Elämä

Jäähyväiset vauvavuodelle

Kuopuksen vauvavuosi on nyt ohi. Huh. En ole uskaltanut vielä liikaa kaivella sisintäni, sen verran veitsenterällä vielä mennään. On kuitenkin tärkeää tehdä jonkinlainen yhteenveto nyt, koska ensi vuonna tuntuu todennäköisesti joltain ihan muulta.

Kesä silkkaa hurmosta

Kuopus syntyi keskelle kauneinta kesää. Sairaalassa oltin aluksi jumissa valohoidon vuoksi. Esikoista ja keskimmäistä oli hirveä ikävä, mutta samaan aikaan nautin olostani. Pesittiin vauvan kanssa siihen asti, kun hän joutui sinivalon alle. Henkisesti olin jo valmistautunut sairaalaan jäämiseen, eikä se siksi ollut kova isku, vaikka polikliininen synnytyskin oli toiveissani pyörähtänyt.

Kotiuduimme helteiden keskelle. Kahden syksyvauvan jälkeen olen ehdottomasti sitä mieltä, että kesää vasten vauvaelämä on todellakin kokemisen arvoinen. Jos imetys luonnistuu tai on oma juttu, niin riittää kun muistaa heittää vaipan takataskuun ja on usein jo valmis lähtöön. Lämpiminä päivinä ei ole edes niin justiinsa vaikka tulis pissavahingot vaatteille, ne kuivaa pian. Pötköteltiin terassin varjossa ja tehtiin mitä lystättiin. Vauvaelo kolmen lapsen kanssa ei tietenkään ole pesimistä sohvannurkassa, mutta lämpimänä kesänä helppoa ja huoletontakin. Puolison kesäloma alkoi muutaman viikon päästä ja teimme kivoja pieniä lähiretkiä ja elo tuntui helpolta. Kävimme myös ihanan kesäreissun Kotkassa.

Syksy täynnä huolta, sairasteluita ja univelkaa

Loppukesä vaihtuikin mökin siskonpedistä sairaalan lattialle. Automme teki 180 asteen käännöksen, kun lääkäri soitti esikoiselta löytyneen 1-tyypin diabetes sattumalöydöksenä kontrolliverikokeiden yhteydessä. Väsymystä ja keskittymiskyvyttömyyttä oli ollut, mutta epäilin lähinnä keliakiaa tai jotain muuta ”harmitonta”.

Elokuu ja koko syksy sitten onkin jonkinlainen mössö muistoissani ja sitten ei kuitenkaan. Tunnen sen puristavan ahdistuksen tunteen, kun olen korvaamaton lapselleni. Minun lisäkseni vain puoliso osasi hoitaa esikoista. Yöt olivat levottomia. Minä hoidin vauvan yöimetykset ja puoliso esikoisen verensokerien heittelyt. Siinä syksyn pimeyden syvetessä starttasi 11 viikon lasten sairastelun putki.

Syksyllä lapset olivat vielä kovin riippuvaisia fyysisesti minusta. Lapsilla oli omia vaiheitaan ja uhma, mustasukkaisuus ja siitä koituva pureminen asuivat myös meidän kodissa. Puoliso teki paljon iltavuoroja ja kirkkaana on mielessä ne hetket, kun kaikki kolme lasta itkee samaan aikaan ja vain oma jakamaton syli olisi kelvannut. Kahta vanhempaa ei voinut päästää kaksin eri huoneeseen ja toisaalta eipä he paljon helmojani kauemmas lähtenytkään.

Meillä kävi puolison iltavuoroiltoina usein kyllä lähipiiristä auttajia. Se oli korvaamatonta ja helpotti jonglöörausta kolmiossa, jossa yhdessä päässä oli pyllyn pyyhintää, toisessa hiilihydraattien ja insuliinimäärien laskentaa ja kolmannessa imetysmaratonit. Koin uskomatonta riittämättömyydentunnetta jokaisella elämän osa-alueella. Kaiken tämän keskellä ratkaisevaa on ollut, että olemme pystyneet puolison kanssa keskustelemaan ja tekemään peliliikkeitä molempien hyvinvoinnin tukemiseksi niillä merkeillä, jota syksyllä oli.

Syksyssä oli kuitenkin myös hopeareunus. Varmasti satoja tunteja sylikkäin luettuja kirjoja, uusien taitojen oppimista, lapsiini ja myös itseeni syvästi tutustumista, kiireetöntä eloa. Korona oli vielä päällä eikä edes nuhaisena mihinkään ollut asiaa, eikä ketään sopinut kylään kutsua. Niin siinä sitä oltiin ja harjoiteltiin mandariinin kuorimista ja leivän voitelua hissun kissun. Koko elolla olisi ollut kultaiset seinät, mikäli olisimme saaneet unta, omaa aikaa ja liikuntaa riittävästi. Uskon myös aivan sekaisin olleen hormonitoimintani vaikuttaneeni myös mielialaani tosi vahvasti. Nyt kun välillä piskaa itseään miten laiska ja saamaton on ollut tsemppaan itseäni ja puolisoani sanomalla sen tosiasian, että on ihme jo sinänsä, että me ollaan tuon syksyn jälkeen hengissä.

Kevät ja aamu on aina uusi mahdollisuus

Sairastelut jatkui enemmän ja vähemmän kevään. Tai lol, juuri eilen viimeksi lääkärissä kahden kanssa. Välissä on kuitenkin ollut myös terveitä jaksoja ja teimme ihanan hiihtoloman Lappiin, olemme tehneet pieniä pyrähdyksiä sinne sun tänne, olen saanut tehdä kivoja töitä, tavannut ystäviä lähellä ja kaukaa.

Ehkä voi siis sanoa, että tätä vauvavuotta on rytmittäneet muut kuin vauva itse. Hän on kulkenut menossa mukana. Kantorepussa tunturissa, ahkiossa hiihtoladulla, ystävän kanssa kaupunkilomalla, lounastreffeillä ja lenkkipoluilla, kirkossa kauneimmissa joululauluissa, pyörän perässä ja työkeikoilla.

Hän on ollut vauvoistamme ultimaattisesti helpoin. Eikä se johdu siitä, että olisin tässä geimissä jotenkin kehittynyt superisti, vaan hän vain yskinkertaisesti on temperamentiltaan erilainen ja on nukkunut paljon edeltäjiään paremmin. Tämän vauvan tarkoitus on kaiketi ollut kertoa minulle ja puolisolleni, ettei se rankkuus ole omassa päässä, vaan vauvat on tosi erilaisia. Elämä ja elämäntilanteet on tosi erilaisia.

Tämä kolmas lapi on vapauttanut minut olemaan juuri sellainen äiti ja nainen, kun haluankin olla. Toisaalta tuskin täysin irti ulkopuolisten odottamuksista olen koskaan ja toisaalta myös ikä varmasti auttaa tässä prosessissa. Sisälläni asuu kuitenkin tällä hetkellä tyyneys. Teen riittävästi ja olen lapsilleni paras mahdollinen. Olen saanut aikaa itselleni, jolla on varmasti suurin vaikutus, eikä valon ja kesän merkitystä pidä vähätellä.

Kuluneen vuoden aikana olen saanut itseni vain ihan muutamasti kiinni siitä kelasta, että toteutanko tätä äitijuttua nyt niinkuin kuuluu. Olen vähemmän miettinyt, nautinko nyt tästä. Teen, olen ja elän niin kuin hyvältä tuntuu, silloin myös nautin. Olen ymmärtänyt miten vanhemmuudessa itselleni vapauden tunne on todella tärkeää. En välttämättä edes tarvitse sitä, riittää, että tiedän lapsista irtaantumisen olevan mahdollista aina kun sitä tarvitsen.

Tämä oli varmastikin viimeinen vauvavuosi, minkä koin. Se ei ollut kaikilta osin sellainen kuin odotin tai olisin halunnut, mutta niiltä osin joihin voin itse vaikuttaa, se oli enemmän kuin uskalsin odottaa.

Saan kulkea ja kasvaa kolmen upean tyypin rinnalla ja he ovat nyt aivan ihanassa iässä. Tai sellaisessa vaiheessa, josta nautin itse ihan valtavasti. He ihmettelee, höpöttelee, tutkii ja hassuttelee kaiken hereilläoloaikansa. Olen heistä kaikista valtavan onnellinen ja ylpeä. Ilolla sanon vauvavuosille hyvästit.

On paljon enemmän jo hetkiä, kun emme olekaan enää fyysisesti kiinni koko ajan lapsissa. On hetkiä, kun voin kietoa käteni puolison ympärille ja tuijotella lumoutuneena muutaman metrin päästä kaikkien kolmen lasten touhuja yhdessä ja erikseen. Huokaista syvään ja tirauttaa muutama kyynel siitä, miten jotain näin ihmeellistä ollaan saatu aikaan.

Lisää vauvavuosi- ja vanhemmuushöpinöitä löytyy täältä:
Keskimmäisen vauvavuosi päättyi
Ei vertailla lapsia, mutta.
Jos meille tulisi vielä kolmas lapsi
Onko rakkaus erityiseen erilaista
Voiko vauvavuotta vihata

Kuulumisia

Instagramin storyt olisivat menneet tukkeeseen, jos olisin sinne alkanut höpöttää, mitä kaikkea tässä viime aikoina on tapahtunut. Yritän jäsennellä jotenkin sisäistä sekamelskaa.

Esikoiselle haettiin esikoulupaikkaa, kuopukselle päiväkotipaikkaa. Tällä tietoa esikoinen käy eskarin kahteen kertaan. Koulupohdintoja löytyy pidemmälti täältä. Kuopuksen on tarkoitus aloittaa ensi syksynä puolipäiväisenä päiväkodissa, joka antaa toivon mukaan meille vähän lisää työtunteja päiviin ja ehkäpä enemmän myös sijaa omille jutuille ja ajatuksille.

Olen huomannut, että tykkään kovasti olla lasten kanssa kotona, mutta tarvitsen vastapainoa. Sitä saan kivoista töistä, joita saan tehdä. Unelma, jota kohti pyrin on kolmepäiväinen työviikko ja loput päivät voisi täyttää kaikella muulla mukavalla. Vauvavuosipohdintoja löytyy enemmänkin keskimmäisen ajoilta.

Kuopukselle alkaa maistua viimein muutakin kuin tissimaito, jee! Maito ei maistu edelleenkään muualta kuin tissistä, mutta vettä hän hörppii (snapsi)lasista. Muutama kuukausi sitten saatiin myös pillipullo käyttöön, kun hän hoksasi imemisen siitä. Jos imemistä ei heti hoksaa tai siinä on haasteita, suosittelen Honey bear pillipulloa, jola esikoinen oppi pillillä juomisen.

Kuopus on ensimmäinen meidän lapsista, joka ei ole tuttipullosta suostunut maitoa ottamaan. Se on sitonut minua erityisellä tavalla ja vaikka kuopus on ollut muuten ollut varsin tyytyväinen tapaus, on tällainen korvaamattomuus ollut henkisesti rankkaa. 8-9 kuukautta meni ihan ok ja koin saavani tarpeeksi omaa aikaa imetyksien välissä. Muistan, että keskimmäisen vauvavuonna olin ensimmäisen yön yksin hänen ollessa 2 kk. Olin silloin niin väsynyt hänen itkuisuudesta ja nukkumattomuudesta, että muistan edelleen sen olleen ihan elinehto itselleni. Taas itselleni yksi muistutus siitä että lapset ja varsinkin elämäntilanteet on niin erilaisia.

Kuopus on nukahtanut pääasiassa helposti takaisin unille tissin suuhun lykkäämisen jälkeen, eikä omat unet ole häiriintyneet merkittävästi. Viime aikoina kuitenkin kokonaisien yöunien puute on alkanut tuntua, kuopus viihtyi yön kiinni tississä tai muuten seurasi dramaattinen huuto. Oman kehon haltuun saaminen edes yöllä ja yöimetyksen loppuminen alkoi tuntua tärkeältä. Puoliso on kuitenkin ollut myös itse tosi väsynyt esikoisen diabeteksen vuoksi heräilystä, että minkäälaisen unikoulun aloitus ei aiemmin ole tuntunut mahdolliselta. Pääsiäinen oli vailla sen suurempia suunnitelmia ja ajateltiin, että nyt tai ei koskaan, kun on pitkät pyhät.

Me menimme keskimmäisen kanssa asuntoautoon nukkumaan, jotta minun ei tarvinnut kuunnella itkua ja saimme nukkua vähän suuremmalla todennäköisyydellä. Ensimmäisenä yönä kuopus itki pitkän pätkän, puolison mukaan ehkä 1,5 tuntia. Seuraavina muutamana yönä puoliso hän rauhoittui jo silittelyn ja taputtelun avulla ja muutamalla vesihuikalla. Miten huojentavaa ja on luonut uskoa omaan vapautumiseen. Minä nukun edelleen esikoisen ja keskimmäisen kanssa samassa huoneessa ja puoliso kuopuksen kanssa meidän huoneessa.

Väsymys varjostaa kaikkea olemista jonkin verran. Ollaan puhuttu puolison kanssa, että viime syksy ja oikeastaan alkuvuosikin oli sen verran kova vastus meille, että siitä toipuminen vaatii saman ajan, ellei pidemmänkin. Mietin myös, että kun jossain vaiheessa toivottavasti yöunista tulee yhtäjaksoisempia ja pidempiä, voi olla että todellinen väsymyksen taso alkaa vasta hahmottua. Olemme pyytäneet paljon lastenhoitoapua ja saaneetkin sitä. Öitä lapset ei kuitenkaan ole kauheasti olleet pois, ja varsinaista unta ei ole kauheasti tullut tankattua.

Töiden, sairasteluiden ja lasten lomassa olemme aktiivisesti etsineen uutta kotia. Olemme asuneet nyt kohta neljä vuotta nykyisessä kodissamme. 79 neliötä alkaa olla meidän perheelle turhan kompakti, sillä molempien työtkin ovat osittain kotona. Olemme pallotelleet aivan kaikenlaisia vaihtoehtoja ja käyneet katsomassa kymmeniä ja kymmeniä koteja pitkin Varsinais-Suomea. Pidimme joulunajan taukoa asunnon etsinnästä ja yritimme jatkaa uudella innolla alkuvuodesta. Pieni hiki on myös tässä sen suhteen, että esikoisen pitäisi aloittaa esiopetus syksyllä ja olisi kiva, että mahdollinen siirto tapahtuisi ennen esikoulun alkua. Saa nähdä miten tässä käy, kevät on pitkällä.

Kevään aikana olen saanut seurata lasten keskinäisten suhteiden dynamiikkaa ja sen muuttumista sekä lapsien kasvua ylipäänsä. Siinä missä viime syksynä olin henkisesti ja fyysisesti kaikissa kolmessa lapsessa kiinni kaiken heidän hereilläolon, nyt kahdella vanhimmalla alkaa olla omia juttuja, kuopuksellakin on ihan omat kohaamisensa ja puuhailee hyvänä päivänä pitkät pätkät omiaan. Minä voin siis laittaa jopa pyykkiä tai ruokaa lasten ollessa hereillä. Nyt hiekkalaatikkojen kuoriuduttua viimein lumesta olen saanut sivusta seurata kaikkien kolmen leikkejä. Omia juttuja tai kovin kauas ei vieläkään voi lähteä, mutta tämä on jotain jota en oikein ole edes uskaltanut unelmoida. Lasten mielen maailman avartuminen on ollut myös aivam vertaansa vailla ja huumori on ollut meidän yhteinen voima.

Oma mieli ja keho on olleet myös kovalla koetuksella. Lapsilla puhutaan olevan vaiheensa, naisten syklisyydestä kuukautisten suhteenkin puhutaan jo sentään vähän, mutta mites muuten? En edelleenkään muista kenenkään puhuneen minulle missään vaiheessa raskauksia tai synnytyksen jälkeen hormonitoiminnan vaikutuksista. Kuukautiseni alkoivat ylipäänsä 8 kuukautta synnytyksen jälkeen ja edelleen ne ovat epäsäännölliset. Väsymyksen lisäksi uskon naishormonitasojeni olevan jokseenkin uinuvalla tasolla ja se vaikuttaa koko minuuteen. Tämä kuitenkin ansaitsee ihan oman palstatilansa, siitä sitten myöhemmin.

Tuleva kesä tulee olemaan totaalisen erilainen kuin viime kesä. Silloin oltiin ekaa kertaa viisihenkinen perhe ja harjoiteltiin olemista. Viime kesä oli kyllä aivan upea ja nautimme siitä kyllä todella. Loppukesästä esikoinen sairastui ja laittoi vauvavuoteen ihan uudenlaisen väsymys- ja stressimomentin. Nyt alkaa tuntua varsin arkiselta kumpikin ja toivon vähän leppoisampia käänteitä tähän kesään. Innolla ja ilolla kaikenkaikkiaan.

Mitä kaipaan tulevalta? Sellaista ihan tylsää ja tavallista, kiitos.

Peitot ja tyynyt vaihtoon sekä kokemuksia painopeitosta aikuisille ja lapsille


Kaupallinen yhteistyö + alekoodi: Villa ja peite


Tyynyt ja peitot suositellaan vaihdettavaksi vähintään muutaman vuoden välein. Viime vuosina on tullut lasten tyynyistä ja peitoista pidettyä huolta ja meillä kaikki lapset koisaakin villapeitteden alla. Vähän hävettää kertoa, mutta itsehän olen nukkunut peitolla, jonka olen saanut rippilahjaksi. Eli se on kutakuinkin 15 vuotta vanha. Ja sen ovat näköisetkin. Eiköhän ole aika heittää vanhat polyesteriset muovipeitot kiertoon ja vaihtaa luonnonmateriaaleihin.

Miksi villa on hyvä vuodevaatemateriaali?

Villa on lämmin, hengittää ja sitoo itseensä kosteutta. Se on siis kesäkuumallakin erittäin hyvä vaihtoehto petivaatteiden materiaaliksi. Nyt talvella taas olen aivan onnellisena kääritytynyt siihen. Pienen vauvapatterin majaillessa iholla, villa hengittää ja mukautuu oman kehon lämpötilan kanssa. Enää ei tarvitse siis välillä yrittää tehdä itsestään burritoa ja sitten taas heittää peittoa hikoillessa mäkeen.

Itse pienissä vaatteissa tai ilman vaatteita nukkuvana vilukissana valitsin vahvan suomivillapeiton, jonka täyte on suomalaista lampaan villaa. Porin Villa ja peitteellä peittoja on saatavilla myös erikoispitkänä 220 cm pituisena, joka ilahduttaa lähes kaksimetristä puolisoani.

Peitto on ensituntumaltaan jäykkä ja painava, sellainen lapsuudenkodin täkin tuntuinen. Käytössä peitto letkistyy, mutta pysyy muhkeana. Kuumakallen tai muuten kepeää peittoa kaipaavan kannattaa valita ohut Suomivillapeitto.

Tähän asti esikoisella ja keskimmäisella on ollut matalat pienten lasten tyynyt. He pöllivät kuitenkin toistuvasti meidän tyynyjä, joten myös kaksi vanhimmaista saivat isommat säädettävät villatyynyt ja vauva perii sisarusten vanhan tyynyn. Säädettävä villatyyny sopii hyvin jo lasten käyttöön, sillä villan määrää pystyy itse säätämään ja lisäämään ja poistamaan nukkujan tarpeiden mukaan.

Näin jälkikäteen tietysti harmittaa, että olen hikoillut ja palellut vuorotellen hormonien heitellessä raskausaikana, kun hyvät petivaatteista olisi voinut saada apua. Tulipa myös autenttinen sairastelukokemus uusien tyynyjen ja peittojen kanssa, kun korona tavoitti meidänkin perheen. Kuumeessa noustessa villa lämmitti ja rauhoitti. Kuumeen alkaessa laskea en ollut hiestä märkä, kun villa sitoi itseensä iholta siirtyvää kosteutta ja hengitti.

Porin villa ja peite käyttää ainoastaan luonnonmateriaaleja tuotteissaan. Peittojen ja tyynyjen päälikankaat on 100% puuvillaa, jolla on ÖKO-TEX Standard 100. Peitteet ja tyynyt ovat väriltään luonnonvalkoisia, sillä niissä ei käytetä kemiallisia aineita valkaisuun. Peittojen ja tyynyjen sisällä käytetään erityisen karkeaa, pitkää ja kiharaa villaa. Se pitää muotonsa keinokuituisia materiaaleja paremmin ja on siksi erittäin hyvä juuri petivaatteissa.

Suomessa arviolta puolet suomenlampaiden villasta päätyy hukkaan, koska villan myynti on ollut lampureille kannattamatonta. Porin Villa ja peitteellä onkin tavoitteena siirtyä käyttämään kokonaan Suomivillaa tuotteissaan, sillä se on ympäristöystävällinen valinta. Vuonna 2021 he siirtyivät valmistamaan kaikki lasten ja vauvojen villatyynyt ja peitot Suomivillasta. Tällä hetkellä muiden kuin suomivillatuotteiden villa tulee Ranskasta. Suomivillatuotteen valinta on siis ehdottomasti ekologinen valinta.

Painopeitto kuin rakkaimman halaus

Painopeiton mahdollisuuksiin olen törmännyt ensi kertaa vuosia sitten terapeuttisena apuvälineenä rauhoittamaan levotonta lasta etenkin nukahtamistilanteissa. Viime vuosina painopeitot ovat kuitenkin kasvattaneet suosiotaan kaikkien univaikeuksista kärsivien keskuudessa. Painopeiton vaikutuksesta unenlaatuun ei ole tieteellistä näyttöä, mutta sen rauhoittavasta vaikutuksesta on.

Meillä esikoisen yöunille nukahtaminen kestää pitkään. En oikein edes muista koska se on alkanut, ehkä keskimmäisen syntymän tienoilla muutama vuosi sitten. Esikoisen nukahtamisessa ja nukkumisessa on ollut erilaisia vaiheita, mutta tunnin tai kahden nukuttaminen on ollut nyt viime vuodet enemmän sääntö kuin poikkeus.

Merkittävästi nukahtamisaika on lyhentynyt päiväunien poisjäämisen jälkeen sekä riittävän pitkän ja ulkoilun ja liikkumisen ansiosta. Moni käyttää sekä omaan, että lasten nukahtamisen nopeuttamiseen melatoniinia. Etenkin lasten kohdalla ennen melatoniinin aloitusta on tärkeää keskustella lääkärin kanssa.

Olen pitkään miettinyt, voisiko painopeitosta saada apua nukahtamiseen. Tutkailtuani painopeittojen markkinointa huomasin materiaalien olevan toistuvasti keinokuituisia, mikä tuntui itsestäni vastenmieliseltä ihoa vasten olevissa peitteissä vaikka lakanat päällä onkin. Olen aina välillä kysellyt eri suomalaisilta toimijoilta, voisiko markkinoille mahdollisesti tulla luonnonmateriaaleista painopeittoa markkinoille. Ja kyllä – Porin Villa ja peite on vastannut huutooni!

Esikoiselle ja puolisoni valikoitui siis painopeitot. Voin kertoa, ettei puolisolla ole univaikeuksia. Hän halusi kuitenkin testata, saisko sillä levollisemman unen tai heräisikö virkeämpänä. Nyt painopeitto on ollut muutaman viikon käytössä esikoisella ja rauhoittuminen on nopeutunut. Mikä painopeiton vaikutus asiaan on, on mahdotonta sanoa, mutta vaikuttaa kokeilemisen arvoiselta. Puolisosta tuntui muutama ensimmäinen yö hassulta nukkua raskaan peiton kanssa. Ilmeisen viehtynyt hän myös on, sillä raahaa painopeittonsa mukanaan huoneesta toiseen heräilevien lasten perässä.

Villa ja Peitteen painopeiton materiaali on 100% luomupuuvillaa, jolla on ÖKO-TEX Standard 100. Painopeiton paino perustuu puuvillan luontaiseen painavuuteen. Siellä ei ole siis mitään jyviä tai muuta, joka voisi näppärien lasten käsittelyssä päätyä suuhun. Villa ja peitteen lasten painopeitto painaa 2,5 kg ja aikuisten peitto painaa 4,5 kg.

Käytä ja huolla rakkaudella

Villa on materiaalina pitkäikäinen, sillä se on luonnostaan antibakteerinen. Niin kuin vaatteiden, myös petivaatteiden käyttöikä riippuu siitä, miten niitä käyttää ja huoltaa. Porin villa ja peitteen peittojen käyttöikä on hyvällä huolenpidolla jopa 30 vuotta ja tyynyjen käyttöikä 3-5 vuotta.

Villaa ei suositella vesipestävän useasti, vaan tuuletus on usein riittävä. Kovat pakkaset ovat parasta kyytiä pölypunkeille. Kun villapeitot ja -tyynyt kuitenkin likaantuvat vaikkapa pissavahinkojen tai vatsataudin jäljiltä, ne voidaan vesipestä pesukoneessa 30 asteessa. Painopeiton voi pestä tavallisessa pesukoneessa vesipesulla 40 asteessa hienopesuohjelmalla.

4 vinkkiä peittojen ja tyynyjen huoltoon

  • tahrojen poistoon sappisaippua
  • pesuun villanpesuaine
  • Pesun jälkeen avaa tyynyn vetoketju ja asettele irtonainen villa kuivumaan ilmavasti kuivaustelineen päälle
  • villojen pöyhintä ja ”repiminen”, jolloin tyynystä tulee taas muhkea

Haluaisitko sinäkin kokonaan Suomessa valmistetut petivaatteet luonnonmteriaaleista`, mutta haluat ensin kuitenkin hypistellä niiden tuntumaa omin käsin? Ymmärrän! Kaikki peitot ja tyynyt löytyvät myös kaikista Porin villa ja peitteen näyttelytiloista. Käy kokeilemassa mikä on sinun lempparisi ja tee tilaus verkkokaupan kautta.

Maaliskuun ajan saatte koodilla ”paivi” ilmaisen kuljetuksen (arvo 8-50€) kaikista peitto & tyyny tilauksista. Alennus on voimassa 31.3.2022 asti eikä sitä voi liittää muihin alennuksiin.

Kyllä hyvät ja luonnolliset unet kuuluu kaikille <3

Lähteet: 1, 2, 3

P.S. Terpapiatarkoitukseen painopeittoja on mahdollista saada kokeiluun ja käyttöön kuntien apuvälinelainaamoista. 

Arkiunelmia

Puoliso oli eilen koti-isän roolissa ja itse hoidin tekemättömiä asioita. Välillä toki kävin tissiä tarjoilemassa, mutta sain keskittyä omiin asioihin hetkisen ja ruksia muutaman asian to do-listalta. Se oli ihanaa. Niin no, kävi puoliso keskellä päivää yhden ”tulipalon” sammuttamassa töissä. Toi tullessaan kuitenkin laskiaispullat, eli varsinainen luksuspäivä.

Kerroin Instagramin storyissa unelmoivani ihan sellaisesta tavallisesta arjesta, jossa mulla olisi vaikkapa kaksi kokonaista työpäivää ja sitten voisin olla lasten kanssa loput ajasta. No tietenkin olisi ihana myös välillä harrastaa ja tehdä omia asioita, mutta lähdetään nyt jostain liikkeelle. Kysyin Instagramin seuraajilta, millaisia arkiunelmia heillä on. Ne liikutti minua niin monella tavalla, että päätin kerätä ne tänne talteen:

”Saisi olla yksin kotona ja tehdä rauhassa omia juttuja, mitä milloinkin haluaisi.”

”8 tuntia unta putkeen”

”Että pääsis töihin pariksi päiväksi ihan muutamaksi tunniksi.”

”Että sais nukkua riittävästi. Yli 10 vuotta erityisäitiyttä on tuonut hieman univelkaa.”

”Ehtisi joka päivä tehdä piiiiiitkän metsälenkin koiran kanssa valoisaan aikaan.”

”Viikonloppu tyhjässä talossa. Siivoisin ja joisin viiniä.”

”24 tuntia ilman lapsia, kilo karkkia, sipsiä ja Netflix, sohva ja mies. Ah.”

”Edes puolikas vapaapäivä, jonka vois edes joskus käyttää omiin juttuihin (ei ruokaostoksiin)”

”Aina siisti koti jonkun muun toimesta”

”Viikottainen vapaapäivä töistä.”

”Se, että jaksais aina aamulla herätä tuntia aikaisemmin enenn lapsia ja sama illalla, että jaksais valvoa pidempään.”

”Osa-aikainen työ, jolla tulis helposti toimeen ja jäis säästöönkin. Lopun aikaa voisin olla lapsen kanssa kotona.”

”Yksi koko ilta viikossa vain itselle ja 1 arkipäivä kuukaudessa itselle.”

”Että joku muu kokkaisi meidän ruuat.”

”Että lapsen päiväkoti olisi sellainen, että olisi luottavainen fiilis jätää oma aarre sinne.”

”Kun sais siivota ilman, että tarvii kellosta kattoa, että kohta lauma tulee nälkäisenä syömään.”

”Tavallinen arki. Ei kiukkua aamulla, ei keskeytyksiä työpäivän aikana, kiltit lapset, valmis ruoka.”

”Että sais syödä aamupalan ja juoda kahvin itsekseen tai juoda puolison kanssa ennenkö lapset herää.”

Niin ihania ja samaistuttavia arkiunelmia. Ja toisaalta joukossa on sellaisia, jotka ei pitäis olla arkiunelma, vaan totta jokaiselle. Toisille unettomat yöt eivät ole vaihe, vaan jatkumo. Silti jokaisella tulisi olla oikeus palautumiseen ja jaksamisesta huolehimiseen. Jokaisen lapsen päiväkoti tulisi olla turvallinen paikka, jonka kanssa voisi kokea luottamusta kasvatusvastuun jakamisesta.

Omat arkiunelmani ovat ottaneet askeleen eteenpäin. Olemme tätä työstäneet puolison kanssa paljon. Vanhenpainvapaani loppuu ensi kuussa. Kuopus ei kuitenkaan mene päivähoitoon, vaan yritetään järjestellä työt niin, että minulla olisi kaksi kokonaista työpäivää. Eli vaikka lapset olisivat poissa päiväkodista, minulle on korvamerkitty omia työpäiviä. Minulla on ollut kokonaisia työpäiviä nytkin, mutta ne on painottuneet sunnuntaihin ja olleet enemmänkin sellaisia vähän sinne päin työpäiviä. Tuntuu ihanalta ja tärkeältä, että saan kovin kokonaisvaltaiseen pikkulapsiarkeen myös muita itselleni tärkeitä asioita.

Toivottavasti tekin näette arjessanne mahdollisuuksia muutoksiin! Nyt pitää rientää, vessasta tuli kutsuhuuto: ”Valmista.”

Vastuulliset merinovillasukat viluvarpaille, retkille ja onnenhetkille


Kaupallinen yhteistyö Sukkamestarit (sis. alekoodin!)


Syksy on täällä ja meidän perheessä se tarkoittaa sitä, että merinovillasukat valtaa sukkalaatikon koko perheellä. Entistä useampi tietää merinovillan olevan erittäin hyvä materiaali sen lämmittävyyden, kosteudensiirron ja hengittävyyden ansiosta. Mitä muuta tulisi miettiä merinovillaa kuluttaessa? Minäpä kerron!

Merinovilla tulee ihan oikeasta eläimestä – merinolampaasta. Merinovillan kysyntä lisää myös painetta tuotannon kasvattamiseen. Siksi on tärkeää ostaa tarpeseen laadukkaita ja vastuullisia tuotteita.

Tampereella sukkia kutovat Sukkamestarit on Maailman ensimmäisenä sukkatehtaana liittynyt Nativa järjestelmään. Nativa takaa mulesing vapaan merinovillan jäljitettävyyden ja seuraa merinovillan matkaa lammastiloilta kuluttajille. Vastuullisuus on mielestäni vähän outoa aina kun puhutaan kuluttamisesta. Enemmänkin koen, että kannattaa kuluttaa sellaisten yritysten tuotteita, jotka tekevät aktiivisesti töitä vastuullisuuden puolesta.

Sukkamestarien merinovilla tulee Uruguayasta La Magdalenan tilalta Saltosta. Viime syksystä alkaen Sukkamestarien merinovillasukkien tuote-etiketistä on löytynyt myös QR-koodi, jonka avulla pääsee lukemaan lisätietoja sukkien matkasta.

Vasemmalta oikealle: kiristämättömätön Geta musta ja valkoinen, paksumpi Kettu-sukka ja lasten sileä Naapa

Tärpit merinovillasukkien käyttöön:

  1. Oikea koko on tärkeää, koska merinovillan lämmittävyys perustuu sen sitomaan ilmaan. Liian pieneen sukkaan ei jää ilmaa väliin, jolloin lämmittävyyskin heikkenee. Sukan kärkeen tulisi jäädä pieni ilmarako ja kantapää tietysti asemissaan. Se tehdään niin, että sukka vedetään jalkaan ja lopuksi vedetään hieman varpaiden päästä sukkaa takaisinpäin.
  2. Meillä lasten sukissa on seuraava numero, joka on jalan koko sillä hetkellä. Esimerkiksi esikoisen jalka on nyt 28-29, mutta käyttää 31-33 koon sukkaa ja keskimmäisellä on 24 ja sukan koko 28-30.
  3. Lämmittävyyden kannalta on tärkeää, että merinosukka on alimmaisena ihoa vasten. Jos villasukan alla on esimerkiksi keinokuituinen tai puuvillainen sukka, se estää merinovillan toimintaa. Mielumin siis monta villasukkaa talvisin päällekäin. Itselläni on eri kokoja olemassa, jotta kaikkein kylmimmillä keleillä saan monet sukat päällekäin niin ettei ne kiristä toisiaan.
  4. Merinovillaiset sukat ovat päiväkodissa supermahtavat ilmojen viiletessä. Päällä on sisällä kuitenkin tossut, jolloin liukastumisen vaaraa ei ole. Sukat ei ole hiostavat sisällä villan hengittävyyden ansiosta. Uloslähtiessä alimmaisia sukkia ei tarvitse riisua, sillä villasukka on jo valmiiksi ihoa vasten. Päälle voi tarvittaessa lisätä villakerroksia, mutta alinta sukkakerrosta ei tarvitse riisua.

Merinovillasukkien huolto

Tiedän, että moni sanoo hyi kamala jos kerron etten todellakaan pese merinovillasukkia päivittäin enkä edes viikottain jossei niissä ole kaurapuurot pohjassa. Niille riittää tuuletus. Tuuletus ei pikkulapsiperheessä tarkoita ulos ripustamista, vaan väljästi (lue sikin sokin) sukkalaatikossa tai kenkien varrella ”kuivumassa”.

Jos sukat vaativat pesua en todellakaan nyrkkipyykkää. Jos se puuroklöntti tulee niin huilautan sukan heti hanan alla. Jos ja kun yleensä en jaksa ja ehdi niin laitan sukat hetkeksi likoamaan veteen, jonka jälkeen heitän ne pesuun. Lähes kaikista pesukoneista löytyy nykyisin villapesuohjelma ja pesuaineena kannattaa käyttää villalle tarkoitettuja pesuaineita. Meillä käytetään villavaatteita muutenkin, joten pelkät sukat ei pyöri pesukoneellisessa.

Merinovillasukat eri tilanteisiin

Toiset vetää samoilla sukilla joka tilanteessa ja se on ihan ok, mutta itselleni on ehdottomat lempparisukat eri tilanteisiin. En todellakaan voisi kuvitella retkeileväni samoilla sukilla joilla rötvään sohvalla telkkaria katsellen. Vihaan retkillä valuvia sukkia ja kotoillessa haluan ettei nilkkojeni ympärillä ole pienintäkään kompression tunnetta. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä mukavuudesta, sillä sukat on suunniteltu aina tietylle toiminnalle, joka lisää sukan elinkaarta.

Farkkujen ja lenkkareiden kaverina käytän Saapa merinosukkaa. Nämä on usein myös kun mekon kanssa, sillä kuka ihme haluaa värjötellä ohuiden sukkahousujen kanssa, kun niiden päälle voi heittää sievät villasukat. Kuljen yleensä aina supertylsästi mustilla sukilla, mutta nyt päätin ilahduttaa itseäni näillä vähän paksummilla Kettusukilla, jotka toimii hyvin myös retkeilykengissä. Lapsien kaikki merinovillasuka ovat meillä malliltaan sileä Naapa. Se on vähän vastaavanlainen kun aikuisten Saapa-malli.

Hetta vaellussukat

Pidemmille retkille ja vaelluksille (joita kröhöm ei hetkeen ole ollut) valitsen Sukkamestareiden Uphillsport Hetta sukat. Näissä on 25% merinovillaa. 41% sukkien materiaaleista on kierrätysmateriaaleja! Vau. Nämä on mainiot myös monoissa, luistimissa ja pyöräretkillä syys- ja talviaikaan.

Kotoillessa minulla on yleensä aina leveälestiset ja kiristämättömät Geta merinovillasukat. Nämä sujautan myös kylmemmillä säillä toiseksi sukkakerrokseksi lisälämmikkeeksi. Getat on mun ihan lempparisukat, ne tuntuu kuin ei olisi sukkia ollenkaan, mutta lämmittää kuitenkin viluvarpaitani kun ei enää paljailla varpailla pärjää.

Sukkamestareiden verkkokaupan lisäksi Sukkamestareiden sukkia löytyy myös KESKO:n ja SOK:n liikkeistä sekä Partioaitasta. Nyt kannattaa kuitenkin suunnata ehdottomasti verkkokaupan puolelle sillä koodilla syksy21 saatte -20% kaikista sukista! Alekoodi on voimassa ensi viikon, eli 31.10.2021 asti.

Pst. Tekiskö sitä tänä vuonna joululahjahankinnat hyvissä ajoin?

Miten minä jaksan?

Tätä kysytään aina välillä. Miten jaksan? Miten lataudun? Mistä saan voimaa pikkulapsiarjessa, vammaisen lapsen vanhempana, raskaana? Lyhyt vastaus on etten jaksakaan. Pidempi vastaus – mutta tuskin tyhjentävä tulee tässä.

Koska vertaamme niin helposti itseämme muihin ja muiden tekemisiin tai tekemättä jättämisiin on tärkeää tiedostaa ensin millainen itse on. Voisin sanoa olevani perusluonteeltani touhukas. Mielekäs puuhaileminen ei kuormita minua, päin vastoin. Nautin yksinolosta ja hiljaisuudesta, mutta en uuvu kovin herkästi, vaikka hiljaisuutta ei olisikaan ollut omiin tarpeisiin tarpeeksi.

Väsymys on yksi omaan jaksamiseen merkittävimmin vaikuttava asia. Kun viime syksynä pahoinvoinnin lisäksi lapset nukkuivat yöt huonosti, olin aivan rikki. Siihen auttoi se, että töistä karsin mahdollisimman paljon ja nukuin silloin kun lapset eivät olleet kotona. Jos olisin ollut palkkatyössä olisin todennäköisesti hakenut sairaslomaa. Tai ainakin olisi pitänyt. Puoliso myös mahdollisti viikonloppuisin minulle nukkumista. Paljon nukkumista.

Ruoka on itselleni toinen hurjasti iloa ja hyvinvointia tuova asia. Toki rakastan myös jäätelöä ja leivoksia, mutta vieläkin enemmän rakastan laadukasta hyvää ruokaa. Ravintoloissa käynti, välillä take away ja kotona pitkänkaavan mukaan valmistetut elämykset tuo minulle hyvää oloa. Kun ei kokkaakaan kieli vyön alla vain koska on pakko ja mistä lapset pitävät, saan ruuan laittamisestakin hyvän fiiliksen. Raskausajat poislukien se myös sisältää kylkeen viiniä ja kepeää musiikkia. Alkuraskauksien aikana ruokaympyräni on aina koostunut lähinnä ranskalaisista ja erilaisista kasviskeitoista ja mehusta. Paljon ei siis iloa irronnut tältä sektorilta.

Keikat, teatteri, tyttöjenillat, juhlat ja niiden järjestely tuo elämääni sellaista kepeyttä ja kuplia, josta myös nautin. Ei ole liiemmin ollut mitään näistä koronan vuoksi tarjolla.

Liikunta ja varsinkin itsensä äärimmilleen asettaminen tuo minulle valtavasti voimaa. Alkuraskauden pahoinvoinnin aikaan oli tosi vaikeaa saada itsensä ulos, mutta itselläni se ulkona olo helpotti pahoinvointia. Väsymyksen ja pahoinvoinnin vuoksi kuitenkin säännöllinen liikunta on jäänyt pois. Siksikin tuntuu, että on ollut uuden äärellä, millä ladata itseään ja tyhjentää päänsä. Tämänhetkinen elämäntilanne oli vienyt pois kaiken sen, joka minua on eniten ladannut; riitävä uni, hyvä ruoka ja korkeasykkeinen liikunta.

Mistä sitten ammentaa voimaa?

Mieleeni tupsahtaa hoidettavia asioita yleensä päivän mittaan. Pyrin kirjoittamaan sen heti ylös, jotta se vapauttaa minut tekemättömien asioiden muistelemiselta. Teen päivittäin listoja hoidettavista asioista. Se auttaa minua saamaan sen pois päästäni. Jaan asioita kalenteriin niin, että hoidettavat asiat jakaantuu. Sellaiset, jotka voi odottaa sijoitan myöhempään ajankohtaan. En kumita hoidettuja asioita, vaan ruksaan tai vedän ne yli. Se, että näen myöhemminkin konkreettisesti miten paljon asioita on myös tullut hoidettua auttaa antamaan itselleni kiitosta. Teen koko ajan, vaikka se ei siltä näytä tai tunnu. Esimerkiksi sähköpostit tai soitetut puhelut vievät paljon aikaa. Nykyisin kirjoitan nekin ylös, jotta näen mihin aikaani on kulunut.

Nautin puhtaasta ja sotkuttomasta kodista ja olen tehnyt sitä oman ajan kustannuksella. Meillä puoliso todellakin osallistuu kodinhoitoon, on tainnut ottaa siitä jopa viime vuoden puolella isompaa roolia kuin minä. Olen pyrkinyt etten siivoa silloin kun lapset nukkuu tai ei ole kotona. Nykyisellään se jo toisinaan onnistuu, vielä viime syksynä ei ollenkaan, kun lapsia piti vahtia koko ajan käsivarren mitan päässä. Silloin siedätin itseäni. Kiiltävillä kaakeleilla ei ole väliä siinä kohtaa jos uuvun lopullisesti.

Koen omaavani melko korkean resilienssin. Elämäntilanteen ollessa poikkeuksellisen kuormittunut tai on murhetta itsestä tai läheisistä en yleensä menetä yöuniani, en koe elämääni epäonnistuneeksi enkä muutu toimintakyvyttömäksi. Se ei tarkoita ettenkö kokisi huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä, ahdistuisi tai olisi pahalla mielellä ja etteikö välillä tunnu siltä ettei itseään saa ylös sohvalta väsymyksen vuoksi.

Koen enemmänkin, että pystyn elämään niiden tunteiden kanssa ja mieleni karsii vähemmän tärkeistä asioista. Esimerkiksi lähes kaiken ruuan aina alusta valmistavana hain noutoruokaa ja söimme eineksiä. Iltaisin siistin kodin sijaan lelut jää lattialle ja menen samaan aikaan lasten kanssa nukkumaan. Lasten terveydestä huolta pitävänä hampaiden pesuista on lipsuttu. Lasten areena pyöri ilman pienintäkään omantunnon tuskaa ruutuajat paukkuen ja minä makaan sohvalla, vaikka se ei tehokasta ajankäyttöä olekaan oman pään sisällä. Jos resilienssi on terminä vieras, siitä on kirjoitettu ymmärrettävästi esimerkiksi Mieli ry:n sivuilta.

Korostan kuitenkin, että jos lasten perusoikeuksia laiminlyö kuukaudesta toiseen, kuten lapsi ei pääse ulkoilemaan ja hampaat jää pesemättä, se ei ole ok. Silloin pitää hakea apua esimerkiksi ottamalla lastenneuvolaan yhteyttä.

Äänikirjat on ollut yksi pelastukseni. Varsinkin kun nukutan lapsia niin enää en ahdistu jos nukahtaminen kestää, koska voin samalla kuunnella kirjoja ja tarvittaessa lohduttaa ja antaa läheisyyttä. Silloin nipistynyt oma aika ei tunnu niin pahalta.

Luonto tuo minulle myös voimaa. Vaikka en pystyisi ja jaksaisi liikkua paljon, kävely luonnossa rauhoittaa levotonta mieltä. Eväät kuuluu usein itselleni oleellisena osana retkeä. Lämmin juotava ja lemppariherkut antaa syyn pysähtyä, vaikka mitään syytähän ei pitäisi tarvita. Pääasia kuitenkin, että saan pysäytettyä itseni. Pysähtyminen auttaa olemaan osa luontoa. Tuleepa mieleeni alkuraskaudessa tehty reissu Linnavuorelle, jonne ei olisi lähtiessä ollut millään voimia lähteä.

Kirjoittaminen auttaa myös itseäni jäsentämään omia ajatuksia ja tunteita. Nyt kun kirjoittaa työkseenkin, kirjoittaminen ei ole aina samalla tavalla meditatiivista. Olen kuitenkin yrittänyt, että kirjoitan vain silloin kun hyvältä tuntuu, jotta kirjoittaminen pysyy terapeuttisena. Olen myös käynyt psykologilla neuvolan kautta muutamia kertoja peilailemassa omia fiiliksiä. Jokainenhan meistä kyllä tarvitsisi läpi elämän rinnalleen säännöllisen epäsäännöllisen psykologin sanon minä.

Retkeily myös muiden kanssa tuo minulle voimavaroja. Retket ei tarvitse olla pitkiä, mutta kun ne jakaa muiden kanssa, saa apukäsiä taukoihin ja jakaa yhteistä iloa luonnosta. Myös eväiden jakaminen ja yhdessä tulen äärellä istuminen tuo sellaista hyvää ja levollista mieltä. Luonnossa yhdessä liikkuminen on myös turvallinen tapa tällä hetkellä nähdä myös ystäviä ja heidän perheitään.

Säännöllinen lapsivapaa on tuonut tunteen etten ole lapsissa kiinni koko ajan. Viime vuonna päätimme yrittää suunnittella ja järjestellä etukäteen joka kuukaudelle lapsivapaan. Kuopuksen ollessa alle vuoden ikäinen olimme poissa tunteja ja viime syksynä kuopus oli ensimmäistä kertaa myös yökylässä. Vuoden aikana kävimme esimerkiksi boulderoimassa, leffassa, päiväreissulla Helsingissä, pelaamassa padelia ja maastopyöräilemässä ja melomassa. Korona rajoittaa ja on rajoittanut, mutta sen sallimissa rajoissa on enemmän kuin suotavaa jatkaa elämistä.

Ihan vain kotona oleminenkin on todella jees, mutta me olemme kokeneet lopulta meille enemmän voimaa tuovan uudet yhteiset kokemukset ja poistuminen arkiympyrästä. Joka toinen kuukausi minä järjestän ohjelman ja joka toinen kuukausi puoliso. Silloin vastuu yhteisestä ajasta myös jakaantuu.

Voimaa tuovat asiat saa muuttua elämän aikana

Esikoisen aikana löysimme iltaisin yhteisen ajan telkkarin ääreltä. Leffaillat kotona ja sarjat. Sitä ennen me emme juuri telkkaria edes katsoneet, mutta koska meillä ei ollut silloin lastenvahteja, jotta olisimme voineet lähteä pois kotoa, piti keksiä jotain kotiin. Sitä ennen kävimme yhdessä salilla ja muuten liikkumassa. Silloin myös astangajoogasin aktiivisesti.

Toisten ilahduttaminen antaa myös minulle voimaa. Yllätyksenä viety kukkakimppu siskolle, ystävälle lähetetty kortti, puolisolle iltavuoron jälkeen kynttilänvaloon katettu lempiruoka… Toisen ilahtuminen antaa itsellekin voimaa. Sama kun joku on leiponut kakun kahvipöytään tai haluaa viedä lapset ulkoilemaan. Se, että joku on ajatellut minua ja näkee vaivaa minun vuokseni tuo suunnattoman paljon voimaa.

Tärkeimpänä koen kuitenkin vierelläni ihmisen, joka haluaa haaveilla ja suunnitella kanssani. Mitä tehtäisiin ensi kesänä tai ensi viikonloppuna. Tukee työrintamalla ja elämässä eteenpäin, jakaa intohimoa. Nauraa ja hassuttelee. Nauttii perhearjesta kanssani.

Aika paketoida vuosi 2020

Haunistenallas ja todistetusti pakkasta etelässäkin

Millainen on ollut vuosi 2020? Ennen vanhojen postauksien selaamista yritin pinnistellä, mitä muistan tästä vuodesta. Ensimmäisenä tuli mieleen puolison talviloma maaliskuussa, jota odotettiin innolla ja suunnitelmissa oli joku ihana all-inclusiveloma. Sellainen, johon emme koskaan haaveilleet menevämme, mutta tuntui maaliskuussa parhaalta ajatukselta ikinä.

Maailmalla tilanne oli jo silloin sen verran epävarma, että päätimme seurailla tilannetta ja ottaa äkkilähdön jos näyttää turvalliselta. Tilanne eskaloituikin yllättävän nopeasti ja kalenterit tyhjeni vieläkin nopeammin. Se talviloma venyikin kahden kuukauden mittaiseksi ja uima-altaan reunalla norkoilu vaihtuikin Yyterissa toukokuiseen talviturkin heittoon.

Jos puolison töiden totaalinen loppuminen olikin iso juttu, sai hän myös olla mukana vauva-arjessa enemmän kuin olisi muutoin ollut ja varmasti meidän perheelle paras juttu koko vuotena.

Toisena mieleeni tuli ihana kesä. Kaipasin festareita ja tanssimista elävän musiikin tahtiin, mutta juuri muutoin se ei edellisistä kesistä olisi poikennut. Teimme koko perheellä asuntovaunulla melkein parin viikon road tripin Itä-Suomesta aina Kuusamoon asti.

Lanseerasimme parisuhteessamme vuoden alussa parisuhdepäivän kerran kuussa. Ajatuksena oli, että molemmat vuorotellen suunnittelee ja järjestää yhteisen kahdenkeskeisen päivän, johon toinen ei ole vaikuttanut. Osoittautui niidenkin järjestäminen haastavaksi ennalta sovituista päivistä huolimatta vuoron perään kaikkien sairastellessa. Kaikkea kivaa ollaan kuitenkin ehditty tekemään, sillä ollaan käyty boulderoimassa, pelaamassa padelia, leffassa, melomassa Tammelassa, maastopyöräilemässä Teijossa ja muutama Helsinki-päiväkin saatiin aikaiseksi.

Mutta mitä muuta? Blogin puolella käynnistin joka viikkoisen arkiruokareseptin. Silloin en vielä tiennyt, että lapset ovat kotona enemmän kuin koskaan ja 52 reseptiä osoittautuisi mahdottomaksi. Onneksi ensi vuonna voidaan jatkaa. Tämän vuoden ruokahiteiksi nousi linssikeitto, peltivihis, täytetäläinen kesäkurpitsakeitto ja pekoniton pasta carbonara.

Paljon olen puhunut yhteiskunnallisista kysymyksistä, kuten ”Saako sanoa kehitysvammainen”, sain jakaa vieraskynäkirjoitukset aiheesta ”Olisiko minusta tukiperheeksi” ja vertaisperheen akuutti lymfaattinen leukemia. Paljon puhuttiin kohtaamisista, tuli myös pohdittua omaa kateutta toisten lapsia kohtaan ja saako ihmisiä tuijottaa?

Kuntoutus ja terapia-asiat ovat oleellinen osa arkeamme ja se näkyi myös tämän vuoden kirjoituksissa. Keväällä maailman sulkeuduttua kirjoittelin vinkkejä, kuinka toteutttaa terapiaa kotona ja heittää syyllisyydentunto jonnekin pyykkikoppaan. Kirjoitin vauvojen varhaiskuntoutuksesta ja miten vähän sen merkitystä edelleenkään tunnustetaan. Kirjoitin myös suihkuhommista ja pienten lasten seksuaalikasvatuksesta, joista varsinkin erityislapsien kohdalla ei oikein puhuta.

Eniten tämä vuosi on kuitenkin ollut yrittäjyyttä. Vaikka keväällä työt loppui seinään, tehtiin töitä koko vuosi lujasti ja puoliso laajensi maailman tilanteesta huolimatta liiketoimintaansa ja puuhaili uusia juttuja. Oma vanhempainvapaani loppui heinäkuussa, jonka jälkeen aloin tehdä vaikuttajatyötä päätoimisena yrittäjänä. Kuopus aloitti syksyllä puolipäiväisenä hoidon, mutta rajoitukisen vuoksi molemmat lapset ovat tainneet tänä vuonna olla enemmän kotona kuin hoidossa.

Jään lomalle huomenna. Se tarkoittaa hiljaisuutta niin blogissa kuin somessakin ainakin 1.1.2021 asti. Pidin viime vuonnakin totaalisen someloman ja se teki kyllä hyvää. Mahtavaa on ollut huomata miten paljon enemmän tänä vuonna moni meinaa pitää jouluna somesta lomaa. Jos vielä emmit, niin lupaan, että se kannattaa.

No mitä ensi vuonna? On ehkä parempi lakata lupaamasta mitään, koska niin kuin on nähty suunnitelmat on eri kuin elävä elämä. Mutta ainakin suunnitelmissa on noin muutamia mainitakseni puhua ensi vuonna pidennettystä oppivelvollisuudestä, sopeutumisvalmennuskurssista ja muista Kela-asioista, lasten ihon ja ummetuksen hoidosta, lähimatkailusta ja muista seikkailuista.

Täällä olen vaiheeksi sairastuvalla ja odotellaan koronatuloksia, ehkä tämä on kropan tapa ilmoitta, että nyt muija jalka pois kaasulta ja vaakatasoon pariksi viikoksi. Huomenna vielä kirjanpitoa kuntoon. Toivottavasti vuosi 2021 kohtelee meitä kaikkia lempeästi.

Hyvää joulua ihan kaikille!

Joulusta ei saada kaikille samanlaista tekemälläkään

Sosiaalisessa mediassa käydään myllyä joulusta. Siitä ettei kaikilla perheillä ole varaa jouluherkkuihin ja lasten lahjoihin. Kirjoitinkin tästä Instagramiin ja Facebookiin jo pienen jutun. Ajattelin, että se siitä, mutta josko saisin itsellenikin levollisemman mielen, kun olen oksentanut nämä ajatukset täällä ulos. Käyty keskustelu jää mielestäni nyt kovin varallisuuskeskeiseksi ja olisi vielä niin sanotusti yksi pikku juttu. Tai kaksi.

Arvostamani vaikuttaja Emmi Nuorgam kirjoitti Instagramin storyssa:

Varmasti jokainen vanhempi toivoisi, että oma lapsi kuuluisi joukkoon, voisi joulun jälkeen kertoa lahjoistaan ja elää ihan tavallista elämää, jossa ei tarvitsisi olla jokaisesta lahjoitetusta suihkusaippuasta kiitollinen.

Kyllä epäilemättä jokainen vanhempi toivoisi lapsen kuuluvan joukkoon, mutta ei se korjaannu sillä, että lapsi saa uuden lautapelin tai My little ponyn. Yhtäkkiä se ei ole lapsen silmissä mitään, kun kaveri kertoo saaneensa uuden pelikonsolin tai puhelimen, vaikka se lautapeli olisi maksanut viisikymppiä. Ja se on paljon rahaa se.

Ihmettelin joitain viikkoja sitten omassa somessa, miten lehdessä hyväntekeväisyyskampanjaan haastateltava sanoi, että samanlaiset vaatteet lisää yhteenkuuluvuutta ja ehkäisee kiusaamista. Silloin sain viestin, jossa äiti kertoi, että hänen 4-vuotiaan lapsensa pukeutumista ovat arvostelleet muut samanikäiset. Vaatteet on siistit, ehjät ja lapsen mielen mukaiset. Hän ei silti kokenut joukkoon kuulumisen tunnetta.

Entä lapsi, joka ei osaa puhua tai ei osaa avata lahjapaketteja? On ihan sama saako hän tuhat vai yksi pakettia, kun ne avaa vanhemmat tai avustaja. Hän ehkä osaa iloita niistä, mutta ei hän niistä kavereilleen kerro. Onko edes kavereita. Vammainen lapsi ei käy useinkaan lähikoulua eikä koe yhteenkuuluvuutta lähileikkipuiston samanikäisten lasten kanssa. Ei välttämättä juokse samaa hippaa tai koe tervetulleeksi itseään samalle hiekkalaatikolle.

On toki paljon ihmisiä, joilla ei ole varaa niihin perus hygieniatuotteisiin, kuten siihen suihkusaippuaan. Se, että toivoo lahjaksi suihkusaippuaa ei kuitenkaan kerro itsessään kurjasta elämästä. 11-vuotias kummilapseni toivoi lahjaksi rasvoja ja suihkusaippuaa, vaikka vuorenvarmasti hänellä on kotona niitä saatavilla. Toisinaan mediakin rakentaa meille todellisuutta kurjempia elämiä ja lähdemme värittämään sitä omissa mielissämme.

Ensihoidossa oli ihan hyvä näköalapaikka suomalaisiin jouluihin ja juhannuksiin.

Jonkun lapsen vanhempi on joulun sairaalassa. Toisen putkassa, kolmannen päihtyneenä, neljänen kuollut, viidenen ateisti tai jouluvihaaja ja kuudennen töissä. Lista on loputon.

Joku taas voisi luopua urasta ja kaikeasta varallisuudestaan jos vain voisi saada lapsen. Onko kohtuullista sanoa heille, että jouluttaminen on etuoikeus ja pitäisi vähän himmailla, koska kaikilla ei ole siihen varaa. Ei kaikilla ole läheisiä tai isovanhempia joiden luokse mennä, vaikka olisikin varaa matkustaa. Tai lapsi on niin sairas ettei hänen terveys kestä matkustamista tai maiseman vaihtaminen on liian iso muutos. Jonkun lapsi viettää joulunsa päiväkodissa, koska työpaikka velvoittaa päivystämään töissä. Jonkun lapsi saa jouluna papereihinsa elvytyskiellon ja toinen skuutin.

Yksinhuoltajuus ei ole aina valinta. Lapsettomuus ei ole aina valinta. Yksinäisyys ei ole aina valinta. Sairastuminen ei ole useinkaan oma valinta. Allergiat ei ole oma valinta. Ei kuusellekaan allerginen perhe saa kuusta kotiin, vaikka haluaisi ja siihen olisi varaa.

Varattomuus ei ole vain valinta. Kuinka olisi. Aika moni meistä toivoisi olevansa rikas ja ettei tarvitsisi miettiä ruokakaupassa mitä voi ostaa. Varallisuus ei kuitenkaan tuo meille yhteenkuuluvuutta, se ei poista kiusaamista eikä tee meidän joulusta onnellista ja merkityksellistä. Raha helpottaa montaa asiaa ja voi viedä monenlaista murhetta pois, mutta hyvin toimeentulevissa perheissäkin jouluna voi olla kireä ja kylmä tunnelma.

Ymmärrän, miten taloudellisesti hyvin pyyhkiviä välillä risoo heidän osoittelunsa. Tuskin heistä kukaan kaipaa sädekehää tai pyhimyksen titteliä. Rikkaat ja rikkaat yrittäjät kantavat kuitenkin aika paljon korttansa kekoon yhteiskunnan hyväksi. Antavat hyväntekeväisyyteen, maksavat huimia määriä veroja, luovat työpaikkoja omalla riskillä ja maksavat toisten työterveyshuoltoja. Ei, en ole rikas enkä rikkaasta perheestä oleva oikeistolainen, mutta tuntuu ihan älyttömältä tällainen keskustelu, jossa sanotaan, että rikkaat vaan mässäilevät epäeettisellä kinkulla ja laulavat iloisia joululauluja desingpöydän äärellä.

Olen itse kasvanut pienituloisessa perheessä ja vanhempani ovat matalasti koulutettuja. Muistan lapsuudesta, että olen miettinyt mistä ruuista nipistetään ensimmäisenä ja vastaus oli mielestäni vanhempien kahvi. Tämä naurattaa nyt. En ole koskaan nähnyt todellakaan nälkää ja minulla on ollut aina säänmukaiset vaatteet. Minun lapsilisät eivät ole menneet kuitenkaan sijoitussalkkuihin vaan vessapaperiin tai uusiin sukkiin. Lapsi ymmärtää monia asioita, mutta helposti emme ihan avaa sitä todellista tilannetta.

En ole matkustanut perheeni kanssa ulkomailla, vaikka meidän taloudessa on ollut kaksi vanhempaa. Jos koronaa ei olisi, aika moni perhe suuntaisi Thaimaahan tai jonnekin, josta minä lapsena haaveilin. Meidän perhe on käynyt viikonloppuisin ja lomilla metsässä ja retkeilemässä. Se ei ollut 20 vuotta sitten vielä trendikästä. Ei siitä kerrottu ylpeänä kavereille.

Kyllä, silti olen ja olen ollut etuoikeutettu. Minulla ei ole ollut mitään hätää. Olen saanut kokea rajatonta rakkautta ja rajoja, kannustusta ja tukea. Sivistystä on arvostettu, mutta pehmeät arvot ja kova työnteko ovat korostuneet. Olen hävennyt vanhaa pyörääni ja isosisaruksien vanhoja vaatteita päälläni. Sen sijaan, että vanhemmat olisivat hädissään miettineet miten minulle saadaan uusi pyörä ettei minua kiusata, olen saanut eväitä kuinka vastata naljailijoille.

Oli joulu tai ei lapset vertailevat toistensa talvikenkiä ja pyöräilykypäriä. Lomien jälkeisiä keskusteluja voi aikuinen kuitenkin ohjata matkojen ja materian sijaan takaisin oleelliseen: ”Kiva kun olette tulleet kaikki takaisin, mitä haluaisitte, että me tänä keväänä puuhataan koulussa tai päiväkodissa?”

Lopetetaan sanomasta, että kiusaaminen häviää ja koemme osallisuutta, kun kaikki saa lahjan ja artesaanikonvehteja pöytään. Tai että lapsen elämän merkityksellisyys kasvaa, kun joulupukki tulee tai saa koristella joulukuusen. Siihen en usko. Lähdetään miettimään ettei eriarvoisuuden kokemus kasva eliittikouluilla ja laskuvarjohyppyjen kaltaisilla harrastuksilla.

Meillä on nykyisin kova huoli, että lapsemme jää kokemuksista ja lahjoista paitsi. Jäin miettimään mistä tämä koko ilmiö kumpuaa. Ihmiset elää niin omankaltaistensa kanssa samanlaisissa sosioekonomisissa piireissä, että emme enää ymmärrä toisiamme. Sosiaalinen media kuitenkin mahdollistaa kurkistusluukun erilaisiin elämiin, mutta ei tarjoile sitä kaikkine väreineen. Näemme vain sen, jonka juuri se ihminen haluaa näyttää. Usein ne on niitä hyviä ja kauniita asioita. Ehkä totta, ehkä kaukana todellisuudesta. Siksi myös ”nykylapselle” voi olla vaikeaa selittää ettei elämä ole tasapuolista tai että kaikki mitä some tarjoilee ei ole oikeaa elämää.

Elämä ei aina rakennu ja etene niin kuin itse haluaisi tai yrittäisi elää. Elämä ei ole aina ja kaikille reilua. Oli rahaa paljon tai ei ollenkaan. Vaikka sitä olisi tulevaisuudessa yhtä paljon kaikilla, elämästä ei tule tasapuolista. Sen sijaan, että poljetaan jalkaa ja vaaditaan kaikille valtion kassasta uusia älykelloja voisikin sulkea puhelimen kokonaan. Ehkä tänään olisi hyvä päivä aloittaa kirjoittamaan yksin tai perheen kanssa kiitollisuuspäiväkirjaa. Ehkä ensi jouluna se toisikin joulumieltä enemmän kuin yksikään muovinen tai itse tehty kranssi.

Täytyypä kokeilla.

Miten puhua joulusta lapselle

Koin itsenäisyyspäivänä haikeutta, kun luin ihania perheiden ruokapöytäkeskusteluja, joissa oli pohdittu lasten kanssa mitä tarkoittaa itsenäisyys ja mitä merkitystä sillä on. Esikoiselle se merkitsi lähinnä tylsää höpötystä ja lanteita keinuttavia kappaleita telkkarista ja lippujen liehumista. 

Tänä vuonna meidän perhessä mietitään oikeastaan ensimmäistä kertaa miten puhua joulusta esikoiselle. Mistä ja miten lähteä liikkeelle neidin kanssa on vielä vähän yksi joulu itsellenikin. Yllätyksellinen ja ikuinen mysteeri. Onko joulupukki olemassa ja jos on niin mikä se on? Kuka tuo lahjat ja voisiko ne tulla jo jouluaattoaamuna? Kuka tuo joulukalenteriin uuden tarinakäärön joka aamu? 

Luulen, että joulupukista meillä tullaan puhumaan satuhahmona, ihan niin kuin Muumimaailman muumeista tai Titi-nallen talon nalleista. Mietin kuitenkin, että enhän terävöitä lapsille Muumimaailmaan mennessä, että tiedäthän sitten ettei se Niiskuneiti ole oikea, vaan siellä on sisällä ihminen. Miksi sitten joulupukki ei saisi olla niin kauan joulupukki, kun lapsi ei sitä itse ihmettele tai kyseenalaista. Aikanaan tuleviin kysymyksiin vastataan sitten niin kuin asia on, ei siinä kohtaa kannata luottamussuhdetta pilata valehtelemalla tai sepittelemällä uusia satuja joulupukin olemassaolosta.

Moni lapsi kuulee kaveriltaan ensi kertaa ettei joulupukkia ole olemassa ja toisinaan kiirehditään kertomaan totuuksia lapsille, jotta oma muru ei tulisi nolatuksi ja pettyneeksi kaverien edessä. Pitäisikö kuitenkin häpeän tunteiden minimoimisen sijaan keskittyä hänen itsetuntonsa vahvistamiseen. Olen yrittänyt miettiä asiaa niin, että minun tehtäväni nimenomaan on tuottaa pettymyksiä ja olla lapseni tukena silloin.

Mietin myös erityisen lapsen äitinä, että mitä jos hän ei koskaan kyseenalaistakaan joulupukkia? Mitä jos hän ajattelee aina vain, että se on totta ja tuo lahjat. Olisiko se hänelle vahingollista? Onhan meillä muutenkin paljon asioita joihin uskomme, mutta tiede ei niitä voi selittää.

Turhaa energiaa valuu ehkä siinäkin, että itsepintaisesti kävisi lapsen kanssa läpi kuka sukulainen tai tuttava on minkäkin paketin antanut. Harvaa pientä lasta kiinnostaa syntymäpäivillään, toiko mummi vai kummi sen uuden hienon auton. Ajattelin siis, että sitten kun lapsi itse sitä miettii niin siitä voin kertoa kuka toi nukelle vaatteita. 

Joulukalenterin yllätykset onkin sitten vaikeampi rasti itselleni. Kuka niitä tuo? Nyt olen vain sanonut, että hei tuu katsomaan sun joulukalenteria ja että siellä on taas uusi yllätys. Ei ole tarvinnut satuilla mitään. Mutta tuntuisi kyllä vähän pliisulta sanoa, että äiti ne sinne laittaa. Mutta kuka sitten? Voiko tonttu olla kuitenkin olemassa? 

Kuulin yhden perheen joulukalenterin viimeisen luukun yllätyksen sujahtavan kuusen alle ja se on se lapsen eniten toivoma lahja. Näin maaninen odottaminen on rauhoittunut ja on koko päivä aikaa leikkiä uudella lahjalla. Myös joulupäivällinen saattaa maistua vähän paremmin eikä uutta tärkeää lahjaa tarvitse hyvästellä iltatoimien ja yliväsymyksen lähestyessä. Tämä voisi olla hyvä. Tai sitten koko lahjahässäkkä jo heti aamulla. Silloin ei myöskään olisi joulupäivällisen jälkeen kiirettä alkaa kasaamaan astioita ja itseään, jotta lapset ehtisi hetken tutkia niitä lahjoja ennenkö on jo aivan yliväsynyt. 

Siskollani on jo vanhempia lapsia ja lahja- ja joulupukkipolitiikka on tullut pohdittua aiemminkin. Hän sanoi minusta kivasti lapsille. Ei joulupukkiin tarvitse uskoa, mutta joulun taikaan voi uskoa. Mitä se kenellekin tarkoittaa on täysin vapaata ja lapsen mielikuvituksen varassa. Sitä ei tarvitse kenenkään riistää tai yrittää selittää onko se totta vai ei. Kyllä sitä itsellekin tulee sellainen kutkutus, kun ilta koittaa, vaikka tiedänkin kuka minun uudet villasukat on paketoinut. 

Käsitys joulusta rakentuu omien kokemusten ja muistojen kautta. Jos sellaisia ei vielä ole tai niitä ei muista niin ei ehkä ole kovin merkityksellistä miettiä uskooko lapseni joulupukkiin vai ei. Ehkä ei olekaan tärkeää yrittää selvittää totuuksia lapselle, vaan luoda yhdessäololla ja -tekemisellä se oman perheen näköinen joulu. Toivottavasti niitä muistellaan muutaman vuoden päästä. 

Minun täytyy valita oman vanhemmuuteni taistelut

Mustikkaa sukassa, repaleiset kirjan sivut, reikiintyneitä vaatekappaleita, lähmäiset ikkunat ja peilit.

Muistan vieläkin, kun sanoin äidilleni ettei minun kodissani loju keittiössä paperikasoja, vaan kaikki on omissa kansioissa tiptop. Osittain tämä on toteutunut ja edelleen siellä täällä lojuvat paperikasat saavat ahdistumaan ja muistamaan teiniuhmani.

Kodissani lojuu kuitenkin aika monta muutakin kasaa joka päivä; lelu-, kirja-, vaate-, pyykki-, hiekka-, pöly- ja ihmiskasoja. Ennen vanhemmuutta minulla oli jokaisesta kasasta selkeä näkemys ja miten ne huollettaisiin. Lelut olisi omissa kasoissa, kirjat kaapissa pituusjärjestyksessä, vaatteet henkareissa värisuorassa, jääkaapin ja aterinlaatikon pohjilla ei olisi epämääräisiä muruja ja tahmoja. Varisinkin lapset siivoisi aina omat jälkensä ja menisi itsenäisesti nukkumaan.

Minun päässäni kukaan ei ilmeisesti koskaan sairastellut, ollut kiireinen, väsynyt tai muuten vaan sellaisella tuulella ettei huvita.

Ajattelin myös, että sotkua vielä sietäisin, mutta en likaisuutta. Nyt vessan lattiasta on edelleen hinkkaamatta ne kynsilakat, jotka sinne levisi, kun tiputin purkin kesällä kaakelille. Telkkaritasolla on edelleen se mukirinkula, jonka pyyhkimistä olen ajatellut aina sen hetken kun se silmiini on osunut. On se sohvan alusta, joka ei lopeta imaisemasta kitusiinsa kiloa hiekkaa, yksittäisiä sukkia, ja kaikkea jonka sinne vain saa tungettua pikkuisilla sormilla. On parempi kulkea sukat jalassa, kun tuntea kaikki pikkumurut jalkapohjassa. Hetken ylpeyttä toi yksi tyhjä taso, kunnes kääntää selkänsä ja taas oli pyykkejä täynnä toinen taso.

Hieraisen silmiäni, kun näen Instagramissa lasten kirjahyllyn kirjat, joiden kulmat ei repsota mistään suunnasta, lelut ovat oikeissa laatikoissa loogisesti, valkoisissa villamatoissa ja kangassohvissa ei näy läikän läikkää tai nukan nukkaa. Mietin kuumeisesti mitä tutorialissa siivotaan, kun en näe mitään siivottavaa. Ai tuollaistakin voi olla lapsiperheissä. Vau.

Kuvat ovat keväältä, kun teimme terassipuutarhan esikoisen kanssa. Tämä oli kaupallinen yhteistyön Kekkilän kanssa

Aina on olemassa vaihtoehto. Onko se oikea, kokeilemalla selviää. Olen luonut arjelleni uudet standardit ja madaltanut omaa rimaa. Rajusti. Minun on täytynyt hyväksyä, että en psyty olemaan sellainen nainen ja vanhempi, joka haluaisin päässäni olla. Sotku ja lika tuntuu edelleen masentavalta, kuivunut puuro syöttötuolissa ketuttaa joka kerta yhtä paljon ja ulkoa ajautuva hiekka ei koskaan pysähdy eteiseen ja tuntuu ajatuvan omienkin vaatteiden alle hiertämään.

Jokaisella on saman verran tunteja päivässä – sanotaan. Näin on, mutta se miten pystymme ne tunnit käyttämään ei ole vain itsestämme kiinni. Joku saattaa laittaa ruokaa samalla tai jopa lukea kun toisilla taas on lapsia, jotka ei osaa tai pysty leikkimään itsenäisesti. Usein ihaillaan, miten paljon touhuilen esikoisen kanssa. Todellisuudessa minulla ei ole ollut muita vaihtoehtoja, koska hän on vasta nyt alkanut leikkimään itsenäisesti. Ajattelemalla, että minun pitäisi pystyä samaan kuin muut ei palvele ketään, vähiten itseäni. Olen kateellinen aina välillä, mutta se ei tee arjestani merkityksellistä. Yhteiset puuhailut ja lattialla painimiset sen sijaan tekevät. Olkoonkin puuhailujen jälkeen koti siivoton ja lattia jolla lojutaan hiekassa.

Siisteyttä ja harmoniaa rakastava sieluni taistelee menevän ja puuhaavan luonteeni kanssa. Sekoitetaanpa tähän vielä puolituntinen, kun olisi rauhaisaa, mutta ei vaan saa mitään aikaiseksi. Sen sijaan, että korkkaisi glögin tai lähtisi ulkoilemaan vaikka vesisateeseen pyörii ympyrää, selaa Instagramia ja miettii miksi on niin samperin saamaton. Joka päivä täytyy tehdä valintoja mitä tekee ja mitä jättää tekemättä, koska kaikkea en kuulemma voi saada.

Ulkoistanko puolisoni ja lapseni vaatteiden viikkauksesta, jotta pinot näyttäisi siltä kun haluan vai antaisinko kaikkien olla osallisia omalla tavallaan, vaikka t-paidat onkin pitkähihoisten kanssa samassa pinossa tai minun pikkarit löytyykin esikoisen pikkarilaatikosta.

Annanko lasten tutkia lelulaatikoita itse, vai käymmekö aina leikkitaulun kautta yhdessä miettimään mikä leikki valitaan, jonka jälkeen vapautan munalukkojen takaa ne tietyt lelut.

Kontrolloinko lapsen lukemista, josta hän nauttii ja johon hän hakeutuu itsenäisesti. Vai annanko tutkia rauhassa ja itse, vaikka välillä sivut repeilee ja kirjat lentää kaaressa olan yli lommoille.

Alanko hiljaisuuden jälkeen vaivaamaan juurileipää vai luenko kirjaa, jonka nimi ei ole Pupu Tupuna tai Eläinsatuja.

Annanko katsoa vielä yhden ylimääräisen Nallen telkkarista, vaikka juuri hetki sitten olin sanonut lapsille, että nyt on viimeinen.

Jäänkö sisälle lasten kanssa koko päiväksi, vaikka tiedän sen seuraukset, jotka ei miellytä ketään.

Valitsenko pakastejuurekset keittoon ja makaan Pikku kakkosen ajan sohvalla lasten kanssa vai kuorinko hiki hatussa luomuporkkanoita.

Ahdistunko lakanoista, jotka on olleet käytössä jo kuukauden vai toteanko, että hyvin niillä nukkuu vielä yhden viikon ja köllähdän puolison kainaloon.

Imuroinko yhdessä lasten kanssa vai hankinko robotti-imurin ja lähden sillä välin luontopolulle.

Missään näistä vaihtoehdoista ei ole mitään väärää. Haluaisin tehdä kaiken tämän, molemmat puolet ja vaikka mitä muuta. Haluaisin antaa lasten harjoitella luovuutta ja tutkia ja samalla pitää kodin mintissä. Haluaisin treenata maratonia, leipoa kaikki leivät itse ja lukea elämäkertoja. Haluaisin syödä vain itsekasvatettua luomuruokaa, metsästää riistan pöytään ja kalastaa kalan. Haluaisin näyttää aina eteeriseltä ja nukkua yhdeksän ja puoli tuntia yössä. Haluaisin juoda viiniä ja tanssia aamuviiteen ystävien kanssa ja sen jälkeen lähteä vaeltamaan. Haluaisin asua maalla ja kuitenkin nauttia kaupunkikulttuurista. Haluasin ehtiä korjaamaan lasten vaatteet ja neuloa villapaidan. Haluaisin tehdä havukranssin oveen ja vuorata kodin ja pihan valoilla, jotta pimeys ei tunnu enää missään. HALUAN KAIKEN.

Ristiäiskakku, vuosi sitten. Kääk.

Mutta niin kauan kun kaikkea en voi tehdä, valitsen sen joka tuo minulle enemmän iloa ja joka antaa minulle enemmän voimaa.

Siispä kun nyt flunssanenäisenä ja koronatuloksia odotellessa mietin viikonloppua jos ja kun toivottavasti olemme jo terveitä. Kumpi tuo enemmän voimia – ne lojuvat parittomat sukat vai lapsien kanssa yhdessä lojuminen. Entä pitäisikö viikonloppu siivota kaappeja vai lähteä puolison matkaan Helsinkiin ja tavata ystävä ja illalla nauttia kahdenkeskeisestä ajasta puolison kanssa? Siinäpä vasta kysymys.

Minun täytyy valita vanhemmuuteni taistelut. Ja välillä nostettava kädet pystyyn ja livistettävä hetkeksi pakoon.

1 2 3 4