Voiko näin kolmannen lapsen kohdalla jo puhua kokemuksella mitä sinne sairaalakassiin kannattaa pakata? No kyllä mun mielestä, täysin rinta rottingilla.
Ehkä noin ylipäänsä sairaalakassi ja sen pakkaaminen herättää vähän hilpeyttä itsessäni. Ei siellä sairaalassa loppujen lopuksi oikeasti tarvitse juuri mitään. Vauvalle ja äidille löytyy talon tarjoamat kuteet ja keskimmäinenhän oli kanssani koko ajan vaippasillaan iholla. Jos sairaalassa vierähtää kuitenkin pitkä tovi, niin tärkeää on olla itselle mielekästä ajankulua ja syötävää josta pitää.
Tällä kertaa sairaalaan ei ainakaan vielä ole kiire ja sairaalakassi on lojunut pakattuna jo kuukauden. Mitäpä sieltä sitten löytyy?
Synnyttämään lähtiessä
musiikkia (pikkuinen kaiutin) jos haluaa kuunnella omaa musiikkia synnytyksessä
(langattomat) kuulokkeet
(piiiitkä) laturi puhelimelle, itse en moista omista enkä sitä nyt synnytystä varten hankikaan. Se olisi kuitenkin tosi kätevä, kun akkua sairaalassa on tuntunut kuluvan
lempparijuotavaa, keskimmäisen kohdalla kyllä pillimehutarjoilu toimi oikein hyvin sairaalankin puolelta. Nyt minua vaan peloiteltiin somen puolella laihoista mehuista, joten en halua jättää sen varaan.
lemppariherkkuja, joka tarkoittaa itselläni suklaata ja lakritsia. Itse synnytyksessä ei ole oikein ruoka maistunut, mutta välillä pieni sokeritankkaus ei ole tehnyt huonoa
luumuja tai muita kuituja, sillä mikään ei ole inhottavampaa kuin ummetus synnytyksen jälkeen. Ainakin viimeksi vuodeosastonpuolella oli kyllä luumunektrarit talon tarjoamina
käsitöitä, kirja tai muuta mielekästä ajankulua
kantoliina – harmittelin sen puuttumista viimeksi, kun keskimmäinen ei oikein yksin viihtynyt sen aikaa, että olisin ruokaa käynyt hakemassa. Tosin nyt ruoka taidetaan koronan vuoksi tuoda huoneisiin, että tiedä nyt sitten sen tarpeesta tässä maailmanajassa
pitkä villatakki on ollut kyllä ihan must have. Siihen on ihana kääriä lämpimään vauva ja toisaalta itsensä myös vilukissana
villasukat / tossut, sillä kaikilla vuodeosastoilla ei ole kenkiä
itselleen kivat vaatteet kotiinlähtöön. Mahdollisimman pehmoiset vyötäröltä ja muutenkin väljät ja mukavat vaatteet. Itsehän olen lähtenyt kotiin sairaalan kertakäyttöpikkareissa ja liiveissä. Nämäkin voisi jättää periaatteessa kotiin ja puoliso voisi tuoda tullessaan.
liivinsuojia en muistaakeni vielä tarvinnut sairaalassa, mutta jos tarvitsee niitä kyllä saa vuodeosastolta. Yhdet kannattaa kuitenkin pakata kotiinlähtöön. Samoiten kaikki pikkuhousunsuojat yms. vaipat löytyy sairaalasta
omat hygieniakamat
shampoo + hoitoaine jos ei halua pestä itseään päästä varpaisiin sillä samalla vartalonpesuaineella, jota usea sairaala tarjoaa
harja + ponnareita
huulirasva (tämän unohtuminen kirpaisee)
perusvoide tmv., vaikka rasvaa kyllä löytyy sairaalastakin
hammasharja + tahna (viimeksi unohdin nämäkin ja sairaalasta kyllä taiottiin sellainenkin minulle)
Kotiin lähtiessä
Eli nämä olen laittanut valmiiksi, mutta en ota mukaan synnytykseen.
body + sukkahousut tai housut + sukat tai puolipotkuhousut
villapuku, jossa terät eli varpaat ja sormet saa piiloon tai sitten lisäksi tumput ja villasukat
kypärämyssy + hattu
villapeitto tai kaukalopussi tai haalari ilmojen mukaan
turvakaukalo
Mutta ihan totta, vaikka kassia et ehteisi pakkaamaan niin kyllä siellä sairaalassa pärjää. Sairaaloiden kyljessä on yleensä aina ruokakauppoja ja omalle läheiselle voi sen tilauksen laittaa sieltä vuodeosastoltakin käsin.
Eikun hetkinen. Meillehän tulee. Ihan pian. Alla olevaa listaa kuitenkin pyörittelin keskimmäisen jälkeen, kun ajattelin ettei meille enää tule lisää lapsia. Mitä olisin halunnut tehdä toisin tai mitä toivoisin jos joskus meille vielä vauva tulisi. Ja nyt se tulee.
1. Videoisin ultraäänen
Check. Puoliso ei päässyt mukaan rakenneultraan, mutta sain videoida sen. Eipä sitä ole tullut sen jälkeen paljon katsottua, mutta ajattelen, että ehkäpä joskus lapset haluavat nähdä miltä ovat näyttäneet. Tämä on siis kuin Olipa kerran elämä-sarja, mutta vaan ihan oikea elämä.
2. Haluaisin kevätvauvan, jotta tietäisin jaksaako sen kanssa valvoa paremmin kuin syksyvauvojen kanssa
No nyt saan tietää.
3. Harkitsisin kotisynnytystä
Jos meillä olisi paremmat tilat esimerkiksi kylpyhuoneessa niin voisin ajatellakin tätä. Esikoisen kanssa olin kotona ihan loppuun asti ja sairaalan puolella ehdin olla vartin verran ennen syntymää. Koin pystyneeni rentoutumaan tosi hyvin juoksevan veden alla ja sain olla omissa tiloissani. Lohjan synnytyssairaala tuntuisi myös miellyttävältä vaihtoehdolta, mutta koska lapset on syntyneet niin reippahasti mielummin ehkä kuitenkin synnytän sairaalaan kuin autoon. Myös lastenhoitojärjestelyt voivat ottaa aikansa, joten siksikin on hyvä että hospitaaliin ei ole varttia pidempää ajomatkaa.
4. Haluaisin synnyttää ammeeseen
Tätä toivoin jo keskimmäisen kohdalla, mutta kaikki ne kaksi ammetta olivat varattuja. Tätä ongelmaa ei olisi Lohjalla, koska siellä on kaikissa huoneissa ammeet. Olen onnistunut saamaan molemmat lapset jonkin ruuhkapiikin aikaan. Toivotaan, että nyt olisi hiljaista kuin huopatossutehtaalla.
5. Haluaisin synnytykseen valokuvaajan
Puolisoni on toki ottanut kuvia, mutta haluaisin myös hänen näkyvän kuvissa. Hän ei myöskään ole ollut kamera kädessä ponnistusvaiheissa ja minusta olisi jotenkin upeaa palata niihin hetkiin vielä joskus riippumatossa loikoillessani. No, ei ehkä ponnistusvaiheisiin, mutta siihen kun se vauva on ulkona. Tai en tiedä. Siinä on niin omissa tiloissa, että haluaisin kai rakentaa sitä kokemusta myös kuvien kautta.
6. Synnytysbiisilista
Musiikilla on ihmeellinen voima ja haluaisin koota itselleni rauhaa ja rentoutta tuovia biisejä. Esikoisen kohdalla ei paljon ehtinyt biisejä kaipaamaan, keskimmäisen kohdalla kovastikin. Toisaalta olisi kiva, että tein sen turhaan ja kuopus päättää tulla sutjakkaasti. Voidaanhan sitä sitten kuunnella kotona köllötellessä. Heräsin tänäään ennen viittä aamulla ja sain viimein aikaiseksi tehdä listan puolison puhelimelle. Jos sen tekeminen tuntui voimauttavalta.
7. Asennoituisin siihen, että hänkin joutuu sinivalohoitoon niin kuin sisaruksetkin
Keskimmäisen kanssa pidettiin toivoa yllä, että ihan pian me päästään kotiin ja meille lupailtiin, että jos hän joutuisi sinivalohoitoon niin heillä on myös kotiin lainattavia valoja olemassa. Kotiinlähdön aikaan kaikki sinivalot vaan sattuivat olemaan jo joidenkin muiden kotona. Jouduimme vielä kotiutumisen jälkeenkin palaamaan uudestaan yöksi sairaalaan ja nyt ajattelin henkisesti valmistautua siihen ettei tämänkään lapsen synnytys ole polikliininen. Tuntuu ihan hupsulta miten isoilta vastaiskuilta nämä tuntui jos vertaa vaikkapa esikoisen alkutaipaleeseen, mutta mieli on kummallinen.
8. Hyvät unenlahjat
Esikoinen nukkui ensimmäiset kuukaudet hyvin, jonka jälkeen alkoi unihaasteet. Keskimmäisellä taas oli paljon itkuisuutta ja vatsavaivoja, jotka häiritsivät unia reilusti yli puoli vuotta. Nyt toivon, että tämä kolmas ymmärtää kaikkien edun ja nukkuu kuin pikku vauva.
9. Chillaisin ja matkustelisin niin paljon kuin ikinä vaan jaksaisin enkä kokisi huonoa omaatuntoa
En olisi voinut uskoa, että vieläkin korona on rajoittamassa elämäämme. No, ainakin mökkeilyä ja Suomimatkailua näyttäisi voivan harrastaa tänäkin kesänä, vaikka sen villimmät visiot täytyy vielä jättää tulevaisuuteen.
10. Olen yrittämättä
Lataan hirveän helposti itselleni suunnitelmia ja tavoitteita. Ne on tärkeitä itselleni, koska ilman niitä en saa elämästäni otetta. Haluan kuitenkin tänä kesänä harjoitella spontaaniutta ja hetkessä olemista. Että voin vaan olla ja tuijotella. Retkeillä ja nauttia luonnosta. Nähdä ystäviä ja tehdä sellaisia asioita, joille ei ole ollut sijaa. Että ilman kalenterimerkintöjäkin saan itseni tekemään asioita joista nautin.
Noni. Tällä mennään.
Tällaisia asioita en muista edes miettineeni esikoisen aikana. Silloin oli vähän erilaiset kelat. Ja toisaalta olisinko tällaisia pohtinut siltikään. Jokaisen odottavan äidin kuitenkin kannattaisi uhrata aikaansa sille, mitä oikeasti haluaa. On moni asia mihin ei itsellä ole todennäköisesti osaa eikä arpaa, kuten missä kuussa vauva syntyy. Sen sijaan synnytystapaa voi ja kannattaa miettiä sekä myöskin mahdollisesti suunnitelmien muuttumista lennosta. Sillä elämä. Se jos joku osaa yllättää.
En ole ehtinyt kirjoittaa tästä kolmannesta raskaudesta blogin puolelle mitään. Tai jaksanut. Tai uskaltanut. Tai halunnut. En tiedä miksi en ole saanut tartuttua kynään. Aikomukseni on kyllä ollut, mutta kaikki aika on mennyt johonkin muuhun. Se kertookin jo aika paljon. Tässä raskaudessa ei ole oikein edes ollut aikaa kuulla itseään ja toimia sen mukaan, vaikka kovin on yrittänytkin.
En olisi halunnut antautua oloilleni, koska olin niin odottanut pääseväni tekemään töitä ja tuntemaan vain oman kehoni. Pikku hiljaa pääni alkoi kuitenkin sopeutua kuulemaan taas muuttuvaa kehoa ja sen viestejä. Kahden lapsen äitinä se ei ole todellakaan sellaista kuin esikoista odottaessa, mutta ehkä aika on opettanut myös minulle keskittymään olennaiseen. Einekset, sotkuinen koti ja pitenevä to do-lista ei uuvuta minua läheskään niin paljon kuin tekemättömien asioiden ja oman rajallisuutensa vatvominen. Miksi en saa olla oma normaali jaksava itseni.
Mitä enemmän aikaa on kulunut ja esikoisen ja kuopuksen yhteiselo alkanunt sujua, sitä levollisempi mieli itseni on vallannut. Kuopukselle on tullut hirmuisesti uusia taitoja ja ymmärrystä. Hän on monessa asiassa hämmentävän omatoiminen ja monia työläitä kärsivällisyyttä kysyviä vaihteita, joita on esikoisen kohdalla ollut ei ole kuopuksen kanssa ollut ollenkaan. Tuntuu oudolta, että toinen syö ilman opettamista tai ennen ruokailua alkavia suujumppia. Tai että lapsi voi hakeutua leikkiin myös itsenäisesti.
Kaksi aiempaa raskautta on alkaneet alkuvuodesta ja on menty kohti valoisampia päiviä. Nyt alkuraskaus osui kohti pimeyttä. En tiedä mikä sen vaikutus on ollut asiaan, mutta sen tiedän, että alkuraskauden pahoinvointi kesti pisimpään tämän kolmannen kohdalla. Loppukesästä pohdinkin Instagramin puolella miltähän tuntuisi jos olisi kesävauva. Jaksaisiko valvomisen paremmin. Silloin ajattelin etten todennäköisesti koskaan tulisi tietämään.
Miehelleni sanoin kuopuksen vauvavuoden aikana, että minulla on tunne kolmannesta lapsesta. Se tunne oli kuitenkin jossain kymmenen vuoden päässä. Nyt jälkeenpäin ihan huvittaa miten elämänjanoinen tyyppi sieltä on oikein tulossa, että vielä tähän kaiken keskelle päätti nyt olevan sopiva hetki. Ja ehkä se onkin. Ehkä hän tietää paremmin kuin me.
Vaikka olen herkkä stressamaan ja pohtimaan en kuitenkaan koe pelkääväni tulevaisuutta. Väsymys sen sijaan tuo mukanaan tunteen, että hukkuu elämään ja syksyllä todella tuntui siltä. Arki ei pysähdy ja on paljon asioita, jotka on vain hoidettava. Raskauteen kuuluva väsymys on itselläni hyvin erilaista kuin normaali väsymys. Sen kanssa ei sinnitellä, vaan se vie mennessään kyvyn toimia. Pelkäsin, että elämästä tulee selviytymistä ja se ei tunnu ajatuksenakaan hyvältä. Matalilla rauta-arvoilla oli varmastikin myös näppinsä pelissä väsymyksen kanssa.
Minulla on aina ollut melko vahva luottamus elämään ja sen kantokykyyn. Itseeni, puolisooni ja perheeseeni. Silti epäilin ettei meillä riitä kapasiteetti enää kolmannelle lapselle. Sitäkin enemmän olin kuitenkin ehkä ahdistununt siitä, että meillä oli jo sylit täynnä ja saimme jakaa rakkautta niin paljon kuin vain ehdimme. Samaan aikaan lähellä ei mitään muuta niin paljon toivotakaan kuin lasta. Tiedänhän ettei se ole meistä kiinni, mutta silti siinä kohtaa tuntui epäreilulta.
Tänään olen iloinen, kun voin tehdä töitä kotoa käsin ilman potilastyötä. Jos itse voin huonosti ei tarvitse yrittää olla mitään muuta. Voin heittäytyä hetkeksi pitkäkseni, jumpata ja medioida ilman että tuntee tarvitta selitellä. Elämän joustavuus on lisääntynyt muutenkin yrittäjyyden myötä. Se on tuonut myös omanlaisensa vastuun ja palapelin puolison ollessa myös yrittäjä ja töitä on tehty kyllä hyvinkin virka-aikojen ulkopuolella. Yrittäjyyden suoma vapaus on kuitenkin vapauttanut olemaan juuri se joka on ja jota kohti haluaa mennä.
Tällä hetkellä pohdin mitä kolmannen lapsen vauvavuodelta odotan tai haluan. Teenkö samalla töitä? Opiskelisinko? Kirjoittaisinko? Aloittaisinko harrastuksen? Mahdummeko asumaan vielä samassa kodissa? Mihin me muuttaisimme, kun niin monenlaisia asioita pitää ottaa huomioon, varsinkin esikoisen koulutien häämöttäessä. Toisaalta jos jotain olen myös oppinut kahdelta edeltäjältään, odotuksia ja suunnitelmia ei kannata ihan kauheasti ladata ennenkö tietää miltä arki näyttää.
Sen verran jo itseäni tunnen, että ihan en osaa vain olla kotiäidin roolissa ja minulle on tärkeää että on jotain omia juttuja. Mutta jos taas opettelisi, että jos vaikka tällä kertaa tulisi hyvin nukkuva lapsi, niin voisi lueskeskella kirjoja, retkeillä ja opetella viimein vaikka sitä hapanjuurileivontaa. Ainakin toivon kesän olevan täynnä iloa ja voimaa elää ja nauttia kesästä.
Semmosta. Elämä se taas kerran tuli koputtelemaan olkapäälle, että älä sinä nainen turhia elämääsi pohdi, vaan heittäydy sen mukaan. Kuule ja kuuntele. Mene sitä kohti.
Tätä kysytään aina välillä. Miten jaksan? Miten lataudun? Mistä saan voimaa pikkulapsiarjessa, vammaisen lapsen vanhempana, raskaana? Lyhyt vastaus on etten jaksakaan. Pidempi vastaus – mutta tuskin tyhjentävä tulee tässä.
Koska vertaamme niin helposti itseämme muihin ja muiden tekemisiin tai tekemättä jättämisiin on tärkeää tiedostaa ensin millainen itse on. Voisin sanoa olevani perusluonteeltani touhukas. Mielekäs puuhaileminen ei kuormita minua, päin vastoin. Nautin yksinolosta ja hiljaisuudesta, mutta en uuvu kovin herkästi, vaikka hiljaisuutta ei olisikaan ollut omiin tarpeisiin tarpeeksi.
Väsymys on yksi omaan jaksamiseen merkittävimmin vaikuttava asia. Kun viime syksynä pahoinvoinnin lisäksi lapset nukkuivat yöt huonosti, olin aivan rikki. Siihen auttoi se, että töistä karsin mahdollisimman paljon ja nukuin silloin kun lapset eivät olleet kotona. Jos olisin ollut palkkatyössä olisin todennäköisesti hakenut sairaslomaa. Tai ainakin olisi pitänyt. Puoliso myös mahdollisti viikonloppuisin minulle nukkumista. Paljon nukkumista.
Ruoka on itselleni toinen hurjasti iloa ja hyvinvointia tuova asia. Toki rakastan myös jäätelöä ja leivoksia, mutta vieläkin enemmän rakastan laadukasta hyvää ruokaa. Ravintoloissa käynti, välillä take away ja kotona pitkänkaavan mukaan valmistetut elämykset tuo minulle hyvää oloa. Kun ei kokkaakaan kieli vyön alla vain koska on pakko ja mistä lapset pitävät, saan ruuan laittamisestakin hyvän fiiliksen. Raskausajat poislukien se myös sisältää kylkeen viiniä ja kepeää musiikkia. Alkuraskauksien aikana ruokaympyräni on aina koostunut lähinnä ranskalaisista ja erilaisista kasviskeitoista ja mehusta. Paljon ei siis iloa irronnut tältä sektorilta.
Keikat, teatteri, tyttöjenillat, juhlat ja niiden järjestely tuo elämääni sellaista kepeyttä ja kuplia, josta myös nautin. Ei ole liiemmin ollut mitään näistä koronan vuoksi tarjolla.
Liikunta ja varsinkin itsensä äärimmilleen asettaminen tuo minulle valtavasti voimaa. Alkuraskauden pahoinvoinnin aikaan oli tosi vaikeaa saada itsensä ulos, mutta itselläni se ulkona olo helpotti pahoinvointia. Väsymyksen ja pahoinvoinnin vuoksi kuitenkin säännöllinen liikunta on jäänyt pois. Siksikin tuntuu, että on ollut uuden äärellä, millä ladata itseään ja tyhjentää päänsä. Tämänhetkinen elämäntilanne oli vienyt pois kaiken sen, joka minua on eniten ladannut; riitävä uni, hyvä ruoka ja korkeasykkeinen liikunta.
Mistä sitten ammentaa voimaa?
Mieleeni tupsahtaa hoidettavia asioita yleensä päivän mittaan. Pyrin kirjoittamaan sen heti ylös, jotta se vapauttaa minut tekemättömien asioiden muistelemiselta. Teen päivittäin listoja hoidettavista asioista. Se auttaa minua saamaan sen pois päästäni. Jaan asioita kalenteriin niin, että hoidettavat asiat jakaantuu. Sellaiset, jotka voi odottaa sijoitan myöhempään ajankohtaan. En kumita hoidettuja asioita, vaan ruksaan tai vedän ne yli. Se, että näen myöhemminkin konkreettisesti miten paljon asioita on myös tullut hoidettua auttaa antamaan itselleni kiitosta. Teen koko ajan, vaikka se ei siltä näytä tai tunnu. Esimerkiksi sähköpostit tai soitetut puhelut vievät paljon aikaa. Nykyisin kirjoitan nekin ylös, jotta näen mihin aikaani on kulunut.
Nautin puhtaasta ja sotkuttomasta kodista ja olen tehnyt sitä oman ajan kustannuksella. Meillä puoliso todellakin osallistuu kodinhoitoon, on tainnut ottaa siitä jopa viime vuoden puolella isompaa roolia kuin minä. Olen pyrkinyt etten siivoa silloin kun lapset nukkuu tai ei ole kotona. Nykyisellään se jo toisinaan onnistuu, vielä viime syksynä ei ollenkaan, kun lapsia piti vahtia koko ajan käsivarren mitan päässä. Silloin siedätin itseäni. Kiiltävillä kaakeleilla ei ole väliä siinä kohtaa jos uuvun lopullisesti.
Koen omaavani melko korkean resilienssin. Elämäntilanteen ollessa poikkeuksellisen kuormittunut tai on murhetta itsestä tai läheisistä en yleensä menetä yöuniani, en koe elämääni epäonnistuneeksi enkä muutu toimintakyvyttömäksi. Se ei tarkoita ettenkö kokisi huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä, ahdistuisi tai olisi pahalla mielellä ja etteikö välillä tunnu siltä ettei itseään saa ylös sohvalta väsymyksen vuoksi.
Koen enemmänkin, että pystyn elämään niiden tunteiden kanssa ja mieleni karsii vähemmän tärkeistä asioista. Esimerkiksi lähes kaiken ruuan aina alusta valmistavana hain noutoruokaa ja söimme eineksiä. Iltaisin siistin kodin sijaan lelut jää lattialle ja menen samaan aikaan lasten kanssa nukkumaan. Lasten terveydestä huolta pitävänä hampaiden pesuista on lipsuttu. Lasten areena pyöri ilman pienintäkään omantunnon tuskaa ruutuajat paukkuen ja minä makaan sohvalla, vaikka se ei tehokasta ajankäyttöä olekaan oman pään sisällä. Jos resilienssi on terminä vieras, siitä on kirjoitettu ymmärrettävästi esimerkiksi Mieli ry:n sivuilta.
Korostan kuitenkin, että jos lasten perusoikeuksia laiminlyö kuukaudesta toiseen, kuten lapsi ei pääse ulkoilemaan ja hampaat jää pesemättä, se ei ole ok. Silloin pitää hakea apua esimerkiksi ottamalla lastenneuvolaan yhteyttä.
Äänikirjat on ollut yksi pelastukseni. Varsinkin kun nukutan lapsia niin enää en ahdistu jos nukahtaminen kestää, koska voin samalla kuunnella kirjoja ja tarvittaessa lohduttaa ja antaa läheisyyttä. Silloin nipistynyt oma aika ei tunnu niin pahalta.
Luonto tuo minulle myös voimaa. Vaikka en pystyisi ja jaksaisi liikkua paljon, kävely luonnossa rauhoittaa levotonta mieltä. Eväät kuuluu usein itselleni oleellisena osana retkeä. Lämmin juotava ja lemppariherkut antaa syyn pysähtyä, vaikka mitään syytähän ei pitäisi tarvita. Pääasia kuitenkin, että saan pysäytettyä itseni. Pysähtyminen auttaa olemaan osa luontoa. Tuleepa mieleeni alkuraskaudessa tehty reissu Linnavuorelle, jonne ei olisi lähtiessä ollut millään voimia lähteä.
Kirjoittaminen auttaa myös itseäni jäsentämään omia ajatuksia ja tunteita. Nyt kun kirjoittaa työkseenkin, kirjoittaminen ei ole aina samalla tavalla meditatiivista. Olen kuitenkin yrittänyt, että kirjoitan vain silloin kun hyvältä tuntuu, jotta kirjoittaminen pysyy terapeuttisena. Olen myös käynyt psykologilla neuvolan kautta muutamia kertoja peilailemassa omia fiiliksiä. Jokainenhan meistä kyllä tarvitsisi läpi elämän rinnalleen säännöllisen epäsäännöllisen psykologin sanon minä.
Retkeily myös muiden kanssa tuo minulle voimavaroja. Retket ei tarvitse olla pitkiä, mutta kun ne jakaa muiden kanssa, saa apukäsiä taukoihin ja jakaa yhteistä iloa luonnosta. Myös eväiden jakaminen ja yhdessä tulen äärellä istuminen tuo sellaista hyvää ja levollista mieltä. Luonnossa yhdessä liikkuminen on myös turvallinen tapa tällä hetkellä nähdä myös ystäviä ja heidän perheitään.
Säännöllinen lapsivapaa on tuonut tunteen etten ole lapsissa kiinni koko ajan. Viime vuonna päätimme yrittää suunnittella ja järjestellä etukäteen joka kuukaudelle lapsivapaan. Kuopuksen ollessa alle vuoden ikäinen olimme poissa tunteja ja viime syksynä kuopus oli ensimmäistä kertaa myös yökylässä. Vuoden aikana kävimme esimerkiksi boulderoimassa, leffassa, päiväreissulla Helsingissä, pelaamassa padelia ja maastopyöräilemässä ja melomassa. Korona rajoittaa ja on rajoittanut, mutta sen sallimissa rajoissa on enemmän kuin suotavaa jatkaa elämistä.
Ihan vain kotona oleminenkin on todella jees, mutta me olemme kokeneet lopulta meille enemmän voimaa tuovan uudet yhteiset kokemukset ja poistuminen arkiympyrästä. Joka toinen kuukausi minä järjestän ohjelman ja joka toinen kuukausi puoliso. Silloin vastuu yhteisestä ajasta myös jakaantuu.
Voimaa tuovat asiat saa muuttua elämän aikana
Esikoisen aikana löysimme iltaisin yhteisen ajan telkkarin ääreltä. Leffaillat kotona ja sarjat. Sitä ennen me emme juuri telkkaria edes katsoneet, mutta koska meillä ei ollut silloin lastenvahteja, jotta olisimme voineet lähteä pois kotoa, piti keksiä jotain kotiin. Sitä ennen kävimme yhdessä salilla ja muuten liikkumassa. Silloin myös astangajoogasin aktiivisesti.
Toisten ilahduttaminen antaa myös minulle voimaa. Yllätyksenä viety kukkakimppu siskolle, ystävälle lähetetty kortti, puolisolle iltavuoron jälkeen kynttilänvaloon katettu lempiruoka… Toisen ilahtuminen antaa itsellekin voimaa. Sama kun joku on leiponut kakun kahvipöytään tai haluaa viedä lapset ulkoilemaan. Se, että joku on ajatellut minua ja näkee vaivaa minun vuokseni tuo suunnattoman paljon voimaa.
Tärkeimpänä koen kuitenkin vierelläni ihmisen, joka haluaa haaveilla ja suunnitella kanssani. Mitä tehtäisiin ensi kesänä tai ensi viikonloppuna. Tukee työrintamalla ja elämässä eteenpäin, jakaa intohimoa. Nauraa ja hassuttelee. Nauttii perhearjesta kanssani.
Tämä juttusarja onkin ottanut aikansa. Tehdäämpä sille päätös nyt tältä erää. Mitä muistoja kahden ja puolen vuoden takaa Irlannista?
Ensimmäisenä tulee mieleen, että itsellä ei ole koskaan ollut niin kova pissahätä, kuin silloin kun matkustimme Dublinin lentokentältä Galwayhyn. Matkaa näiden välillä on reilu 200 kilometriä ja bussilla se taisi vielä kolme ja rapiat. Pissatti niin että näköö haittas.
Irlannissa ehdimme kaikkinensa viettää 5 yötä. Liikuimme junilla ja busseilla. Lueskeskelimme etukääteen ettei Irlannin junaliikenne ole ihan jouhevimmasta päästä, mutta en ymmärtänyt ettei junien aikataulut välttämättä pidäkään paikkaansa eikä ole sanottua että juna-asemilla olisi yhtään ketään ihmistä opastamassa. Ja jos yksi juna-aikataulu kusee, voipi olla ettei tarvitse haaveilla pääsevänsä illaksi päämääräänsä. Sen verran harvakseltaan ja oudosti junaliikenne kulkee. Sen sijaan bussit (ainakin ne joita me käytimme) toimivat varsin moitteettomasti.
Ensimmäisen yön olimme Galwayssä. En ole käynyt Californiassa, mutta voisin tituleerata tätä silti pieneksi Californiaksi. Symppis irkkutunnelma, pitkät kävelytiet meren rantaa pitkin ja rauhallinen tunnelma vaikka ihmisiä olikin muitakin kuin me.
Tällä kadun pätkällä oli näitä turisteille tarkoitettuja pubeja ja souvenirseja. Päivällä oli kiva mennä tästä läpi, mutta kun illalla ihmiset kaivautuivat koloistaan – huh.
Galwayn hostelli, sleepzone. Hyvä hintalaatu-suhde, 55 euroa yöltä. Siisti, mukavat tilat tehdä ruokaa ja me olimme ruhtinaallisesti kaksin tässä huoneessa.
Seuraava päivä meidän piti viettää vielä Galwayssä, mutta todettin että eiköhän tää oo nyt nähty ja lähdetään käymään Cliff of Moherilla, vaikka se ei alkuperäiseen suunnitelmaan kuulunutkaan. Meillä oli tuuria, kun paikallisbussi sattui aikatauluihin ja kukkarolle. Kyselimme toki lukuisilta firmoiltakin matkojen hintaa, mutta ne olivat hinnahtavia. Kaiken tämän säädön takana oli se, että meidän piti päästä vielä illaksi Killarneyhyn, johon oli Cliffseiltä parisataa kilometriä. Sinne kun ei kovin suoraa mikään kulkupeli mennyt. No tarina taisi mennä niin, että bussilla menimme Cliffseiltä vielä Limerickiin ja sieltä junalla Killarneyhyn. Limerickissä oli se murheiden juna-asema, kun ristinsielua ei missään ja sen pahasen kioskiaan kiinni laittavan tädin irkkumongeruksesta ei saanut sitten selvää alkuunkaan.
Kun Cliffs of Moherin parkkipaikoille saapuu ja näkee sen tasaisesti virtaavan bussiletkojen massan haluaa kääntyä heti kannoillaaan. Näky ei ole silmiä hivelevä ja turistien määrä ahdisti. Ja rinkat selässä mietimme mihin me ne sulloisimme. Vaan ei hätää. Ihmiset jokseenkin katosivat luonnonhelmaan ja rinkatkin saimme ilmaiseen säilytykseen turistikeskuksen kauppaan. Vinkvink reppureissaajat. Vaikkei nyt varsinainen Columbus olo ollut niin on se vaan sen verran silmiä hivelevä ja jyhkeä näky että suosittelen visiteeraamaan jos mestoilla on.
Tää pömppis ei ollu tullu guinnessiä litkimällä.
No joo – olihan meitä.
Kaikennäköstä selfiekepin heiluttajaa siellä oli (as you can see in a picture) että ei tuo edellisen kuvan ystävällinen toteamus ollut todellakaan aiheeton.
Pääsimme kuitenkin onnellisesti Killarneyhyn ja pettämätön kartturi- ja matkakumppanini viittoi meille vielä puolet pidemmän reitin majapaikkaan. Tässä taisi olla ne vähäiset hetket, kun muistan aidosti kuikuttaneen, vaan mitäpä muistella jos kaikki olisi mennyt kuin Strömsössä. Meidän Shrareen house oli aivan upea ja sen jälkeen pikkuisen painava maha ja vähän enemmän painavat jalat antoivat kaiken anteeksi. Majataloa piti ihana vanha rouva. Tässä linkki paikkaan jos joku kaipaa majoitusvinkkejä Killarneyhyn.
Killarney on myös niin ikään mukavan pienen oloinen, mutta kuhiseva kaupunki. Ja luonto vesisateesta huolimatta kaunis. Vietimme siellä kaksi yötä, pyöräillen ja syöden. Pyöräilimme Gup of Dunloe reitin, ai miten hienoa oli serpentiinitietä kurvailla fillarilla kaatosateessa. Vapauden hurmaa ja samalla takaraivossa jo kolkuttavaa vastuuta itsensä lisäksi pikkutyypistä. Mahtavuutta.
Johtuen case mahasta otimme vähän lyhyemmän pyöräilyreitin ja taitoimme osan matkasta veneellä, joka lähti Ross Castlen rantamilta. Jos en järkyttävästi huijaa, pyöräilykilometrejä tuli noin parikymmentä. Tuntuu äkkiseltään aika lepposalta vedolta, mutta olin kovin tyytyväinen tähän matkaan jälkikäteen. Ylämäki-alamäki-ylämäki ei ollutkaan niin iisiä kuin olin ruusunpunaisilla laseillani ajatellut.
Venematka ei ollut hinnalla pilattu (5-7€ muistaakseni). Venefirman yrittäjä oli sen sijaan niin suulas, että olimme ihan varmoja että meitä vedätetään pahemman kerran ja meidät viedään jonnekin iha eri paikkaan kuin pitäisi. No, oli miten oli, hauskaa oli ja päämäärään päästiin.
Samaan veneen sattui jenkkiperhe ja kun isännältä tiedusteli juuri kuumana käyvistä vaaleista ei paljon tarvinnut muuta miettiä tekevänsä matkan aikana, kun kuuntelevan tunteita herättävää politiikkaa. Lisäksi hän halusi jakaa vieläkin mieltä kaihertavan epäonnisen edellisen Irlannin matkansa, kun hänen kaikki viskinsä joutuivat tulliin. Ja sinne ne jäivät.
Rahalla saa ja hevosella pääsee. Vaan ei ihan kaikkialle. Pahimmissa ylämäissä jengin piti nousta vankkureista ja kävellä mäki ylös, jotta polle jaksoi nousta mäelle.
Täältä oli meidän pyörät vuokralla. Kärsivä ilme johtui vain nälästä.
Ja viimeiset päivät kului Dublinin sykkeessä. Hostel oli Generator hostel, joka oli aivan Jamesonin tehtaiden vieressä. Ei tullut käytyä maistelemassa viskejä sen enempää kuin oluitakaan salamatkustajan vuoksi. Josko sitten seuraavalla Irlannin reissulla. Hostelli oli aamupaloineen hiukan yli 200 euroa, joka oli suolainen hinta, mutta oli se kyllä tosi hieno hostelliksi. Aamupala oli pettymys jälleen, sitä iänikuista paahtoleipää ja marmelaadia.
Shoppailua, haahuilua, ehkäpä jo pientä reissuväsymystä. Oli ihana lähteä kotiin.
Dublin jäi muutenkin vähän etäiseksi. Jotenkin mun sydän sykki enemmän semmoisille pienille kylille, joita Irlanti on varmasti pullollaan. Monet vuokraavat auton ja uskon sen olevan erittäin pätevä vaihtoehto nähdä Irlannin erämaita ja löytää omat pienet helmet.
Oliko jollekulle tuttuja mestoja? Jäikö multa joku must see väliin? Etenkin Irlannin luontokohteet kiinnostaa.
Reissuhammasta kolottaisi. Shoppailu ei niinkään ole enää omalla to do-listalla reissuilla, sen sijaan ruoka- ja luontoelämykset senkin edestä. Omaa kärvistelyä käyn lentämisen ekologisuudesta ja omasta hiilijalanjäljestä tunnen isoa häpeää. Siitäkin huolmitta pientä tekohengitystä matkakuumeeseen saan marraskuussa, kun mennään tekemään miehen kanssa miniloma Gdanskiin ilman typykkää.
Toivottavasti tästä on jollekin Irlantiin lähtijälle apua. Ainakin yhden sinne pian lähtevän tiedän. Ollos hyvä.
Kohta armaiseni pienen pippurikasan 2-vuotissyntymäpäiviä (huoh, miten ihmeessä tuo oikeaoppisesti kirjoitetaan) vietellään, mutta halusin hiukan ennen sitä fiilistellä aikaa jolloin mikään ei täysin kiinnittänyt minua mihinkään. Aviomies oli ja toivottavasti on vielä pitkällä tulevaisuudessakin juoksemassa ryppyisenä ja onnellisena jossain Perun perukoilla kanssani. Mieheni ei kuitenkaan ole koskaan sitonut minua niin kuin elämäni nainen on tehnyt. Hänkään ei sido paikkaan tai aikaan, mutta itseensä hän sitoo. Enää ei napanuoran lailla. On kuitenkin uskomattoman kaunista, pelottavaa, vastuullista ja pakahduttavaa tuntea ja nähdä kuinka korvaamaton voin jollekin olla.
Ja ennenkö menee liian liikkikseksi: Ensiesittelyssä minun masukuvani minun tyylilläni minun lempparihoodseilla. Kuvat on likimain tasan kaksi vuotta sitten otettuja ja kaikki kuvat ovat rakkaan pikkusiskoni Piia Hallanheimon käsialaa. Kerrassaan mieletön niin tyyppinä kuin taiteelliselta silmältäänkin. Piialla on ihana tunnelma. Niin luonteenlaadussa kuin ruudun takana. Kuvissa laskettuun aikaan oli vielä kaksi kuukautta, mutta kuukausi kuvien oton jälkeen papumme päätti, että nyt saa masussa löhöily riittää.
Olimme kuvaussession jälkeen lähdössä mieheni kanssa lavatansseihin ja siksi tälläiset kledjut yllä. Itse olen hurahtanut lavatanssifiilikseen vielä yläasteella ollessani ja aikoinaan tulikin lavoja tahkottua paljon. Armaan mieheni tavattua tanssit jäi kun häntä ei väkivallallakaan uhaten meinannut saada mukaan. No, jotain tapahtui ja tanssimaan oppi hänkin, vaikka muuta alkujupinoissaan kovin väitti. Ja hyvin oppikin. Nykyaikana meidän tanssahteluhistoria sijoittuu muutamaans kertaan vuodessa (tänä kesänä ei vielä kertaakaan!?).
Kesälavoissa on jotain aivan maagista, käykää kokemassa se! Vielä mahtuu tämän kesän to do-listalle! Oma ehdoton suosikkini on miljöön puolesta Särkkä Punkalaitumella ja Yläneen Valasrannalta löytää takuuvarmasti nuorta jengiä. Ja toki sinne vähän kokeneempikin polvi sekaan sopii. Taitaa lavat jäädä meiltä tänä kesänä kokonaan, mutta tulevana viikonloppuna pääsemme onneksi juhlistamaan rakkaan ystäväni häitä ja uskon saavani tanssia jalkani kipeiksi.
Oho lähtikö nyt vähän rönsyämään. Tämän tarinan opetus piti kuitenkin olla se, että vaikka ottaisitte niitä masuselfieitä koko raskauden, niin pyytäkää jonkun ottamaan teistä jokunen kuva. Ne on jotain ainutlaatuisia muisoja. Ei sitä enää olis muistanut tuota reppua ja mitä ihania ja kamalia tuntemuksia se sai kropassa aikaan.
Tämän kesän jäljiltä allekirjoittaneen vatsakummun takana taitaa olla lähinnä liian paljon hyvää ruokaa, liian monta litraa jätksiä ja muutama lasi viiniä. Niitä ei kuitenkaan yhtäkään liian montaa. Maljoja on nostettu. Ystävyydelle, juhannukselle, tulevalle avioparille, kesälle, rakkaudelle. Elämälle. Ja sen ne ovat ansainneet.
Vähän on matkapäivitys jäänyt. Ei meidän reppureissusta siskon kanssa ole kuin kohta kaksi vuotta. Onneksi on muistiinpanot, joten pystyn edelleen autenttisesti jakamaan matkakokemukseni. Nyt viedään tämä keissi loppuun ennenkö tulee uusia matkoja kirjoiteltavaksi. Okei. Ei ole matkoja luvassa, mutta aina saa suunnitella ja haaveilla. Ja jos joku vaikkapa miettii mihin sitä kesälomalla kun rantsu ja allinclusive ei naposta. Kuvamannaa tarjolla, olkaatte hyvät ja nauttikaa. Mekin nautittiin. Ainakin enimmäkseen.
Pikkusysteri oli ihan fiiliksissä semisti nuhjuisesta teollisuuskaupunki Glasgowsta fiinin Lontoon jälkeen. Olimme myös lukeneet niin paljon negatiivisia kommentteja, että kai kaikki sen jälkeen oli vain positiivista. Skotlannin majoituksissa ei paljon hehkutuksen varaa ollut, mutta kokemuksia Skotlanti tarjosi sitten meille senkin edestä. Tässä kohtaa alleviivaisin majoituksien varaamisen, ainakin kesäkuun alussa sai kynsiä pureskella, että pääsi johonkin muuhun kuin 20 ihmisen dormiin. Glasgowissa homma toimi vielä kuin junan vessa ja saatiin kiva kahden hengen huone Euro Hostellista ilman ennakkovarauksia, mutta siitä ne ongelmat sitten alkoivatkin.
Mitään kummoista Glasgow ei tarjonnut, lähinnä kivoja rafloja ja shoppailua ja välietapin ennen sydänskotlantiin iskemistä. Meidän piti tavata skotlantilaisia kavereitani ja saada kyyti Losh Lommondin kansallispuistoon, mutta tekivät oharit turjakkeet. Myös sen on oppinut ettei omaan päähän mahdu miten sovitun asian voi ilmoittamattakin viitata kintaalla ja että se sovittu tuntuu olevan muualla maailmassa kovin suhteellinen käsite. No, mutta se siitä. Menkäähän te sinne puistoilemaan ja kertokaa kannattaako palata Glasgowiin!
Näkymä hostellihuoneemme ikkunasta.
Glasgowista lähdettiin puksuttamaan junalla aikaisin aamulla Fort Williamiin ja maisemat tällä välillä olivat U-P-E-A-T! Yhdistimme päivään käynnin Harry Potterin kuvauspaikoille, kun jatkoimme matkaa Glenfinnanin sillan maisemiin. Mestoilla meni kaunis polku, joka meni kivasti ympäri. Reitin varrella oli myös vihkiminen juuri ohitse ja kävimmepä kuvauttamassa itsemme morsiamen isän kanssa. Kyllä se heidän kansallispukunsa saa vaan aina hymyn huulille. 😀 Skotlantilaiset itse ovat hyvin ylpeitä niistä ja skottinaisten mielestä miehet kilteissä on yhtä kuumaa kamaa kuin meille mustat puvut. Glenfinnanilta palasimme takaisin junalla noin reilu vartin matkaamisella Fort Williamiin, jossa yövyimme pari yötä.
Perussafkaamista junassa. Aina oli evästä mukana, mennen tullen ja ollen.
Ei sit kokeiltu.
Tästä se Harry Potterin sillan yli ne junat menee edelleen pohjoiseen Skotlantiin ja jos Fort Williamista päin tulee Glenfinnanille, mennään sillan yli. Kerran päivässä eikä edes joka päivä pääsee överihinnoitellun höyryjunan kanssa myös kulttuurimatkalle jos mieli halajaa.
Fort William oli kiva ja pieni kalastajahenkinen kaupunki. Jalkapallon EM-kisat olivat päällänsä ja kyllä sen vaan sai kaikilla aisteilla kokea. Fort Williamista lähtee myös reitti Britannian korkeimmalle vuorell Ben Nevisille, johon meillä oli aikeet kiivetä, koska se oli täysin realistinen yhden päivän reissua ajatellen. Piti sitä itselleen kyllä todeta kymmenen matkustuspäivän jälkeen, että jalat ja masu painaa sen verran ja ihan sellaiseen urheilusuoritukseen emme taivu. Lisäksi paikalliset eivät sitä suositelleet kovin usvaisen päivän vuoksi. Siispä lähdimme Cow Hill Circuitille, joka oli vähintäänkin passeli meille. Tosi kivasti näkee maisemia ja huipulla oli kiva vetää eväsleipiä nassuun tuulen tuiverruksessa ja lampaiden ja ylämaankarjan keskellä.
Tosi vaikea oli löytää majoitusta Fort Williamista. Vähän hienomman majatalon rouva kutsui meidät tupaansa ja soitteli puolestamme meidän budjettiin sopivan huoneen. Halleluja se rouva oli meidän pelastus.
Ah, miten ihanaa. Joenvarressa bongattiin myös saukkoja tän kaiken shaiban keskeltä.
Cow hill circuit. Sopiva ja mielenkiinoinen päiväretkikohde lapsiperheellekin. Mutta lapset reppuun, rattaat saa heittää mäkeen täällä.
Tää tyyppi anto jotenkin meille ymmärtää ettei olla tervetulleita. Moikattiin ja maalaisplikat totes et kierrämme suosiolla.
Jos tekin mietitte tällä reitillä mihin nuo portaat vie, niin mökkiin joka on puussa. Jäi epäselväksi onko se yksityinen vai ei. Pannu ei ainakaan ollut kuumana.
Fort Williamissa tehtiin pieni suuri muutos matkasuunnitelmaan ja ajateltiin hörpätä vähän pohjoisempaakin Skotlantia. Tämä on reililipun etuja, senkus teet ja muutat suunnitelmia eikä tee budjettiin uusia lovia. Välipysäkki otettiin Invernessiin, joka ei saa edelleenkään muuta kuin ihon kanan lihalle. Perus skotlantilainen melko iso kaupunki, mutta ei mitään vau- tai edes kiva-efetkiä saanut aikaan. Viimeinen niitti oli se, että meille myytiin ei oota kaikista hostelleista. Keskustan tuntumasta semisti räkäisestä hostellista saimme sitten neljän hengen sekadormin, joka oli kammottavaa. Huone oli jäätävän pieni ja epäsiisti, lukolliset kaapit ei toiminut, valo ei toiminut, omaa vessaa ei ollut ja sokerina pohjalla meidän kämppiksenä oli keski-iän ylittänyt semisti tukeva rekkamies. Me yritettiin päästä unten maille ajoissa, koska haluttiin vain kaupungista pois, mutta kun mies lähti könyämään yläsänkyynsä, uni oli tipotiessään, kun henkeä pidätellen mietin tuleeko koko komeus siskoni niskaan. Se kaikki glumeruuli oli vain alkusoittoa, sillä montaa minuuttia ei mennyt, kun huoneessa tärisi kaikki miehen korisevan kuorsauksen tahtiin. En nukkunut sinä yönä silmäystäkään ja kun siskokin heräsi pikkutuntien jälkeen, päätimme nostaa kytkintä ensimmäisellä mahdollisella junalla. Eipä ollut paljon porukkaa aamuviideltä laiturilla meidän kanssa, kun otimme suunnan kohti Edinburghia. Välipysäkkinä oli ihana mutta myrskyisä rannikkokaupunki Stone Haven, jota suositteli vanha luokkakaverini, joka Skotlannissa oli vaihdossa. Peukku meiltäkin, mutta ehkä ei kannata olla mestoilla ihan kukonlaulun aikaan.
Tämä kuva hostellihuoneen ikkunasta kiteyttää fiiliksiä aika hienosti Invernessistä.
Inverness
Safestay hostelli Edinburghissa oli meidän skotlantimajoituksien ehdotonta aatelia. Ehdoton ravintolasuositus Edinburghiin on The golf Tavern, johon paikallinen kaverini meidät vei. Perinneruokia ja melko fine dining-tyyppisiä annoksia, mitä ei tavernasta ihan äkkiä uskoisi. Pöytävaraus aika ehdoton, mutta fiilis ja volyymit on taattu! Edinburghissa kiersimme keskusta-alueella nähtävyyksiä ja chillasimme minkä ehdimme. Alkuillasta olimme sopineet treffit paikallisen kaverin kanssa ja meidän piti ottaa patikka Arthur’s Seatille, mutta oli senpäiväinen sumusade, että vaikka olimme läpimärkiä, perille ei koskaan päästy. Vaikka vettä saatiin niskaan ihan huolella täällä, niin päivällä oli jopa muutama auringonsäde nähtävillä. Sillä! Yksi ehdoton oma koko reissun kohokohta oli, kun oltiin tulossa Edinburghin linnalta takaisin hostellille päin ja näimme, että joku katusoittotapahtuma on alkamassa piakkoin. Koska mestoilla oli melko paljon jengiä ja ilmakin oli ihana, päätimme muina miehinä soluttautua asvaltille odottamaan, josko olisi joku kiva pikku katusoittaja tulossa jotain lurauttamaan. Ja voi veljet, Passenger teki briteissä juuri pientä mies ja kitara-kiertuetta ja satuimme kreivin aikaan mestoille. MIKÄ MUNKKI ottaen huomioon, että meillä ei ollut harmainta hajua koko kiertueesta. Ja AHH, mikä mies!! Ilmainen tunnin setti noin viiden metrin päässä. Not bad.
Edinburghissa kiertelimme nähtävyyksiä, hiukan kauppoja ja chillailimme näköalapaikoilla. Tästä kaupungista jäi kiva fiilis vesisateesta huolimatta ja tänne voisin palata ja pakata sen auringon mukaan.
Seuraavana aamuna tiukka vesisade saatteli meidät lentokentälle ja tunnin lennon jälkeen löysimme itsemme Dublinista. Eli seuraavaksi Irkkumenoja!
Lontoo oli ensimmäinen paikka Suomen ulkopuolella, johon matkustin uudelleen. Iso-Britannia oli myös ihka ensimmäinen maa, jonne olen koskaa ulkomailla matkustanut, joten sikälikin nostalginen. Lontoo suurkaupunkina oli tietysti nuorelle teinille mullistava ja mieletön kokemus. Oli kihisevän hienoa päästä tallaamaan samoille asvalteille ja muistella aikaisempaa kokemusta. Voi Lontoossa saisi kulumaan aikaa vaikka millä mitalla ja itseä kiinnostaisi päästä vähän ytimen ulkopuolelle, mutta nyttei aika riittänyt siihen. Onneksi on juttuja joiden vuoksi on syytä palata, kun sellainen sauma sattuu!
Lontoossa majoituimme YHA:n London Central hostellissa neljän naisen huoneessa. Olimme mestoilla kaksi yötä ja molempina oli huoneessa eri tytöt, mutta sen minkä ehdimm toisiamme nähdä niin ei mitään pahaa sanottavaa.
Lontoossa kiertelimme perinteiset Big Benit ja parlamenttitalot, osuimme Buckinghamin Palacen vartijoiden vuoronvaihtoon, joka on hämmentävän suureleistä, hengailimme Green Parkissa hot dogia syöden ja nautimme atmosfääristä. Toisena päivänä kävimme luonnontieteellisessä museossa (upea, valtava ja ilmainen – niin kuin suurin osa Lontoon museoista), Oxford-streetillä pyörähtämässä ja Harrolds-tavaratalossa toteamassa taas, että reppureissaajat ei kuulu pomppimaan lenkkareissa ja reppu selässä Miu Miu-laukkujen keskelle.
Lontoossa on jättimäisiä hienoja puutarhoja, yksi lemppari oli Regent’s Park, jossa on upeita ruusupuistoja. Sieltä pääsee Primrose-kukkulalle, jolta Lontoo näkyy kuuleman mukaan näkyy hienosti. Emme kuitenkaan itse sinne asti ehtineet, koska olimme saaneet älynväläyksenä Lontooturneen loppuun musikaalihingun, joka päästiin tyydyttämään West Endin Mamma Mia!-musikaaliin, mutta puistopatikointi jäi vähän kesken. Mutta voi pojat, oli siellä pikkuisen eri meininki kuin Samppalinnan kesäteatterissa. Huikeaa, se livemusiikki menee niin ihon alle ja vieläkin nousee se jammausfiilis, jonka musikaali sai aikaan. Liput maksoi 30 puntaa per kärsä ja paikat oli meidän mielestä aikas hyvät. Lippujen hinnat vaihtelee päivittäin ja ihan just ennen näytöstä saattaa saada tosi halvalla tai sitten joutuu pulittamaan hulluja summia. Jossei halua taas kikkailla ja ehdottomasti haluaa mestoille, varmin tapa on ostaa hyvissä ajoin liput. Kokemisen arvoinen ehdottomasti!
Lontoossa kannattaa ehdottomasti käyttää metroa, varsinkin jos poukkoilee kaupungissa ympäriinsä. Vaikka on vain muutaman päivän, kannattaa automaatista ostaa kortti, johon on ladattu crediittiä, koska se tulee paljon halvemmaksi kuin yksittäisten lippujen ostaminen. Se maksaa noin 5-10 puntaa, mutta sen saa takaisin, kun mitätöi kortin pois toiminnasta. Ja vaikka liputan taas julkisia, niin me käveltiin kilometritolkulla Lontoossakin. Kaupunkia pystyy aistimaan niin paljon paremmin ja saattaa löytää esim. kahvila ja ravintolahelmiä, joista ei osaa aavistaa.
Photo by Piia Hallanheimo
Vartioiden vuoron vaihdon rituaalit hiukan eri luokkaa kun paikallisessa Salessa. Kuultiin ja nähtiin ensin puistossa kävellessämme kauhea letka ja kulkue torvet pauhaten ja tietysti haistettiin heti jotain jännää olevan tiedossa, vähintään nyt kuningatar menossa kotionsa! No, tosiaan kuningataren kammarissa oli vuoron vaihto, ei sen kummempaa. Juteltiin brittiläisen opettajan kanssa, joka oli luokkansa kanssa myös mestoilla. Olivat luokkaretkellä katsomassa kyseistä toimitusta, että ei se nyt ihan niin pikku juttu ole ja kyllä siellä meidän lisäksi aika monta muuta turrea pörräs. Ihme homma!
Lontookin antoi hiukan vettä niskaan, mutta eihän se haittaa. Eihän.
einas
Meinasi pieni paniikki iskeä, ehditäänkö ajoissa Mamma Miaan, mutta jäipä sitä aikaa tilannekuvillekin!
Ox st., ofc! Nyt vasta huomasin kuvasasta, että taitaa olla polttarisankari keräämässä tipsejä tulevaa avioliittoa varten!
Luonnontieteellinen museo, suosittelen, paljon ihmeteltävää ja raskaana olevakin pääsee lepuuttamaan uupuneita pohkeenpalasiaan!
Huom. pölyjä sais myös fossiilien päältä välillä pyyhkiä..
Lontoon pukumiehet ja päästä varpaisiin huolitellut naiset jäi Lontooseen ja pääsimme omalle mukavuusalueelle vanhaan teollisuuskaupunkiin Glasgowiin. Siellä shoppailtiin ja syötiin, rentoiltiin. Parin päivän jälkeen jatkettiin Fort Williamiin nauttimaan vehreistä nummista ja landemeiningistä. Pätkä Fort Williamiin junalla on äänestetty jollain mittapuulla maailman kauneimmaksi junareitiksi ja eipä aivan suotta. Ei siinä malttanut silmiään ummistaa! Sen sijaan viiden tunnin junamatkalla Lontoosta Glasgowiin taisi mennä aika räkä poskella molemmilla matkaajilla. Seuraavaksi siis skottimeininkejä!
Nyt pihasaunaan! Aurinkoista viikonloppua kaikille!
Päästään itselleni rakkaan aiheen äärelle, ympäristön koluamiseen, pallon tallaamiseen. Yritän kirjoitella tässä alkukuusta vähän reissumuistoja teille, jos joku vaikka pähkii vielä minne lähtisi kesälomallaan.
Aika tarkkaan vuosi sitten 3.-21.6. kierrettiin pikkusiskon kanssa hiukan Eurooppaa ja taakse jäivät Belgia (Bryssel, Brugge), Iso-Britannia (Lontoo, Glasgow, Fort William, Inverness, Stonehaven, Edinburgh) ja Irlanti (Dublin, Galway, Killarney). Ensin jaan meidän matkakertomuksia ja sitten kerron miltä tuntui matkustaa rinkka selässä reilimielellä raskausviikoilla 25+6-27+3.
Takana oli rankka loppurutistus opintojen kanssa, jotta kasassa olisi kaikki muut paitsi oppari ja harjoittelut. Reissun suunnittelu antoi vähän muuta kivaa ajateltavaa muutenkin synkän kevään jälkeen. Odotus toki oli kääntynyt tuossa kohtaa jo pelkäksi iloksi ja odotukseksi. Mutta utelias maailmalle, minkäs sitä itselleen mahtaa…
Meillä oli Suomesta VR:ltä ostetut reililiput, joissa oli viisi matkustuspäivää 15 päivän sisällä matkustettaviksi. Kokonaisuudessaan reissumme kesti sen 19 päivää, mutta otimme ensimmäisen matkustuspäivän Lontoosta, jolloin matkustuspäivät mahtui tuohon aikaikkunaan. Tänä vuonna tämä lippu maksaa 206 euroa, muistaakseni aika samat kuin viime vuonnakin. Lipun voi ostaa vaikka edellisenä päivänä kun reissuun on lähdössä, mutta ei haittaa vaikka se aiemmankin jo olisi, kunhan ei mene sitä minnekään leimailemaan etukäteen.
Lensimme Helsingistä yhdellä (viiden tunnin vaihdolla, ups:D) vaihdolla Brysseliin ja takaisin tulimme Dublinista. Häpeän pienen kettutytön sydämellä kertoa, mutta lensimme myös Edinbughista Dubliniin. Kahdesta syystä. Liput maksoi 20 euroa per kärsä ja aika oli rahaa. Lauttaliput olisi olleen saman verran, se oli hankalan ja väärän reitin varrella, vaikka sitä tapaa olisimmekin halunneet käyttää.
Taksia ei käytetty kertaakaan, suosittelenkin kaikkia käyttämään julkisia! Ei ne ole niin vaikeita kuin saattaa alkuunsa tuntua, yleensä niissä ei pissitä silmään ja on myös ekoteko, sitä kun matkailu ei oikein muuten ole.
Majoittuminen tapahtui hostelleissa 2hh ja dormeissa (max. 4hh). Majoituskustannukset pyöri 20 punnan molemmin puolin, joka on 23 euroa. Kaikille Iso-Britanniaan matkustaville vinkkivitonen, että hyvissä ajoin majoitusvaraukset jossei halua elää pelko persuuksissa löytyykö kattoa pään päälle ja minkätasoinen. Pääsee myös halvemmalla jos vaan tietää minä päivinä on kohteessa. Mekin jätimme varaamatta muutamia kohteita, jotta olisi varaa pieneen sponttaanisuuteen, mutta jälkiviisaana oltais kyllä varattu kaikki.
Belgia ja majailupaikkana Bryssel valikoitui puhtaasti siksi, että ystäväni asui tuolloin siellä ja ajankohta sattui sopimaan hänellekin. Vietimme toisen päivän Bruggessa melko koleassa säässä. Brysselistä otettiin juna, joka oli edullinen (n. 10 euroa) ja nopsa, noin tunnin matka. Toinen päivä kului aamupäivällä Euroopan unionin parlamenttiin tutustuen ja loppupäivä Brysseliä kiertäen helteisessä säässä. Nähtyä tuli tosi pieni pläjäys Belgiaa ja maaseudulle olisikin ollut kiva päästä piipahtamaan, mutta tämän perusteella omaan silmään sieluton ja lähestulkoon ruma kaupunki omaan makuun.
Brysselissä oli ollut 22.3 tapahtunut metroisku ja kyllä sitä seuranneet tapahtumat maailmalla on saaneet uskon turvalliseen matkustamiseen horjumaan. Lähdimme silti luottavaisin mielin, elämää kun ei voi ennakoida, johan se on tässä nähty.
Kuvia päiväreissultamme Bruggesta:
Belgia ja suklaa
Mielettömän hieno ja samalla kuitenkin halpa kahvila. Oli taas vähän alipukeutunut olo…
Bryssel:
Jossei olis ollu tätä ryysistä niin oltais varmaan autuaan onnellisena marssittu yhden Brysselin suurimman nähtävyyden ohi!
Manneken pis. On se vaan pieni.
Belgialaista voffelia
Hostellimme terassi
Parlamenttiin menossa
way to London
Brysselistä jatkoimme Eurostarin kahden tunnin pikajunalla Lontooseen ja piletit kustansi 50 euroa jalkapari. Näissä lipuissa mitä aiemmin varaa sen halvemmalla pääsee. Jos oltaiisin päivää aikaisemmin otettu eikä emmitty, niin oltaisiin säästetty 10 euroa/lippu. Toisaalta taas päivää myöhemmin liput oli jo kakskymmiä kalliimpia! 😀 Ei ole heikkohermoisen hommaa, eikä varsinkaan tälläisen pihin budjettimatkailijan. Seuraavaksi paloja Lontoon metkuista!
