Perhe

Voiko ja saako (erityislapsen) äiti olla urakeskeinen

Lukijoiden viestit ja ajatukset edellisestä tekstistä ”Ennen kaikkea haluaisin olla äiti” sai omat ajatukseni liikkeelle ja jäin vellomaan vielä äitiyteen. Uraan. Onko erityistarpeisen lapsen perheessä mahdollista yhdistää vaativa mutta mielekäs työ sekä tarvitsevan lapsen palapeli lääkäreineen ja terapioineen.

Ylipäänsä äitiyden ja työn yhdistäminen herättää aina monenlaista keskustelua. On se toinen ääripää, joka haluaa äidit töihin isojen massien äärelle ja tienaamaan omat eläkkeensä. Sitten se toinen pää, joka kokee ettei ole mitään muuta oikeaa ratkaisua kuin kotiäitiys tasapainoisen lapsuuden turvaamiseksi. Tässä välissä on aika iso porukka naisia. Sellaisia, jotka toivoisivat, että voisi tehdä kumpaakin joustavasti ja erilaiset elämäntilanteet huomioiden. Niin että työnantaja ymmärtäisi perheen arjen vaihtelevuuden, monimuotoisuuden ja haasteet ja niin että myös äiti pystyisi joustamaan.

Onko erityisperheessä mahdollista yhdistää sekä työ että äitiys jos se on äidin oma halu.

Toiset naiset kokevat ettei olisi missään nimessä resursseja työskentelemään erityislapsiarjen lisäksi. Toisilla on voinut olla todella raskaita aikoja kotona sairaan lapsen kanssa ja yöt sisältävät jatkuvaa heräilyä. Oma hyvinvointi ja jaksaminen ei kestäisi työhön palaamisen stressiä ja uuden opettelua. Toiset taas kokevat, että työ on se, josta saa voimaa myös perhearkeen ja elinehto omalle hyvinvoinnille. Sitten on niitä, jotka haluaisivat tehdä työtä, mutta lapsen tilanteen vuoksi se ei ole mahdollista. Esimerkiksi lapsi on niin infektioherkkä, että päiväkoti ei ole vaihtoehto. Tänne näiden väliin mahtuu vielä kaikenlaista.

Kuntaliiton mukaan vuonna 2017 alaikäisen lapsen omaishoitajana toimi noin 8200 vanhempaa. Se kuinka moni on nainen ei kerrota. Lapsen omaishoitajuus ei itsessään ole este tehdä kokoaikatyötä, mutta mietin kuinka paljon se vaikuttaa työhönpaluuseen. Jos ei ole valmiina paikkaa jonne palata, ei ole tarjolla koulutusta vastaavaa työtä tai ei ole koulutusta. Pitäisikö kunnalla olla vammais- ja sosiaalipalveluissa kokonaisvaltaisempi koordinaattori, joka miettisi myös vanhempien kokonaiskuvaa. Vanhempien tarpeita ja toiveita. Onko mahdollista tavoitella korkeakoulututkintoa tai vaikka bisnesmaailmaa jos se on kiinnostuksen kohteena? Voisiko kunta tai valtio tukea vanhempia kouluttautumaan tai saamaan työtä antamalla arkeen tukea erityislapselle? Olisiko se yhteiskunnallisesti kannattavaa?

Toisaalta, jos vanhempi hoitaa vaikeavammaista lastaan kotona, olisiko omaishoidon tuki aiheellista olla edes jossain suhteessa siihen, mitä kunta säästää siinä ettei lapsi ole laitosmuotoisessa ympärivuorokautisessa hoidossa. Puhumattakaan siitä, kuinka monen lapsen arki on hoidollista, mutta ei silti saa omaishoidontukea.

Moni nainen kokee kantavansa vastuun lasten asioista ja vielä useammin vastuu erityislapsen asioista jää äidille kuin isälle. Toki on myös miehiä, jotka kantavat suurempaa vastuuta lapsen asioista, mutta tähän liittyvät haasteet liittyvät usein enemmän siihen, että yhteiskuntamme hämmästyy näissä tilanteissa. ”Ai mieskin voi käydä lapsensa kanssa verikokeessa? Missäs se äiti on?”

Usein äidin suurempaa vastuuta kodista ja lasten asioista perustellaan alun alkaen sillä, että miehellä on parempipalkkainen työ. Pitäisikö yhteiskunnnan tukea enemmän naisten töiden ja opiskeluiden mahdollistumista perheissä, joissa on erityistarpeinen? Entä voisiko puoliso tehdä muita töitä ja kantaa enemmän vastuuta lasten asioista? Millaiset vaikutukset tällä olisi äitien mielenterveyteen ja sitä kautta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, yhteiskunnalliseen asemaan, eläkekertymään? On paljon vanhempia, jotka eivät kykene työelämään, mutta kotiäiteinä on paljon myös naisia, jotka haluaisivat tehdä mielekästä työtä. Kynnys lähteä työelämään on usein vain suuri ja tuen saaminen työllistymisen mahdollistumiseski on usein vaikeaa.

Mitä jos äidille sattuu jotain? Hän sairastuu fyysisesti tai psyykkisesti tai kuolee? Kuinka selvillä puoliso on erityislapsen asioista? Puhun erityislapsesta siksi, että on helpompi lähteä ostamaan kaupasta valmismakaronilaatikko tai kokeilla minkä kokoinen paita mahtuu päälle, kun selvittää mitä kaikkia erikoissairaanhoidon palveluita, terapioita, tukia, apuvälineitä, verikokeita ja muita kontrolleja lapsen arkeen kuuluu. Yllättävän monella miehellä ei ole mitään käsitystä näistä. Entä jos äiti on yksinhuoltaja ilman turvaverkkoa? Kuka on hänen pelastusrengas?

Onko tämä edes yhteiskunnan ongelma? Jos jo raskausaikana on saanut tietää odottavansa vammaista lasta, onko vanhemmilla oikeutta haluta uraa ja perhe-elämää? Entä jos lapsi vammautuu synnytyksessä tai myöhemmin sairastuu? Harva kyseenalaistaa perheen tuen tarvetta ja oikeutta siihen silloin kun lapsi sairastuu syöpään tai vammautuu tapaturmaisesti. Tai vanhempi saa burn outin tai MS-taudin. Miksi minä kainostelen pyytää apua ja tukea yhteiskunnalta siksi, että olen täysin tietoisesti vammaisen lapsen synnyttänyt? Siihen, että voisin tehdä hyvää itselleni, perheelleni ja yhteiskunnalle.

Jos byrokratian tilalle saisimme aimoannoksen joustavuutta ja paikallista sopimista niin olisikohan kaikkien elämä pikkuisen leppoisampaa, työ tuottavampaa ja arki mielekkäämpää.

Vertais(ura)äiti kiteytti hyvin:

Arjessa asiat ovat arkisia. Ja niin ratkaistutkin.

– Kootut terveydenhuollon käynnit

– Keskitetyt palvelut

– Nimetty yhteyshenkilö

– Matalan kynnyksen lapsenvahti

– Yöpymismahdollisuus sairaalan osastolla

Jos joku joskus vastaisi: ”En tiedä, mutta selvitän puolestasi”.

Haluaisin olla ennen kaikkea äiti

Vanhemmuus on vaikea laji ja monesti varsinaista kilpajuoksua ja toisten arvostelemista. Varsinkin vaikuttajilta saa usein kuulla, miten omaa tapaa toimia vanhempana saa jatkuvasti perustella. Tätä en tunnista itse oikeastaan ollenkaan, sillä saan häkellyttävän ihania viestejä sosiaalisessa mediassa siitä, miten kohtaan lapseni. Ja miten upeaa työtä teen hänen eteensä. Työtä. Sitäkö äitiyteni on?

Kannustavat viestit antavat hyvää fiilistä itselleni. On mahtava kuulla, että muut inspiroituu ja saa asennetta ja varmuutta omaankin vanhemmuuteensa sekä näkökulmia työhön. Tuntuu hyvältä ettei sanomisiani koeta paineita luovina tai pätemisenä. Tai varmasti sellaisiakin kokemuksia on, mutta he eivät koskaan kerro sitä ja lopettavat varmaankin vain seuraamiseni.

Mietin myös kuinka paljon ihmiset ajattelevat etteivät he uskalla tai viitsi sanoa, kun ajattelevat että on muutenkin rankkaa, kokevat sääliä tai ettei vammaisen lapsen vanhemmutta ole korrektia haukkua. Nyt tämä kuulostaa siltä, että kaipaan shaibaa niskaan muilta. No en. En tiedä saako tästä ajatuskelasta kiinni. Ehkä erityisen lapsen vanhemmat tietää mitä tarkoitan.

Tämä kaikki saa aina välillä minut miettimään, että mitä minä oikein teen arjessani? Kuka minä olen tyttärelleni?

Minua ei ole tunnustettu omaishoitajaksi eli en saa omaishoidontukea ja siihen liittyviä muita tukia. Kriteerit ovat jokseenkin salamyhkäiset ja jokaisessa kunnassa omanlaiset. Mutulla voisin kuitenkin sanoa, että ero keskiverto 4-vuotiaaseen on kuitenkin jo sen verran iso, että ajattelisin kriteerien täyttyvän. Haluanko edes olla omaishoitaja? Omaishoitajuushan on työtä. On erilaista olla puolison tai oman vanhemman omaishoitaja kuin oman lapsen. Oman pienen lapsen. Millaista se on?

Ennenkaikkea olen äiti. Vai olenko?

En hetkeäkään epäile, ettemmekö olisi tehneet töitä keskivertolasta enemmän esikoisen kasvun tukemiseksi. Hän on lapseni. Olemme tehneet tietoisen valinnan, että haluamme tehdä hänen tulevaisuutensa vuoksi töitä jo varhaislapsuudessa, koska uskon varhaiskuntoutukseen ja herkkyyskausiin myös vammaisten lasten kohdalla. Onko se työtä? Vai vanhemmuutta? Ainakin tuntuu, että tämä käy työstä.

Olen puhunut aiemmin siitä, miten lähes aina on todettu: ”Ei hän nyt niin paljon ikäisestään eroa”. Mitä enemmän tiedän millaista on toisenlainen vanhemmuus, tiedän millaista sontaa tuo väite on.

Olen vanhemmuudessani oppinut ihan hirmuisesti relaamaan ja menemään arjen flowssa, mutta en silti saa enää koskaan ”kuntoutusaivojani” pois päältä. En pidä sitä huonona asiana, mutta koen sen olevan merkityksellinen ero omassa erityisessä vanhemmuudessa verratessani vanhempia, joilla ei ole erityislapsia. Minä en ole pelkkä äiti.

Sanonta ”Arki on itsessään kuntouttava” pitää ihan täysin paikkansa. Se millaista arjen sisältö on ei ole merkityksetöntä ja mikäli en tiedä miten teen leikistä, syömisestä ja suihkusta kuntouttavaa, ei se silloin sitä ole.

Minunkin vanhemmuuteen kuuluu päivät, jolloin kärsivällisyyttä ei ole tippaakaan ja paras mihin pystyn on pukea lapsi makaronina osallistamatta ja telkkarin päälle laitto. Hampaat jää pesemättä ja se korvataan pastilleilla. Jos jaksaa. On päiviä, jolloin huudan mitättömistä asioista, vaikka en tarkoittaisi. Otan liian kovaa käsivarresta ja riuhtaisen mukaan, vaikka ei tahtoisi. On päiviä, kun tekisi mieli sen lapsen lattialle heittämän jugurttikipon perässä heittää lapsi itse. Väsymys tekee puolestamme asioita, joita emme toivoisi ja saa mieleemme ajatuksia, joista emme uskalla kenellekään puhua. Jossei ole koskaan kokenut väsymystä, ei ehkä osaa samaistua.

Toisaalta ajattelen vanhemman vihan ja väsymyksenkin olevan hyväksi lapselle tiettyyn rajaan asti, myös vammaiselle lapselle. Nähdä myös vanhempien vajaavaisuus, katkeamispiste ja hauraus. Turvallisessa ympäristössä nähdä, miten ihmisillä on myös huonoja päiviä. Silloin ehkä lapseni myös myöhemmin ymmärtää, että joskus ihmiset suuttuu. ”Aiheesta” tai ilman että toisella on siihen osaa tai arpaa. Ja toisaalta lapsi saa harjoitella miten reagoida toisen huutamiseen, kiukutteluun ja itkuun.

Omien myrskyjen tyynnyttyä olen sentään lapsilta oppinut pyytämään anteeksi käytöstäni ja kertonut miltä minusta tuntui. Liian helposti myös tulee sanottua, että suutuin koska et totellut. Silloin lapsi kasvaa ymmärrykseen, että hänellä ei saa olla huonoja hetkiä ja omaa tahtoa, jotta en ole vihainen. Yritän sen sijaan kertoa väsymyksestä, jonka vuoksi en jaksanut olla kärsivällinen, vaikka pitäisi. Lapsi ei välttämättä vastaa tai katso edes päin, mutta enemmän häntä hämmentää epävakaa aikuinen, joka ei yritä selittää hetkellistä turvattomuuttaan ja tunnekuohujaan. Tämä on ehkä se normaalein osa vanhemmuuttani.

Monen erityiseen vanhemmuuteen kuuluu sosiaalityötä, sairaanhoitoa, apuvälinetekniikkaa, futurismia, terveydenhuoltoa, mielenterveystyötä, edunvalvontaa, salapoliisityötä… Tästä oli napakka ja erittäin hyvä kirjoitus nimimerkillä Helsingin Sanomissa marraskuun alussa. Mielipidekirjoitus kertoi siitä, että vammaisen lapsen oikeudet ne ovat kun uuvuttavat, ei niinkään lapsi. Olen kirjoittanut samasta aiheesta aiemmin. Linkit niihin löytyy alta.

Meidät uuvuttaa byrokratia – ei downin syndrooma

Kuka tukee ja ketä?

Haluaisin olla katselemassa lapseni harrastusta enkä sillä välin selvittämässä, mistä numerosta saan uusia isompia vaippoja lapselle. Haluaisin kalenterini olevan täynnä merkintöjä lasten synttärikutsuista enkä to do-listoja hoitamattomista lapsen asioista. Haluaisin leikkiä lapseni kanssa nukkeleikkiä enkä miettiä milloin 4-vuotias lapseni aloittaa oppivelvollisuutensa. Haluaisin lapseni voivan leikkiä turvallisesti omalla pihallaan läsnäollessani enkä tapella viranomaisten kanssa siitä, onko piha-aita tarpeellinen vai tarpeeton hänen vaarantajuttomuutensa ja äkkipikaisuutensa vuoksi. Haluaisin, että näkemykseeni ja kokemukseeni lapseni asiantuntijana luotettaisiin, eikä tunnin tapaamisessa tai puhelimen päässä vedettäisi omia johtopäätöksiä siitä millaista todellinen arki kodissamme on.

Ennen kaikkea haluaisin olla äiti.

Kun ei ole mitään tekemistä – Vinkkejä kotipäivään


Kaupallinen yhteistyö: Neuvokas perhe


Saan usein ihmettelyitä miten paljon puuhaamme lasten kanssa. Levoton luonne se kai on ja asettaa omat haasteensa. On vaikeaa pysyä paikallaan ja olla vaan. Lapset on myös sellaisessa vaiheessa ettei itsenäisesti puuhailu ja leikki oikein vielä onnistu.

Varsinkin tämä syksy ja korona-aika on ollut meidän perheelle hyvää aikaa harjoitella kotoilua ja vain olemista. Lapsistakin on selkeästi kasvamassa enemmän meneviä ja tekeviä kuin yhteen asiaan paneutuvia. Siksikin haluan tietoisesti harjoitella koko perheen voimin tylsyyden sietämistä, paikallaan olevaa yhdessäoloa ja läsnäoloa. Josko lapset ei sitten kokisi aikuisena jatkuvaa huonoa omaatuntoa tekemättömyydestä.

Tahmaisissa kotipäivissä on yleensä se ongelma, että jotain pitäisi kuitenkin lapsille keksiä, mutta juuri silloin päässä on kivojen ideoiden tilalla lähinnä pelkkää perunamuussia. Tietoa ja vinkkejä on netti pulollaan, mutta mistä aloittaa. Sisäpuuhailuihin olen saanut uusia ideoita ja ajatuksia Neuvokas perhe-sivustolta, joka on Sydänliiton ylläpitämä.

Neuvokas perhe on asiantuntija-sivusto, josta löytyy artikkeleita, videoita ja tehtäviä monipuolisesti 0-12-vuotiaiden lasten perheille. Neuvokas perhe jakaa tietoa perhearjesta, syömisestä, liikunnasta, levosta ja kehosta. Sivuston tvoitteena on lisätä perheiden hyvinvointia ja sieltä lähdinkin kaivamaan meidän kotipäiviin kättä pidempää.

Ulkoilun korvaaminen olohuonesirkuksella

Meillä usein aamupäivä olisi se paras hetki ampaista ulos, varsinkin näin marraskuussa, kun näkee vielä eteensä. Jos satumme olemaan kotona viikonloppuna emmekä ole menossa minnekään rakastamme puolison kanssa hitaita aamuja, kun ei tarvitse hötkötä mihinkään suuntaan.

Se tarkoittaa myös sitä, että ennen lounasta alkaa huomata, että ulkoilu on jäänyt välistä. Lasten paineita pitäisi saada purettua, jotta he malttaisivat rauhoittua päiväunille. Silloin me tehdään pikainen olohuonesirkus, joka ei vaadi mitään ylimääräistä rekvisiittaa. Olohuonesirkuksen aikaan saama kehon herääminen auttaa myös esimerkiksi ennen ruokailua ja pukeutumista.

Välillä tuntuu ettei oikein itse pääse sisälle leikkiin ja luovuuskupla on täysin marraskuisen harmaa, löytyy videoita eläinjoogaliikkeisiin täältä. Aina voi kaivaa mukaan myös vessajakkarat, kirjapinot ja jumppa-alustat esiin ja tehdä temppuradan sisälle tai joogaliikkeitä vaikkapa jakkaran päällä.

Meillä on Eläinjoogakortit, jotka ovat olleet kyllä ihan lasten suosikit. Lapset ei jaksa kuunnella ohjeiden lukemista, mutta kuvasta katsotaan miltä voisi näyttää leijona tai perhonen ja sitten vain tehdään. Ei siellä ole kukaan muu tuomaroimassa kuin oman pään sisäinen piiskuri. Siellä on sekä aktivoivia kortteja että rauhoittavia kortteja tilanteen mukaan.

Kuinka sirkus kesytetään?

Mien sen sirkuksen saa sitten rauhoittumaan? Yhdessä harjoittelupaikassani ihana sosionomi Laura kertoi, että heillä on tapana joka arki-ilta mennä lasten kanssa vanhempien sänkyyn ennen iltapalaa höpöttelemään ja hipsuttelmaan. Kuulostelemaan päivää ja mitä ihmeellisempiä asioita lapsilla on mielen päällä. Huokaisin ihastuksesta. Näin minäkin haluan tehdä lasten kanssa. Terkkuja Lauralle jos hän sattuu olemaan kuulolla.

Todellisuus kuitenkin näyttäytyy tällä hetkellä meille siten, että lapset ei juuri vielä sängyssä pötköttelystä perusta, enemmänkin siellä pomppimisesta ja painimisesta. Olen nyt aina silloin tällöin lasten kanssa raahannut kaikki peitot, tyynyt ja patjatkin olohuoneen puolelle. Se on ainakin toistaiseksi toiminut tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Kun päiväunet jää lyhyiksi (ainakin vanhemmilla), niin jatkoaikaa saa usein satuhieronnalla. Meillä toimivammaksi on osoittautuneet päästä revityt sadut. Usein kerron kuluneesta päivästä. Silloin tuntuu, että esikoinen höristää oikein korviaan. Silitys tuntuu toisista lapsista epämukavalta, silloin enemmän painetta sisältävät sivelyt voi olla mielyttävämpiä tai apuvälineen kuten hierontapallon, maalitelan tai -sudin avulla.

Kiukku- ja uhmapäivinä peittopesää voi yrittää käyttää myös rauhoittamaan tilannetta. Yle Areenasta löytyy mm. Nallen rentoutusharjoituksia. Olen myös haaveillut huoneesta, jonka saisi lukkoon niin ettei lapset pääsisi sieltä omin avuin pois. Siellä olisi vain ihania pehmeitä asioita ja koko konkkaronkka voisi mennä sinne puhaltelemaan.

Joskus tulee kuitenkin päiviä, kun tuntuu ettei silmissä loimua kuin suunnaton raivo ja väsymys lasta kohtaan. Silloin voi olla vaikeaa nähdä lapsessa mitään hyvää. Ensimmäisellä sopeutumisvalmennuskurssilla on jääneet erityisesti mieleen psykologi Jussi Tukiaisen sanat. Viimeistään päivän päätteksi Tukiainen kehoitti nostamaan lapsen käsivarsille oman päänsä yläpuolelle ja sanomaan ”Vau”. Katsoa lasta silmiin ja osoittaa läsnäoloaan. Jos lapsi on esimerkiksi pyörätuolissa tai muuten vaikea nostaa ylös, voi kyykistyä lapsen alapuolelle. Pääasia on osoittaa lapselle, että hän ei ole aina alempana kuin vanhemmat. Lapsella on oikeus kokea tulevansa ihailluksi juuri sellaisena kuin on.

Neuvokkaan perheen ruokailoa ja -rohkeutta-osiosta löytyy ihania ideoita vanhempienkin lasten kanssa toteutettavaksi. Kaikkia ideoita voi soveltaa riippuen minkä ikäisiä lapsia kotona on. Seuraavana tylsän harmaana päivänä ajattelin piristää pimeää aikaa vähän erilaisella välipalalla. Ajattelin ostaa kotiin valmiiksi hedelmiä. Tuttuja ja selkeästi lemppareita sekä ihan uusia ja eksoottisia. Samalla pääsee kaikki aistit työhön ja saisi luvan kanssa leikkiä ruualla. Lopuksi pienissä käsissä muussaantuneet hedelmät voi heittää blenderiin smoothieksi.

Muistan omalta yläasteen kotitaloustunnilta, kuinka opettaja oli tuonut eksoottisia hedelmiä, joita sitten maisteltiin ja yritettiin tunnistaa. Se oli aivan huisin mielenkiintoista ja hauskaa. Toiset terveiset lähtee siis kotitalousopettajalleni Tiinalle.

Wikipediasta voi tulostaa vaikka listan hedelmistä ja miettiä lasten kanssa etukäteen mitä hedelmiä ostetaan. Sitten niitä voi yhdessä etsiä kaupasta ja kotona vaikka selvittää missä päin maapalloa ne kasvavat. Karvaisina ja karkeina hedelminä voisi olla ananas, kiivi ja passion. Nahkaisina hedelminä mandariini, greippi ja lime. Sileinä hedelminä, mutta sisältä niin erilaisia voisi taas olla esim. granaattiomena, mango ja pitahaya. Äkkiseltään sitruuna saattaa kuulostaa happamalta, mutta lapsilla, joilla on sensomotorisessa kehityksessä haasteita sitruuna saattaa jopa tuntua miellyttävältä suussa.

Ei Suomen marraskuusta saada Koh Samuita, eikä kai ole tarviskaan. Äkkiseltään ei tule mieleen kenenkään lapsen huokailleen tai tuskailleen, miten mälsää ja pimeää vain koko ajan on. Kaikkien olohuoneet ja elämä siellä on erilaisia. Kokeilemalla selviää, löytyykö teidän perheen riemunkiljahdukset kun yritätte yhdessä avata kookosta, yhteisestä meditaatiohetkestä tai vanhempien kanssa tehdystä Lontoon bussista.

Käy kurkkaamassa Neuvokkaan perheen sivuilta, miten teidän viikonlopusta voisi tulla juuri teidän näköinen.

Pst. Siellä on myös vielä loppuviikon käynnissä perhekysely, johon vastaamalla osallistuu hotelliyön arvontaan.

Minun täytyy valita oman vanhemmuuteni taistelut

Mustikkaa sukassa, repaleiset kirjan sivut, reikiintyneitä vaatekappaleita, lähmäiset ikkunat ja peilit.

Muistan vieläkin, kun sanoin äidilleni ettei minun kodissani loju keittiössä paperikasoja, vaan kaikki on omissa kansioissa tiptop. Osittain tämä on toteutunut ja edelleen siellä täällä lojuvat paperikasat saavat ahdistumaan ja muistamaan teiniuhmani.

Kodissani lojuu kuitenkin aika monta muutakin kasaa joka päivä; lelu-, kirja-, vaate-, pyykki-, hiekka-, pöly- ja ihmiskasoja. Ennen vanhemmuutta minulla oli jokaisesta kasasta selkeä näkemys ja miten ne huollettaisiin. Lelut olisi omissa kasoissa, kirjat kaapissa pituusjärjestyksessä, vaatteet henkareissa värisuorassa, jääkaapin ja aterinlaatikon pohjilla ei olisi epämääräisiä muruja ja tahmoja. Varisinkin lapset siivoisi aina omat jälkensä ja menisi itsenäisesti nukkumaan.

Minun päässäni kukaan ei ilmeisesti koskaan sairastellut, ollut kiireinen, väsynyt tai muuten vaan sellaisella tuulella ettei huvita.

Ajattelin myös, että sotkua vielä sietäisin, mutta en likaisuutta. Nyt vessan lattiasta on edelleen hinkkaamatta ne kynsilakat, jotka sinne levisi, kun tiputin purkin kesällä kaakelille. Telkkaritasolla on edelleen se mukirinkula, jonka pyyhkimistä olen ajatellut aina sen hetken kun se silmiini on osunut. On se sohvan alusta, joka ei lopeta imaisemasta kitusiinsa kiloa hiekkaa, yksittäisiä sukkia, ja kaikkea jonka sinne vain saa tungettua pikkuisilla sormilla. On parempi kulkea sukat jalassa, kun tuntea kaikki pikkumurut jalkapohjassa. Hetken ylpeyttä toi yksi tyhjä taso, kunnes kääntää selkänsä ja taas oli pyykkejä täynnä toinen taso.

Hieraisen silmiäni, kun näen Instagramissa lasten kirjahyllyn kirjat, joiden kulmat ei repsota mistään suunnasta, lelut ovat oikeissa laatikoissa loogisesti, valkoisissa villamatoissa ja kangassohvissa ei näy läikän läikkää tai nukan nukkaa. Mietin kuumeisesti mitä tutorialissa siivotaan, kun en näe mitään siivottavaa. Ai tuollaistakin voi olla lapsiperheissä. Vau.

Kuvat ovat keväältä, kun teimme terassipuutarhan esikoisen kanssa. Tämä oli kaupallinen yhteistyön Kekkilän kanssa

Aina on olemassa vaihtoehto. Onko se oikea, kokeilemalla selviää. Olen luonut arjelleni uudet standardit ja madaltanut omaa rimaa. Rajusti. Minun on täytynyt hyväksyä, että en psyty olemaan sellainen nainen ja vanhempi, joka haluaisin päässäni olla. Sotku ja lika tuntuu edelleen masentavalta, kuivunut puuro syöttötuolissa ketuttaa joka kerta yhtä paljon ja ulkoa ajautuva hiekka ei koskaan pysähdy eteiseen ja tuntuu ajatuvan omienkin vaatteiden alle hiertämään.

Jokaisella on saman verran tunteja päivässä – sanotaan. Näin on, mutta se miten pystymme ne tunnit käyttämään ei ole vain itsestämme kiinni. Joku saattaa laittaa ruokaa samalla tai jopa lukea kun toisilla taas on lapsia, jotka ei osaa tai pysty leikkimään itsenäisesti. Usein ihaillaan, miten paljon touhuilen esikoisen kanssa. Todellisuudessa minulla ei ole ollut muita vaihtoehtoja, koska hän on vasta nyt alkanut leikkimään itsenäisesti. Ajattelemalla, että minun pitäisi pystyä samaan kuin muut ei palvele ketään, vähiten itseäni. Olen kateellinen aina välillä, mutta se ei tee arjestani merkityksellistä. Yhteiset puuhailut ja lattialla painimiset sen sijaan tekevät. Olkoonkin puuhailujen jälkeen koti siivoton ja lattia jolla lojutaan hiekassa.

Siisteyttä ja harmoniaa rakastava sieluni taistelee menevän ja puuhaavan luonteeni kanssa. Sekoitetaanpa tähän vielä puolituntinen, kun olisi rauhaisaa, mutta ei vaan saa mitään aikaiseksi. Sen sijaan, että korkkaisi glögin tai lähtisi ulkoilemaan vaikka vesisateeseen pyörii ympyrää, selaa Instagramia ja miettii miksi on niin samperin saamaton. Joka päivä täytyy tehdä valintoja mitä tekee ja mitä jättää tekemättä, koska kaikkea en kuulemma voi saada.

Ulkoistanko puolisoni ja lapseni vaatteiden viikkauksesta, jotta pinot näyttäisi siltä kun haluan vai antaisinko kaikkien olla osallisia omalla tavallaan, vaikka t-paidat onkin pitkähihoisten kanssa samassa pinossa tai minun pikkarit löytyykin esikoisen pikkarilaatikosta.

Annanko lasten tutkia lelulaatikoita itse, vai käymmekö aina leikkitaulun kautta yhdessä miettimään mikä leikki valitaan, jonka jälkeen vapautan munalukkojen takaa ne tietyt lelut.

Kontrolloinko lapsen lukemista, josta hän nauttii ja johon hän hakeutuu itsenäisesti. Vai annanko tutkia rauhassa ja itse, vaikka välillä sivut repeilee ja kirjat lentää kaaressa olan yli lommoille.

Alanko hiljaisuuden jälkeen vaivaamaan juurileipää vai luenko kirjaa, jonka nimi ei ole Pupu Tupuna tai Eläinsatuja.

Annanko katsoa vielä yhden ylimääräisen Nallen telkkarista, vaikka juuri hetki sitten olin sanonut lapsille, että nyt on viimeinen.

Jäänkö sisälle lasten kanssa koko päiväksi, vaikka tiedän sen seuraukset, jotka ei miellytä ketään.

Valitsenko pakastejuurekset keittoon ja makaan Pikku kakkosen ajan sohvalla lasten kanssa vai kuorinko hiki hatussa luomuporkkanoita.

Ahdistunko lakanoista, jotka on olleet käytössä jo kuukauden vai toteanko, että hyvin niillä nukkuu vielä yhden viikon ja köllähdän puolison kainaloon.

Imuroinko yhdessä lasten kanssa vai hankinko robotti-imurin ja lähden sillä välin luontopolulle.

Missään näistä vaihtoehdoista ei ole mitään väärää. Haluaisin tehdä kaiken tämän, molemmat puolet ja vaikka mitä muuta. Haluaisin antaa lasten harjoitella luovuutta ja tutkia ja samalla pitää kodin mintissä. Haluaisin treenata maratonia, leipoa kaikki leivät itse ja lukea elämäkertoja. Haluaisin syödä vain itsekasvatettua luomuruokaa, metsästää riistan pöytään ja kalastaa kalan. Haluaisin näyttää aina eteeriseltä ja nukkua yhdeksän ja puoli tuntia yössä. Haluaisin juoda viiniä ja tanssia aamuviiteen ystävien kanssa ja sen jälkeen lähteä vaeltamaan. Haluaisin asua maalla ja kuitenkin nauttia kaupunkikulttuurista. Haluasin ehtiä korjaamaan lasten vaatteet ja neuloa villapaidan. Haluaisin tehdä havukranssin oveen ja vuorata kodin ja pihan valoilla, jotta pimeys ei tunnu enää missään. HALUAN KAIKEN.

Ristiäiskakku, vuosi sitten. Kääk.

Mutta niin kauan kun kaikkea en voi tehdä, valitsen sen joka tuo minulle enemmän iloa ja joka antaa minulle enemmän voimaa.

Siispä kun nyt flunssanenäisenä ja koronatuloksia odotellessa mietin viikonloppua jos ja kun toivottavasti olemme jo terveitä. Kumpi tuo enemmän voimia – ne lojuvat parittomat sukat vai lapsien kanssa yhdessä lojuminen. Entä pitäisikö viikonloppu siivota kaappeja vai lähteä puolison matkaan Helsinkiin ja tavata ystävä ja illalla nauttia kahdenkeskeisestä ajasta puolison kanssa? Siinäpä vasta kysymys.

Minun täytyy valita vanhemmuuteni taistelut. Ja välillä nostettava kädet pystyyn ja livistettävä hetkeksi pakoon.

Talven to do lista

Tajusin miten keväällä mietitään takatalvea, mutta syyskuun helteissä harvempi marisi saati puhui takakesästä. Etelän vähälumiset talvet on saaneet minut miettimään miten pimeästä ja märästä talvesta saisi iloa irti. Päätin tehdä talvelle oman to do listan puuhailuista, jotka eivät vaadi lunta ja pakkasta. Bonarina tulee sitten ne perinteiset lumessa ja jäällä puuhastelut jos sellaista eteläänkin suodaan.

Minähän olen vannoutunut listojen tekijä ja perinteeksi on muodostunutkin tehdä aina kesää vasten to do-lista.

KOTOILU

  • Vanhojen valokuvien katselu yhdessä. Mikään ei ollut lapsena parempaa kun ihmetellä oman äidin ja isän hääkuvia ja omia lapsuuskuvia. Pitäisi myös saada aikaiseksi tehdä uusia kuvakirjoja, joita ihmetellä lasten kanssa.
  • Kirjoja luettuna tai äänikirjoina. Yksin ja yhdessä.
  • Lautapelejä koko perheellä tai kaveriporukalla. Joka kerta yksi saa valita pelin jota pelataan.
  • Taskulamppupiilosta tai ihan perinteistä. Jos on jo pimeää valmiiksi niin miksei katkaisisi loppujakin tuikkuja.
  • Vuorotellen kaikkien lemppariruokia ja sunnuntaisin vaikka yhdessä seuraavan viikon ruokalistan miettiminen
  • Joulupipareiden leivontaa
  • Kyselin Instagramissa onko ollut jotain lastenohjelmia, joita on lapsena pelännyt. Mulle tuli kauhea Disney-leffakuume. Haluaisin katsoa jotain lapsuuden tärkeitä elokuvia ja toivottavasti lapsetkin vähän innostuisi. Ainakin Helen Keller on toivelistalla.
  • Unelmakartan teko. Tämä voisi pimeänä iltana helpottaa, kun voisi katsella lehtien kuvia ja miettiä mitä tulevaisuuden unelmia minulla on.
  • Tunnekorttien avulla tunteiden miettimistä lasten kanssa. Ilmaiset tunnekorit voi käydä tulostamassa täältä.
  • Joogamaton levittäminen olohuoneeseen tai leuanveto-haasteen vastaanottamine. Tai molemmat.
  • Ei ne tuodut mangot yhtään samalta maistu kuin turkoosien vesien äärellä, mutta silti voi matkustuskaipuuta helpottaa tekemällä aistimatkan kotona. Teemailta Santorinin auringonlaskuun tai Vietnamin katukeittiöön. Kaupasta shoppailee eksoottisia hedelmiä ja jos lapset on sen ikäisiä, niin voisi vaikka arvuutella mikä on mikäkin hedelmä ja missä niitä kasvaa.
  • Sadetanssi. Alasti tietty. Jos vaan sataa, sataa ja sataa niin sauna päälle ja tanssimaan sateeseen. Mikään ei ollut lapsena hauskempaa. Jos se tarkoittaisi kerrostalon sisäpihalla pörräämistä niin voisi harkita vaikka saunan vuokraamista jostain keskeltä ei mitään. Yksin tai kavereiden kanssa.

MUSIIKKIA JA MUUTA KULTTUURIA

Olen viime aikoina herännyt siihen miten paljon kaipaan livemusiikin kosketusta sieluun asti.

  • Livemusiikkia yksin ja lasten kanssa. 
  • Teatterista ja muista kulttuurijutuista saan valtavasti voimaa ja ne ovat itselleni paikka antautua ja latautua itseni kanssa.
  • Kirjastoon haahuilemaan. Mitä jos lähtisikin lasten kanssa eri kirjastoon kuin siihen lähikirjastoon.
  • Kirkoissa järjestetään varsinkin joulun alla ihania konsertteja. Kauneimmat joululaulut on varmasti monille tuttuja, mutta myös erilaisia artisteja vierailee monissa kirkoissa.
  • Vanhan suurtorin joulumarkkinoilla voisi käydä vähän tunnelmoimassa joulua.
  • Laitan ravintolaillalliset tähän kategoriaan, koska kyllä se kulttuurin piikkiin menee. Lapset jää kotiin, mutta toivottavasti pääsisi tukemaan muutamasti ravintolaelämän pystyssä pysymistä.

LIIKUNTA

  • Luistelemaan sisähalliin, esimerkiksi Turun yleisövuorot löytyvät Turun tapahtumakalenterista
  • Johonkin seikkailumaahan tai Superparkkiin. Turussa lasten liikunnan ihmemaa on auki, mutta siellä on erikoisjärjestelyt ja ennakkoilmoittautuminen
  • Uimaan. Riski korona-altistumiseen on uima-altaassa ilmeisesti jopa pienempi kuin muissa julkisissa tiloissa altaiden sisältämien kemikaalien vuoksi.
  • Retkeilyä. Jos ei ole lunta, metsässä ja kaikkialla retkeily on lasten kanssa mahdollista edelleen tammikuussa.
  • Saunomista ja ehkä avantouinnin harjoittelua. Haluaisin olla kunnon avantouimari, mutta olen kyllä melko nynnerö ainakin vielä niissä hommissa. Pitäisi varmaan aloittaa totuttelu, että ui ympäri vuoden luonnonvesissä niin se keho tottuisi pikku hiljaa. Tai sitten menen ja nautin vain tunnelmasta. Mitä jos lähtisikin koko perheellä? Tai neidin kanssa? Tai sitten otamme ja lähdemme kaksin miehen kanssa? Saas nähdä.

MAISEMAN VAIHTAMINEN

  • Road trip. Miksi vain kesällä road tripataan. Miksei voisi lähteä ajelemaan vaikka johonkin uuteen paikkaan, jossa käy syömässä tai jos sää sallii niin omat eväät ja katselemaan merta rantakallioille. Toki alueiden koronatilanteita täytyy tarkkailla.
  • Hotelliyö tai Air bnb kämpän vuokraus ja pois arjen normeja. Päivä turistina omassa kunnassa tai täysin vieraassa kaupungissa.
  • Meillä marraskuussa tulossa sopeutumisvalmennuskurssi Oulussa ja toivon varpaat ja sormet ristissä ettei se peruuntuisi.
  • Olemme buukanneet myös täyshoitoloman joulun jälkeiselle ajalle. Pidin viime vuonna somettomat kaksi viikkoa viime joulun aikaan. Mietin pitäisikö tehdä samat tänä vuonna.
  • Jos tilanne sallii niin ja varsinkin jos etelässä ei ole lunta koko talvena siintää haaveissa keväinen lumiloma pohjoisessa.

Mitä muuta kivaa vois keksiä marraskuun pimeyteen ja kevään heräämistä odotellessa?

Parisuhteen kymppisynttärit

Häämatkalla – Phu Quoc

Meidän parisuhde täytti pyöreitä. Meidän yhteisen taipaleen kymppisynttäreitä juhlistimme viime viikonloppuna Teijon kansallispuistossa maastopyöräillen ja illalla saunoen ja poreammeessa kelluen.

Mietimme usein meidän yhteistä matkaamme. Mitä kaikkea siihen on mahtunutkaan. Nyt mietin millainen on ollut matkani mieheni kanssa. Ainakin 10 vuotta pitkä. Vai 10 vuotta lyhyt. Sekä että.

Kuvista päätellen meillä olisi paljon yhteistä matkustelua taustalla. Todellisuudessa arki oli harrastamista, opiskeluja, valmistumisia, töitä ja taas opiskeluita. Siinä ohessa esikoisen syntymä ja elämän heittäminenkin ihan uudenlaiseen vuoristorataan. Toki sinne on mahtunut paljon retkeilyä ja matkustamista lähelle ja kauas, mutta arkikuvia on tullut otettua paljon vähemmän. Miksi oi miksi. Olen ennenkin kirjoittanut, että kuvatkaa arkea ja sanon sen taas.

Tykkään usein tentata miestäni kysymällä vaikka viisi lempparireissua, jotka hänelle tulee ensimmäisenä mieleen. Tai viisi paikkaa, jonne hän haluaisi minut viedä. Tai kymmenen asiaa, jotta haluaisi minun kanssani tehdä. Nyt halusin hirmu kekseliäästi jakaa kymmenen asiaa, jotka tulevat itselleni ensimmäisenä mieleen parisuhteestamme.

Zansibar, Tanzania
Hot springs Tanzania

1. VAPAUS

Vaikka me ollaankin oltu niitä teinejä jotka käy samaan aikaan suihkussa, ollaan me myös oltu niitä, jotka on olleet pitkiäkin aikoja erossa toisistaan. Meidän parisuhteen aikana olen itse ollut vaihdossa sekä Iso-Britanniassa että Afrikassa. Ex-poikkis eli nykyinen aviomies oli taas kova lentopalloilija ja oma hevibändi vei pitkin poikin.

Monesta saattoi tuntua hassulta, että lähdin kuukausi häiden jälkeen ilman miestäni vaihtoon Afrikkaan. Se kuitenkin kuvaa hyvin meidän parisuhdetta ja tuoretta avioliittoa. Tahto sitoutua toiseen, mutta vapaus elää ja kulkea kohti omia unelmia. Arjessa vapaus on meillä sitä, että molemmilla on omia kiinnostuksenkohteita, jotka ei toista niin kiinnosta.

2. ARVOSTUS JA SEN OSOITTAMINEN

Me kehutaan ja kiitetään toisiamme. Mies on sanonut, että ei jokaisesta roskapussin viemisestä tarvitse kiittää. Hän kuitenkin tietää miten kiitollinen olen siitä ettei meidän perheessä väännetä kotitöistä. Ja silti kyllä ne pienet arjen huomaamiset tuntuu kivalta. Valmiiksi ladattu kahvi. Hinkattu keittiö tai vessanpytty. Lempparileivos kaupasta. Kun asioista tulee itsestäänselvyyksiä, on hyvä muistaa nipistää itseään välillä ettei ne todella ole sitä. Kertoa miten ihanaa on tulla huomatuksi ja että toinen jakaa arjen taakkaa kanssani.

Lähdössä Helsingistä kohti Tansaniaa

3. TIEDÄMME ETTÄ TEEMME KAIKKEMME

Totta kai mekin nillitetään niistä lojuvista sukista. Meidän ei ole kuitenkaan tarvinnut tehdä tiskivuoroja. Se tekee joka ehtii ja osaa. Meillä minä hoidan lasten paperiasiat pääasiassa, kun taas mies hoitaa autoon ja taloon liittyvät paperiasiat. Yritämme puolin ja toisin pitää kärryillä kuitenkin toisemme, mutta on myös turhaa kuluttaa omia voimavaroja sellaiseen, jonka toinen hoitaa nopeammin.

Meillä onkin ehkä ollut ongelma enemmän se, että jos toinen häärää ja toinen makaa sohvalla niin toiselle tulee huono omatunto. Tästäkin onneksi pikku hiljaa ollaan päästy pois. Molemmat on perusluonteeltaan kuitenkin sellaisia häärääjiä ja sitten kun näkee toisen makaavan sohvalla tietää ettei hän ole siinä laiskuuttaan, vaan että häntä oikeasti väsyttää tai tarvitsee breikin.

4. SAMALLA PUOLELLA

Tätä meidän on pitänyt harjoitella enkä tiedä olemmeko siinä valmiita vieläkään. Tiedämme saavamme toiselta vankkumattoman tuen kahden kesken, mutta muiden seurassa olemme toisinaan vähätellyt toistemme ajatuksia tai mielipiteitä. Luulen tämän olevan sellaista, joka iän mukana lisääntyy. Se ettei toisten mielipiteet omasta elämästä ja valinnoista enää kiinnosta. Mutta koska ei voi olla viisikymppisen itseluottamusta, mennään tällä kaksikymppisen itseluottamuksella.

Häämatkalta Moskovan kentältä vaihto kohti Ho chi Minh cityä

5. HUUMORI

Jos huumori loppuisi, loppuisiko rakkauskin. En tiedä, mutta luulen että jossain vaiheessa loppuisi. Ainakin minusta tuntuu hurjan hyvältä kun saan nauraa maha kippurassa mieheni kanssa. Meistä ei kumpikaan ole mitään läpänheittäjiä. Enemmänkin meidän vitsit on tilannekomiikkaa, sanailua ja itselle ja toisen toilailuille nauramista.

6. INNOSTUS JA UTELIAISUUS ELÄMÄÄN

Tämä auttaa pitämään meidän parisuhteen tuoreena. Molemmat innostuu helposti uusista asioista ja boostaamme toisiamme menemään epämukavuusalueelle ja kokeilla uusia asioita. Poikkeustilan parisuhteesta kertoessani kerroinkin, että meillä on pyrkimys kuukausittain viettää kahdenkeskeistä aikaa. Tarkoituksena on, että vuorotellen toinen järjestää ohjelmaa. Ne ei ole mitään laskuvarjohyppyjä, mutta ollaan yritetty tehdä erilaisia ja uusia juttuja. Tänä vuonna ollaan oltu pelaamassa padelia, melomassa, boulderoimassa, leffassa ja laitettu kotona ruokaa, jota lapset ei syö, käyty Tuomiokirkon terassilla ihailemassa kesää ja haettu noutoruokaa.

Esikoisen ensimmäinen lentomatka Prahaan

7. LUOTTAMUS TOISIAMME JA ELÄMÄÄ KOHTAAN

Me nauretaan usein sitä, että sitten kun toisen mieli vetää pohjamudissa niin toisella on lennokas meno ja päinvastoin. Sitten me vuoronperään tsempataan toisiamme. Molemmat meistä on taipuvaisia stressiin, mutta meillä on silti jokseenkin mutkaton suhtautuminen elämää kohtaan.

Esikoisen ollessa sairaalassa syntymän jälkeen me käytiin Taiteiden yössä ja pyöräiltiin Seurasaareen viinille. En muista olenko juuri edes puhunut tästä, koska hävetti ajatus siitä, että oma lapsi on sairaalassa ja minä vain viinittelen ja viiletän turistina Helsingissä. Mutta kuka minun majapaikan sohvannurkassa ahdistumisesta ja murehtimisesta olisi hyötynyt. Vähiten varmasti tyttäreni.

8. LÄHEISYYS JA ETÄISYYS

Olemme olleet pitkiäkin aikoja erossa toisistamme, mutta toisaalta eläneet aina hyvin tiiviisti yhdessä. Lasten mukanaan tuoma toisinaan tuleva läheisyysähky helposti etäännyttää. Me ollaan pyritty kuitenkin halimaan, pussailemaan, pitämään kädestä ja vaan olemaan. Toisaalta jos läheisyys ei ole tuntunut hyvältä myös sen sanominen toiselle on ollut tärkeää.

Läheisyys voi olla muutakin kuin kosketus. Kumpikaan ei lähde koskaan eteisestä sanaakaan sanomatta tai katsekontaktia ottamatta. Itse olen huono soittelemaan keskellä päivää tai ottamaan videopuhelua, mutta toisinaan niillekin on aikansa ja paikkansa. Meillä tämä taitaa kyllä liittyä enemmän siihen, että puoliso haluaa nähdä pitkien työpäivien aikana lapset hereillä, ei niinkään minua.

9. LUONTO JA LIIKUNTA JA YRITTÄJYYS

Jos näissä asioissa meillä ei mätsäis niin uskon myös että aika monet meidän elämän arvot ei mätsäis. Häneltä ei löydy intohimoa sienestystä ja marjastusta kohtaan, mutta se ei ole merkittävää. Se on miten luonnon ja liikunnan kokee.

Tähän nivoutuu ehkä myös luontevan epäluontevasti lapset, jotka kuuluu hyvin vahvasti osaksi meitä, vaikka eivät olekaan meidän parisuhdetta. Se, että meillä on yhteinen ajatus ettei ole olemassa mitään ”elämää lasten jälkeen”, vaan elämä on nyt ja me eletään itsemme näköistä elämää. Lasten ehdoilla, mutta itseämme ja toisiamme unohtamatta.

Yrittäjyys on myös asia, joka koetaan monesti uhkana perheelle ja parisuhteelle. Olemme puolitosissaan sanoneet ettei meille mahdu kahta yrittäjää. Ja niin vain kävi. Uskon intohimojen ja kehitykseen pyrkivä mielemme on vienyt meidät molemmat yrittäjiksi. Ja varmasti juuremme. Olkoonkin yrittäjyys elämäntapa, tarvitsee siitäkin taukoa. Olen ylpeä puolisostani, joka on yrittäjänäkin ja varsinkin tänä outona ja talouteen kovasti vaikuttaneena vuotena tehnyt töitä sen eteen, että voi pitää myös lomaa.

10. MUISTELLAAN TAAKSEPÄIN, KATSOTAAN ETEENPÄIN

Meidän yhteiselle matkalle on mahtunut yhtä ja toista. Sairastumisia, epäonnistuneita yrityksiä ja vaikeita ajanjaksoja. Usein puhumme siitä miten ”mitä tekisin elämässäni toisin” puhe on ihan hassua. Ei me oltaisi tässä pisteessä jos niitä kokemuksia ja opetuksia ei olisi ollut. Kaikesta on selvitty. Me haaveillaan, suunnitellaan, perutaan ja taas suunnitellaan.

Muisteltiin juuri viikonloppuna, kun olimme ensimmäistä kertaa kahdestaan asuntoautoilemassa, miten me haaveiltiin ylipäänsä asuntoautosta vielä vähän yli vuosi sitten. Sitten kun tekeekin töitä ja näkee asioissa mahdollisuuksia haaveista voikin tulla totta.

Miksi sinä olet parisuhteessa juuri hänen kanssaan? Mitä sulla tulee ensimmäisenä mieleen teidän parisuhdetta kannattelevista asioista? Tai yksineläjänä elämästäsi. Miten kuvailisit sitä?

Näytin eilen illalla tämän tekstin puolisolleni pitkän työpäivän jälkeen myöhään illalla. Oli ihana nähdä se hymy väsyneillä kasvoilla, jonka tämä sai aikaan. Kirjoita sinäkin sun ajatukset ylös ja anna ne sun puolisolle luettavaksi.

Ps. Olis ihanaa jos tuut kertomaan mulle millaisen reaktion sait aikaan.

Mitä vauvavuodesta jäi käteen

Kuopuksen vauvavuosi on ohi. Mietin ennen kuopuksen syntymää, että nyt kyllä nautin vauva-ajasta täysillä ja teen kaikkea ihanaa mitä ei työarjessa ole mahdollista tehdä ja mitä jäi esikoisen kanssa tekemättä kaiken sen stressin ja opiskeluiden keskellä.

Ajatus jo siitä, että nyt on pakko nauttia on ollut typerä alunalkaenkin. Silloin ei tule ainakaan nauttineeksi jos stressaa nuuhkinko lastani tarpeeksi, leikinkö ja pidinkö sylissä ja kärryttelenkö auringonnousuissa. Viikot hyppi silmissä ja sumussa itkuisen vauvan kanssa tälläkin kertaa. Aamujooga ja eteerinen olemus oli aika kaukana tästäkin vauvavuodesta.

Yksi työkaverini sanoi hyvin vauvavuoden pyhyydestä, sen odotuksista ja pettymyksistä. Juuri kun se omalla tavalla raskain ja kuluttavin vaihe on ohi, vanhenpainvapaa loppuu eikä ole enää samalla tavalla läsnä, kun se lapsi oppii ilmaisemaan itseään ja tunteitaan muutakin kuin itkemällä ja kitinällä. Niillä siis, jotka kokee ettei vauvavuosi ole ollut helppo. Toisethan kokee vauvavuoden ihan lomana. Ja ihanaahan se on jos jää sellainen kokemus. Itse en pysty sellaista tunnustamaan ja tunnistamaan.

Mietin myös mikä vaikutus meidän perheellä on ollut siihen, että molemmat lapset on syntyneet vasten kaikkein pimeintä aikaa. Valo ei ole ollut auttamassa yöttömissä öissä ja kesän kepeä tunnelma nostattamassa uuteen päivään.

Vuosi meni niin kuin suunnittelin ja sitten ei kuitenkaan yhtään. Se oli tyystin erilainen eikä vähiten koronan vuoksi. Samaan aikaan vauvoja saaneita kavereita ei voinut nähdä, vauvauinnit loppui juuri kun päästiin sukeltelemisen makuun ja muskarit ja muut ei ehtineet käyneet edes mielessä. Ehdin käydä vauvajoogassa ja suunnitella koko perheelle viikon allinclusivelomaa, josta tulikin kahden kuukauden kalsariloma kotona.

En käynyt vauvan kanssa yksin retkeilemässä, mutta me kävimme koko perheellä senkin edestä, kun puolison työt loppuivat sataprosenttisesti.

En käynyt hitailla lounailla kavereiden kanssa, mutta nautimme hyvästä kotiruuasta. Ja nyt kun työt on palanneet on voinut myös herkutella noutoruualla useammin. Omaan vanhenpainpäivärahaan ei sentään korona koskenut.

En päässyt pitkälle junareissulle koti- ja ulkomaille, mutta kiinnyin kotimaan maaseutuun, rauhaan ja luontoon entistä vahvemmin.

Ei tullut lojuttua kauppakeskuksissa ja koluttua alennusmyyntejä tai allennuspäiviä, mutta tajusin etten niitä enää edes kaipaa. Yhtään.

Koronan aktiivisin aika oli oikeastaan meidän perheelle melko outo, kuormittava ja ainutlaatuinen ajanjakso. Olimme koko perheellä kotona yhteensä kaksi kuukautta. Se oli upeaa, kun minä sain aamuisin pitkiä aamu-unia valvottujen öiden jälkeen. Oli ihanaa syödä yhdessä ja puuhailla yhdessä ja jakaa sekä taakkaa että iloja. Käydä asuntoautolla tekemässä retkiä ja olla kaukana muiden ihmisten silmistä. Katsoa kartasta aamulla minne sitä tänään lähtisi ja eväät vain reppuun.

No nautinko minä sitten niin kuin lupasin itselleni? Itkuinen ja huonosti nukkuva se oli tämäkin vauva ja toivon todella vaaperoelämän tuovan meille pian yöunemme takaisin. Huomasin jälleen, että minä olen sellainen, joka nauttii enemmän lasten kanssa olosta, kun se on vuorovaikutteista eikä pelkkää perushoitoa ja hoivaa.

Ymmärrän, että vaikka haluaisin olla se pullantuoksuinen ja laventelilta tuoksuva kotiäiti, kaipasin jo vanhenpainvapaalla rinnalle myös muuta. Inhoan kurkkua kuristavaa kiirettä, mutta en vain osaa myöskään nauttia jos edessä on samalla kaavalla päiviä kuukausitolkulla. Haluan itselleni jotain omaa ja järkevää ja samalla antaa aikaani lapsille.

Siksi aloin jo vanhenpainvapaalla miettimään miten voisin saada arkeeni enemmän perhettä ja kuitenkin saisin tehdä kivoja työjuttuja. Välillä kun tuskailen puolisolle, että voikun vois katsoa vaan mahaa raapien pari viikkoa saippuasarjoja, kun kuopus nukkuu. Hän totesi, että tuskin minä siitä nauttisin. Se olisi ehkä päivän kivaa, jonka jälkeen kaipaisin jotain äksöniä.

Luulen hänen olevan erittäin oikeassa. Ehkä kyseessä onkin se, että mieli alkaa helposti haikailemaan aina jotain, jota on jossain nähnyt tai ajattelee muilla olevan. Tai jonkin asian perään, jota ei ole saanut kokea kyllästymiseen asti.

Tämä vuosi opetti taas lisää siitä, että niillä pelimerkeillä on mentävä mitä on, ei voi jäädä tuleen makaamaan ja vaikka asioilla on tapana järjestyä harvoin ne järjestyvät vain toivomalla ja odottamalla.

Totean, että hyvin meidän perhe veti, vaikka vuosi monella tapaa oli erittäin eriskummallinen. Taputan itseäni myös olalle, että jaksoin kirjoittaa vauvakirjaan merkintöjä. Tuskin muistaisin muuten niistä enää yhtäkään.

Ehkä näin jälkeen päin sanoisin itselleni, että lopeta se nauttimisen miettiminen. Teet sitä jo. Ja vaikka onkin totta, että vauvavuosi on ohikiitävä hetki pitkässä juoksussa, monta merkityksellistä vuotta on vielä edessä. Ja nautittavana.

Missä se uusi arki luuraa?

Kurkkua kuristi, kun perhepäivähoitopaikan päätös tuli sähköpostiin. Onko minun vauvani menossa hoitoon vieraan ihmisen luo? Tai vaapero, taapero vai mikä hän nyt on.

Tyynnyttelin itseäni ajattelemalla, että arkeamme varmasti pitkässä juoksussa tulee helpottamaan, että kuopus aloittaa osittain hoidon, jotta minäkin pystyn tekemään töitä. Vaikka asiasta on ollut täysin varma jo pitkään, miten se yhtäkkiä tuntuukin niin pahalta, kun todellisuus lähestyy aivan nurkan takana.

Eniten tässä paletissa jännitti se, että kuopus ei mahtunut samaan päiväkotiin esikoisen kanssa, vaan häntä tarvitsee kuskata aika paljon pidemmälle kuin kivenheiton päähän. Aurinkoisena päivänä asia tuntuu kevyeltä, mutta mieleeni hiipii väistämättä ne päivät, kun vettä tulee taivaantäydeltä. Kuopus osoittaa mieltään uudesta arjesta ja ottaa menetettyä läheisyyttä takaisin, jota päivän aikana on menettänyt ja esikoinenkin haluaa oman siivunsa. Toisen haku ensin, sitten toisen. Voi helkkari, onko tässä mitään järkeä.

Meillä on käytössä yksi auto ja se tarkoittaa sitä, että olen ajanut itseäni henkisesti sille tielle, että haen kuopusta pyöräillen ja juosten. Yritän kääntää tätä säätöä positiivisen puolelle ja että se tuo säännöllisempää jokapäiväistä liikuntaa elämääni.

Päiväkodin johtaja kysyi käveleekö kuopus. Kurkkua kuristi. Ei kävele. Apua, ei hän voi mennä hoitoon, kun hän ei osaa vielä edes kävellä. Hengityksen tasaannuttua tajusin, että esikoinen oli myös aika tarkkaan vuoden mennessään hoitoon. Ei ollut puhettakaan itseilmaisuista tai kävelystä, ruokaileminenkin oli täynnä riskejä. Miten luotin lapseni vieraiden ihmisten käsiin? Ei minulla ollut vaihtoehtoja. Ei ollut tukiverkkoa ei lastenhoitoapua. En muista olleeni ihan hirvittävän huolissani ja kaikki meni ja on mennyt hyvin esikoisen kanssa, joten eiköhän tästäkin selvitä.

Perhepäivähoito on tuttu vain omasta lapsuudestani, jolloin äitini oli perhepäivähoitaja. Ne muistot ovat lämpimiä. Usein perhepäivähoidossa varmasti jännittää eniten se, onko aikuisella aikaa kaikille lapsille kun on yksin ja onko lapsi siellä muutakin kuin säilössä. Toisaalta vuoden ikäinen on niin pieni, että tärkeintä olisi, että hän saisi ruokaa, leikkihetkiä ja paljon syliä. Kuopuksen perhepäivähoitaja on tällä hetkellä päiväkodissa vielä töissä, joten ainakin haluan uskoa siihen ettei hän ole kotonaan höperöitynyt ja leipääntynyt työhönsä.

Tarvitseeko tossut? Saako olla omia leluja? Ja mikä se turvalelu voisi olla kun ei ole mitään unilelua- tai rättiä? Saako korona-aikana olla omia leluja? Mitenköhän vieras ruoka sopii herkästi vatsakipuilevalle? Onko jonkun kotiympäristö tarpeeksi turvallinen kiipeävälle ja salamannopealle viikarilleni? Kokeeko hän olonsa turvalliseksi? Koenko minä hänen olonsa turvalliseksi?

Tämä kaikki piti alkaa tällä viikolla täystohinalla ja viime viikolla piti käydä rauhassa tutustumassa perhepäivähoitopaikaan ja -hoitajaan. Tutustumisviikolla ensin perhepäivähoitajan perheenjäsen oli kipeä. Sovittiin menevämme sitten ulos tutustumaan toisiimme, mutta sitten tuli meidän neiti räkäiseksi eikä häntä voinut ottaa mukaan saati jättää yksin kotiin. No, kun saimme järjestymään esikoiselle hoidon, sitten tuli perhepäivähoitaja itse kipeäksi. Ja on edelleen. Ainakin tämän viikon.

Eipä sillä, jälleen on molemmat lapset myös räkäisiä enkä usko, että heitä huolittaisiinkaan hoitoihin nyt. Virtaa riittää silti kuin Virtasen kylässä ja yöt on menneet tosi huonosti molemmilla lapsilla. Toivon, että tämä olisi pian ohi. Pitkässä juoksussa liian vähäiset unet tuhoaa kaiken hyvän.

Varahoito on olemassa samassa päiväkodissa, jossa esikoinen on, mutta hän ei ole sielläkään käynyt kertaakaan tutustumassa. Ei tunnu mitenkään päin hyvältä vielä häntä sinne. Mietin tätä syksyä ja sitä, että jos tämä on tällaista ei tässä ole mitään järkeä. Jos varahoito toteutetaan kotona ei mene varhaiskasvatusmaksua, mutta en myöskään saa esimerkiksi kotihoidontukea.

Pitäisi viimein myös hakea esikoiselle omaishoitajuutta, jonka myötä lakisääteisesti pitäisi saada myös enemmän vapaapäiviä. Ja nyt kun olemme miettineet, että tarvitsemme myös lastenhoitajaa kotiin muutenkin, tuntuu sekin yhdeltä suolta.

Varsinkin nyt koronan aikana tuntuu ettei nenätippaakaan saa vuotaa, jotta uskalletaan katsoa päin. Meille se taitaa tarkoittaa, että ensi toukokuussa ollaan seuraavaksi lapset on hoidossa ja voidaan kutsua kavereita ja itseämme kylään.

Nyt mä surffailen kuumeisesti Kelan sivuilla ja mietin, että tähän on oltava joku ratkaisu. Tässä nykyisessä järjestelyssä ei ole mitään järkeä enkä usko että tämä tästä jotenkin helpottuisi sairasteluiden osalta. Tiedän, että meidän perhe tarvitsee jonkun vähemmän stressaavan vaihtoehdon.

Tuntuu niin kurjalta ja loputtoman uuvuttavalta, kun tuntuu ettei mikään asia vain solahda kivasti omiin uomiinsa. Osittain siihen on tottunut, mutta kyllä tämä jatkuva setviminen, selvitteleminen, lisätietojen antaminen, kuponkien täyttämistä, puuttuvia liitteiden lähettely, soittelu ja sähköposteihin vastailu on sellaista täysin ylihierargisoitunutta ja (erityis)lapsiperhearkea järjettömästi kuormittava.

Vielä pari viikkoa sitten valoin uskoa itseeni, että hyvä tästä tulee. Nyt tuntua enää vain siltä, että tähän on löydettävä suunnitelma cee tai dee. Mikä se on en vielä tiedä, mutta siihen minä uskon, että vaihtoehtoja on olemassa ja avaimet on omassa kädessä.

Nyt vaan yritetään imeä voimaa kaikesta mistä sitä on imettävissä. Lasten haleista, auringonvärisistä lehdistä, lämpimästä lemppariteestä, korjatuista lempparikorviksista ja puolison sylistä, jossa valetaan uskoa toisiimme, että yhdessä me selvitään.

Oman median kaupallistaminen

Välillä tuntuu hassulta tehdä omalla alustalla kaupallista sisällöntuotantoa. Olen miettinyt miksi. Ehkä pelkään, että ihmiset ajattelevat sisällön pinnallistuvan tai ehkä siksi, että se tekee kirjoittamisestani työn. Siihenhän kaikki on tähdännyt koko ajan, mutta silti se jännittää.

Olette ehkä huomanneet, että teen mediaani vakavasti ja pyrin laadukkaaseen sisältöön samalla ollen arkista ja todellista. Minusta on tosi vaikeaa vielä sanoa itseäni ääneen vaikuttajaksi, saati että teen blogia ja somea työkseni. Sitä se kuitenkin koko ajan on enenevässä määrin.

Sisällön tekeminen vie aikaa. Paljon. Kuvaaminen, kuvien editointi, tekstien kirjoitus ja hiominen ja sosiaalinen media eritoten haukkaa aikaa, joka ei pääty virka-ajan päättymisen jälkeen. Sen lisäksi aikaani vie keskustelu, markkinointi ja yhteistöiden suunnittelu, kirjanpito ja yrityksen muu paperinpyöritys.

Syksy toi meille mukanaan sairastelukierteet. Sellaisiksi niitä jo uskallan kutsua, koska sekä vatsataudit että flunssat ovat lähteneet jo uudelle kierrokselle. Ajattelin vielä vauvavuonna miten sitten helpottaa, kun kuopuskin menee osittain hoitoon. Saan kirjoitettua rauhassa, eikä minun tarvitse jännittää nukutaanko päiväunia puoli tuntia vai kaksi tuntia. Se lisäisi joustavuutta arkeen, kun saisi tehdä töitä kotoa käsin ja ajoittaa lasten palaverit ja terapiat sopiviin väleihin. Yksi pieni asia jäi huomioimatta. Sairastavat lapset.

Kirjoittamiseni on kai aina tähdännyt tekemään kirjoittamisesta itselleni työn, ainakin osittain, mutta vakavasti ja päämäärätietoisesti olen kirjoittanut nyt noin reilu vuoden. Mitä enemmän sisällöntuottaminen on alkanut haukata päivästä, sitä paremmin olen tiedostanut, että minun on tehtävä tätä työnäni, jotta se ei verota sitä, joka on minulle vieläkin tärkeämpää – perhe, ystävät, harrastukset, oma aika. Kaikkea ei voi kuitenkaan saada ilman että joku kärsisi. Tässä tapauksessa kirjoittaminen on haukannut juuri näistä tärkeimmistä, mutta ehkä eniten itseltäni eli omasta ajasta ja harrastuksista.

Olen äärettömän iloinen ja innoissani, että saan kirjoittaa ja puhua yhteiskunnallisista asiosta ja kirjoittaa muitakin inspiroivia oivalluksia arjestani. Työni mahdolliseksi tekee yritykset, jotka maksavat tuottamastani sisällöstä. Olen miettinyt ajatellaanko sitä kevytkenkäisenä, mutta vasta nyt olen miettinyt miten merkityksellistä hyvien yritysten markkinointi on.

Pieni info minusta löytyy täältä. Olen siellä avannut mm. sitä, kenen kanssa teen kaupallisia yhteistöitä. En tee kaupallisia yhteistöitä kenen tahansa kanssa vaan käyn jokaisen yrityksen läpi tarkkaan ennen yhteistyön aloittamista. Mielenkiintoni herättää:

  • Kotimaisuus
  • Arjen helpottaminen 
  • (Perheiden) hyvinvoinnin edistäminen
  • Kasvispainotteinen ruoka
  • Seikkailut korpikuusen kannon nokasta kaupunkien pienille mukulakivikujille.
  • Yhteiskunnalliset kysymykset

Kotimaisuus ja kotimainen työ on perheelleni tärkeä lähtökohta ja minusta on upeaa miten voin tehdä sitä työlläni näkyvämmäksi, jotta myös muut tietäisivät hyvistä tuotteiesta ja palveluista. Jos tuote tai palvelu on sellainen ettei sitä Suomesta saa tai vastaava tuote on tuotettu eettisemmin muualla, en pidä kotimaisuudesta kynsin ja hampain kiinni, mutta pyrin löytämään kotimaisen vaihtoehdon jos mahdollista.

Mediani ympärille kokoontuu sellainen joukko, joka jakaa samoja arvoja kanssani. Silloin kaupallisuuskin kohdentuu oikein ja hyödyttää kaikkia osapuolia. Yritys tavoittaa oikean yleisön ja kuluttaja saa tietoa ja kokemuksia tuotteista ja palveluista, jotka häntä mahdollisesti kiinnostavat. Ja minä saan palkkaa, jolla voin elättää perhettäni.

Koen ratkaisevan tärkeäksi myös sen, että pystyn seisomaan sanojeni ja yrityksen takana. Jos lähestyn itse yhteistyökumppania, tutustun yrityksiin etukäteen itse tai kysyn heiltä etukäteen kysymyksiä, joita heidän toimintansa herättää. Jos yritys täyttää kriteerini, lähden kysymään kiinnostusta yhteistyöhön. Jos yritys lähestyy minua, tutkin silloinkin sopiiko yritys Elämän mittaisella matkalla -brändiin. Sekin vie aikaa.

Yhteistyökumppanini tai heidän myymänsä tuote tai palvelu ei kannusta kertakäyttökulttuuriin. En mainosta sellaista, jossa tavoite on ostaa mahdollisimman paljon, vaan tarpeeseen ja vuosien käyttöä ja kulutusta ajatellen. Asia erikseen on tietysti esimerkiksi ruoka tai hammastahna. Niitä kuluu ja kuuluukin kulua. Niissä taas tärkeää on alkuperä ja sisältö.

Kun minulle maksetaan sisällöstä voin kirjoittaa myös muista asioista, joista kukaan ei maksa minulle. Ainakaan toistaiseksi. Se tarkoittaa taas sitä, että yhteistöistä pitää saada sen verran, että se kattaa työpäivät, joista ei kilahda tilille mitään. Kun kirjoitan yhteiskunnallisista kysymyksistä, pyrin tutkimaan aihetta ja hakemaan näkökulmia tutkimuksista tai muista luotettavista lähteistä enkä vain jakamaan omia mielipiteitäni, joita toki niitäkin riitää.

En ole ammattikirjoittaja eikä minulla ole viestinnän tai kaupallisen alan koulutusta. En ole kauhean hyvä ystävä tekniikan kanssa ja paljon on pitänyt opetella hitain askelin. Se onkin kaihertanut minua. Voinko tehdä työtä, johon minulla ei ole koulutusta? Ei kaikkeen tietenkään tarvitsekaan olla koulutusta, tekemällä oppii ja sitten opiskelee, kun liian vaikea asia tulee kohdille. Kaverit onkin nauraneet, että Päivi kyllä oli viimeinen, jonka uskoi tekevän somessa työtä. Elämä ja Päivi yllättää.

Ehdottomana vahvuutena vaikuttajana koen kuitenkin koulutukseni sairaanhoitajana ja lähihoitajana. Minulla on laaja katsantakanta eri puolilta sosiaali- ja terveyspuolta, pystyn kirjoittamaan terveydestä ja sen edistämisestä sekä hyvinvoinnista ylipäänsä kansantajuisesti ja turvallisesti ja pyrin olemaan kiihottamatta keskustelua.

En ole kellottanut kuinka paljon aikaa viikossa minulla menee somen ja blogin pyörittämiseen, mutta pitäisi varmasi. Se varmasti yllättäisi niin itseni kuin muutkin. Monella työpäivä loppuu siihen, kun sulkee työpaikan oven, mutta näissä töissä pitää osata itse rajata itseään.

Toki siinä on hyvätkin puolensa. Pystyn tekemään töitä pääasiassa missä tahansa ja aina, kun lapset siihen suovat mahdollisuuden. Toisaalta se olen minä, joka määrittää milloin työ tehdään. Kukaan ei maksa minulle siitä, että minä tai lapseni sairastetaan kotona. Jos sen vuoksi työt jää tekemättä ei myöskään mitään kilahda tilille.

Mitäkö siis haluan sanoa? Minusta on tullut yrittäjä. Olen ollut jo jonkin aikaa, koska niin pitkään kuin y-tunnus on ollut olemassa olen kai tietyllä mittapuulla ollut yrittäjä. Nyt kun vanhenpainvapaa ja ihan juuri hoitovapaakin on taputeltu alan vasta itse sisäistämään tätä. Tie yrittäjäksi ja sisällöntuottajaksi ei ole ollut nopea, helppo ja tehtävää riittää edelleen. Ainakin jos haluan tavoittaa oikeita ihmisiä ja esitellä ajatuksiani enkä takamustani tai rintavarustustani.

Vaikka turnausväsymystä ja uskoa itseen on koeteltu taas lujasti, olen myös luottavainen ja innoissani. Uskon, että minulla on teille annettavaa ja haluan olla somekentässä omalta osaltani mahdollisimman vastuullinen ja omanlaiseni.

Voit osoittaa tukesi vaikuttajille tykkäämällä ja kommentoimalla pitämäsi vaikuttajan sisällöstä. Olin se sitten minä tai joku muu. Se on tärkeää. Kiitos teille siellä, jotka olette. Teidän ansioista saan tehdä tätä tärkeäksi kokemaani työtä, joka ei sekään ole todennäköisesti elämäntyöni, vaan toivottavasti askel kohti jotain jota en vielä itsekään tiedä.

Kaurasipsejä ja dippejä koko perheen herkkuhetkiin


Kaupallinen yhteistyö Oikiasipsi


Varsinkin näin syksyllä pimeyden lisääntyessä arki alkaa helposti tuntumaan suorittamiselta ja tasaisen tiukalta puurolta sukan pohjassa. Sen vastapainoksi olen yrittänyt leppoistaa suorittavaa itseäni ja keksiä vähän vaihtelua ja uusia juttuja syyspäiviin.

Tällä kertaa laitoin pöydän koreaksi ennenkö esikoinen tuli kotiin päiväkodista ja mikä iloinen yllätys häntä odottikaan! Sipsien maistelua alkavan viikonlopun kunniaksi. Vierastan ajatusta, että herkuttelut täytyy hoitaa lasten nukkumaan käytyä ja nyt löytyikin ihan koko perheelle sopivat herkut.

Suomalaisten sipsien ystävien ylpeys Oikiasipsi löytyy Pohjois-Pohjanmaalta. Oikiasipsi tekee ainoana sipsinvalmistajana vain suomalaisesta perunasta sipsejä. Nyt heille on tullut suomalaisesta kaurasta snacksejä ja markkinoille on tullut vauvoillekin sopiva suolaton luomukauranaksu. Jihuu, maissinaksujen tilalle on tullut vaihtoehto! Mikä parasta, kauranaksu ei sotke eikä tahmaa yhtään niin paljon kuin serkkunsa maissinaksu.

Kuluttajana satametrisen sipsihyllyn seassa katseeni kiinnittyi Oikiasipsin läpinäkyvyyteen ja vastuullisuuteen. Se näkyy hyvin hypistelemällä ja tutkimalla pussia. Pohjois-pohjanmaalla valmistuvien Oikiasipsien kaura tulee vain ja ainoastaan suomalaisten pelloilta. Pussikohtaisesti kuluttaja tietää, kenen tilalta kaura ja peruna on pussiin pompannut. Viljelijät kasvoineen voi käydä jopa tsiigaamassa Oikiasipsin sivuilta. Tuotteet on suunniteltu pakkaukseen käytettyjä painotuotteita myöden ympäristöä ajatellen ja siitä löytyy EGP-merkintä, josta voi kiinnostuneet käydä lukemassa lisää.

Kauranaksut, jotka maistuvat meidän esikoisellekin on valmistettu luomukaurasta. Sen lisäksi niissä on luomuperunatärkkelystä ja tiamiinia eli B-vitamiinia. Kauranaksu on pienemmän kokoinen kun maissinaksu, mutta sulaa aivan yhtä hyvin suuhun. Onpahan näitä kesälomreissulla tullut itsekin naposteltua suurempaan nälkään hyvällä halulla.

Oikiasipsin kauratuoteperheeseen kuuluu neljä erilaista snack makua; merisuola, Italian cheese style, rosmariini ja pesto arrabiata. Lisäksi löytyy vegaaninen vuustonaksu ja tosiaan vauvoillekin sopiva kauranaksu. Kaurasnackseistä vegaanisia on Sea salt ja Italian cheese style. Koko kauratuoteperhe on valmistettu gluteenittomasta kaurasta, joten sopii moneen suuhun. Snackin rakenne on hauska; rapea, sopivan paksu ja ilmava. Vai kuohkea? Äh, maista ite ja päätä sä! Kaurasipsipussit on kivan kokoisia, sillä vuustonaksupussissa on 70 grammaa ja kaurasnackeissä on 150 grammaa.

Meidän koko jengin ylivertaiseksi kaurasuosikiksi nousi vuustonaksu. Kumpikaan meistä ei sipsihyllyllä valitse juustonaksuja koskaan, mutta näistä tuli oikein tappelu, kuka kulhon saa. Nauratti oma puoliso, joka ei meinannut saada näppejään irti vuustonaksuista. Pussi itsesssään on niin ihastuttava ja symppis, että jo pelkästään sen katselusta tulee hyvä mieli.

Ehkä mä olenkin ollut kaappivegaani kaikki nämä vuodet.

Vuustonaksun lisäksi omaksi suosikikseni nousi perinteinen suolattu kaurasnack. Se sopi dipattavaksi tosi hyvin oikeastaan minkä vain kanssa. Usein pelkästään suolatuissa sipseissä on mielestäni liikaa suolaa, mutta nämä olivat just eikä melkeen. Seuraavaksi ajattelin laittaa suolatut kaurasipsit meidän nachopellille. Pesto arriabata toimisi varmasti myös siinä aivan yhtä hyvin. Juustoja rakastavana en ole löytänyt vielä yhtäkään sipsiä, jossa juusto makuna toimisi eikä tämäkään maku vakuuttanut minua. Rosmariinisnack sai minut haaveilemaan tyttöjenillasta viinin ja juuston kera.

Ajattelin ensin villeissä unelmissani, että leppoisa perheilta vieteään sipsejä syöden samalla leffaa katsellen. Järki minussa heräsi henkiin ennen katastrofia ja koko perheen hermoromahdusta. Päädyimmekin napostelemaan pöydän ääreen ja hyvä niin. Viis siis elokuvista, sipsit maistuivat kaikille.

Kaurasipsien kaveriksi tein suomalaisista raaka-aineista dippejä tapenadea eli oliivitahnaa lukuunottamatta. Kaikki dipit sopivat myös vauvalle maisteltaviksi, sillä en laittanut niihin suolaa ollenkaan. Ajatuksenani oli innostaa neitiä maistamaan jännän värisiä ja erilaisia makuja, mutta hänen osaltaan homma meni vain vuustonaksujen naposteluksi. Isompien muksujen kanssa kannattaa kuitenkin kokeilla, josko vihannekset eri muodoissa innostaisivat maistelemaan ja tutustumaan eri makuihin.

Meidän pöydästä löytyi tahnoja punajuuresta, tuoreherneistä ja kesäkurpitsasta. Lisäksi tein pehmenneistä kirsikkatomaateista salsan ja oliivitapenaden itseäni ajatellen. Ylijääneet tahnat voi heittää kasviskeittoihin, leivän päälle voin sijasta, pastan kastikkeeksi tai pitsan pohjalle tomaattikastikkeen korvikkeeksi.

Maisuisko sipsit myös teille? Instagramissa on arvonta, jossa voit osallistua viiden tuotepaketin arvontaan! Jättimäiset kasat sipejä siis lähdössä jakoon!

Mikäli arpaonni ei suosi, voit oikaista suoraa Oikiasipsin verkkokauppaan ostoksille ja tilata ne suoraa kotiovelle (postimaksu ei sisälly hintaan). Koodilla VUUSTO15 saat sipsibokseista 15% alennusta verkkokaupasta 17.9.23.9.2020.

Voit valita suoraa täysin vegaanin setin tai sitten esimerkiksi maisteluboksin, joka on läpileikkaus Oikiasipsiä ja sieltä löytyy koko perheelle maisteltavaa omaan leffa- ja herkkuhetkeen.

Saas nähdä mihin seikkailuihin nämä seuraavaksi viedään. Vuustonaksut on jo pakattu eväsrasiaan.

1 2 3 16