Kammiovuori pienten lasten kanssa

Viime kesän lomareissun yksi hienoimmista näköaloista oli ehdottomasti Sysmän Kammiovuoren laella. Itse polku Kammiovuorelle tuntui kuin miltä tahansa kuusimetsältä Varsinais-Suomessa eikä ollut mitenkään erityisen kiinnostava. Mutta se näky joka eteen avautui laella oli sellainen ettei sitä olisi millään uskonut. Lisäksi tunnelma oli vallan erilainen kuin Kolilla, kun pitää jonottaa omaa vuoroa kuvien ottoa varten. Kammiovuorella sai kokea luonnon rauhan.

Ajo-ohjeet

Sysmästä päin tultaessa Kammiovuori löytyy, kun ajaa tietä 612 pitkin 24 kilometriä Luhankaan päin. Sen jälkeen kääntyy tie Vintturintielle, jota ajetaan 2 kilometriä. Sitten käännytään vielä vasemmalle Nutturintielle ja sitä ajetaan noin kilometrin verran. Parkkipaikka ja reitin lähtöpiste tulee vastaan tiellä niin ettei siitä voi erehtyä. Viime kesänä oli tietöitä, jonka vuoksi kiertelimme mistä sattuu pieniä teitä. Toivottavasti ne on jo kunnossa.

Reittikuvaus

Kesäreissumme alku oli hyvin märkä ja Kammiovuorelle kiipeämistäkin ennen sattui sadekuuro. Onneksi lähdimme uhmaamaan silti polulle, koska lopulta sade loppui melko nopeaa ja Kammiovuoren laella meitä helli jo aurinko. Polku oli alussa mutainen, mutta pääsimme kenkiä kastelematta kuitenkin kivasti polun reunaa.

Reitti on 4 kilometriä edestakaisin ja osittain rengasreitti. Mennessä menimme reitin haarautuessa vasemmalta. Se on parisataa metriä lyhyempi kuin oikeanpuoleinen reitti. Me tulimme neidin kanssa takaisin tätä toista reittiä, mutta pojat tuli lyhyempää reittiä, koska nälkä alkoi selkeästi yltyä kuopuksella.

Reitti Kammiovuoren huipulle on juurakkoista, kivistä ja jatkuvasti mennessä nousevaa kuusimetsää, mutta sanoisin silti sen helppokulkuiseksi lastenkin kanssa. Jos siis alla on retkeilyä ja vaihtelevakulkuinen maasto enemmän kiehtoo kuin ärsyttää lasta. Meidän neiti posotti tuon koko 4 kilometrin matkan omin päin eikä juuri auttaa saanut jyrkissäkään mäissä. Palatessa eri reittiä kuin mennessä oli portaat.

Siirtolohkare Linta

Nähtävyydet

Matkan varrelta löytyy siirtolohkare Linta ja hiukan polulta poiketen Hiskiaan luola ja tulentekopaikka (me emme tulistelleet tällä reissulla). Näistä ja portaiden jyrkkyydestä näkee kuvia Luontopolkumies-blogista. Näitä luonnonihmeitä en osaa vielä tarpeeksi arvostaa eikä niille poikkeaminen omaan matkaan tuonut lisäarvoa. Mutta jota niiden historia ja olemassaolo kiinnostaa niin sieltä niitä löytyy.

Kammiovuoren laella on iso pirttipöytä, jonka äärellä voi evästellä. Pienten lasten kanssa alue ei tosin ole mitenkään stressivapaata, sillä jyrkänne on lähellä ja putoamisvaara suuri. Meidän iloiseksi yllätykseksi lapset kuitenkin hakeutui yllättävän vähän tyhjän päälle. Eväät veti ilmeisesti sen verran hyvin puoleensa.

Kammiovuori on Itä-Hämeen korkein kohta ja sanoisin sen tällä kokemuksella yhdeksi upeimmaksi kohteeksi eteläisessä Suomessa. Visit Päijänteen Instagramia seuratessa maisemat ei ole myöskään talvella yhtään hullummat.

Viime kesän muista road tripin kohteita oli:

Savonlinna ja sen lapsiperheille suomat herkut

Kuusamon Konttainen

Julma-Ölkky Kuusamon ja Suomussalmen taitteessa

Mihinhän sitä tänä kesänä lähtisi. Kokoonpano on taas erilainen ja jos luulenpa, että tämän kesän Kuusamon reissu jätetään välistä. Toivotaan kuitenkin kaiken menevät hyvin ja pääsemme kuitenkin retkeilemään ja seikkailemaan, vaikka lähellekin. Mutta jos sinulla on vielä Kammiovuori tsekkaamatta niin suosittelen <3

Osallisuuden tunne syntyy osallisuudesta

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 78AFF8C4-5485-4D1E-8A89-9FAAAA847B15.jpeg

Varsinkin etelässä poikkeuksellisen luminen talvi on tuonut mukanaan iloa, mutta myöa paljon murhetta talviliikunnasta lapsille ja perheille. Monissa päiväkodeissa ja kouluissa on nyt ohjelmassa luistelua ja hiihtoa, mutta ei kaikille. Eikä tämä kosketa vain meitä etelässä asuvia, vaan ihan kaikkia pohjoisinta Suoma lukien. Se, että pohjoisessa on lunta enemmän ja pidempään ei tarkoita sitä, että perheillä olisi mahdollisuudet hankkia talviurheiluvälineitä ja harjoittaa luistelua, hiihtoa, laskettelua…

Elsa Heiko puhui Instagramin stooreissa hyvin siitä, miten monenlaiset muutkin asiat kuin raha vaikuttaa siihen ettei talviurheiluvälineitä ole kaikissa perheissä. Vaikka välineitä löytyy käytettynä ja saisi jopa ilmaiseksi, niiden etsiminen, hakeminen, huoltaminen ja korjaaminen vie resursseja. Eikä välineiden omistaminen riitä, vaan resursseja pitäisi olla myös sinne toiminnan äärelle viemiseen ja ohjaamiseen.

Ketään ei (toivottavasti) pakoteta hankkimaan välineitä, mutta laittamalla toiset samaan aikaan pulkkamäkeen ja toiset suksille alamme tehdä jo hiljaista kastijakoa. Pulkkamäkiin laitetaan myös lapset, joilla harjoituskertoja ei ole takana tai niitä on vain muutamasti. Tätä perustellaan turvallisuudella. Tämä tarkoittaa siis sitä, että harrastamaan pääsevät ne, joilla on siihen mahdollisuus myös vapaa-ajalla. Ajatus että kyllä 30 vuotta sitten hiihdettiin ja luisteltiin on laiskaa ajattelua tämän päivän perheiden tilanteista ja tarpeista. Kyllä niitä vammaisia ja köyhiä on silloinkin ollut. Silloin 30 vuotta sitten vammaiset olivat vain piilossa, joten ei ihme jossei sellaisten ihmisten olemassaoloa edes ymmärrä.

En ole huolissani siitä etteikö oma lapselleni pääsisi kotona luisimille ja harjoittelemaan eri lajeja monipuolisesti. Olen huolissani kaikkien niiden lasten puolesta, joiden perheissä ei ole varaa hankkia niitä luistimia tai mahdollisuuksia viedä lasta harjoittelun ääreen.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 4DC5BD64-2565-4D25-8B74-1364B5C44991.jpeg
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 616E5C14-D0AA-4AF6-997C-F88F46830210.jpeg

Mitä jos ajateltaisiinkin, että luistelemaan viedään ne, joilla ei ole siihen mahdollisuutta vapaa-ajalla? Hyväksyttäisiinkö tämä yleisesti? Ei, en vaadi, että luistelemaan viedää vain ne lapset, jotka sinne ei muuten pääse vaan tasa-arvoisia mahdollisuuksia ihan jokaiselle. Jos kaikkia lapsia ei ole mahdollista viedä luistelemaan, silloin luistelemaan ei mene kukaan. Varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen toiminnan pitäisi olla sellaista johon kaikilla on yhtälaiset mahdollisuudet.

Tämä(kin) tuntuu varmasti monesta ylimitoitetulta vauhkoamiselta, mutta jos jo varhaiskasvus ja peruskoulu ajautuu siihen, että tietyt asiat mahdollistetaan vain niille jotka osaa, kykenee ja on varaa, ajautuu meidän yhdenvertaisuuden edistäminen kaatopaikalle jo lapsuudessa. Miltä tuntuu lapsesta, jolla ei ole varaa luistimiin? Tai vanhemmat eivät hanki niitä syystä, että niitä tulee käytettyä vuoden aikana vain muutamasti. Miltä tuntuu lapsesta, joka haluaisi olla mukana siinä mitä kaveritkin tekee, mutta jääkin tekemään lumikakkuja, koska ei pääse harjoittelemaan toimintaa?

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 5715F3DE-10C6-4B70-86F9-4ADEF04FA297.jpeg

Turun oppimistutkimuskeskuksen erikoistutkija Pekka Salonen on sanonut vuonna 2011:

Jos ympäristö ei muutu, vaan yksilön pitää sopeutua syntyy huono tulos.

Ylipäänsä päiväkodeissa ja kouluissa ryhmän toiminta tulisi olla suunniteltu siten, että jokainen lapsi saa ja pystyy osallistumaan. Kuulee sanottavan ettei varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen ole tarkoituskaan olla kaikille samaa. Tällä tarkoitetaan varmaankin ajatusta eriyttämisestä, joka siis pyrkii antamaan yksilön tasolle sopivia tehtäviä ja toimintaa. Eräs erityisopettaja pohti hyvin, että miksi on asetettu taso, jonka ylä- ja alapuolelle eritytetään. Miksi lähtökohta eriyttämisessä ei ole se, että heikoinkin yltää toiminnnan tavoitteisiin ja sitten eritytetään siitä ylöspäin. Pulkkamäki vs. hiihto-keskustelussa ei kuitenkaan ole kyse eriyttämisestä vaan epätasa-arvosta, josta julkisten instituutioiden pitäisi pyrkiä pois.

Jos joku kehtaa sanoa, että vammaisten, erityistä tukea tarvitsevien ja köyhien lasten vuoksi oma lapsi jää vaille mielenkiintoista kausitoimintaa, annan tarjoiluehdotukseksi heittämään vähän kylmää vettä kasvoille. Sen sijaan, että vetoaa tähän, voisimme ottaa mielikuvituksen käyttöön ja suunnitella miten me voisimme mahdollistaa kaikille sen luistelun. On olemassa apuvälineitä, vapaaehtoisia, lainaamoja ja päiväkotien ja koulujen sisäisiä lainausrinkejä.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 58D5D1CC-A70A-4DD7-B6A3-9EA5452B7ED4.jpeg
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on AFAEF53E-E957-4F54-A0D0-8AA11B2596C7.jpeg

Viime syksynä puhuin siitä miten lähtökohtaisesti kirjastossa on kaikilla oikeus olla, mutta todellisuudessa kaikki eivät koe omaa tai perheensä oloa mukavaksi ja tervetulleeksi. Sain viestejä silloin, että rohkeasti vain, kyllä se kirjasto on ihan kaikkien perusoikeus. On on, mutta jossei niitä ole suunniteltu ja rakennettu palvelemaan erityistarpeita jää ne myös sellaisilta ihmisiltä käyttämättä.

Se ei riitä, että me näytetään peukkua ja sanotaan yhteiskunnan olevan kaikille. Että rohkeaa, kun uskaltaa elää elämäänsä. Meidän pitäisi kehittää meidän palvelut sellaisiksi, että jokaisen olisi mahdollista osallistua. Ei pyörätuolissa istuva koe epäreiluna sitä ettei hän pääse kävellen kauppaan. Sen hän kokee ettei hän pääse pyörätuolillaan esteettömästi kaupan ovesta tai liikkumaan kaupan sisällä. Ei kuuro koe epäreiluna sitä ettei hän kuule puhelimen toisessa päässä olevaa ihmistä. Sen sijaan sen hän kokee jos ei ole olemassa palvelua, jolla hänkin saa hoidettua ajanvarauksen hammaslääkäriin ja hätäpuhelun hätäkeskukseen.

Hyväntekeväisyyttä, mutta kenelle?

Hyväntekeväisyysjärjestöjä ja -yhdistyksiä on enemmän kuin ymmärtääkään. Lahjoituskohteista nyt puhumattakaan. Miten päättää mihin antaa aikaa, rahaa tai tuotteita? Hyvä kysymys. En tarkkaa tiedä itsekään, koska monen asian kehittäminen tuntuu niin tärkeältä, mutta kaikkea ei voi tukea. Ajattelin kuitenkin aloittaa savotan kysymällä teiltä mihin yhdistyksiin te lahjoitatte. Kohteet on jaettu seuraaviin kategorioihin; kohde, jolle voi lahjoittaa rahaa, kohde jolle voi lahjoittaa tavaroita ja kohde, jonne voi antaa omaa aikaansa.

Mistä sitten päättää kenelle lahjoittaa? Teiltä tuli hyviä ajatuksia siihen liittyen. Ensin kannattaa miettiä, mikä on itselle erityisen tärkeää. Jos siltikin rajaaminen tuntuu vaikealta voi tehdä suunnitelman. Kertalahjoituskohdetta voi vaihdella joka kerta eri paikkaan ja kuukausilahjoituksen voi pitää samassa paikassa. Millä perustein te valitsette lahjoituskohteen ja onko teillä joku suunnitelmallisuus siinä mukana?

Rahalahjoituskohteita:

Tavaralahjoituskohteita:

  • Furahome
  • Hope ry
  • Oman alueen kirpputorit (SPR, Pelastusarmeija, Fida, Syöpäyhdistys esim. Porissa)
  • Oman alueen lastensuojelu, päiväkodit, seurakunta (pelit, lelut, urheiluvälineet, varavaatteet…)

Oman ajan tai itsestäsi antaminen:

Listaa voisi jatkaa aivan loputtomasti, mutta aloitetaan tällä. Puuttuuko täältä jokin tärkeä avustusta tarvitseva kohde? Vinkkaa niin lisään listalle!

Ehkä täältä listalta voisi myös löytyä kohde, joka voisi tukea sinua ja/tai perhettäsi tai läheistäsi. Ilolla ja rohkeudella kannattaa hakea ja ottaa apua vastaan silloin kun sitä tarvitsee. Ehkä jonakin päivänä vielä sinulla on resursseja antaa itsestäsi muille.

Kohtaamiset, jotka lämmittävät minua edelleen

Olen puhunut paljon siitä, miten paljon ongelmia kohtaamisiin varsinkin lasten kanssa liittyy. Tällä viikolla kirjoitin epäselvistä ja epätasa-arvoisista koronaohjeistuksista varhaiskasvatuksessa ja mikä kaikki siinä meni myttyyn lopulta. Puhun niistä sen vuoksi, että en ole ollut asioideni kanssa yksin ja välillä pölyn laskeuduttua miettii, oliko kohtaaminen sittenkään niin kohtuuton. On se monesti ollut. Asiaton, loukkaava ja varsinkin herkässä tilassa olevalle.

Meillä on matkan varrella onneksi ollut myös valtavan onnistuneita kokemuksia kohtaamiseen suhteen. Ei yhtään kädenlämpöisiä, vaan sellaisia, jotka saavat minut uskomaan ihmisyyteen. Niistä haluan kertoa nyt.

Esikoisen synnytys

Esikoisen synnytyksessä kaikki kävi niin äkkiä. Synnytyksessä mukana oli kätilö ja kätilöopiskelija. Pääni ei pysynyt mukana siinä, että ehdin olla sairaalassa synnyttämässä vajaa puoli tuntia ja lapseni vietiin hetken jalkojeni päällä olon jälkeen teho-osastolle. Illalla teho-osastolla vierailun jälkeen minä jäin yksin synnyttäneen äidin kanssa samaan huoneeseen kuuntelemaan itkua ja iloa verhon takana. En muista tuliko synnytyksessä mukana ollut kätilö jo samana iltana, mutta ainakin seuraavana päivänä hän tuli kyselemään fiiliksiäni ja totesi että hoidin homman himaan ihan hirmu hienosti. Minulle tuli tunne, että kätilö tuli varta vasten tapaamaan minua osastolle ja häntä kiinnosti miten voin hurjan ensisynnytyskokemukseni jälkeen. Tuli tunne, että henkinen hyvinvointini todella kiinnosti kätilöäni.

Esikoisen kanssa ollessa lastenklinikalla leikkauksessa heidän sosiaalityöntekijänsä otti meidät huomaansa. Hän selvitti meille mitä tukea me voimme hakea ja tarjosi kaiken oleellisen yliviivaustussilla yli vedettynä. Tämä on sitä tukea ja apua, jota tarvitsee, jotta voi keskittyä itse olennaiseen. Eli omaan ja puolison jaksamiseen ja oman vastasyntyneen tukemiseen leikkauksen jälkeen.

Esikoisen neuvolassa

Esikoisen terveydenhoitajat vaihtuivat vauvavuotena neuvolassa tiuhaa tahtia, mutta hetken meillä ehti olla pidempään yksi terkkari. Hän kohtasi esikoisen kuin kenet tahansa. Hän kannusti aloittamaan pottailut heti puolen vuoden jälkeen hänenkin kanssaan eikä missään kohtaa ajatellut ainakaan ääneen ettei ole järkeä, koska downit oppivat kuivaksi keskimääräisesti paljon myöhemmin. Samoin vauvan vaikean ummetuksen kanssa hän mietti kanssani myös ruokavaliota ja millaisia asioita voisi lääkkeiden rinnalla kokeilla. Hän etsi syytä kanssani eikä hoitanut vain oiretta.

Kuopuksen synnytys

Kuopuksen synnytyksessä iltavuoroon tuli nuori, ehkä minun ikäiseni nainen. Tuon nuoruuden taas kerran esiin, koska lähtökohtaisesti nuoret mielletään aina kokemattomiksi ja turvattomiksi. Minäkin kauhistuin, että tuleeko tästä nyt mitään. Minun epäilykseni hävisivät kuitenkin ensimetreillä.

Kätilöni oli aivan uskomattoman levollinen, rauhallinen ja kuitenkin energiaa säteilevä. Kätilö kunnioitti toivettani mahdollisimman luonnollisesta synnytyksestä. Hän osoitti sitä kertomalla lääkkeettömistä kivunlievitysmahdollisuuksista ja vähemmän kajoavista lääkkeistä, kuten pudendaali-puudutuksesta eli häpyhermon puudutus. Hän antoi puolisoni käyttöön TENS-laitteen, koska se oli hänelle oman työnsä kautta tuttu. Se oli varmasti puolisollekin tärkeää kokea olevansa avuksi ja olla osa sitä isoa ja mullistavaa rutistusta.

Mainittakoon vielä etten ole lääkevastainen, mutta koska esikoinen oli tullut lopulta niin nopeasti ilman lääkkeitä eikä minulle ollut jäänyt huonoa kokemusta kivuista, toivoin saman taktiikan toimivan myös nyt.

Äitiysneuvolassa kuopusta odottessa

Odottaessani kuopusta äitiysneuvolan terveydenhoitajamme osasi puhua ja olla vaikeiden asioiden äärellä. Hän ihmetteli miten emme ole saaneet esikoisen raskausaikana tukea ja puhua psykologin kanssa elämänmuutoksesta ja tunteista, joita kävimme läpi. Hän ei kuitenkaan taivastellut ja voivotellut menneitä, vaan hänellä oli selkeä ja rauhallinen asenne, että tehdään se mitä tulevaisuudessa on tehtävissä.

Hän osasi puhua poskia punoittavista aiheista täysin rennoin rantein ja luonnollisena osana elämää. Erityisesti tähän terveydenhoito tarvitsisi lisää tukea. Oli kyse peräpukamista, seksistä, vammaisuudesta, masennuksesta tai hiivatulehduksesta, sen pitäisi olla hoitajalle ihan yhtä luonteva kysymys kuin mitä eilen tuli syötyä.

Esikoisen kanssa käsidesin juonnin jälkeen päivystykseen

Viim alkusyksyiseltä päivystysreissultamme muutama viikko sitten haluan nostaa erityisesti nuoren miehen, joka oli kandi-vaiheessa. Hän tervehti meitä omalla etunimellään, jonka jälkeen olin jo todella vaikuttunut. Hän loi leppoisan tunnelman, ei yhtään hierarkista tai ylhäältä päin katsovaa. Heillä synkkasi myös neidin kanssa vallan mainiosti. Hän oli avoimin mielin. Se monesti riittää.

Samalla reissulla vähän jännitin myös, että kuinka paljon nyt tentataan sitä, miten lapseni on saanut käsidesiä itselleen. Kukaan ei kuitenkaan kyseenalaistanut vanhemmuuttani. Se tuntui hyvältä. Käsivarsiin puuduteainetta laittaneet hoitajat myös kuulivat minut, kun kerroin miten se saadaan kaikkein parhaiten laitettua. Esikoinen sai kokeilla myös alkometriin puhallusta monta kertaa rauhassa ja hoitaja kehui esikoista lopuksi miten hienosti hän yritti. Kirsikkana kakun päällä laboratorion työntekijät kysyi miten olemme tottuneet verikokeen ottamaan ja sillä mentiin.

Rakenneultrassa tapaamassa baby number #3

Kätilö antoi vaikutelman ettei mihinkään ole mikään kiire ja saan kysyä ja ihmetellä hänen kanssaan mitä tahansa. Hän selitti kun kysyin tarkentavia kysymyksiä. Puoliso ei päässyt mukaan ultraan ja pyysin, että saisin kuvata ultrahetken. Oikeastaan olisi puoliso ollut mukana tai ei niin saimme aivan ihana muiston. Kuvaamista ja videokuvaamista pitäisi arvostaa terveydenhuollossa paljon enemmän osana hoitoa. Sen terapeuttinen vaikutus on monelle valtavan suuri ja valokuvaterapiahan on oma terapian muotonsakin.

Minulle tuli tunne, että me ihmettelemme yhdessä uutta elämää ja hihkumme kun näemme hänen avaavan suutaan ja heiluttavan kättään kuin viestiksi, että terveisiä sinne teille.

Mainittakoon samalla vielä sikiöseulontaan liittyvä ultra, jonka teki miespuolinen kätilö. En tiedä miksi koen epäluuloisuutta mieskätilöitä kohtaan, mutta hän teki minun ja puolisoni olon mukavaksi. Hän selitti ja vastasi kysymyksiin ymmärrettävästi eikä puhunut vain minulle. Hän oli liikkeissään sähäkämpi kuin rakenneultran tehnyt kätilö, mutta hän oli todella varmaotteinen ja herätti meissä luottamusta. Hän kysyi sekä alussa että lopussa olisiko meillä jotakin mistä haluaisimme puhua.

Tällaisia ihania, lämpimiä ja unohtumattomia kohtaamisia lisää, kiitos <3

Niitä viime syksynä teidän jakamia kohtaamiskokemuksia voi lukea alta:

Yksikin huono kohtaaminen voi jättää elinikäiset haavat (I)

Yksikin huono kohtaaminen voi jättää elinikäiset haavat (II)

Syksyllä 2017 kirjoitin omia kokemuksia siitä millaisia kokemuksia minulla on ollut ammattilaiset kanssa:

Kuinka ammattilainen kohtaa

Päiväkodin koronaohjeistus ja onko se ajan tasalla


Päiväkodimme aikuisille on annettu ohje, että vanhemmat soitetaan herkästi hakemaan lapsi kotiin kaikista oireista eikä lasta saa viedä hoitoon jos on mitään oireita. Yksittäistä nenänniistoa ei kuulemma lasketa. THL kirjoittaa näin:

Jos lapsella on allerginen nuha, yksittäisiä aivastuksia tai jos hänen nenänsä alkaa vuotaa ulos mennessä mutta oireilu loppuu sisätiloissa, lapsi voi mennä kouluun tai varhaiskasvatukseen, kunhan hänen yleistilansa on muuten normaali eikä infektio-oireita ole.

Jos testitulos on negatiivinen, lapsi voi palata kouluun tai varhaiskasvatukseen, kun hän on parantumassa, vaikka oireet eivät olisi kokonaan väistyneet.

Jos testi otetaan, mutta tuloksen saaminen viivästyy, voi kouluun tai varhaiskasvatukseen palata vähintään yhden oireettoman päivän jälkeen, jos lapsi ei tiettävästi ole altistunut varmistetulle koronavirustapaukselle eikä perheestä kukaan ole matkaillut ulkomailla edeltävän 10 vuorokauden aikana.

Jos samassa perheessä lapset ja aikuiset ovat sairastuneet samaan aikaan ja aikuisen testitulos on negatiivinen, lapsia ei tarvitse testata. Jos vain lapsilla on oireita, riittää että yksi lapsi testataan. Oireisten nuorten ja aikuisten pitäisi kuitenkin aina mennä testiin, vaikka lapsen testitulos olisi negatiivinen.

Jos lapsen hengitystieoireet pitkittyvät, häntä ei tarvitse testata toistuvasti, kunhan oirekuva pysyy samanlaisena.

Näin ohjeistaa myös kuntamme yleisesti. Tämän varmistin viimeksi hoitajalta tällä viikolla, kun kuopukselta otettiin vuorostaan korona-testi.

Juttelin somessa viime viikolla tilanteestamme ja sain paljon viestejä miten muualla Suomen päiväkodeissa toimitaan. Varsinkin pääkaupunkiseudulla ohjeistus ei ole niin tiukka kuin meidän päiväkodissa. Soitin päiväkodin johtajalle keskustellakseni onko päiväkodin linjausta pohdittu koska viimeksi ja konsultoitu miten muissa kunnissa toimitaan. Hän ei ole keskustellut muiden kuin oman kunnan toimialueen kanssa. Eikä keskustelun päätteeksikään luvannut keskustella, vaikka sitä kovin toivoinkin. Hän sanoi keskustelevansa neidin ryhmän aikuisten kanssa, mutta ei edes koko henkilökunnan kanssa.

Kerroin miten pääkaupunkiseudulla päiväkodissa töitä tekevät kertoivat toimivan. Hän sanoi haluavansa olla varovainen. Kaikkihan me haluamme, mutta emme voi elää jatkuvassa pelossa ja olla kuuntelematta asiantuntijoiden ohjeita. Miksi me emme voi tehdä yhteistyötä ja soittaa toiselle puolelle Suomea kollegoille ja kysyä miten he toimivat ja miten se on näyttäytynyt sairastavuutena. Tämä on tismalleen sosiaali- ja terveyspuolenkin kehittymistä estävä toimintatapa. Pysytään omaan yksikköön päin kääntyneenä eikä vaan kysytä muualta miten siellä toimitaan. Siinähän olisi riski huomata ettei omille päätöksille ole perusteita tai että oman yksikön toimintaa voisi kehittää.

Syksy oli päiväkodin johtajan mukaan myös poikkeuksellisen ihanteellinen, kun nuhaisia lapsia ei ollut päiväkodissa. Onko mietitty, kuinka paljon pienempiä ryhmät olivat, mitä muita toimia tehtiin eri tavoin kuin aiemmin, oliko enemmän aikaa huolehtia jokaisen lapsen käsihygieniasta ja niin edelleen? Hän myös perusteli tiukkaa linjaa sillä, että jos lapsi tartuttaa aikuisen niin se on poissa ryhmän resursseista. Nykytieto kuitenkin kertoo, että oireetonkin voi kantaa koronaa ja tartuttaa muita. Eikä kenenkään vapaa-aikaa ja missä sitä viettää vahdita eikä kuulukaan vahtia. Emme siis varmuudella voi sanoa kuka tartuttaa ja olla kaikki kotona varmuuden vuoksi. En siis ihan osta tätäkään argumenttia.

Päiväkodin johtajan mukaan tällaisella linjauksella voitaisiin jatkaa eteenpäin tulevaisuudessakin. Olen toki samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että olisi ihanaa jossei päiväkodissa olisi yhtään oireilevaa lasta koskaan. Se myös tarkoittaisi sitä, että astmaatikot, moni vammainen, ympärivuotinen allergisestä nuhasta kärsivät ja muut sellaiset oireita aiheuttavat krooniset vaivat sulkevat monia lapsia varhaiskasvatuksen ulkopuolelle. Totta kai tämä helpottaisi heikon vastustuskyvyn omaavia lapsia. Tiede ei ole kuitenkaan kehittynyt siihen pisteeseen, että lapsesta voisi skannerilla lukea kantaako hän jotain tartuttavaa virusta.

Onkin ihan todella hyvä keskustelu, miten kausiflunssia voitaisiin ennaltaehkäistä, mutta tällaisessa toimintatavassa en näe sitä kaikkia hyödyttävää tulevaisuutta. Joukossa on todennäköisesti monta vanhempaa, jotka tekevät työkseen sellaista, jota etäältä ei voi hoitaa. Siivoojia, keittäjiä, hoitajia, varhaiskasvattajia, poliiseja, bussikuskeja, tien auraajia ja sitä rataa. Kuinka paljon vanhempien talous ja yhteiskunta kestää, että vanhempi hoitaa vuotavia neniä kotona. En tiedä, mutta en myöskään usko vastauksen tähän olevan uudelleenkouluttautuminen. Moni vanhempi ei myöskään yksinkertaisesti pysty tekemään etätyötään lasten kanssa kotona heidän tarvitsevuutensa vuoksi ja on aivan voimiensa äärirajoilla tai oikeastaan jo ylittänyt sen ulkopuolisen tuen puuttumisen vuoksi.

Argumentoituani asiaa sain vasta-argumentiksi ettei meidän neiti osaa edes niistää. Sen jälkeen minulla hitsasi ihan lopullisesti kiinni ja ymmärsin miten paljon tässä taitaakin olla kyse myös tyttäreni vammaisuudesta ja hoitoisuudesta. Meidän neitihän on osannut niistää jo monta vuotta, vaikka jostain hän keksi ettei niistäminen vielä viime syksynä onnistunut. Herääkin kysymys mikä tämä keskustelu on, joka on käyty tyttäreni niistämistaidoista. Pyysin häntä johtajana lopettamaan vammaisten lasten syrjinnän ja aliarvioimisen tähän paikkaan. Hän pyysi anteeksi, mutta olen äärettömän pettynyt ja vihainen.

Toisinaan vammaisella ihmisellä saattaa olla jatkuvaa limaisuutta liittyen esimerkiksi värekarvojen ja limanerityksen häiriöihin eikä hän pysty limaisuuttaan itse edes poistamaan. Silloinkin pitäisi olla oikeus varhaiskasvatukseen. On myös ihan muuten perusterveitä lapsia ja aikuisia, jotka kärsivät talviaikaan tukkoisuudesta. Minulla on itsellänikin rakenteellisesti ahtaat poskiontelot. Neidillä on vielä downin syndroomaan liittyen ”tavallista” vähän pienemmän rakenteet. Hänellä alkaa joka vuosi yleensä marraskuussa flunssailut, johon on liittynyt usein myös kuumeilu. Nenän vuotaminen loppuu huhtikuussa. Hän ei ole asiaan saanut mitään diagnoosia. Sehän on ihan tavallista päiväkoti-ikäisellee, sanotaan. Kesäisin on myös pitkä loma ja nyt joulun ajan neiti oli myös täysin terve ja nuhaton. Voihan kyse siis olla myös päiväkodin sisällä olevasta ongelmasta. Sitä en tiedä.

Päiväkodin johtaja totesi myös, että jos joku muu lapsi tai aikuinen sairastuu ryhmästä niin kyllähän se katse kääntyy tyttäreeni. Tai sitten käy niin, että muut vanhemmat alkavat vaatimaan nuhaisia lapsiaan hoitoon. Elämme digitaalisen viestinnän aikakautta. Olen ymmärtänyt johtajan työtehtäviin kuuluvan selvittää, päivittää ja viestittää ymmärrettävästi sekä alaisilleen että sidosryhmille (vanhemmille) miksi toimitaan niin kuin toimitaan ja hän osaa perustella päätöksen yleisiin ohjeisiin nojaten. En ole vielä kuullut toisten vanhempien vaativan omalle lapselleen puheterapiaa, koska meidän lapsellamme on.

Aivan varmasti meitä ja meidän menoa joku katsoo ja katsoisi paheksuvasti. Tulen äärettömän surulliseksi ettei päiväkodin johtajalla ole halua olla tukenamme. Minulle olisi riittänyt, että hän sanoo selvittää miten muualla toimitaan, päivittää tämän hetkinen ohjeistus ja tiedottaa siitä. Tuntuu loputtoman uuvuttavalta, että kukaan muu ei pidä lapseni puolia.

Niin kuin tiedämme, poikkeusaika voi jatkua vielä vaikka kuinka pitkään ja tai voi jo tulla uusia viruksia ennenkö edes korona on kokonaan hallinnassa. Vaikka korona ei ole ohi pitäisi myös osata tarkastella yhteiskunnan toimintoja muukin kuin pelkkä koronan pelko silmissä.

Joulukuun 2020 luetuimmat postaukset

Joululomat on taputeltu ja irtaantuminen sekä kirjoittamisesta, että somesta teki tosi hyvää. On kuitenkin myös jännä huomata, että vaikka pää on freesimpi, kynnys julkaista nousee aina tauon aikana etenkin sosiaalisessa mediassa. No, eiköhän se flow löydy aikanansa.

Joulukuun luetuimmat olikin varsin jouluisia, mutta niin terapeuttiset lahjavinkit kuin jouluinen granola on yhtä pätevää ympäri vuoden.

Kymmenen luetuinta postausta joulukuussa oli:

  1. Jouluinen itse tehty granola
  2. Mitä pojalle ristiäislahjaksi?
  3. Joulusta ei saada kaikille samanlaista tekemälläkään
  4. Mitä 4-vuotiaalle lahjaksi?
  5. Miten saimme tietää down diagnoosista?
  6. Terapeuttisia lahjaideoita
  7. Toimintaterapiaa kotona
  8. Paljasjalkakengät lapselle
  9. Tärkeitä tukiviittomia lapsen arkeen
  10. Mitä leluja 3-vuotiaalle?

Hyvää uutta vuotta kaikille.

Toivon jokaiselle omannäköistään ja rutkasti vähemmillä rajoituksilla maustettua arkea ja juhlaa.