Perhe

Jos meille tulisi vielä kolmas lapsi

Eikun hetkinen. Meillehän tulee. Ihan pian. Alla olevaa listaa kuitenkin pyörittelin keskimmäisen jälkeen, kun ajattelin ettei meille enää tule lisää lapsia. Mitä olisin halunnut tehdä toisin tai mitä toivoisin jos joskus meille vielä vauva tulisi. Ja nyt se tulee.

1. Videoisin ultraäänen

Check. Puoliso ei päässyt mukaan rakenneultraan, mutta sain videoida sen. Eipä sitä ole tullut sen jälkeen paljon katsottua, mutta ajattelen, että ehkäpä joskus lapset haluavat nähdä miltä ovat näyttäneet. Tämä on siis kuin Olipa kerran elämä-sarja, mutta vaan ihan oikea elämä.

2. Haluaisin kevätvauvan, jotta tietäisin jaksaako sen kanssa valvoa paremmin kuin syksyvauvojen kanssa

No nyt saan tietää.

3. Harkitsisin kotisynnytystä

Jos meillä olisi paremmat tilat esimerkiksi kylpyhuoneessa niin voisin ajatellakin tätä. Esikoisen kanssa olin kotona ihan loppuun asti ja sairaalan puolella ehdin olla vartin verran ennen syntymää. Koin pystyneeni rentoutumaan tosi hyvin juoksevan veden alla ja sain olla omissa tiloissani. Lohjan synnytyssairaala tuntuisi myös miellyttävältä vaihtoehdolta, mutta koska lapset on syntyneet niin reippahasti mielummin ehkä kuitenkin synnytän sairaalaan kuin autoon. Myös lastenhoitojärjestelyt voivat ottaa aikansa, joten siksikin on hyvä että hospitaaliin ei ole varttia pidempää ajomatkaa.

4. Haluaisin synnyttää ammeeseen

Tätä toivoin jo keskimmäisen kohdalla, mutta kaikki ne kaksi ammetta olivat varattuja. Tätä ongelmaa ei olisi Lohjalla, koska siellä on kaikissa huoneissa ammeet. Olen onnistunut saamaan molemmat lapset jonkin ruuhkapiikin aikaan. Toivotaan, että nyt olisi hiljaista kuin huopatossutehtaalla.

5. Haluaisin synnytykseen valokuvaajan

Puolisoni on toki ottanut kuvia, mutta haluaisin myös hänen näkyvän kuvissa. Hän ei myöskään ole ollut kamera kädessä ponnistusvaiheissa ja minusta olisi jotenkin upeaa palata niihin hetkiin vielä joskus riippumatossa loikoillessani. No, ei ehkä ponnistusvaiheisiin, mutta siihen kun se vauva on ulkona. Tai en tiedä. Siinä on niin omissa tiloissa, että haluaisin kai rakentaa sitä kokemusta myös kuvien kautta.

6. Synnytysbiisilista

Musiikilla on ihmeellinen voima ja haluaisin koota itselleni rauhaa ja rentoutta tuovia biisejä. Esikoisen kohdalla ei paljon ehtinyt biisejä kaipaamaan, keskimmäisen kohdalla kovastikin. Toisaalta olisi kiva, että tein sen turhaan ja kuopus päättää tulla sutjakkaasti. Voidaanhan sitä sitten kuunnella kotona köllötellessä. Heräsin tänäään ennen viittä aamulla ja sain viimein aikaiseksi tehdä listan puolison puhelimelle. Jos sen tekeminen tuntui voimauttavalta.

7. Asennoituisin siihen, että hänkin joutuu sinivalohoitoon niin kuin sisaruksetkin

Keskimmäisen kanssa pidettiin toivoa yllä, että ihan pian me päästään kotiin ja meille lupailtiin, että jos hän joutuisi sinivalohoitoon niin heillä on myös kotiin lainattavia valoja olemassa. Kotiinlähdön aikaan kaikki sinivalot vaan sattuivat olemaan jo joidenkin muiden kotona. Jouduimme vielä kotiutumisen jälkeenkin palaamaan uudestaan yöksi sairaalaan ja nyt ajattelin henkisesti valmistautua siihen ettei tämänkään lapsen synnytys ole polikliininen. Tuntuu ihan hupsulta miten isoilta vastaiskuilta nämä tuntui jos vertaa vaikkapa esikoisen alkutaipaleeseen, mutta mieli on kummallinen.

8. Hyvät unenlahjat

Esikoinen nukkui ensimmäiset kuukaudet hyvin, jonka jälkeen alkoi unihaasteet. Keskimmäisellä taas oli paljon itkuisuutta ja vatsavaivoja, jotka häiritsivät unia reilusti yli puoli vuotta. Nyt toivon, että tämä kolmas ymmärtää kaikkien edun ja nukkuu kuin pikku vauva.

9. Chillaisin ja matkustelisin niin paljon kuin ikinä vaan jaksaisin enkä kokisi huonoa omaatuntoa

En olisi voinut uskoa, että vieläkin korona on rajoittamassa elämäämme. No, ainakin mökkeilyä ja Suomimatkailua näyttäisi voivan harrastaa tänäkin kesänä, vaikka sen villimmät visiot täytyy vielä jättää tulevaisuuteen.

10. Olen yrittämättä

Lataan hirveän helposti itselleni suunnitelmia ja tavoitteita. Ne on tärkeitä itselleni, koska ilman niitä en saa elämästäni otetta. Haluan kuitenkin tänä kesänä harjoitella spontaaniutta ja hetkessä olemista. Että voin vaan olla ja tuijotella. Retkeillä ja nauttia luonnosta. Nähdä ystäviä ja tehdä sellaisia asioita, joille ei ole ollut sijaa. Että ilman kalenterimerkintöjäkin saan itseni tekemään asioita joista nautin.

Noni. Tällä mennään.

Tällaisia asioita en muista edes miettineeni esikoisen aikana. Silloin oli vähän erilaiset kelat. Ja toisaalta olisinko tällaisia pohtinut siltikään. Jokaisen odottavan äidin kuitenkin kannattaisi uhrata aikaansa sille, mitä oikeasti haluaa. On moni asia mihin ei itsellä ole todennäköisesti osaa eikä arpaa, kuten missä kuussa vauva syntyy. Sen sijaan synnytystapaa voi ja kannattaa miettiä sekä myöskin mahdollisesti suunnitelmien muuttumista lennosta. Sillä elämä. Se jos joku osaa yllättää.

Check list lapselle, jolla on downin syndrooma

Mitä asioita tulee ottaa huomioon erityistä tukea tarvitsevan lapsen kanssa? Millaista kuntoutusta on saatavilla? Mistä taloudellista tai henkistä tukea? Mitä asiota kannattaa huomioida jo vauva- ja pikkulapsiaikana?

Älkää pelästykö tuoreet vanhemmat, jolla on downin syndrooma. Lista on näyttää uuvuttavan pitkältä suolta. Ja sitä se kyllä onkin toden totta, mutta asia kerrallaan. Eikä nämä kaikki asiat ole ajankohtaisia kaikille nyt eikä välttämättä tulevaisuudessakaan. Olen kirjoittanut tämän, jotta tästä olisi hyötyä niille, jotka alkavat kahlaamaan ja opiskelemana tätä uutta ja ihmeellistä vammaispalvelusuota ja toisaalta tänne voi palata miettiessään mites nämä hommat menivätkään.

Saattaa ulkopuolisen silmin vaikuttaa siltä, että yritetään pummia yhteiskunnalta kaikki mikä irti lähtee. Näin olkoon ja siinä on osapuilleen ne rippeet, joilla voimme kutsua itseämme hyvinvointivaltioksi.

Uskon varhaiskuntoutuksen sekä ennaltaehkäisevien tarkastusten ja hoidon olevan yhteiskunnalle halvempaa. Se sitouttaa ja tukee perheitä, kun he saavat tukea silloin kun he sen tarpeelliseksi kokevat. Sillä senhän me tiedämme, että on halvempaa rakentaa tukevan kivijalan päälle, kun yrittää rakentaa uutta koko ajan vajoavan kivijalan päälle.

Fyysinen terveys ja kehitys

  • Neuvola. Vaikka vammainen lapsi kuuluukin erityishuoltopiiriin on tärkeää, että lapsen tavallista ja normaalia kasvua ja kehitystä seurataan neuvolassa. Tarvittaessa käyntejä tehdään tihennetysti, jos huolta esim. kasvusta esiintyy.
  • Downeilla on normaalia suurempi riski sairastua hypotyreoosiin. 12 kk kohdalla tulisi tarkastaa kilpirauhasarvot ja jos ne ovat normaalit, kilpirauhasarvojen seurantaa tulisi jatkaa säännöllisesti kahden vuoden välein
  • Allergioiden, ummetuksen ja refluksin mahdollisuuden tiedostaminen, koska riski niille on suurentunut ja usein niiden tutkiminen usein viivästyy turhaan. Vitamiinitasot ja suoliston hyvinvoinnin eteen monet vanhemmat tekevät tavanomaista enemmän töitä, koska se vaikuttaa lapsen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.
  • Kuulontutkimus: Riski kuulovammalle on korkeampi, jonka vuoksi tutkimus tulisi tehdä alle vuoden ikäisenä. Psykoakustinen kuulontutkimus tulee tehdä lapsuusiässä säännöllisesti, suosituksen mukaan vuosittain, jotta lievätkin kuulovammat voitaisiin todeta mahdollisimman varhain.
  • Silmien tarkempi tarkastus: 4–6 kuukauden iässä silmälääkäri selvit-tää lähinäön kehittymisen ja mahdolliset taittovirheet. Kouluiässä on tehtävä huolellinen toiminnallisen näön tutkimus opetuksen suunnittelun tueksi ja näön tarkastuksia tulee jatkaa läpi nuoruus- ja aikuisiän
  • Erityishuoltopiirille kuuluva seuranta ja kuntoutussuunnitelman laatiminen. Meillä se on tällä hetkellä KTO eli Kehitysvamma-alan tuki- ja osaamiskeskus. Siellä on vuosittain tarkempi moniammatillinen palaveri, jossa neurologi, toimintaterapeutti, fysioterapeutti, puheterapeutti ja sosiaalityöntekijä tarkastelevat mit. Psykologin arvio on myös toisilla. Meillä se muistaakseni tulee 5-vuotiaana. Toimintaterapeutti on myös toisilla jo aiemmin mukana kuvioissa. Meillä toimintaterapeutti oli viime vuoden suunnitelmassa mukana. Siellä käydään läpi mikä on tilanne ja mihin suuntaan edennyt, arvioidaan sen hetkinen tilanne ja tehdään kuntoutussuunnitelma seuraavalle vuodelle. Tämän käynnin yhteydessä puhuttu kirjoitettu lausunnot kuntouttavaan päivähoitoon, avustajatarpeeseen, c-lausuntoon vammaistukeavarten. Tämä erityishuoltopiirin alainen palvelu on joka kunnassa vähän eri niminen ja joissain paikoissa se voidana järjestää monen kunnan yhteispalveluina, mutta kaikilla siihen on oikeus.

  • Puheterapia alkoi meillä n. 5 kuukauden iässä. Meidän aikaisemmassa asuinkunnassa oli surkea puheterapeutti tilanne ja jonossa on ihan hirmuinen määrä lapsia. Saimme kotikunnastamme lasten neurologisesta yksiköstä maksusitoumuksen käyntejä varten. Olemme tehneet töitä kielen sisällä pysymisen eteen, oikeiden syömisen liikemallien opettamista, kasvojen lihaksien aktivointia, pillistä juomisen opettelua…
  • Fysioterapia alkoi n. 3 kk iässä ja oli noin kerran kuukaudessa. Vauvana saimme vinkkejä miten tukea vartalon yliojentumisesta pois, vatsallaan ollessa keinumisen vähentämiseen ja käsien pysymiseen kasvojen edessä eikä vartalon takana kyljissä… Nyt vanhemmalla iällä on tarkasteltu sensomotorisia asioita, vartalonhallintaa ja voimantuottoa ja olemme uimassakin käyneet tutustumisluontoisesti. Fysioterapia päättyi meillä ainakin toistaiseksi viime syksynä 4-vuotiaana. Juuri nyt emme koe huolta karkeamotorisista asioista. Tulevaisuus näyttää onko fysioterapialle vielä tarvetta.
  • Toimintaterapia voi alkaa yleensä noin 2-vuotiaana. Kovin lapsikohtaista ja tietynlaiset valmiudet tulisi olla, jotta lapsi hyötyy terapiasta. Pätevä toimintaterapeutti on hyvä asiaa arvioimaan.
  • Erilaiset muut terapiat, esim. musiikki-, allas- ja ratsastusterapia, joista lapset, joilla on downin syndrooma ovat hyötyneet kovasti.
  • Apuvälineet
    • Mm. panda- ja sirkkatuoleja käytetään, kun lapsen istumaan oppiminen viivästyy,  jotta syömisasento saataisiin ergonomisemmaksi verrattuna sitteriin.
    • Seisomateline
    • Syömiseen ja kasvojen alueen jumppaan on olemassa paljon erilaisia, puruputkia, vibroja, pillejä, erityisiä lusikoita, kuppeja…
    • Erityisiä kompressiovaatteita on olemassa vartalonhallinan kehittämiseksi.
    • Erityiset pyörät
  • Arjessa välttämättömät apuvälineet tulisi olla maksuttomia. Toisissa kunnissa maksetaan lisäksi esimerkiksi puheterapiaan liittyvät apuvälineet, toisissa taas ei. Monissa kunnissa on olemassa omia apuvälinelainaamoja. Kommunikaatioon on Turun seudulla oma apuvälinelainaamo Tikoteekki, joka on Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin alainen.
  • Invakortti. Tämän myöntämisessä on kovasti lääkärikohtaisia eroja eikä sitä suinkaan kaikille downeille myönnetä. Pääasiallisesti oman erityishuollon lääkärin tämä pitäisi kirjoittaa lausunto sen tarpeesta. Korttia haetaan Trafilta.
  • Saattajakortti eri kunnissa ja alueilla erilainen, mutta sen lisäksi on EU-vammaiskortti. Saattajakorttia haetaan omalta kunnalta, meillä esim. liikuntapalveluiden kautta. Vammaiskorttia haetaan taas Kelan kautta.

Sosiaalinen ja henkinen tuki

  • Jokaisessa kunnassa pitäisi olla järjsestetty kehitysvammahuollon palvelunohjausta, jossa tulisi saada tietoa ja tukea asioiden järjestämiseksi.
  • EHO eli erityishuolto-ohjelma, joka määrää mitä palveluita ja tukia lapselle tulee järjestää.
  • Kuntouttava päivähoito tulee olla kirjattuna erityishuolto-ohjelmaan. Se on nimensä mukaisesti kuntouttavaa hoitoa. Eikä voida määritellä, että kuntouttavaa päivähoitoa olisi esimerkiksi 8-12 ja sen jälkeen vanhempien töistä johtuvaa. Kuntouttava päivähoito on ainakin toistaiseksi maksutonta ja sen alle kuuluu esimerkiksi myös kuljetus. Jos vanhemmat kuljettavat lapsen itse hoitoon, he voivat hakea kunnalta kilometrikorvauksia.
  • Tukiviittomia aloimme käyttää noin 4 kuukauden iässä ja ne ovat pikku hiljaa lisääntyneet arkeen. Keväällä 2017 kävimme kunnan vammaispalveluiden hyväksymällä 150-viittomaa kolmen kerran kurssilla. Sen jälkeen olemme saaneeet 20 tuntia tukiviittomaopetusta kotiin. Tukiviittomat ovat kunnan tuottamaa vammaispalvelua ja sitä haetaan sopeutumisvalmennuksena.
  • Vertaistukea kaikki ei koe omakseen, mutta se on verraton siinä mielessä, että yleensä aina joku tietää mistä saa apua pulmaansa. Vuonna 2016-2017 syntyneille downeille on ipanat 2016-2017-ryhmä Facebookissa ja kaikkien perheiden yhteinen ryhmä Downiaiset. Eri ikävuosina syntyneille lapsille on omat ipana-ryhmänsä.
  • Sopeutumisvalmennuskurssit. Kelasta näitä haetaan. Itse olimme ensimmäistä kertsaa neidin ollessa vähän vajaa 2-vuotias. Kurssille on mahdollisuus hakea kahden vuoden välein, mutta kaikki ei niille ole niin usein päässyt. Hakemista varten tarvitaan lääkärin (usein erityishuollon) lausunto/ suositus sopetutumisvalmennuskurssista.
  • Jaksamisen tueksi perhehoito
  • Kotiapu tarjoaa tukea haastavassa elämäntilanteessa tai muuten tukemaan arjessa jaksamista. Jos perheessä on esim. muita pieniä tai haastavia lapsia, hankala elämäntilanne tai tukiverkostojen puutetta, kunta voi toimintatapansa mukaan myöntää kotiapua. Se voi olla siivousta, lastenhoitoa, ruuanlaittoa ja muuta vastaavaa. Kysy lastenneuvolasta lisää.
  • Psykologi ja muu henkinen tuki, esim. oman terveyskeskuksen kautta tai lastenneuvolan kautta

Taloudellinen tuki

  • Kelan matkakorvaukset esim. kuntoutukseen, lääkäriin ja sopeutumisvalmennukseen liittyvillä matkoilla. Lapsella ei ole omia verkkopankkitunnuksia, joten ainakin vielä lapsen vuoksi tehtyjä terapia- ja sairaalamatkat pitää käsin kirjoittaa. Itse olemme ottaneet käytännöksi, että kirjoitamme samaan hakemukseen kilometrit sitä mukaan kun niitä tulee. Pistämme hakemuksen Kelaan ennen juhannusta ja ennen joulua, sillä matkakorvauksia voi hakea 6 kk takautuvasti.
  • Omaishoidon tuki ja siihen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet
  • Kelan vammaistuki kuuluu jos ja kun downin syndrooma aiheuttaa sitovuutta ja rasittavuutta ikäistään enemmän. Sitä voi hakea syntymän jälkeen, mutta usein sitä ei myönnetä heti jos sitovuus ja rasittavuus on samankaltaista kuin vauvavuotena kaikilla tavanomaisesti. Mikäli kuitenkin on säännöllisiä terapiakäyntejä, allergia- tai refluksivaivaa, lääkärireissuja syystä ja kolmannesta niin nekin rasittavat ja sitovat jo selkeästi normaalia arkea. Kelan mukaan pysyvää rasittavuutta ja sitovuutta on pitänyt kuitenkin olla yhtäjaksoisesti 6 kuukautta. Vammaistukeen tarvitsee C-lausunnon, jonka saa yleensä omasta erityishuoltopiirinsä lääkäriltä. Lisäksi eri asiantuntijoiden lausunnot siitä, kuinka paljon lapsen arjessa tarvitaan/ käytetään kuntoutusta ovat Kelalle tärkeitä päätöstä tehdessä. Vammaistukea voi hakea 6 kk takautuvasti hakemusta edeltävältä ajalta.
  • Kelan muista vammaistuista voi käydä lukemassa täältä. Olet myös oikeutettu pyytämään Kelasta itseäsi ja lapseasi koskevat sisäiset asiakaskirjaukset, mikäli mietityttää, miten päätös ollaan tehty.
  • Kuntoutusraha on tarkoitettu vanhempien ansionmenetykseen osallistuessaan esim. lapsen kuntoutusjaksolle.
  • Vaipat yli 3-vuotiaille lapsille. Tarve tulee näkyä kuntoutussuunnitelmassa ja pääasiassa vaippoja haetaan oman terveyskeskuksen kautta. Asiaa voi tiedustella oman kunnan lastenneuvolan kautta.

Mikäli jossakin vaiheessa elämää miettii, onko lapsen oikeudet toteutuneet voin lämpimästi suositella ottamaan yhteyttä Turussa toimivaan lakitoimisto Kumpuvuoreen, joka on erikoistunut vammaisoikeudellisiin asioihin. Hänelle voi soittaa normaalipuhelun hinnalla päivittäin tiettyyn aikaan ja kysyä neuvoa, jos on lakikiemuroita, joista ei itse ymmärrä tai niissä joku mietityttää. Lisää tietoa löytyy kotisivuilta täältä. Mitä sitten jos Kumpuvuori lopettaa? En todella tiedä. Hänestä on niin monelle erityistarpeisen oikeuksien puolustajalle ollut apua.

Tässä pieni raapaisu, joka ei ole todellakaan mikään valtakunnallinen listaus. Meillä ei itsellä ole omakohtaista kokemusta kaikista asioista, vaan yritän listata tänne asioita, joita on matkan varrella vertaiset kohdanneet ja mistä on ollut apua. Mikäli listasta puuttuu jotakin, se ei ole ajantasainen tai mielestäsi joku ei sinne kuulu, ole yhteydessä niin korjataan tilanne mikäli korjattavaa on. Tässä tulevan mittaan pyrin avaamaan mitä nämä kaikki listalla olevat sanahirviöt pitävät sisällään ja mitä ne oikeastaan ovat.

Kaikilla ei ole todellakaan tarvetta kaikille asioille mitä listassa lukee, mutta olen liian usealta (ja omastakin suusta) kuullut miten asioista ei kerrota. Miten osata hakea palvelua, joka helpottaisi perheen elämää jossei tiedä sellaista edes olevan. Kysynpä vaan.

Lähteet, joita ei ole upotettu suoraan tekstiint:

Käypä hoito -suositus / 2010

Kuvat: Sara Perttula

Vaatteet: Lil Jo & Vilja

Onko rakkaus erityistä kohtaan erilaista?

Keskimmäistä odottaessa pohdin paljon, voiko rakkautta riittää myös toiselle lapselle? Voiko häntä rakastaa yhtä paljon ja rajattomasti? Miten ikinä osaan olla tasapuolinen rakkauteni kanssa, kun se on ohjattu yksinoikeudella esikoiselleni.

Rakkauden kehittyminen on ylipäänsä kummallinen asia. Moni kokee raskausaikana tai viimeistään heti synnytyksen jälkeen ylitsepursuavaa rakkautta, mutta itse en tunnista tätä. Vatsassa kasvava ihmisen alku tuntui tärkeältä, mutta olenko heitä rakastanut jo silloin niin kuin rakastan nyt. En todella.

Lastemme alutkin ovat jo olleet niin erilaiset, että myös rakkaus on muodostunut kahdella eri tavalla. Vaikka kumpikin lapsista on ollut erityisen toivottu, esikoisen kohdalla jouduin todella pohtimaan pidänkö hänet. On erittäin pelottavaa ja ahdistavaa joutua kohtaamaan omia pelkoja ja ennakkoluuloja. Esikoisen synnyttyä hän lepäsi vain hetken reisieni päällä, jonka jälkeen hänet vietiin luotani pois. Samana iltana sain pidellä häntä vielä sylissäni hetken, mutta sitten annoin hänet vieraiden hoitajien käsiin.

Esikoinen matkusti Helsinkiin yksin, me palasimme tyhjään kotiin. Aivan kun mitään vauvaa ei olisi ollutkaan. Helsingissä silittelimme kahden ja puolen kilon myttyä piuhojen ja letkujen välistä laitteiden piippaillessa ja puksuttaessa samalla. Kävin oman lapseni luona vierailulla, muut sanelivat miten hänen kanssaan toimitaan ja minun ainoa tehtäväni oli yrittää urheasti käynnistää maidontuotantoa ilman vauvani läsnäoloa. Illalla joimme viiniä Seurasaaren rantakallioilla ja yritimme käsittää elämää.

Kakkonen taas kömpi itse syntymänsä jälkeen kohti rintaani ja tarttui siihen tietäen. Tänne minä kuulun. Tuntui uskomattomalta saada tuntea oma lapsi ihollaan. Esikoinen ypöyksin pikkiriikkisessä pedissään peiteltynä toista viikkoa ja keksimmäinen ihokontaktissa aivan kiinni minussa. On siinä ollut ihan erilaiset lähtökohdat yhteiseen elämään.

Olen kuitenkin huomannut itsestäni, että rakkaus oikeastaan vasta alkaa todella, mitä paremmin opin tuntemaan lapseni. Ei tekojen kautta kuten kävelemään oppiminen, vaan yhteisen maailman kautta. Miten me opetamme toisiamme näkemään maailmaa ja sen merkityksiä. Miten minä katson heitä ja miten he katsovat minua.

Esikoisen tapa ilmaista välittämistä ja kiintymystä minua kohtaan on ollut erilaista kuin kakkosen kanssa. Esikoisella ei ole ollut varsinaista vierastamisvaihetta vauvana eikä hän nauttinut paijaamisesta samalla tavalla kuin kuopus. Hän nukkui hyvin omissa oloissan, kun taas kuopus kaivautui niin syvälle kainaloon kuin ikinä pääsee.

Rakkauteni on kehittynyt kuin viini tammitynnyrissä tai kaalilaatikko puu-uunissa. Mitä pidempään antaa käydä ja hauduttaa, sen syvempi ja vahvempi liitto on syntynyt. Mitä vanhemmaksi lapset kasvaa, sitä kipeämmältä ajatus lasten menettämisestä tuntuu.

Olen miettinyt kovasti onko rakkauteni lapsiin erilaista, mutta en ole keksinyt mitään, millä voisin mitata tai erotella asiaa osiin. Eikä toki tarvitsekaan, mutta moni tätä miettii. Luulen siinä kuitenkin olevan eroja joita en itse huomaa tai osaa nimetä. Ikä, kehitys, vuorovaikutustaidot ja tarvitsevuus varmasti vaikuttaa kaikkien lasten kohdalla siihen, miten kiintymys toiseen syntyy ja elää. Muuttaa muotoaan.

Rakkaus ei tarvitse sanoja, mutta kun kuulee lapsensa suusta ensimmäistä kertaa että hän ikävöi tai kertoo rakastavansa tuntuu se käsittämättömältä. Itse koen rakkauteni syventyneen ihan hurjasti vuorovaikutuksen lisääntyessä. Varsinkin sellaisen lapsen kohdalla, kun ei ole pitänyt puhuttua kieltä itsestäänselvyytenä on sen maailman avautuminen kuin olisi Liisa Ihmemaassa.

Oleellista ei olekaan punnita rakkauden määrää vaan tunnistaa itsessään siihen vaikuttaneita asioita. Onko raskaus, syntymä ja lapsivuodeaika ollut erilainen? Onko jonkun lapsen kohdalla menettämisenpelko suurempi kuin toisen? Onko toiseen lapseen vanhemmuuden lisäksi myös hoitosuhde?

Ehkä haluaisin sanoa ettei ole mitään hätää vaikka ei tuntisikaan ylitsevuotavaa rakkautta heti eikä hetkenkään päästä. Tai jos rakkaus esikoiseen tuntuu jossain kohtaa kokonaisvaltaisemmalta kuin vastasyntynyttä kohtaan. Jos itse voi hyvin niin kyllä se rakkaus sieltä tulee kun antaa aikaa.

Rakkaus on onneksi sellainen aina vain lisääntyvä voima. Se ei mahdollisen muiden lasten syntymän myötä puolitu, vähene tai ole pois toiselta, vaikka se pienestä ihmisestä tai itsestäkin siinä hetkessä voisi siltä tuntua. Olen myös ymmärtänyt ja huomannut miten minun osoittamani rakkaus myös muita kuin lapsiani kohtaan saa lapsenikin näkemään rakkauden moniulotteisemmin.

Nyt kolmatta odottaessani en enää pelkää riittääkö rakkautta tai onko se samanlaista kuin esikoisesta ja keskimmäistä kohtaan. Rakkaus saa elää, muuttaa muotoaan ja kasvaa omia polkujaan.

Miltä tuntuu odottaa kolmatta lasta?

En ole ehtinyt kirjoittaa tästä kolmannesta raskaudesta blogin puolelle mitään. Tai jaksanut. Tai uskaltanut. Tai halunnut. En tiedä miksi en ole saanut tartuttua kynään. Aikomukseni on kyllä ollut, mutta kaikki aika on mennyt johonkin muuhun. Se kertookin jo aika paljon. Tässä raskaudessa ei ole oikein edes ollut aikaa kuulla itseään ja toimia sen mukaan, vaikka kovin on yrittänytkin.

Syksyllä kun ymmärsin olevani raskaana, en ollut uskoa. Syksy oli lasten jatkuvien sairasteluiden, levottomien öiden, alkaneen yrittäjyyden, kuopuksen perhepäivähoidon keskellä jo ihan tarpeeksi kuluttavaa, uutta ja ihmeellistä. Siihen päälle pamahti alkuraskauden maata kaatava väsymys, jatkuva pahoinvointi ja ympärivuorokautinen krapula ei varsinaisesti tuonut lisävirtaa. Toisinaan yritin pinnistellä töitä ja lasten iltatoimia läpi pahoinvoinnin, toisinaan kuuntelin aidosti itseäni ja sitä mitä tarvitsin. Oli iltoja kun lasten hampaat jäi pesemättä ja lapset söi tuubista puristettavaa puuroa.

En olisi halunnut antautua oloilleni, koska olin niin odottanut pääseväni tekemään töitä ja tuntemaan vain oman kehoni. Pikku hiljaa pääni alkoi kuitenkin sopeutua kuulemaan taas muuttuvaa kehoa ja sen viestejä. Kahden lapsen äitinä se ei ole todellakaan sellaista kuin esikoista odottaessa, mutta ehkä aika on opettanut myös minulle keskittymään olennaiseen. Einekset, sotkuinen koti ja pitenevä to do-lista ei uuvuta minua läheskään niin paljon kuin tekemättömien asioiden ja oman rajallisuutensa vatvominen. Miksi en saa olla oma normaali jaksava itseni.

Mitä enemmän aikaa on kulunut ja esikoisen ja kuopuksen yhteiselo alkanunt sujua, sitä levollisempi mieli itseni on vallannut. Kuopukselle on tullut hirmuisesti uusia taitoja ja ymmärrystä. Hän on monessa asiassa hämmentävän omatoiminen ja monia työläitä kärsivällisyyttä kysyviä vaihteita, joita on esikoisen kohdalla ollut ei ole kuopuksen kanssa ollut ollenkaan. Tuntuu oudolta, että toinen syö ilman opettamista tai ennen ruokailua alkavia suujumppia. Tai että lapsi voi hakeutua leikkiin myös itsenäisesti.

Kaksi aiempaa raskautta on alkaneet alkuvuodesta ja on menty kohti valoisampia päiviä. Nyt alkuraskaus osui kohti pimeyttä. En tiedä mikä sen vaikutus on ollut asiaan, mutta sen tiedän, että alkuraskauden pahoinvointi kesti pisimpään tämän kolmannen kohdalla. Loppukesästä pohdinkin Instagramin puolella miltähän tuntuisi jos olisi kesävauva. Jaksaisiko valvomisen paremmin. Silloin ajattelin etten todennäköisesti koskaan tulisi tietämään.

Miehelleni sanoin kuopuksen vauvavuoden aikana, että minulla on tunne kolmannesta lapsesta. Se tunne oli kuitenkin jossain kymmenen vuoden päässä. Nyt jälkeenpäin ihan huvittaa miten elämänjanoinen tyyppi sieltä on oikein tulossa, että vielä tähän kaiken keskelle päätti nyt olevan sopiva hetki. Ja ehkä se onkin. Ehkä hän tietää paremmin kuin me.

Vaikka olen herkkä stressamaan ja pohtimaan en kuitenkaan koe pelkääväni tulevaisuutta. Väsymys sen sijaan tuo mukanaan tunteen, että hukkuu elämään ja syksyllä todella tuntui siltä. Arki ei pysähdy ja on paljon asioita, jotka on vain hoidettava. Raskauteen kuuluva väsymys on itselläni hyvin erilaista kuin normaali väsymys. Sen kanssa ei sinnitellä, vaan se vie mennessään kyvyn toimia. Pelkäsin, että elämästä tulee selviytymistä ja se ei tunnu ajatuksenakaan hyvältä. Matalilla rauta-arvoilla oli varmastikin myös näppinsä pelissä väsymyksen kanssa.

Minulla on aina ollut melko vahva luottamus elämään ja sen kantokykyyn. Itseeni, puolisooni ja perheeseeni. Silti epäilin ettei meillä riitä kapasiteetti enää kolmannelle lapselle. Sitäkin enemmän olin kuitenkin ehkä ahdistununt siitä, että meillä oli jo sylit täynnä ja saimme jakaa rakkautta niin paljon kuin vain ehdimme. Samaan aikaan lähellä ei mitään muuta niin paljon toivotakaan kuin lasta. Tiedänhän ettei se ole meistä kiinni, mutta silti siinä kohtaa tuntui epäreilulta.

Tänään olen iloinen, kun voin tehdä töitä kotoa käsin ilman potilastyötä. Jos itse voin huonosti ei tarvitse yrittää olla mitään muuta. Voin heittäytyä hetkeksi pitkäkseni, jumpata ja medioida ilman että tuntee tarvitta selitellä. Elämän joustavuus on lisääntynyt muutenkin yrittäjyyden myötä. Se on tuonut myös omanlaisensa vastuun ja palapelin puolison ollessa myös yrittäjä ja töitä on tehty kyllä hyvinkin virka-aikojen ulkopuolella. Yrittäjyyden suoma vapaus on kuitenkin vapauttanut olemaan juuri se joka on ja jota kohti haluaa mennä.

Tällä hetkellä pohdin mitä kolmannen lapsen vauvavuodelta odotan tai haluan. Teenkö samalla töitä? Opiskelisinko? Kirjoittaisinko? Aloittaisinko harrastuksen? Mahdummeko asumaan vielä samassa kodissa? Mihin me muuttaisimme, kun niin monenlaisia asioita pitää ottaa huomioon, varsinkin esikoisen koulutien häämöttäessä. Toisaalta jos jotain olen myös oppinut kahdelta edeltäjältään, odotuksia ja suunnitelmia ei kannata ihan kauheasti ladata ennenkö tietää miltä arki näyttää.

Sen verran jo itseäni tunnen, että ihan en osaa vain olla kotiäidin roolissa ja minulle on tärkeää että on jotain omia juttuja. Mutta jos taas opettelisi, että jos vaikka tällä kertaa tulisi hyvin nukkuva lapsi, niin voisi lueskeskella kirjoja, retkeillä ja opetella viimein vaikka sitä hapanjuurileivontaa. Ainakin toivon kesän olevan täynnä iloa ja voimaa elää ja nauttia kesästä.

Semmosta. Elämä se taas kerran tuli koputtelemaan olkapäälle, että älä sinä nainen turhia elämääsi pohdi, vaan heittäydy sen mukaan. Kuule ja kuuntele. Mene sitä kohti.

Kuopuksen raskausviikoista voi lukea täältä.

Esikoisen aikaan tulikin likimain näillä viikoilla vielä viipotettua reilaamassa.

Kokemuksia Naturkind yhdistelmävaunuista


Kaupallinen yhteistyö: Wauvakauppa


Jokainen vanhemmaksi ensimmäistä kertaa tuleva tietää sen tunteen, kun ei ymmärrä vauvan varustelusta yhtään mitään. Jokainen asia harsoliinasta rattaisiin sisältää pelkkää jargoniaa ja selvitystyössä menee entistä enemmän sekaisin. Valitako tämän hetken trendikkäimmät vai esimerkiksi luomumateriaaleista valmistetut Naturkind-vaunut?

Ensinnäkin mitä tarkoittaa yhdistelmävaunut? Se tarkoittaa runkoa, johon saa kiinni vaunukopan ja ratasosan. Vaunukoppa on nimensä mukaisesti kopan mallinen ja siellä vauva matkaa ensimmäiset kuukaudet. Yleensä siinä vaiheessa vaihdetaan vaunukoppa ratasosaan, kun vauva ei viihdy enää täysin makuuasennossa.

Kuopus on matkannut nyt noin vuoden verran Naturkindin yhdistelmävaunuilla, joten käyttökokemuksia uskallan sen perusteella jo antaa. Kerroin ja esittelin viime vuonna miksi päädyin Naturkindin vaunuihin. Markkinoille on tullut viime vuosina eri vaunumerkeille sähköavustusta, entistä pienempään tilaan menevää ja sirompaa mallia. Silti olen ollut todella tyytyväinen valintaamme. Ai miksi?

Jousitus kuin maastopyörässä

Liikumme rattailla pääasiassa hiekkateillä ja lähiön kevyenliikenteenväylillä. Nyt kun tietää millaista on liikkua hyvän jousituksen kanssa ei ymmärrä miten on voinut lykkiä esikoista huonolla jousituksella, vaikka sitä lykkikin pääasiassa asvalttiteillä. Naturkindien runkojousitusta saa säädettyä ja niissä on jousitetut etu- ja takapyörät. Olen tykännyt pitää jousitusta auki oikeastaan koko ajan, koska se myötää omaa liikkumista paremmin. Jousituksen ansiosta näillä on juostu myös juoksulenkkejä, vaikka ei varsinaiset juoksurattaat olekaan.

Lumisohjossa renkaat pureutuisi paremmin, jos renkaiden urat olisivat syvemmät. Renkaiden koon ansiosta rattailla on kuitenkin todistetusti paineltu pitkin metsiä ja jopa Yyterin hiekkarantoja.

Etupyörät pyörivät akselinsa ympäri, mutta ne on myös iisisti lukittavissa. Ajovakaus ei ole yhtä tukeva kuin kiinteissä etupyörissä, mutta kääntyvät etupyörät ovat olleet esimerkiksi bussilla liikkuessa järkevä valinta.

Tilaa vielä vauvavuoden jälkeenkin

Ratasosan tilavuus on hyvä ja vuoden ja 4 kuukautta vanha kuopus mahtuu sinne hyvin toppavaatteineen ja villapusseineen koisimaan. Selkänojaa saa säädettyä portaittain aivan makuuasennosta 90 asteen kulmaan. Säätäminen on helppoa ja nopeaa.

Painoraja rattaissa on 22 kiloa eli voisin hyvin myös kuljettaa esikoista näissä vielä. Vaan onpa näillä hädän hetkellä lykitty sekä esikoista että kuopusta samaan aikaan, eli reippaasti yli 30 kiloa ongelmitta. Rattaat on markkinoiden kevyimpiä ja siroimpia malleja verratessa huomattavasti painavammat, mutta liikkuessa sen tuntee vakautena ja jämäkkyytenä.

Meillä ei ole ollut matkarattaita ollenkaan. Naturkindit on ollut helppo kasata ja ottaa mukaan. Vaunukoppa toimi myös aikanaan hyvin matkasänkynä.

Arkeen helpoutta ja luksusta

Työntöaisan materiaali on luonnonkorkkia. Se voi tuntua mitättömältä, mutta kun on lykkinyt satoja ellei tuhansia tunteja rattaita, aisan tuntuma käteen onkin ollut yllättävän oleellinen. Näillä kylmillä säillä siihen tarttuessa työntöaisa ei tunnu kylmältä ja kesällä se ei hiostanut käden alla. Se ei tunnu käteen liukkaalta, mikä ihana sekin.

Erityisen tyytyväinen olen ollut lampaantaljapussiin, joka myydään erikseen. Se on ollut meillä käytössä oikeastaan koko ajan kesäkuukausia lukuunottamatta. Se on helpottanut murehtimista tuleeko kylmä tai kuuma. Villapuku, pipoineen, tumppuineen ja tossuineen on riittänyt muutaman asteen pakkasille asti ja kuumaveriset vauvat varmasti pidemmällekin. Villa lämmittää, mutta myös hengittää. Pussin asentaminen vie aikaa ja sitä ei helposti oteta välillä pois, mutta se myös pysyy hyvin paikallaan eikä valu tai irtoile.

Se miksi Naturkindeihin päätyy on ehdottomasti niiden eettisyys ja vastuullisuus vaunumarkkinoilla. Materiaalit on luonnonmukaiset, kestävät ja myrkyttömät. Naturkindin vaunut tehdään käsityönä Itävallassa, joten nämä valitsemalla tietää ettei vaunuja ole valmistettu vaarallisissa ja epäinhimillisissä työoloissa. Tiedän myös näiden tuudittavan vielä monta onnellista pientä ihmisen alkua.

Nyt pieniä hikikarpaloita tuottaa vain kevätvauva. Riittäisikö kuopukselle siinä vaiheessa jo pelkkä seisomalauta vai tarvitsemmeko me vielä tuplarattaat. Kääks.

Koeajolle Wauva-kauppaan

Itse päädyin ilman koeajoja Naturkindeihin, mutta niitä pääsee myös koeajamaan Tampereen Wauva-kaupassa. Wauva-kauppa hoiti kaiken puolestamme. Toimitusajaksi he arvioivat 8 viikkoa, mutta meidän vaunut tulivat puolet nopeammin. Wauvan henkilökunta tsekksi tilauksen vielä ennen minulle lähettämistä, joten minun ilokseni jäi vain nauttia laadukkaista vaunuista.

Jos päätyy ostamaan vaunut verkon kautta, kannattaa huomioida paketin olevan – no kookas. Paketti mahtui nippanappa meidän farmariin, eli kannattaa huomioida ennen postiin lähtöä miten lähtee vaunuja hakemaan. Toisaalta kasaus sujuu niin nopeasti, että miksipä ei kokoaisi niitä postissa ja huristelisi uusien yhdistelmien kanssa kävellen tai bussilla kotiin.

Onnellisia kilometrejä kaikille pikkuisiaan lykkiville!

Miten minä jaksan?

Tätä kysytään aina välillä. Miten jaksan? Miten lataudun? Mistä saan voimaa pikkulapsiarjessa, vammaisen lapsen vanhempana, raskaana? Lyhyt vastaus on etten jaksakaan. Pidempi vastaus – mutta tuskin tyhjentävä tulee tässä.

Koska vertaamme niin helposti itseämme muihin ja muiden tekemisiin tai tekemättä jättämisiin on tärkeää tiedostaa ensin millainen itse on. Voisin sanoa olevani perusluonteeltani touhukas. Mielekäs puuhaileminen ei kuormita minua, päin vastoin. Nautin yksinolosta ja hiljaisuudesta, mutta en uuvu kovin herkästi, vaikka hiljaisuutta ei olisikaan ollut omiin tarpeisiin tarpeeksi.

Väsymys on yksi omaan jaksamiseen merkittävimmin vaikuttava asia. Kun viime syksynä pahoinvoinnin lisäksi lapset nukkuivat yöt huonosti, olin aivan rikki. Siihen auttoi se, että töistä karsin mahdollisimman paljon ja nukuin silloin kun lapset eivät olleet kotona. Jos olisin ollut palkkatyössä olisin todennäköisesti hakenut sairaslomaa. Tai ainakin olisi pitänyt. Puoliso myös mahdollisti viikonloppuisin minulle nukkumista. Paljon nukkumista.

Ruoka on itselleni toinen hurjasti iloa ja hyvinvointia tuova asia. Toki rakastan myös jäätelöä ja leivoksia, mutta vieläkin enemmän rakastan laadukasta hyvää ruokaa. Ravintoloissa käynti, välillä take away ja kotona pitkänkaavan mukaan valmistetut elämykset tuo minulle hyvää oloa. Kun ei kokkaakaan kieli vyön alla vain koska on pakko ja mistä lapset pitävät, saan ruuan laittamisestakin hyvän fiiliksen. Raskausajat poislukien se myös sisältää kylkeen viiniä ja kepeää musiikkia. Alkuraskauksien aikana ruokaympyräni on aina koostunut lähinnä ranskalaisista ja erilaisista kasviskeitoista ja mehusta. Paljon ei siis iloa irronnut tältä sektorilta.

Keikat, teatteri, tyttöjenillat, juhlat ja niiden järjestely tuo elämääni sellaista kepeyttä ja kuplia, josta myös nautin. Ei ole liiemmin ollut mitään näistä koronan vuoksi tarjolla.

Liikunta ja varsinkin itsensä äärimmilleen asettaminen tuo minulle valtavasti voimaa. Alkuraskauden pahoinvoinnin aikaan oli tosi vaikeaa saada itsensä ulos, mutta itselläni se ulkona olo helpotti pahoinvointia. Väsymyksen ja pahoinvoinnin vuoksi kuitenkin säännöllinen liikunta on jäänyt pois. Siksikin tuntuu, että on ollut uuden äärellä, millä ladata itseään ja tyhjentää päänsä. Tämänhetkinen elämäntilanne oli vienyt pois kaiken sen, joka minua on eniten ladannut; riitävä uni, hyvä ruoka ja korkeasykkeinen liikunta.

Mistä sitten ammentaa voimaa?

Mieleeni tupsahtaa hoidettavia asioita yleensä päivän mittaan. Pyrin kirjoittamaan sen heti ylös, jotta se vapauttaa minut tekemättömien asioiden muistelemiselta. Teen päivittäin listoja hoidettavista asioista. Se auttaa minua saamaan sen pois päästäni. Jaan asioita kalenteriin niin, että hoidettavat asiat jakaantuu. Sellaiset, jotka voi odottaa sijoitan myöhempään ajankohtaan. En kumita hoidettuja asioita, vaan ruksaan tai vedän ne yli. Se, että näen myöhemminkin konkreettisesti miten paljon asioita on myös tullut hoidettua auttaa antamaan itselleni kiitosta. Teen koko ajan, vaikka se ei siltä näytä tai tunnu. Esimerkiksi sähköpostit tai soitetut puhelut vievät paljon aikaa. Nykyisin kirjoitan nekin ylös, jotta näen mihin aikaani on kulunut.

Nautin puhtaasta ja sotkuttomasta kodista ja olen tehnyt sitä oman ajan kustannuksella. Meillä puoliso todellakin osallistuu kodinhoitoon, on tainnut ottaa siitä jopa viime vuoden puolella isompaa roolia kuin minä. Olen pyrkinyt etten siivoa silloin kun lapset nukkuu tai ei ole kotona. Nykyisellään se jo toisinaan onnistuu, vielä viime syksynä ei ollenkaan, kun lapsia piti vahtia koko ajan käsivarren mitan päässä. Silloin siedätin itseäni. Kiiltävillä kaakeleilla ei ole väliä siinä kohtaa jos uuvun lopullisesti.

Koen omaavani melko korkean resilienssin. Elämäntilanteen ollessa poikkeuksellisen kuormittunut tai on murhetta itsestä tai läheisistä en yleensä menetä yöuniani, en koe elämääni epäonnistuneeksi enkä muutu toimintakyvyttömäksi. Se ei tarkoita ettenkö kokisi huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä, ahdistuisi tai olisi pahalla mielellä ja etteikö välillä tunnu siltä ettei itseään saa ylös sohvalta väsymyksen vuoksi.

Koen enemmänkin, että pystyn elämään niiden tunteiden kanssa ja mieleni karsii vähemmän tärkeistä asioista. Esimerkiksi lähes kaiken ruuan aina alusta valmistavana hain noutoruokaa ja söimme eineksiä. Iltaisin siistin kodin sijaan lelut jää lattialle ja menen samaan aikaan lasten kanssa nukkumaan. Lasten terveydestä huolta pitävänä hampaiden pesuista on lipsuttu. Lasten areena pyöri ilman pienintäkään omantunnon tuskaa ruutuajat paukkuen ja minä makaan sohvalla, vaikka se ei tehokasta ajankäyttöä olekaan oman pään sisällä. Jos resilienssi on terminä vieras, siitä on kirjoitettu ymmärrettävästi esimerkiksi Mieli ry:n sivuilta.

Korostan kuitenkin, että jos lasten perusoikeuksia laiminlyö kuukaudesta toiseen, kuten lapsi ei pääse ulkoilemaan ja hampaat jää pesemättä, se ei ole ok. Silloin pitää hakea apua esimerkiksi ottamalla lastenneuvolaan yhteyttä.

Äänikirjat on ollut yksi pelastukseni. Varsinkin kun nukutan lapsia niin enää en ahdistu jos nukahtaminen kestää, koska voin samalla kuunnella kirjoja ja tarvittaessa lohduttaa ja antaa läheisyyttä. Silloin nipistynyt oma aika ei tunnu niin pahalta.

Luonto tuo minulle myös voimaa. Vaikka en pystyisi ja jaksaisi liikkua paljon, kävely luonnossa rauhoittaa levotonta mieltä. Eväät kuuluu usein itselleni oleellisena osana retkeä. Lämmin juotava ja lemppariherkut antaa syyn pysähtyä, vaikka mitään syytähän ei pitäisi tarvita. Pääasia kuitenkin, että saan pysäytettyä itseni. Pysähtyminen auttaa olemaan osa luontoa. Tuleepa mieleeni alkuraskaudessa tehty reissu Linnavuorelle, jonne ei olisi lähtiessä ollut millään voimia lähteä.

Kirjoittaminen auttaa myös itseäni jäsentämään omia ajatuksia ja tunteita. Nyt kun kirjoittaa työkseenkin, kirjoittaminen ei ole aina samalla tavalla meditatiivista. Olen kuitenkin yrittänyt, että kirjoitan vain silloin kun hyvältä tuntuu, jotta kirjoittaminen pysyy terapeuttisena. Olen myös käynyt psykologilla neuvolan kautta muutamia kertoja peilailemassa omia fiiliksiä. Jokainenhan meistä kyllä tarvitsisi läpi elämän rinnalleen säännöllisen epäsäännöllisen psykologin sanon minä.

Retkeily myös muiden kanssa tuo minulle voimavaroja. Retket ei tarvitse olla pitkiä, mutta kun ne jakaa muiden kanssa, saa apukäsiä taukoihin ja jakaa yhteistä iloa luonnosta. Myös eväiden jakaminen ja yhdessä tulen äärellä istuminen tuo sellaista hyvää ja levollista mieltä. Luonnossa yhdessä liikkuminen on myös turvallinen tapa tällä hetkellä nähdä myös ystäviä ja heidän perheitään.

Säännöllinen lapsivapaa on tuonut tunteen etten ole lapsissa kiinni koko ajan. Viime vuonna päätimme yrittää suunnittella ja järjestellä etukäteen joka kuukaudelle lapsivapaan. Kuopuksen ollessa alle vuoden ikäinen olimme poissa tunteja ja viime syksynä kuopus oli ensimmäistä kertaa myös yökylässä. Vuoden aikana kävimme esimerkiksi boulderoimassa, leffassa, päiväreissulla Helsingissä, pelaamassa padelia ja maastopyöräilemässä ja melomassa. Korona rajoittaa ja on rajoittanut, mutta sen sallimissa rajoissa on enemmän kuin suotavaa jatkaa elämistä.

Ihan vain kotona oleminenkin on todella jees, mutta me olemme kokeneet lopulta meille enemmän voimaa tuovan uudet yhteiset kokemukset ja poistuminen arkiympyrästä. Joka toinen kuukausi minä järjestän ohjelman ja joka toinen kuukausi puoliso. Silloin vastuu yhteisestä ajasta myös jakaantuu.

Voimaa tuovat asiat saa muuttua elämän aikana

Esikoisen aikana löysimme iltaisin yhteisen ajan telkkarin ääreltä. Leffaillat kotona ja sarjat. Sitä ennen me emme juuri telkkaria edes katsoneet, mutta koska meillä ei ollut silloin lastenvahteja, jotta olisimme voineet lähteä pois kotoa, piti keksiä jotain kotiin. Sitä ennen kävimme yhdessä salilla ja muuten liikkumassa. Silloin myös astangajoogasin aktiivisesti.

Toisten ilahduttaminen antaa myös minulle voimaa. Yllätyksenä viety kukkakimppu siskolle, ystävälle lähetetty kortti, puolisolle iltavuoron jälkeen kynttilänvaloon katettu lempiruoka… Toisen ilahtuminen antaa itsellekin voimaa. Sama kun joku on leiponut kakun kahvipöytään tai haluaa viedä lapset ulkoilemaan. Se, että joku on ajatellut minua ja näkee vaivaa minun vuokseni tuo suunnattoman paljon voimaa.

Tärkeimpänä koen kuitenkin vierelläni ihmisen, joka haluaa haaveilla ja suunnitella kanssani. Mitä tehtäisiin ensi kesänä tai ensi viikonloppuna. Tukee työrintamalla ja elämässä eteenpäin, jakaa intohimoa. Nauraa ja hassuttelee. Nauttii perhearjesta kanssani.

Voiko ja saako (erityislapsen) äiti olla urakeskeinen

Lukijoiden viestit ja ajatukset edellisestä tekstistä ”Ennen kaikkea haluaisin olla äiti” sai omat ajatukseni liikkeelle ja jäin vellomaan vielä äitiyteen. Uraan. Onko erityistarpeisen lapsen perheessä mahdollista yhdistää vaativa mutta mielekäs työ sekä tarvitsevan lapsen palapeli lääkäreineen ja terapioineen.

Ylipäänsä äitiyden ja työn yhdistäminen herättää aina monenlaista keskustelua. On se toinen ääripää, joka haluaa äidit töihin isojen massien äärelle ja tienaamaan omat eläkkeensä. Sitten se toinen pää, joka kokee ettei ole mitään muuta oikeaa ratkaisua kuin kotiäitiys tasapainoisen lapsuuden turvaamiseksi. Tässä välissä on aika iso porukka naisia. Sellaisia, jotka toivoisivat, että voisi tehdä kumpaakin joustavasti ja erilaiset elämäntilanteet huomioiden. Niin että työnantaja ymmärtäisi perheen arjen vaihtelevuuden, monimuotoisuuden ja haasteet ja niin että myös äiti pystyisi joustamaan.

Onko erityisperheessä mahdollista yhdistää sekä työ että äitiys jos se on äidin oma halu.

Toiset naiset kokevat ettei olisi missään nimessä resursseja työskentelemään erityislapsiarjen lisäksi. Toisilla on voinut olla todella raskaita aikoja kotona sairaan lapsen kanssa ja yöt sisältävät jatkuvaa heräilyä. Oma hyvinvointi ja jaksaminen ei kestäisi työhön palaamisen stressiä ja uuden opettelua. Toiset taas kokevat, että työ on se, josta saa voimaa myös perhearkeen ja elinehto omalle hyvinvoinnille. Sitten on niitä, jotka haluaisivat tehdä työtä, mutta lapsen tilanteen vuoksi se ei ole mahdollista. Esimerkiksi lapsi on niin infektioherkkä, että päiväkoti ei ole vaihtoehto. Tänne näiden väliin mahtuu vielä kaikenlaista.

Kuntaliiton mukaan vuonna 2017 alaikäisen lapsen omaishoitajana toimi noin 8200 vanhempaa. Se kuinka moni on nainen ei kerrota. Lapsen omaishoitajuus ei itsessään ole este tehdä kokoaikatyötä, mutta mietin kuinka paljon se vaikuttaa työhönpaluuseen. Jos ei ole valmiina paikkaa jonne palata, ei ole tarjolla koulutusta vastaavaa työtä tai ei ole koulutusta. Pitäisikö kunnalla olla vammais- ja sosiaalipalveluissa kokonaisvaltaisempi koordinaattori, joka miettisi myös vanhempien kokonaiskuvaa. Vanhempien tarpeita ja toiveita. Onko mahdollista tavoitella korkeakoulututkintoa tai vaikka bisnesmaailmaa jos se on kiinnostuksen kohteena? Voisiko kunta tai valtio tukea vanhempia kouluttautumaan tai saamaan työtä antamalla arkeen tukea erityislapselle? Olisiko se yhteiskunnallisesti kannattavaa?

Toisaalta, jos vanhempi hoitaa vaikeavammaista lastaan kotona, olisiko omaishoidon tuki aiheellista olla edes jossain suhteessa siihen, mitä kunta säästää siinä ettei lapsi ole laitosmuotoisessa ympärivuorokautisessa hoidossa. Puhumattakaan siitä, kuinka monen lapsen arki on hoidollista, mutta ei silti saa omaishoidontukea.

Moni nainen kokee kantavansa vastuun lasten asioista ja vielä useammin vastuu erityislapsen asioista jää äidille kuin isälle. Toki on myös miehiä, jotka kantavat suurempaa vastuuta lapsen asioista, mutta tähän liittyvät haasteet liittyvät usein enemmän siihen, että yhteiskuntamme hämmästyy näissä tilanteissa. ”Ai mieskin voi käydä lapsensa kanssa verikokeessa? Missäs se äiti on?”

Usein äidin suurempaa vastuuta kodista ja lasten asioista perustellaan alun alkaen sillä, että miehellä on parempipalkkainen työ. Pitäisikö yhteiskunnnan tukea enemmän naisten töiden ja opiskeluiden mahdollistumista perheissä, joissa on erityistarpeinen? Entä voisiko puoliso tehdä muita töitä ja kantaa enemmän vastuuta lasten asioista? Millaiset vaikutukset tällä olisi äitien mielenterveyteen ja sitä kautta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, yhteiskunnalliseen asemaan, eläkekertymään? On paljon vanhempia, jotka eivät kykene työelämään, mutta kotiäiteinä on paljon myös naisia, jotka haluaisivat tehdä mielekästä työtä. Kynnys lähteä työelämään on usein vain suuri ja tuen saaminen työllistymisen mahdollistumiseski on usein vaikeaa.

Mitä jos äidille sattuu jotain? Hän sairastuu fyysisesti tai psyykkisesti tai kuolee? Kuinka selvillä puoliso on erityislapsen asioista? Puhun erityislapsesta siksi, että on helpompi lähteä ostamaan kaupasta valmismakaronilaatikko tai kokeilla minkä kokoinen paita mahtuu päälle, kun selvittää mitä kaikkia erikoissairaanhoidon palveluita, terapioita, tukia, apuvälineitä, verikokeita ja muita kontrolleja lapsen arkeen kuuluu. Yllättävän monella miehellä ei ole mitään käsitystä näistä. Entä jos äiti on yksinhuoltaja ilman turvaverkkoa? Kuka on hänen pelastusrengas?

Onko tämä edes yhteiskunnan ongelma? Jos jo raskausaikana on saanut tietää odottavansa vammaista lasta, onko vanhemmilla oikeutta haluta uraa ja perhe-elämää? Entä jos lapsi vammautuu synnytyksessä tai myöhemmin sairastuu? Harva kyseenalaistaa perheen tuen tarvetta ja oikeutta siihen silloin kun lapsi sairastuu syöpään tai vammautuu tapaturmaisesti. Tai vanhempi saa burn outin tai MS-taudin. Miksi minä kainostelen pyytää apua ja tukea yhteiskunnalta siksi, että olen täysin tietoisesti vammaisen lapsen synnyttänyt? Siihen, että voisin tehdä hyvää itselleni, perheelleni ja yhteiskunnalle.

Jos byrokratian tilalle saisimme aimoannoksen joustavuutta ja paikallista sopimista niin olisikohan kaikkien elämä pikkuisen leppoisampaa, työ tuottavampaa ja arki mielekkäämpää.

Vertais(ura)äiti kiteytti hyvin:

Arjessa asiat ovat arkisia. Ja niin ratkaistutkin.

– Kootut terveydenhuollon käynnit

– Keskitetyt palvelut

– Nimetty yhteyshenkilö

– Matalan kynnyksen lapsenvahti

– Yöpymismahdollisuus sairaalan osastolla

Jos joku joskus vastaisi: ”En tiedä, mutta selvitän puolestasi”.

Haluaisin olla ennen kaikkea äiti

Vanhemmuus on vaikea laji ja monesti varsinaista kilpajuoksua ja toisten arvostelemista. Varsinkin vaikuttajilta saa usein kuulla, miten omaa tapaa toimia vanhempana saa jatkuvasti perustella. Tätä en tunnista itse oikeastaan ollenkaan, sillä saan häkellyttävän ihania viestejä sosiaalisessa mediassa siitä, miten kohtaan lapseni. Ja miten upeaa työtä teen hänen eteensä. Työtä. Sitäkö äitiyteni on?

Kannustavat viestit antavat hyvää fiilistä itselleni. On mahtava kuulla, että muut inspiroituu ja saa asennetta ja varmuutta omaankin vanhemmuuteensa sekä näkökulmia työhön. Tuntuu hyvältä ettei sanomisiani koeta paineita luovina tai pätemisenä. Tai varmasti sellaisiakin kokemuksia on, mutta he eivät koskaan kerro sitä ja lopettavat varmaankin vain seuraamiseni.

Mietin myös kuinka paljon ihmiset ajattelevat etteivät he uskalla tai viitsi sanoa, kun ajattelevat että on muutenkin rankkaa, kokevat sääliä tai ettei vammaisen lapsen vanhemmutta ole korrektia haukkua. Nyt tämä kuulostaa siltä, että kaipaan shaibaa niskaan muilta. No en. En tiedä saako tästä ajatuskelasta kiinni. Ehkä erityisen lapsen vanhemmat tietää mitä tarkoitan.

Tämä kaikki saa aina välillä minut miettimään, että mitä minä oikein teen arjessani? Kuka minä olen tyttärelleni?

Minua ei ole tunnustettu omaishoitajaksi eli en saa omaishoidontukea ja siihen liittyviä muita tukia. Kriteerit ovat jokseenkin salamyhkäiset ja jokaisessa kunnassa omanlaiset. Mutulla voisin kuitenkin sanoa, että ero keskiverto 4-vuotiaaseen on kuitenkin jo sen verran iso, että ajattelisin kriteerien täyttyvän. Haluanko edes olla omaishoitaja? Omaishoitajuushan on työtä. On erilaista olla puolison tai oman vanhemman omaishoitaja kuin oman lapsen. Oman pienen lapsen. Millaista se on?

Ennenkaikkea olen äiti. Vai olenko?

En hetkeäkään epäile, ettemmekö olisi tehneet töitä keskivertolasta enemmän esikoisen kasvun tukemiseksi. Hän on lapseni. Olemme tehneet tietoisen valinnan, että haluamme tehdä hänen tulevaisuutensa vuoksi töitä jo varhaislapsuudessa, koska uskon varhaiskuntoutukseen ja herkkyyskausiin myös vammaisten lasten kohdalla. Onko se työtä? Vai vanhemmuutta? Ainakin tuntuu, että tämä käy työstä.

Olen puhunut aiemmin siitä, miten lähes aina on todettu: ”Ei hän nyt niin paljon ikäisestään eroa”. Mitä enemmän tiedän millaista on toisenlainen vanhemmuus, tiedän millaista sontaa tuo väite on.

Olen vanhemmuudessani oppinut ihan hirmuisesti relaamaan ja menemään arjen flowssa, mutta en silti saa enää koskaan ”kuntoutusaivojani” pois päältä. En pidä sitä huonona asiana, mutta koen sen olevan merkityksellinen ero omassa erityisessä vanhemmuudessa verratessani vanhempia, joilla ei ole erityislapsia. Minä en ole pelkkä äiti.

Sanonta ”Arki on itsessään kuntouttava” pitää ihan täysin paikkansa. Se millaista arjen sisältö on ei ole merkityksetöntä ja mikäli en tiedä miten teen leikistä, syömisestä ja suihkusta kuntouttavaa, ei se silloin sitä ole.

Minunkin vanhemmuuteen kuuluu päivät, jolloin kärsivällisyyttä ei ole tippaakaan ja paras mihin pystyn on pukea lapsi makaronina osallistamatta ja telkkarin päälle laitto. Hampaat jää pesemättä ja se korvataan pastilleilla. Jos jaksaa. On päiviä, jolloin huudan mitättömistä asioista, vaikka en tarkoittaisi. Otan liian kovaa käsivarresta ja riuhtaisen mukaan, vaikka ei tahtoisi. On päiviä, kun tekisi mieli sen lapsen lattialle heittämän jugurttikipon perässä heittää lapsi itse. Väsymys tekee puolestamme asioita, joita emme toivoisi ja saa mieleemme ajatuksia, joista emme uskalla kenellekään puhua. Jossei ole koskaan kokenut väsymystä, ei ehkä osaa samaistua.

Toisaalta ajattelen vanhemman vihan ja väsymyksenkin olevan hyväksi lapselle tiettyyn rajaan asti, myös vammaiselle lapselle. Nähdä myös vanhempien vajaavaisuus, katkeamispiste ja hauraus. Turvallisessa ympäristössä nähdä, miten ihmisillä on myös huonoja päiviä. Silloin ehkä lapseni myös myöhemmin ymmärtää, että joskus ihmiset suuttuu. ”Aiheesta” tai ilman että toisella on siihen osaa tai arpaa. Ja toisaalta lapsi saa harjoitella miten reagoida toisen huutamiseen, kiukutteluun ja itkuun.

Omien myrskyjen tyynnyttyä olen sentään lapsilta oppinut pyytämään anteeksi käytöstäni ja kertonut miltä minusta tuntui. Liian helposti myös tulee sanottua, että suutuin koska et totellut. Silloin lapsi kasvaa ymmärrykseen, että hänellä ei saa olla huonoja hetkiä ja omaa tahtoa, jotta en ole vihainen. Yritän sen sijaan kertoa väsymyksestä, jonka vuoksi en jaksanut olla kärsivällinen, vaikka pitäisi. Lapsi ei välttämättä vastaa tai katso edes päin, mutta enemmän häntä hämmentää epävakaa aikuinen, joka ei yritä selittää hetkellistä turvattomuuttaan ja tunnekuohujaan. Tämä on ehkä se normaalein osa vanhemmuuttani.

Monen erityiseen vanhemmuuteen kuuluu sosiaalityötä, sairaanhoitoa, apuvälinetekniikkaa, futurismia, terveydenhuoltoa, mielenterveystyötä, edunvalvontaa, salapoliisityötä… Tästä oli napakka ja erittäin hyvä kirjoitus nimimerkillä Helsingin Sanomissa marraskuun alussa. Mielipidekirjoitus kertoi siitä, että vammaisen lapsen oikeudet ne ovat kun uuvuttavat, ei niinkään lapsi. Olen kirjoittanut samasta aiheesta aiemmin. Linkit niihin löytyy alta.

Meidät uuvuttaa byrokratia – ei downin syndrooma

Kuka tukee ja ketä?

Haluaisin olla katselemassa lapseni harrastusta enkä sillä välin selvittämässä, mistä numerosta saan uusia isompia vaippoja lapselle. Haluaisin kalenterini olevan täynnä merkintöjä lasten synttärikutsuista enkä to do-listoja hoitamattomista lapsen asioista. Haluaisin leikkiä lapseni kanssa nukkeleikkiä enkä miettiä milloin 4-vuotias lapseni aloittaa oppivelvollisuutensa. Haluaisin lapseni voivan leikkiä turvallisesti omalla pihallaan läsnäollessani enkä tapella viranomaisten kanssa siitä, onko piha-aita tarpeellinen vai tarpeeton hänen vaarantajuttomuutensa ja äkkipikaisuutensa vuoksi. Haluaisin, että näkemykseeni ja kokemukseeni lapseni asiantuntijana luotettaisiin, eikä tunnin tapaamisessa tai puhelimen päässä vedettäisi omia johtopäätöksiä siitä millaista todellinen arki kodissamme on.

Ennen kaikkea haluaisin olla äiti.

Kun ei ole mitään tekemistä – Vinkkejä kotipäivään


Kaupallinen yhteistyö: Neuvokas perhe


Saan usein ihmettelyitä miten paljon puuhaamme lasten kanssa. Levoton luonne se kai on ja asettaa omat haasteensa. On vaikeaa pysyä paikallaan ja olla vaan. Lapset on myös sellaisessa vaiheessa ettei itsenäisesti puuhailu ja leikki oikein vielä onnistu.

Varsinkin tämä syksy ja korona-aika on ollut meidän perheelle hyvää aikaa harjoitella kotoilua ja vain olemista. Lapsistakin on selkeästi kasvamassa enemmän meneviä ja tekeviä kuin yhteen asiaan paneutuvia. Siksikin haluan tietoisesti harjoitella koko perheen voimin tylsyyden sietämistä, paikallaan olevaa yhdessäoloa ja läsnäoloa. Josko lapset ei sitten kokisi aikuisena jatkuvaa huonoa omaatuntoa tekemättömyydestä.

Tahmaisissa kotipäivissä on yleensä se ongelma, että jotain pitäisi kuitenkin lapsille keksiä, mutta juuri silloin päässä on kivojen ideoiden tilalla lähinnä pelkkää perunamuussia. Tietoa ja vinkkejä on netti pulollaan, mutta mistä aloittaa. Sisäpuuhailuihin olen saanut uusia ideoita ja ajatuksia Neuvokas perhe-sivustolta, joka on Sydänliiton ylläpitämä.

Neuvokas perhe on asiantuntija-sivusto, josta löytyy artikkeleita, videoita ja tehtäviä monipuolisesti 0-12-vuotiaiden lasten perheille. Neuvokas perhe jakaa tietoa perhearjesta, syömisestä, liikunnasta, levosta ja kehosta. Sivuston tvoitteena on lisätä perheiden hyvinvointia ja sieltä lähdinkin kaivamaan meidän kotipäiviin kättä pidempää.

Ulkoilun korvaaminen olohuonesirkuksella

Meillä usein aamupäivä olisi se paras hetki ampaista ulos, varsinkin näin marraskuussa, kun näkee vielä eteensä. Jos satumme olemaan kotona viikonloppuna emmekä ole menossa minnekään rakastamme puolison kanssa hitaita aamuja, kun ei tarvitse hötkötä mihinkään suuntaan.

Se tarkoittaa myös sitä, että ennen lounasta alkaa huomata, että ulkoilu on jäänyt välistä. Lasten paineita pitäisi saada purettua, jotta he malttaisivat rauhoittua päiväunille. Silloin me tehdään pikainen olohuonesirkus, joka ei vaadi mitään ylimääräistä rekvisiittaa. Olohuonesirkuksen aikaan saama kehon herääminen auttaa myös esimerkiksi ennen ruokailua ja pukeutumista.

Välillä tuntuu ettei oikein itse pääse sisälle leikkiin ja luovuuskupla on täysin marraskuisen harmaa, löytyy videoita eläinjoogaliikkeisiin täältä. Aina voi kaivaa mukaan myös vessajakkarat, kirjapinot ja jumppa-alustat esiin ja tehdä temppuradan sisälle tai joogaliikkeitä vaikkapa jakkaran päällä.

Meillä on Eläinjoogakortit, jotka ovat olleet kyllä ihan lasten suosikit. Lapset ei jaksa kuunnella ohjeiden lukemista, mutta kuvasta katsotaan miltä voisi näyttää leijona tai perhonen ja sitten vain tehdään. Ei siellä ole kukaan muu tuomaroimassa kuin oman pään sisäinen piiskuri. Siellä on sekä aktivoivia kortteja että rauhoittavia kortteja tilanteen mukaan.

Kuinka sirkus kesytetään?

Mien sen sirkuksen saa sitten rauhoittumaan? Yhdessä harjoittelupaikassani ihana sosionomi Laura kertoi, että heillä on tapana joka arki-ilta mennä lasten kanssa vanhempien sänkyyn ennen iltapalaa höpöttelemään ja hipsuttelmaan. Kuulostelemaan päivää ja mitä ihmeellisempiä asioita lapsilla on mielen päällä. Huokaisin ihastuksesta. Näin minäkin haluan tehdä lasten kanssa. Terkkuja Lauralle jos hän sattuu olemaan kuulolla.

Todellisuus kuitenkin näyttäytyy tällä hetkellä meille siten, että lapset ei juuri vielä sängyssä pötköttelystä perusta, enemmänkin siellä pomppimisesta ja painimisesta. Olen nyt aina silloin tällöin lasten kanssa raahannut kaikki peitot, tyynyt ja patjatkin olohuoneen puolelle. Se on ainakin toistaiseksi toiminut tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Kun päiväunet jää lyhyiksi (ainakin vanhemmilla), niin jatkoaikaa saa usein satuhieronnalla. Meillä toimivammaksi on osoittautuneet päästä revityt sadut. Usein kerron kuluneesta päivästä. Silloin tuntuu, että esikoinen höristää oikein korviaan. Silitys tuntuu toisista lapsista epämukavalta, silloin enemmän painetta sisältävät sivelyt voi olla mielyttävämpiä tai apuvälineen kuten hierontapallon, maalitelan tai -sudin avulla.

Kiukku- ja uhmapäivinä peittopesää voi yrittää käyttää myös rauhoittamaan tilannetta. Yle Areenasta löytyy mm. Nallen rentoutusharjoituksia. Olen myös haaveillut huoneesta, jonka saisi lukkoon niin ettei lapset pääsisi sieltä omin avuin pois. Siellä olisi vain ihania pehmeitä asioita ja koko konkkaronkka voisi mennä sinne puhaltelemaan.

Joskus tulee kuitenkin päiviä, kun tuntuu ettei silmissä loimua kuin suunnaton raivo ja väsymys lasta kohtaan. Silloin voi olla vaikeaa nähdä lapsessa mitään hyvää. Ensimmäisellä sopeutumisvalmennuskurssilla on jääneet erityisesti mieleen psykologi Jussi Tukiaisen sanat. Viimeistään päivän päätteksi Tukiainen kehoitti nostamaan lapsen käsivarsille oman päänsä yläpuolelle ja sanomaan ”Vau”. Katsoa lasta silmiin ja osoittaa läsnäoloaan. Jos lapsi on esimerkiksi pyörätuolissa tai muuten vaikea nostaa ylös, voi kyykistyä lapsen alapuolelle. Pääasia on osoittaa lapselle, että hän ei ole aina alempana kuin vanhemmat. Lapsella on oikeus kokea tulevansa ihailluksi juuri sellaisena kuin on.

Neuvokkaan perheen ruokailoa ja -rohkeutta-osiosta löytyy ihania ideoita vanhempienkin lasten kanssa toteutettavaksi. Kaikkia ideoita voi soveltaa riippuen minkä ikäisiä lapsia kotona on. Seuraavana tylsän harmaana päivänä ajattelin piristää pimeää aikaa vähän erilaisella välipalalla. Ajattelin ostaa kotiin valmiiksi hedelmiä. Tuttuja ja selkeästi lemppareita sekä ihan uusia ja eksoottisia. Samalla pääsee kaikki aistit työhön ja saisi luvan kanssa leikkiä ruualla. Lopuksi pienissä käsissä muussaantuneet hedelmät voi heittää blenderiin smoothieksi.

Muistan omalta yläasteen kotitaloustunnilta, kuinka opettaja oli tuonut eksoottisia hedelmiä, joita sitten maisteltiin ja yritettiin tunnistaa. Se oli aivan huisin mielenkiintoista ja hauskaa. Toiset terveiset lähtee siis kotitalousopettajalleni Tiinalle.

Wikipediasta voi tulostaa vaikka listan hedelmistä ja miettiä lasten kanssa etukäteen mitä hedelmiä ostetaan. Sitten niitä voi yhdessä etsiä kaupasta ja kotona vaikka selvittää missä päin maapalloa ne kasvavat. Karvaisina ja karkeina hedelminä voisi olla ananas, kiivi ja passion. Nahkaisina hedelminä mandariini, greippi ja lime. Sileinä hedelminä, mutta sisältä niin erilaisia voisi taas olla esim. granaattiomena, mango ja pitahaya. Äkkiseltään sitruuna saattaa kuulostaa happamalta, mutta lapsilla, joilla on sensomotorisessa kehityksessä haasteita sitruuna saattaa jopa tuntua miellyttävältä suussa.

Ei Suomen marraskuusta saada Koh Samuita, eikä kai ole tarviskaan. Äkkiseltään ei tule mieleen kenenkään lapsen huokailleen tai tuskailleen, miten mälsää ja pimeää vain koko ajan on. Kaikkien olohuoneet ja elämä siellä on erilaisia. Kokeilemalla selviää, löytyykö teidän perheen riemunkiljahdukset kun yritätte yhdessä avata kookosta, yhteisestä meditaatiohetkestä tai vanhempien kanssa tehdystä Lontoon bussista.

Käy kurkkaamassa Neuvokkaan perheen sivuilta, miten teidän viikonlopusta voisi tulla juuri teidän näköinen.

Pst. Siellä on myös vielä loppuviikon käynnissä perhekysely, johon vastaamalla osallistuu hotelliyön arvontaan.

Minun täytyy valita oman vanhemmuuteni taistelut

Mustikkaa sukassa, repaleiset kirjan sivut, reikiintyneitä vaatekappaleita, lähmäiset ikkunat ja peilit.

Muistan vieläkin, kun sanoin äidilleni ettei minun kodissani loju keittiössä paperikasoja, vaan kaikki on omissa kansioissa tiptop. Osittain tämä on toteutunut ja edelleen siellä täällä lojuvat paperikasat saavat ahdistumaan ja muistamaan teiniuhmani.

Kodissani lojuu kuitenkin aika monta muutakin kasaa joka päivä; lelu-, kirja-, vaate-, pyykki-, hiekka-, pöly- ja ihmiskasoja. Ennen vanhemmuutta minulla oli jokaisesta kasasta selkeä näkemys ja miten ne huollettaisiin. Lelut olisi omissa kasoissa, kirjat kaapissa pituusjärjestyksessä, vaatteet henkareissa värisuorassa, jääkaapin ja aterinlaatikon pohjilla ei olisi epämääräisiä muruja ja tahmoja. Varisinkin lapset siivoisi aina omat jälkensä ja menisi itsenäisesti nukkumaan.

Minun päässäni kukaan ei ilmeisesti koskaan sairastellut, ollut kiireinen, väsynyt tai muuten vaan sellaisella tuulella ettei huvita.

Ajattelin myös, että sotkua vielä sietäisin, mutta en likaisuutta. Nyt vessan lattiasta on edelleen hinkkaamatta ne kynsilakat, jotka sinne levisi, kun tiputin purkin kesällä kaakelille. Telkkaritasolla on edelleen se mukirinkula, jonka pyyhkimistä olen ajatellut aina sen hetken kun se silmiini on osunut. On se sohvan alusta, joka ei lopeta imaisemasta kitusiinsa kiloa hiekkaa, yksittäisiä sukkia, ja kaikkea jonka sinne vain saa tungettua pikkuisilla sormilla. On parempi kulkea sukat jalassa, kun tuntea kaikki pikkumurut jalkapohjassa. Hetken ylpeyttä toi yksi tyhjä taso, kunnes kääntää selkänsä ja taas oli pyykkejä täynnä toinen taso.

Hieraisen silmiäni, kun näen Instagramissa lasten kirjahyllyn kirjat, joiden kulmat ei repsota mistään suunnasta, lelut ovat oikeissa laatikoissa loogisesti, valkoisissa villamatoissa ja kangassohvissa ei näy läikän läikkää tai nukan nukkaa. Mietin kuumeisesti mitä tutorialissa siivotaan, kun en näe mitään siivottavaa. Ai tuollaistakin voi olla lapsiperheissä. Vau.

Kuvat ovat keväältä, kun teimme terassipuutarhan esikoisen kanssa. Tämä oli kaupallinen yhteistyön Kekkilän kanssa

Aina on olemassa vaihtoehto. Onko se oikea, kokeilemalla selviää. Olen luonut arjelleni uudet standardit ja madaltanut omaa rimaa. Rajusti. Minun on täytynyt hyväksyä, että en psyty olemaan sellainen nainen ja vanhempi, joka haluaisin päässäni olla. Sotku ja lika tuntuu edelleen masentavalta, kuivunut puuro syöttötuolissa ketuttaa joka kerta yhtä paljon ja ulkoa ajautuva hiekka ei koskaan pysähdy eteiseen ja tuntuu ajatuvan omienkin vaatteiden alle hiertämään.

Jokaisella on saman verran tunteja päivässä – sanotaan. Näin on, mutta se miten pystymme ne tunnit käyttämään ei ole vain itsestämme kiinni. Joku saattaa laittaa ruokaa samalla tai jopa lukea kun toisilla taas on lapsia, jotka ei osaa tai pysty leikkimään itsenäisesti. Usein ihaillaan, miten paljon touhuilen esikoisen kanssa. Todellisuudessa minulla ei ole ollut muita vaihtoehtoja, koska hän on vasta nyt alkanut leikkimään itsenäisesti. Ajattelemalla, että minun pitäisi pystyä samaan kuin muut ei palvele ketään, vähiten itseäni. Olen kateellinen aina välillä, mutta se ei tee arjestani merkityksellistä. Yhteiset puuhailut ja lattialla painimiset sen sijaan tekevät. Olkoonkin puuhailujen jälkeen koti siivoton ja lattia jolla lojutaan hiekassa.

Siisteyttä ja harmoniaa rakastava sieluni taistelee menevän ja puuhaavan luonteeni kanssa. Sekoitetaanpa tähän vielä puolituntinen, kun olisi rauhaisaa, mutta ei vaan saa mitään aikaiseksi. Sen sijaan, että korkkaisi glögin tai lähtisi ulkoilemaan vaikka vesisateeseen pyörii ympyrää, selaa Instagramia ja miettii miksi on niin samperin saamaton. Joka päivä täytyy tehdä valintoja mitä tekee ja mitä jättää tekemättä, koska kaikkea en kuulemma voi saada.

Ulkoistanko puolisoni ja lapseni vaatteiden viikkauksesta, jotta pinot näyttäisi siltä kun haluan vai antaisinko kaikkien olla osallisia omalla tavallaan, vaikka t-paidat onkin pitkähihoisten kanssa samassa pinossa tai minun pikkarit löytyykin esikoisen pikkarilaatikosta.

Annanko lasten tutkia lelulaatikoita itse, vai käymmekö aina leikkitaulun kautta yhdessä miettimään mikä leikki valitaan, jonka jälkeen vapautan munalukkojen takaa ne tietyt lelut.

Kontrolloinko lapsen lukemista, josta hän nauttii ja johon hän hakeutuu itsenäisesti. Vai annanko tutkia rauhassa ja itse, vaikka välillä sivut repeilee ja kirjat lentää kaaressa olan yli lommoille.

Alanko hiljaisuuden jälkeen vaivaamaan juurileipää vai luenko kirjaa, jonka nimi ei ole Pupu Tupuna tai Eläinsatuja.

Annanko katsoa vielä yhden ylimääräisen Nallen telkkarista, vaikka juuri hetki sitten olin sanonut lapsille, että nyt on viimeinen.

Jäänkö sisälle lasten kanssa koko päiväksi, vaikka tiedän sen seuraukset, jotka ei miellytä ketään.

Valitsenko pakastejuurekset keittoon ja makaan Pikku kakkosen ajan sohvalla lasten kanssa vai kuorinko hiki hatussa luomuporkkanoita.

Ahdistunko lakanoista, jotka on olleet käytössä jo kuukauden vai toteanko, että hyvin niillä nukkuu vielä yhden viikon ja köllähdän puolison kainaloon.

Imuroinko yhdessä lasten kanssa vai hankinko robotti-imurin ja lähden sillä välin luontopolulle.

Missään näistä vaihtoehdoista ei ole mitään väärää. Haluaisin tehdä kaiken tämän, molemmat puolet ja vaikka mitä muuta. Haluaisin antaa lasten harjoitella luovuutta ja tutkia ja samalla pitää kodin mintissä. Haluaisin treenata maratonia, leipoa kaikki leivät itse ja lukea elämäkertoja. Haluaisin syödä vain itsekasvatettua luomuruokaa, metsästää riistan pöytään ja kalastaa kalan. Haluaisin näyttää aina eteeriseltä ja nukkua yhdeksän ja puoli tuntia yössä. Haluaisin juoda viiniä ja tanssia aamuviiteen ystävien kanssa ja sen jälkeen lähteä vaeltamaan. Haluaisin asua maalla ja kuitenkin nauttia kaupunkikulttuurista. Haluasin ehtiä korjaamaan lasten vaatteet ja neuloa villapaidan. Haluaisin tehdä havukranssin oveen ja vuorata kodin ja pihan valoilla, jotta pimeys ei tunnu enää missään. HALUAN KAIKEN.

Ristiäiskakku, vuosi sitten. Kääk.

Mutta niin kauan kun kaikkea en voi tehdä, valitsen sen joka tuo minulle enemmän iloa ja joka antaa minulle enemmän voimaa.

Siispä kun nyt flunssanenäisenä ja koronatuloksia odotellessa mietin viikonloppua jos ja kun toivottavasti olemme jo terveitä. Kumpi tuo enemmän voimia – ne lojuvat parittomat sukat vai lapsien kanssa yhdessä lojuminen. Entä pitäisikö viikonloppu siivota kaappeja vai lähteä puolison matkaan Helsinkiin ja tavata ystävä ja illalla nauttia kahdenkeskeisestä ajasta puolison kanssa? Siinäpä vasta kysymys.

Minun täytyy valita vanhemmuuteni taistelut. Ja välillä nostettava kädet pystyyn ja livistettävä hetkeksi pakoon.

1 2 3 16