kokkailessa. Myllyn Parhaan lettutaikinajauhoseos oli tähän tarkoitukseen erittäin kätevä. 2 desilitraa kermaa ja 3 desilitraa vishyä yhdistettin ja sekoitettiin yhdessä lettujauhojen kanssa. Myös maito käy. 

Me heitimme – lähes kirjaimellisesti – kaikki aineet shakeriin ja ravistelimme koko komeuden sekaisin. Ravistelussa kannattaa pitää shakerin korkista hyvin kiinni ja avata varovasti, sillä vishy tekee sisälle pienen paineen ja voi poksahtaa auki. Paistoimme letut retkikeittimellä, koska se nopealiikkeiselle neidille turvallisempi ja helpompi puuhailla. Jos retkeily ei kuitenkaan tunnu hyvältä, lettuja tai vohveleita voi paistella omassa kotikeittiössä tai -grillissä. 

Laavulle päästyämme lettuja olisi pitänyt saada heti ja mietinkin mahtaako neidin kärsivällisyys riitää paistopuuhiin ollenkaan. Paistoin lapsille muutaman letun edeltä, jonka jälkeen neiti tuli paistamaan oman lettunsa. Ja voi mahdoton sitä keskittymistä aina niin levottomalla sielulla. Hän kuunteli ohjeita eikä hosunut ja säheltänyt. ”Voi ihmettä”, sanoo usein meidän neitokainen ja se sopi tilanteeseen jälleen erihyvin. Miten ylpeitä me olimmekaan yhteisestä hetkestämme. ”Minä osaan!”, helähti neidiltä. Niin totta vie osaat. Oma rakas superpimuni. Minä tiedän sen ja koko maailman tulisi tietää se. 

Lettujen päälle valikoitui kotona valmiiksi vatkattu kerma. Lisäksi meillä oli mukana uuniomenahilloa, kinuskikastiketta ja suolapähkinöitä. Jokainen pikkulapsen vanhempi tietää ettei letunpaistajan roolissa omaan suuhun ehdi yleensä montaakaan murusta. Kun lasten masut oli täynnä lähtivät he purkamaan energiaa kiipeämällä vielä läheiselle vuorelle. No, saattaa olla ettei se ihan vuoren standardeja kyllä täytä, mutta energiankulutukseen kyllä varsin passeli nyppylä. 

Samaan aikaan minä pakkailin leiriä ja paistoin ihan vain itselleni muutaman lätyn. Sisälle käärin kermavaahtoa ja hymistelin suu täynnä lettua. Niin vauhdikasta ja sykettä nostattavaa kuin retkeily pienten lasten kanssa onkin, nautin siitä valtavasti. Nautin, kun näen lasten nauttivan luonnosta ja siellä elosta. Nautin, kun ensin olen kantanut heitä monta vuotta ja pikku hiljaa heidän omat jalat alkavat kantaa enemmän ja enemmän. Nautin, kun luonnossa voin hellittää otettani ja antaa mahdollisuuksia laajentaa reviiriä. 

Tällainen tee kaikki itse alusta asti -nainen myös innostui lettujauhojen jälkeen hyödyntämään muitakin puolivalmisteta. Lasten kanssa kokkailu ja leipominen vie aina yleensä vähintään puolet enemmän aikaa ja siksi jää monesti tekemättä. Miksi ei voisi vähän oikaista ja ottaa puolivalmisteet mukaan lasten kanssa kokkailemiseen. 

Autenttista videomateriaalia meidän lettuhommista voi käydä kurkkaamassa Instagramin puolelta. Lettu- ja vohveli-ideoita omiin lettukesteihin löytyy Myllyn Parhaan ideapankista.

Ihanaa kansainvälistä Downin syndrooma -päivää. Näe ihminen, älä diagnoosia.

Check list lapselle, jolla on downin syndrooma

Mitä asioita tulee ottaa huomioon erityistä tukea tarvitsevan lapsen kanssa? Millaista kuntoutusta on saatavilla? Mistä taloudellista tai henkistä tukea? Mitä asiota kannattaa huomioida jo vauva- ja pikkulapsiaikana?

Älkää pelästykö tuoreet vanhemmat, jolla on downin syndrooma. Lista on näyttää uuvuttavan pitkältä suolta. Ja sitä se kyllä onkin toden totta, mutta asia kerrallaan. Eikä nämä kaikki asiat ole ajankohtaisia kaikille nyt eikä välttämättä tulevaisuudessakaan. Olen kirjoittanut tämän, jotta tästä olisi hyötyä niille, jotka alkavat kahlaamaan ja opiskelemana tätä uutta ja ihmeellistä vammaispalvelusuota ja toisaalta tänne voi palata miettiessään mites nämä hommat menivätkään.

Saattaa ulkopuolisen silmin vaikuttaa siltä, että yritetään pummia yhteiskunnalta kaikki mikä irti lähtee. Näin olkoon ja siinä on osapuilleen ne rippeet, joilla voimme kutsua itseämme hyvinvointivaltioksi.

Uskon varhaiskuntoutuksen sekä ennaltaehkäisevien tarkastusten ja hoidon olevan yhteiskunnalle halvempaa. Se sitouttaa ja tukee perheitä, kun he saavat tukea silloin kun he sen tarpeelliseksi kokevat. Sillä senhän me tiedämme, että on halvempaa rakentaa tukevan kivijalan päälle, kun yrittää rakentaa uutta koko ajan vajoavan kivijalan päälle.

Fyysinen terveys ja kehitys

  • Neuvola. Vaikka vammainen lapsi kuuluukin erityishuoltopiiriin on tärkeää, että lapsen tavallista ja normaalia kasvua ja kehitystä seurataan neuvolassa. Tarvittaessa käyntejä tehdään tihennetysti, jos huolta esim. kasvusta esiintyy.
  • Downeilla on normaalia suurempi riski sairastua hypotyreoosiin. 12 kk kohdalla tulisi tarkastaa kilpirauhasarvot ja jos ne ovat normaalit, kilpirauhasarvojen seurantaa tulisi jatkaa säännöllisesti kahden vuoden välein
  • Allergioiden, ummetuksen ja refluksin mahdollisuuden tiedostaminen, koska riski niille on suurentunut ja usein niiden tutkiminen usein viivästyy turhaan. Vitamiinitasot ja suoliston hyvinvoinnin eteen monet vanhemmat tekevät tavanomaista enemmän töitä, koska se vaikuttaa lapsen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.
  • Kuulontutkimus: Riski kuulovammalle on korkeampi, jonka vuoksi tutkimus tulisi tehdä alle vuoden ikäisenä. Psykoakustinen kuulontutkimus tulee tehdä lapsuusiässä säännöllisesti, suosituksen mukaan vuosittain, jotta lievätkin kuulovammat voitaisiin todeta mahdollisimman varhain.
  • Silmien tarkempi tarkastus: 4–6 kuukauden iässä silmälääkäri selvit-tää lähinäön kehittymisen ja mahdolliset taittovirheet. Kouluiässä on tehtävä huolellinen toiminnallisen näön tutkimus opetuksen suunnittelun tueksi ja näön tarkastuksia tulee jatkaa läpi nuoruus- ja aikuisiän
  • Erityishuoltopiirille kuuluva seuranta ja kuntoutussuunnitelman laatiminen. Meillä se on tällä hetkellä KTO eli Kehitysvamma-alan tuki- ja osaamiskeskus. Siellä on vuosittain tarkempi moniammatillinen palaveri, jossa neurologi, toimintaterapeutti, fysioterapeutti, puheterapeutti ja sosiaalityöntekijä tarkastelevat mit. Psykologin arvio on myös toisilla. Meillä se muistaakseni tulee 5-vuotiaana. Toimintaterapeutti on myös toisilla jo aiemmin mukana kuvioissa. Meillä toimintaterapeutti oli viime vuoden suunnitelmassa mukana. Siellä käydään läpi mikä on tilanne ja mihin suuntaan edennyt, arvioidaan sen hetkinen tilanne ja tehdään kuntoutussuunnitelma seuraavalle vuodelle. Tämän käynnin yhteydessä puhuttu kirjoitettu lausunnot kuntouttavaan päivähoitoon, avustajatarpeeseen, c-lausuntoon vammaistukeavarten. Tämä erityishuoltopiirin alainen palvelu on joka kunnassa vähän eri niminen ja joissain paikoissa se voidana järjestää monen kunnan yhteispalveluina, mutta kaikilla siihen on oikeus.

  • Puheterapia alkoi meillä n. 5 kuukauden iässä. Meidän aikaisemmassa asuinkunnassa oli surkea puheterapeutti tilanne ja jonossa on ihan hirmuinen määrä lapsia. Saimme kotikunnastamme lasten neurologisesta yksiköstä maksusitoumuksen käyntejä varten. Olemme tehneet töitä kielen sisällä pysymisen eteen, oikeiden syömisen liikemallien opettamista, kasvojen lihaksien aktivointia, pillistä juomisen opettelua…
  • Fysioterapia alkoi n. 3 kk iässä ja oli noin kerran kuukaudessa. Vauvana saimme vinkkejä miten tukea vartalon yliojentumisesta pois, vatsallaan ollessa keinumisen vähentämiseen ja käsien pysymiseen kasvojen edessä eikä vartalon takana kyljissä… Nyt vanhemmalla iällä on tarkasteltu sensomotorisia asioita, vartalonhallintaa ja voimantuottoa ja olemme uimassakin käyneet tutustumisluontoisesti. Fysioterapia päättyi meillä ainakin toistaiseksi viime syksynä 4-vuotiaana. Juuri nyt emme koe huolta karkeamotorisista asioista. Tulevaisuus näyttää onko fysioterapialle vielä tarvetta.
  • Toimintaterapia voi alkaa yleensä noin 2-vuotiaana. Kovin lapsikohtaista ja tietynlaiset valmiudet tulisi olla, jotta lapsi hyötyy terapiasta. Pätevä toimintaterapeutti on hyvä asiaa arvioimaan.
  • Erilaiset muut terapiat, esim. musiikki-, allas- ja ratsastusterapia, joista lapset, joilla on downin syndrooma ovat hyötyneet kovasti.
  • Apuvälineet
    • Mm. panda- ja sirkkatuoleja käytetään, kun lapsen istumaan oppiminen viivästyy,  jotta syömisasento saataisiin ergonomisemmaksi verrattuna sitteriin.
    • Seisomateline
    • Syömiseen ja kasvojen alueen jumppaan on olemassa paljon erilaisia, puruputkia, vibroja, pillejä, erityisiä lusikoita, kuppeja…
    • Erityisiä kompressiovaatteita on olemassa vartalonhallinan kehittämiseksi.
    • Erityiset pyörät
  • Arjessa välttämättömät apuvälineet tulisi olla maksuttomia. Toisissa kunnissa maksetaan lisäksi esimerkiksi puheterapiaan liittyvät apuvälineet, toisissa taas ei. Monissa kunnissa on olemassa omia apuvälinelainaamoja. Kommunikaatioon on Turun seudulla oma apuvälinelainaamo Tikoteekki, joka on Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin alainen.
  • Invakortti. Tämän myöntämisessä on kovasti lääkärikohtaisia eroja eikä sitä suinkaan kaikille downeille myönnetä. Pääasiallisesti oman erityishuollon lääkärin tämä pitäisi kirjoittaa lausunto sen tarpeesta. Korttia haetaan Trafilta.
  • Saattajakortti eri kunnissa ja alueilla erilainen, mutta sen lisäksi on EU-vammaiskortti. Saattajakorttia haetaan omalta kunnalta, meillä esim. liikuntapalveluiden kautta. Vammaiskorttia haetaan taas Kelan kautta.

Sosiaalinen ja henkinen tuki

  • Jokaisessa kunnassa pitäisi olla järjsestetty kehitysvammahuollon palvelunohjausta, jossa tulisi saada tietoa ja tukea asioiden järjestämiseksi.
  • EHO eli erityishuolto-ohjelma, joka määrää mitä palveluita ja tukia lapselle tulee järjestää.
  • Kuntouttava päivähoito tulee olla kirjattuna erityishuolto-ohjelmaan. Se on nimensä mukaisesti kuntouttavaa hoitoa. Eikä voida määritellä, että kuntouttavaa päivähoitoa olisi esimerkiksi 8-12 ja sen jälkeen vanhempien töistä johtuvaa. Kuntouttava päivähoito on ainakin toistaiseksi maksutonta ja sen alle kuuluu esimerkiksi myös kuljetus. Jos vanhemmat kuljettavat lapsen itse hoitoon, he voivat hakea kunnalta kilometrikorvauksia.
  • Tukiviittomia aloimme käyttää noin 4 kuukauden iässä ja ne ovat pikku hiljaa lisääntyneet arkeen. Keväällä 2017 kävimme kunnan vammaispalveluiden hyväksymällä 150-viittomaa kolmen kerran kurssilla. Sen jälkeen olemme saaneeet 20 tuntia tukiviittomaopetusta kotiin. Tukiviittomat ovat kunnan tuottamaa vammaispalvelua ja sitä haetaan sopeutumisvalmennuksena.
  • Vertaistukea kaikki ei koe omakseen, mutta se on verraton siinä mielessä, että yleensä aina joku tietää mistä saa apua pulmaansa. Vuonna 2016-2017 syntyneille downeille on ipanat 2016-2017-ryhmä Facebookissa ja kaikkien perheiden yhteinen ryhmä Downiaiset. Eri ikävuosina syntyneille lapsille on omat ipana-ryhmänsä.
  • Sopeutumisvalmennuskurssit. Kelasta näitä haetaan. Itse olimme ensimmäistä kertsaa neidin ollessa vähän vajaa 2-vuotias. Kurssille on mahdollisuus hakea kahden vuoden välein, mutta kaikki ei niille ole niin usein päässyt. Hakemista varten tarvitaan lääkärin (usein erityishuollon) lausunto/ suositus sopetutumisvalmennuskurssista.
  • Jaksamisen tueksi perhehoito
  • Kotiapu tarjoaa tukea haastavassa elämäntilanteessa tai muuten tukemaan arjessa jaksamista. Jos perheessä on esim. muita pieniä tai haastavia lapsia, hankala elämäntilanne tai tukiverkostojen puutetta, kunta voi toimintatapansa mukaan myöntää kotiapua. Se voi olla siivousta, lastenhoitoa, ruuanlaittoa ja muuta vastaavaa. Kysy lastenneuvolasta lisää.
  • Psykologi ja muu henkinen tuki, esim. oman terveyskeskuksen kautta tai lastenneuvolan kautta

Taloudellinen tuki

  • Kelan matkakorvaukset esim. kuntoutukseen, lääkäriin ja sopeutumisvalmennukseen liittyvillä matkoilla. Lapsella ei ole omia verkkopankkitunnuksia, joten ainakin vielä lapsen vuoksi tehtyjä terapia- ja sairaalamatkat pitää käsin kirjoittaa. Itse olemme ottaneet käytännöksi, että kirjoitamme samaan hakemukseen kilometrit sitä mukaan kun niitä tulee. Pistämme hakemuksen Kelaan ennen juhannusta ja ennen joulua, sillä matkakorvauksia voi hakea 6 kk takautuvasti.
  • Omaishoidon tuki ja siihen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet
  • Kelan vammaistuki kuuluu jos ja kun downin syndrooma aiheuttaa sitovuutta ja rasittavuutta ikäistään enemmän. Sitä voi hakea syntymän jälkeen, mutta usein sitä ei myönnetä heti jos sitovuus ja rasittavuus on samankaltaista kuin vauvavuotena kaikilla tavanomaisesti. Mikäli kuitenkin on säännöllisiä terapiakäyntejä, allergia- tai refluksivaivaa, lääkärireissuja syystä ja kolmannesta niin nekin rasittavat ja sitovat jo selkeästi normaalia arkea. Kelan mukaan pysyvää rasittavuutta ja sitovuutta on pitänyt kuitenkin olla yhtäjaksoisesti 6 kuukautta. Vammaistukeen tarvitsee C-lausunnon, jonka saa yleensä omasta erityishuoltopiirinsä lääkäriltä. Lisäksi eri asiantuntijoiden lausunnot siitä, kuinka paljon lapsen arjessa tarvitaan/ käytetään kuntoutusta ovat Kelalle tärkeitä päätöstä tehdessä. Vammaistukea voi hakea 6 kk takautuvasti hakemusta edeltävältä ajalta.
  • Kelan muista vammaistuista voi käydä lukemassa täältä. Olet myös oikeutettu pyytämään Kelasta itseäsi ja lapseasi koskevat sisäiset asiakaskirjaukset, mikäli mietityttää, miten päätös ollaan tehty.
  • Kuntoutusraha on tarkoitettu vanhempien ansionmenetykseen osallistuessaan esim. lapsen kuntoutusjaksolle.
  • Vaipat yli 3-vuotiaille lapsille. Tarve tulee näkyä kuntoutussuunnitelmassa ja pääasiassa vaippoja haetaan oman terveyskeskuksen kautta. Asiaa voi tiedustella oman kunnan lastenneuvolan kautta.

Mikäli jossakin vaiheessa elämää miettii, onko lapsen oikeudet toteutuneet voin lämpimästi suositella ottamaan yhteyttä Turussa toimivaan lakitoimisto Kumpuvuoreen, joka on erikoistunut vammaisoikeudellisiin asioihin. Hänelle voi soittaa normaalipuhelun hinnalla päivittäin tiettyyn aikaan ja kysyä neuvoa, jos on lakikiemuroita, joista ei itse ymmärrä tai niissä joku mietityttää. Lisää tietoa löytyy kotisivuilta täältä. Mitä sitten jos Kumpuvuori lopettaa? En todella tiedä. Hänestä on niin monelle erityistarpeisen oikeuksien puolustajalle ollut apua.

Tässä pieni raapaisu, joka ei ole todellakaan mikään valtakunnallinen listaus. Meillä ei itsellä ole omakohtaista kokemusta kaikista asioista, vaan yritän listata tänne asioita, joita on matkan varrella vertaiset kohdanneet ja mistä on ollut apua. Mikäli listasta puuttuu jotakin, se ei ole ajantasainen tai mielestäsi joku ei sinne kuulu, ole yhteydessä niin korjataan tilanne mikäli korjattavaa on. Tässä tulevan mittaan pyrin avaamaan mitä nämä kaikki listalla olevat sanahirviöt pitävät sisällään ja mitä ne oikeastaan ovat.

Kaikilla ei ole todellakaan tarvetta kaikille asioille mitä listassa lukee, mutta olen liian usealta (ja omastakin suusta) kuullut miten asioista ei kerrota. Miten osata hakea palvelua, joka helpottaisi perheen elämää jossei tiedä sellaista edes olevan. Kysynpä vaan.

Lähteet, joita ei ole upotettu suoraan tekstiint:

Käypä hoito -suositus / 2010

Kuvat: Sara Perttula

Vaatteet: Lil Jo & Vilja

Helmikuun luetuimmat postaukset

Palsternakkakeitto

Kevät. Kevät on tullut. Etelässä paistaa aurinko ja viime viikon aikana hiihtoladut ja luistinradat sulivat maan uumeniin. Jotenkaan en ihan uskalla vielä heittäytyä kevään vietäväksi, koska se ainainen takatalvi sieltä yleensä vielä puskeee päälle.

Selkeästi kuitenkin sellainen uuden alku on käynnistynyt, kun viimein saatiin aikaan kodissa muutoksia, joita ollaan suunniteltu jo monta vuotta. Lähinnä kaappien siirtelyä ja tavaroiden järjestelyä. On se jännä miten pienillä asioilla saa muokattua omaa arkea mielekkäämmäksi.

Helmikuussa kymmenen teitä eniten kiinnostanutta postausta olivat:

  1. Mitä pojalle ristiäislahjaksi
  2. Miltä tuntuu odottaa kolmatta lasta
  3. Miten saimme tietää down diagnoosista
  4. Onko rakkaus erityistä kohtaan erilaista
  5. Vieraskynästä: Pienen lapsen toimintaterapia ammattilaisen silmin
  6. Pikkulapsiperheen Suomen road trip
  7. Kahdeksan viikon ruokalista
  8. Paljasjalkakengät lapselle
  9. Miten minä jaksan
  10. Ristiäistarjoilut

Maaliskuu on viimeinen kokonainen kuukausi ennen äitiysloman alkua. Ihan hurjaa ajatella saati sanoa se ääneen. Tässä kuussa on luvassa kaikkea jännää ja kivaa, paljon töitä ja puuhaamista. Esimerkiksi myös tänä vuonna vietetään kansainvälistä downin syndrooman päivää, joka tuo maaliskuuhun oman sutinansa.

Ihanaa maaliskuuta, toivottavasti se toisi kaikille mukanaan lisää voimia sekä iloa ja valoa.

Onko rakkaus erityistä kohtaan erilaista?

Keskimmäistä odottaessa pohdin paljon, voiko rakkautta riittää myös toiselle lapselle? Voiko häntä rakastaa yhtä paljon ja rajattomasti? Miten ikinä osaan olla tasapuolinen rakkauteni kanssa, kun se on ohjattu yksinoikeudella esikoiselleni.

Rakkauden kehittyminen on ylipäänsä kummallinen asia. Moni kokee raskausaikana tai viimeistään heti synnytyksen jälkeen ylitsepursuavaa rakkautta, mutta itse en tunnista tätä. Vatsassa kasvava ihmisen alku tuntui tärkeältä, mutta olenko heitä rakastanut jo silloin niin kuin rakastan nyt. En todella.

Lastemme alutkin ovat jo olleet niin erilaiset, että myös rakkaus on muodostunut kahdella eri tavalla. Vaikka kumpikin lapsista on ollut erityisen toivottu, esikoisen kohdalla jouduin todella pohtimaan pidänkö hänet. On erittäin pelottavaa ja ahdistavaa joutua kohtaamaan omia pelkoja ja ennakkoluuloja. Esikoisen synnyttyä hän lepäsi vain hetken reisieni päällä, jonka jälkeen hänet vietiin luotani pois. Samana iltana sain pidellä häntä vielä sylissäni hetken, mutta sitten annoin hänet vieraiden hoitajien käsiin.

Esikoinen matkusti Helsinkiin yksin, me palasimme tyhjään kotiin. Aivan kun mitään vauvaa ei olisi ollutkaan. Helsingissä silittelimme kahden ja puolen kilon myttyä piuhojen ja letkujen välistä laitteiden piippaillessa ja puksuttaessa samalla. Kävin oman lapseni luona vierailulla, muut sanelivat miten hänen kanssaan toimitaan ja minun ainoa tehtäväni oli yrittää urheasti käynnistää maidontuotantoa ilman vauvani läsnäoloa. Illalla joimme viiniä Seurasaaren rantakallioilla ja yritimme käsittää elämää.

Kakkonen taas kömpi itse syntymänsä jälkeen kohti rintaani ja tarttui siihen tietäen. Tänne minä kuulun. Tuntui uskomattomalta saada tuntea oma lapsi ihollaan. Esikoinen ypöyksin pikkiriikkisessä pedissään peiteltynä toista viikkoa ja keksimmäinen ihokontaktissa aivan kiinni minussa. On siinä ollut ihan erilaiset lähtökohdat yhteiseen elämään.

Olen kuitenkin huomannut itsestäni, että rakkaus oikeastaan vasta alkaa todella, mitä paremmin opin tuntemaan lapseni. Ei tekojen kautta kuten kävelemään oppiminen, vaan yhteisen maailman kautta. Miten me opetamme toisiamme näkemään maailmaa ja sen merkityksiä. Miten minä katson heitä ja miten he katsovat minua.

Esikoisen tapa ilmaista välittämistä ja kiintymystä minua kohtaan on ollut erilaista kuin kakkosen kanssa. Esikoisella ei ole ollut varsinaista vierastamisvaihetta vauvana eikä hän nauttinut paijaamisesta samalla tavalla kuin kuopus. Hän nukkui hyvin omissa oloissan, kun taas kuopus kaivautui niin syvälle kainaloon kuin ikinä pääsee.

Rakkauteni on kehittynyt kuin viini tammitynnyrissä tai kaalilaatikko puu-uunissa. Mitä pidempään antaa käydä ja hauduttaa, sen syvempi ja vahvempi liitto on syntynyt. Mitä vanhemmaksi lapset kasvaa, sitä kipeämmältä ajatus lasten menettämisestä tuntuu.

Olen miettinyt kovasti onko rakkauteni lapsiin erilaista, mutta en ole keksinyt mitään, millä voisin mitata tai erotella asiaa osiin. Eikä toki tarvitsekaan, mutta moni tätä miettii. Luulen siinä kuitenkin olevan eroja joita en itse huomaa tai osaa nimetä. Ikä, kehitys, vuorovaikutustaidot ja tarvitsevuus varmasti vaikuttaa kaikkien lasten kohdalla siihen, miten kiintymys toiseen syntyy ja elää. Muuttaa muotoaan.

Rakkaus ei tarvitse sanoja, mutta kun kuulee lapsensa suusta ensimmäistä kertaa että hän ikävöi tai kertoo rakastavansa tuntuu se käsittämättömältä. Itse koen rakkauteni syventyneen ihan hurjasti vuorovaikutuksen lisääntyessä. Varsinkin sellaisen lapsen kohdalla, kun ei ole pitänyt puhuttua kieltä itsestäänselvyytenä on sen maailman avautuminen kuin olisi Liisa Ihmemaassa.

Oleellista ei olekaan punnita rakkauden määrää vaan tunnistaa itsessään siihen vaikuttaneita asioita. Onko raskaus, syntymä ja lapsivuodeaika ollut erilainen? Onko jonkun lapsen kohdalla menettämisenpelko suurempi kuin toisen? Onko toiseen lapseen vanhemmuuden lisäksi myös hoitosuhde?

Ehkä haluaisin sanoa ettei ole mitään hätää vaikka ei tuntisikaan ylitsevuotavaa rakkautta heti eikä hetkenkään päästä. Tai jos rakkaus esikoiseen tuntuu jossain kohtaa kokonaisvaltaisemmalta kuin vastasyntynyttä kohtaan. Jos itse voi hyvin niin kyllä se rakkaus sieltä tulee kun antaa aikaa.

Rakkaus on onneksi sellainen aina vain lisääntyvä voima. Se ei mahdollisen muiden lasten syntymän myötä puolitu, vähene tai ole pois toiselta, vaikka se pienestä ihmisestä tai itsestäkin siinä hetkessä voisi siltä tuntua. Olen myös ymmärtänyt ja huomannut miten minun osoittamani rakkaus myös muita kuin lapsiani kohtaan saa lapsenikin näkemään rakkauden moniulotteisemmin.

Nyt kolmatta odottaessani en enää pelkää riittääkö rakkautta tai onko se samanlaista kuin esikoisesta ja keskimmäistä kohtaan. Rakkaus saa elää, muuttaa muotoaan ja kasvaa omia polkujaan.

Kuvalliset nimitarrat helpottamaan lapsen arkea


Kaupallinen yhteistyö: Ikioma nimilappu Oy


Onko perheessä useammalla lapsella samannäköiset hanskat? Meneekö sekaisin mikä on kenenkin kylpypyyhe tai juomapullo? Sadoista mustista sukista nyt puhumattakaan.

Mietin ensin miten turhamaisia on nimitarrat. Sitten oivalsin miten helppoa on kierrättää vaatteita lapselta lapselle, kun ei tarvitse miettiä mikä tussi sopii millekin materiaalille, mihin mahtuu kirjoittamaan vielä yhden lapsen nimen ja miten saa peitettyä ne kymmenen edellisen vaatteita käyttäneiden lasten nimet. Tarra vaan kaikkien vanhojen suttujen päälle.

Sitten mietin miten turhamaista on, että tarrassa on nimen lisäksi kuva. Onhan kuvat nyt ihan hirmu suloisia ja kivoja, mutta mitä tarvetta niille oikeasti on. Kunnes aloin pohtia sitä lapsen itsenäisen toimimisen näkökulmasta.


Kuvallinen nimitarra kaikissa henkilökohtaisissa vaatteissa, varusteissa ja paikoissa auttaa lasta hahmottamaan omia tavaroitaan. Kun sama kuva toistuu lapsen henkilökohtaisissa tavaroissa ja paikoissa, kuten omassa tuolissa tai kengissä, alkaa hän löytää oman symbolinsa, vaikka nimeään ei tunnistaisikaan. Ja no, kyllä se näin äitiäkin helpottaa, kun tunnistaa lasten hammasharjat kun ne lojuu jossain muualla kun omilla paikoillaan. 

Monissa päiväkodeissa jokaisella lapsella on oma merkki, joka kuvastaa häntä. Se on usein lapsen mielenkiintoon liittyen, esimerkiksi jalkapallo. Nimitarraan kannattaa siis valita sellainen kuva, jota voisi hyödyntää samalla lapsen nimi-viittomana. Kun jalkapallo toistuu vaatteissa, omalla paikalla ruokapöydän tuolissa, repussa ja naulakossa, helpottaa se lasta hahmottamaan omaa reviiriään. Ikioman sivuilla voi suunnitella yhdessä lapsen kanssa juuri häntä miellyttävän nimitarran jättimäisestä valikoimasta. Kuvia on pääkalloista Pipsa possuun.

Nimitarrojen käyttö

Tarrojen taustoja saa vaihdettua jos ja minkä värisiksi, mutta jos hahmottamisessa on haasteista, valitsisin kaikkiin tarroihin myös saman taustavärin joka tukee myös hahmottamista. Tarrojen värejä valitessa kannattaa huomioida haluaako tarrojen olevan mahdollisimman näkyviä vai huomaamattomia. Lapsille, jotka tarvitsevat erityistä tukea tarkkaavaisuuden ohjaamiseen kannattaa valita vastaväri, jota ei esinny vaatteissa ja tavaroissa yleisesti. Näin nimitarra pomppaa paremmin näkyviin. Nimitarroissa on kolmella rivillä tilaa, joten siihen voi laittaa pelkän nimen tai lisäksi myös sukunimen ja puhelinnumeron.

Kuvalliset nimitarrat minitarrat sekä isot nimilaput kiinnitetään kuivien vaatteiden pesuohjelappuun painamalla tarra huolellisesti kiinni. Lusikan kuperalla puolella voi myös hieroa tarraa kiinni. Varusteisiin nimilappu painetaan kuivalle ja puhtaalle pinnalle. Ennen ensimmäistä pesua tulee odottaa 24 tuntia, jotta nimitarrat ehtivät kiinnittyä hyvin. Nimitarrat kestävät pesukoneessa pesun 60 asteessa, astianpesukonepesun sekä pakastamisen. Kaikki tarrat ja laput irroitetaan rapsuttamalla.

Minitarrat ja suuret nimilaput

Minitarrat on tarkoitettu kaikkein pienimpiin tavaroihin ja vaatteisiin. Silloin kun vielä oli lelupäiviä tarroitin dublot ja kirjat. Pienet minitarrat ovat kooltaan 16 x 6 mm.

Suuret nimilaput ovat sen sijaan hyviä esimerkiksi suksien ja juomapullojen nimikointiin. Laskettelukeskuksen suksiparkista on hiukan helpompi lähteä metsästämään omia vermeitä, kun tarra on iso. On myös pienempi todennäköisyys, että joku muu nappaa vahingossa sinun välineet omiin jalkoihinsa, ku ne on nimetty kunnolla. Suurissa nimilapuissa on eri kokoisia tarroja. Pienimmät ovat kooltaan 3,3 cm ja suurimmat 7 cm x 2 cm.

Silitettävät nimilaput

Silitettävät nimilaput kiinnittyvät suoraan kankaaseen. Näin pystyy nimeämään vaatteet, vaikka niissä ei olisi pesulappuja. Silitettävät nimilaput ovat oivallisia myös jos pesulaput kutittavat ja ne pitää poistaa vaatteista lapsen erityisherkkyyden vuoksi. 

Silitettävät nimilaput löytävät paikkansa myös sukista. Nimitarrat kiinnittyy parhaiten sukkiin venyttämällä resoria ikäänkuin sukka olisi jalassa. Sitten asetetaan lappu haluttuun kohtaan sukassa, laitetaan voipaperi lapun päälle ja silitetään noin 10 sekuntia. Sen jälkeen sukan resorin voi vapauttaa. Tarra jää ryppyiseksi, mutta pysyy kiinni sukassa sen ollessa jalassakin. Silittämistä varten tarvittava voipaperi tulee nimilappujen mukana. 


Seuraavaksi tilaan meidän perheelle vielä nimitarroja, jossa on vain sukunimi ja puhelinnumero. Näillä nimikoin pyörät, kypärät, puhelimet, sateenvarjot ja koko meidän jengin lapaset ja pipot. Ei oo yhdet eikä kahdet nahkarukkaset, kun on jääneet jonnekin polun varrelle eikä ne ole koskaan löytäneet tietään takaisin kotiin. 

Tulee myös vielä aika, kun kuljetaan yleisötilaisuuksissa ja tapahtumissa. On helpompi varmistua omasta mustasta takista niiden satojen takkien joukosta, kun tarrasta tietää kenen takki on. Ei tarvitse sitten analysoida onko taskusta löytyvä nenäliina minun vai jonkun muun. Myös Muumimaailmaan tai Särkäniemeen lähteville karkailemaan taipuvaisille lapsukaisille voi kiinnittää selkään puhelinnumerolla olevan tarran.

Meidän lapset ei ole vielä missään harrastusryhmissä, mutta mietin jo aikaa kun etsii kymmenien saman kokoisten mustien Kuomien tai samanväristen juomapulloje seasta niitä oman murunsa omia.

Lisää inspiraatiota tarrojen eri käyttökohteista esimerkiksi kommuuniasumisessa tai vanhainkodissa löytyy Ikioman omastasta blogista.

Pst. Instagramin tililläni @elamanmittaisellamatkalla on käynnissä arvonta, jossa voit voittaa nimitarrapaketin itsellesi.

Omat nimitarrasi pääset helposti ja nopeasti tilamaan Ikioman sivuilta ja ne kolahtavat suoraa postiluukkuusi.

Iloisia tarroitushetkiä Ikiomien nimilappujen parissa!


Miltä tuntuu odottaa kolmatta lasta?

En ole ehtinyt kirjoittaa tästä kolmannesta raskaudesta blogin puolelle mitään. Tai jaksanut. Tai uskaltanut. Tai halunnut. En tiedä miksi en ole saanut tartuttua kynään. Aikomukseni on kyllä ollut, mutta kaikki aika on mennyt johonkin muuhun. Se kertookin jo aika paljon. Tässä raskaudessa ei ole oikein edes ollut aikaa kuulla itseään ja toimia sen mukaan, vaikka kovin on yrittänytkin.

Syksyllä kun ymmärsin olevani raskaana, en ollut uskoa. Syksy oli lasten jatkuvien sairasteluiden, levottomien öiden, alkaneen yrittäjyyden, kuopuksen perhepäivähoidon keskellä jo ihan tarpeeksi kuluttavaa, uutta ja ihmeellistä. Siihen päälle pamahti alkuraskauden maata kaatava väsymys, jatkuva pahoinvointi ja ympärivuorokautinen krapula ei varsinaisesti tuonut lisävirtaa. Toisinaan yritin pinnistellä töitä ja lasten iltatoimia läpi pahoinvoinnin, toisinaan kuuntelin aidosti itseäni ja sitä mitä tarvitsin. Oli iltoja kun lasten hampaat jäi pesemättä ja lapset söi tuubista puristettavaa puuroa.

En olisi halunnut antautua oloilleni, koska olin niin odottanut pääseväni tekemään töitä ja tuntemaan vain oman kehoni. Pikku hiljaa pääni alkoi kuitenkin sopeutua kuulemaan taas muuttuvaa kehoa ja sen viestejä. Kahden lapsen äitinä se ei ole todellakaan sellaista kuin esikoista odottaessa, mutta ehkä aika on opettanut myös minulle keskittymään olennaiseen. Einekset, sotkuinen koti ja pitenevä to do-lista ei uuvuta minua läheskään niin paljon kuin tekemättömien asioiden ja oman rajallisuutensa vatvominen. Miksi en saa olla oma normaali jaksava itseni.

Mitä enemmän aikaa on kulunut ja esikoisen ja kuopuksen yhteiselo alkanunt sujua, sitä levollisempi mieli itseni on vallannut. Kuopukselle on tullut hirmuisesti uusia taitoja ja ymmärrystä. Hän on monessa asiassa hämmentävän omatoiminen ja monia työläitä kärsivällisyyttä kysyviä vaihteita, joita on esikoisen kohdalla ollut ei ole kuopuksen kanssa ollut ollenkaan. Tuntuu oudolta, että toinen syö ilman opettamista tai ennen ruokailua alkavia suujumppia. Tai että lapsi voi hakeutua leikkiin myös itsenäisesti.

Kaksi aiempaa raskautta on alkaneet alkuvuodesta ja on menty kohti valoisampia päiviä. Nyt alkuraskaus osui kohti pimeyttä. En tiedä mikä sen vaikutus on ollut asiaan, mutta sen tiedän, että alkuraskauden pahoinvointi kesti pisimpään tämän kolmannen kohdalla. Loppukesästä pohdinkin Instagramin puolella miltähän tuntuisi jos olisi kesävauva. Jaksaisiko valvomisen paremmin. Silloin ajattelin etten todennäköisesti koskaan tulisi tietämään.

Miehelleni sanoin kuopuksen vauvavuoden aikana, että minulla on tunne kolmannesta lapsesta. Se tunne oli kuitenkin jossain kymmenen vuoden päässä. Nyt jälkeenpäin ihan huvittaa miten elämänjanoinen tyyppi sieltä on oikein tulossa, että vielä tähän kaiken keskelle päätti nyt olevan sopiva hetki. Ja ehkä se onkin. Ehkä hän tietää paremmin kuin me.

Vaikka olen herkkä stressamaan ja pohtimaan en kuitenkaan koe pelkääväni tulevaisuutta. Väsymys sen sijaan tuo mukanaan tunteen, että hukkuu elämään ja syksyllä todella tuntui siltä. Arki ei pysähdy ja on paljon asioita, jotka on vain hoidettava. Raskauteen kuuluva väsymys on itselläni hyvin erilaista kuin normaali väsymys. Sen kanssa ei sinnitellä, vaan se vie mennessään kyvyn toimia. Pelkäsin, että elämästä tulee selviytymistä ja se ei tunnu ajatuksenakaan hyvältä. Matalilla rauta-arvoilla oli varmastikin myös näppinsä pelissä väsymyksen kanssa.

Minulla on aina ollut melko vahva luottamus elämään ja sen kantokykyyn. Itseeni, puolisooni ja perheeseeni. Silti epäilin ettei meillä riitä kapasiteetti enää kolmannelle lapselle. Sitäkin enemmän olin kuitenkin ehkä ahdistununt siitä, että meillä oli jo sylit täynnä ja saimme jakaa rakkautta niin paljon kuin vain ehdimme. Samaan aikaan lähellä ei mitään muuta niin paljon toivotakaan kuin lasta. Tiedänhän ettei se ole meistä kiinni, mutta silti siinä kohtaa tuntui epäreilulta.

Tänään olen iloinen, kun voin tehdä töitä kotoa käsin ilman potilastyötä. Jos itse voin huonosti ei tarvitse yrittää olla mitään muuta. Voin heittäytyä hetkeksi pitkäkseni, jumpata ja medioida ilman että tuntee tarvitta selitellä. Elämän joustavuus on lisääntynyt muutenkin yrittäjyyden myötä. Se on tuonut myös omanlaisensa vastuun ja palapelin puolison ollessa myös yrittäjä ja töitä on tehty kyllä hyvinkin virka-aikojen ulkopuolella. Yrittäjyyden suoma vapaus on kuitenkin vapauttanut olemaan juuri se joka on ja jota kohti haluaa mennä.

Tällä hetkellä pohdin mitä kolmannen lapsen vauvavuodelta odotan tai haluan. Teenkö samalla töitä? Opiskelisinko? Kirjoittaisinko? Aloittaisinko harrastuksen? Mahdummeko asumaan vielä samassa kodissa? Mihin me muuttaisimme, kun niin monenlaisia asioita pitää ottaa huomioon, varsinkin esikoisen koulutien häämöttäessä. Toisaalta jos jotain olen myös oppinut kahdelta edeltäjältään, odotuksia ja suunnitelmia ei kannata ihan kauheasti ladata ennenkö tietää miltä arki näyttää.

Sen verran jo itseäni tunnen, että ihan en osaa vain olla kotiäidin roolissa ja minulle on tärkeää että on jotain omia juttuja. Mutta jos taas opettelisi, että jos vaikka tällä kertaa tulisi hyvin nukkuva lapsi, niin voisi lueskeskella kirjoja, retkeillä ja opetella viimein vaikka sitä hapanjuurileivontaa. Ainakin toivon kesän olevan täynnä iloa ja voimaa elää ja nauttia kesästä.

Semmosta. Elämä se taas kerran tuli koputtelemaan olkapäälle, että älä sinä nainen turhia elämääsi pohdi, vaan heittäydy sen mukaan. Kuule ja kuuntele. Mene sitä kohti.

Kuopuksen raskausviikoista voi lukea täältä.

Esikoisen aikaan tulikin likimain näillä viikoilla vielä viipotettua reilaamassa.

1 2 3