Elämä

Minun täytyy valita oman vanhemmuuteni taistelut

Mustikkaa sukassa, repaleiset kirjan sivut, reikiintyneitä vaatekappaleita, lähmäiset ikkunat ja peilit.

Muistan vieläkin, kun sanoin äidilleni ettei minun kodissani loju keittiössä paperikasoja, vaan kaikki on omissa kansioissa tiptop. Osittain tämä on toteutunut ja edelleen siellä täällä lojuvat paperikasat saavat ahdistumaan ja muistamaan teiniuhmani.

Kodissani lojuu kuitenkin aika monta muutakin kasaa joka päivä; lelu-, kirja-, vaate-, pyykki-, hiekka-, pöly- ja ihmiskasoja. Ennen vanhemmuutta minulla oli jokaisesta kasasta selkeä näkemys ja miten ne huollettaisiin. Lelut olisi omissa kasoissa, kirjat kaapissa pituusjärjestyksessä, vaatteet henkareissa värisuorassa, jääkaapin ja aterinlaatikon pohjilla ei olisi epämääräisiä muruja ja tahmoja. Varisinkin lapset siivoisi aina omat jälkensä ja menisi itsenäisesti nukkumaan.

Minun päässäni kukaan ei ilmeisesti koskaan sairastellut, ollut kiireinen, väsynyt tai muuten vaan sellaisella tuulella ettei huvita.

Ajattelin myös, että sotkua vielä sietäisin, mutta en likaisuutta. Nyt vessan lattiasta on edelleen hinkkaamatta ne kynsilakat, jotka sinne levisi, kun tiputin purkin kesällä kaakelille. Telkkaritasolla on edelleen se mukirinkula, jonka pyyhkimistä olen ajatellut aina sen hetken kun se silmiini on osunut. On se sohvan alusta, joka ei lopeta imaisemasta kitusiinsa kiloa hiekkaa, yksittäisiä sukkia, ja kaikkea jonka sinne vain saa tungettua pikkuisilla sormilla. On parempi kulkea sukat jalassa, kun tuntea kaikki pikkumurut jalkapohjassa. Hetken ylpeyttä toi yksi tyhjä taso, kunnes kääntää selkänsä ja taas oli pyykkejä täynnä toinen taso.

Hieraisen silmiäni, kun näen Instagramissa lasten kirjahyllyn kirjat, joiden kulmat ei repsota mistään suunnasta, lelut ovat oikeissa laatikoissa loogisesti, valkoisissa villamatoissa ja kangassohvissa ei näy läikän läikkää tai nukan nukkaa. Mietin kuumeisesti mitä tutorialissa siivotaan, kun en näe mitään siivottavaa. Ai tuollaistakin voi olla lapsiperheissä. Vau.

Kuvat ovat keväältä, kun teimme terassipuutarhan esikoisen kanssa. Tämä oli kaupallinen yhteistyön Kekkilän kanssa

Aina on olemassa vaihtoehto. Onko se oikea, kokeilemalla selviää. Olen luonut arjelleni uudet standardit ja madaltanut omaa rimaa. Rajusti. Minun on täytynyt hyväksyä, että en psyty olemaan sellainen nainen ja vanhempi, joka haluaisin päässäni olla. Sotku ja lika tuntuu edelleen masentavalta, kuivunut puuro syöttötuolissa ketuttaa joka kerta yhtä paljon ja ulkoa ajautuva hiekka ei koskaan pysähdy eteiseen ja tuntuu ajatuvan omienkin vaatteiden alle hiertämään.

Jokaisella on saman verran tunteja päivässä – sanotaan. Näin on, mutta se miten pystymme ne tunnit käyttämään ei ole vain itsestämme kiinni. Joku saattaa laittaa ruokaa samalla tai jopa lukea kun toisilla taas on lapsia, jotka ei osaa tai pysty leikkimään itsenäisesti. Usein ihaillaan, miten paljon touhuilen esikoisen kanssa. Todellisuudessa minulla ei ole ollut muita vaihtoehtoja, koska hän on vasta nyt alkanut leikkimään itsenäisesti. Ajattelemalla, että minun pitäisi pystyä samaan kuin muut ei palvele ketään, vähiten itseäni. Olen kateellinen aina välillä, mutta se ei tee arjestani merkityksellistä. Yhteiset puuhailut ja lattialla painimiset sen sijaan tekevät. Olkoonkin puuhailujen jälkeen koti siivoton ja lattia jolla lojutaan hiekassa.

Siisteyttä ja harmoniaa rakastava sieluni taistelee menevän ja puuhaavan luonteeni kanssa. Sekoitetaanpa tähän vielä puolituntinen, kun olisi rauhaisaa, mutta ei vaan saa mitään aikaiseksi. Sen sijaan, että korkkaisi glögin tai lähtisi ulkoilemaan vaikka vesisateeseen pyörii ympyrää, selaa Instagramia ja miettii miksi on niin samperin saamaton. Joka päivä täytyy tehdä valintoja mitä tekee ja mitä jättää tekemättä, koska kaikkea en kuulemma voi saada.

Ulkoistanko puolisoni ja lapseni vaatteiden viikkauksesta, jotta pinot näyttäisi siltä kun haluan vai antaisinko kaikkien olla osallisia omalla tavallaan, vaikka t-paidat onkin pitkähihoisten kanssa samassa pinossa tai minun pikkarit löytyykin esikoisen pikkarilaatikosta.

Annanko lasten tutkia lelulaatikoita itse, vai käymmekö aina leikkitaulun kautta yhdessä miettimään mikä leikki valitaan, jonka jälkeen vapautan munalukkojen takaa ne tietyt lelut.

Kontrolloinko lapsen lukemista, josta hän nauttii ja johon hän hakeutuu itsenäisesti. Vai annanko tutkia rauhassa ja itse, vaikka välillä sivut repeilee ja kirjat lentää kaaressa olan yli lommoille.

Alanko hiljaisuuden jälkeen vaivaamaan juurileipää vai luenko kirjaa, jonka nimi ei ole Pupu Tupuna tai Eläinsatuja.

Annanko katsoa vielä yhden ylimääräisen Nallen telkkarista, vaikka juuri hetki sitten olin sanonut lapsille, että nyt on viimeinen.

Jäänkö sisälle lasten kanssa koko päiväksi, vaikka tiedän sen seuraukset, jotka ei miellytä ketään.

Valitsenko pakastejuurekset keittoon ja makaan Pikku kakkosen ajan sohvalla lasten kanssa vai kuorinko hiki hatussa luomuporkkanoita.

Ahdistunko lakanoista, jotka on olleet käytössä jo kuukauden vai toteanko, että hyvin niillä nukkuu vielä yhden viikon ja köllähdän puolison kainaloon.

Imuroinko yhdessä lasten kanssa vai hankinko robotti-imurin ja lähden sillä välin luontopolulle.

Missään näistä vaihtoehdoista ei ole mitään väärää. Haluaisin tehdä kaiken tämän, molemmat puolet ja vaikka mitä muuta. Haluaisin antaa lasten harjoitella luovuutta ja tutkia ja samalla pitää kodin mintissä. Haluaisin treenata maratonia, leipoa kaikki leivät itse ja lukea elämäkertoja. Haluaisin syödä vain itsekasvatettua luomuruokaa, metsästää riistan pöytään ja kalastaa kalan. Haluaisin näyttää aina eteeriseltä ja nukkua yhdeksän ja puoli tuntia yössä. Haluaisin juoda viiniä ja tanssia aamuviiteen ystävien kanssa ja sen jälkeen lähteä vaeltamaan. Haluaisin asua maalla ja kuitenkin nauttia kaupunkikulttuurista. Haluasin ehtiä korjaamaan lasten vaatteet ja neuloa villapaidan. Haluaisin tehdä havukranssin oveen ja vuorata kodin ja pihan valoilla, jotta pimeys ei tunnu enää missään. HALUAN KAIKEN.

Ristiäiskakku, vuosi sitten. Kääk.

Mutta niin kauan kun kaikkea en voi tehdä, valitsen sen joka tuo minulle enemmän iloa ja joka antaa minulle enemmän voimaa.

Siispä kun nyt flunssanenäisenä ja koronatuloksia odotellessa mietin viikonloppua jos ja kun toivottavasti olemme jo terveitä. Kumpi tuo enemmän voimia – ne lojuvat parittomat sukat vai lapsien kanssa yhdessä lojuminen. Entä pitäisikö viikonloppu siivota kaappeja vai lähteä puolison matkaan Helsinkiin ja tavata ystävä ja illalla nauttia kahdenkeskeisestä ajasta puolison kanssa? Siinäpä vasta kysymys.

Minun täytyy valita vanhemmuuteni taistelut. Ja välillä nostettava kädet pystyyn ja livistettävä hetkeksi pakoon.

Talven to do lista

Tajusin miten keväällä mietitään takatalvea, mutta syyskuun helteissä harvempi marisi saati puhui takakesästä. Etelän vähälumiset talvet on saaneet minut miettimään miten pimeästä ja märästä talvesta saisi iloa irti. Päätin tehdä talvelle oman to do listan puuhailuista, jotka eivät vaadi lunta ja pakkasta. Bonarina tulee sitten ne perinteiset lumessa ja jäällä puuhastelut jos sellaista eteläänkin suodaan.

Minähän olen vannoutunut listojen tekijä ja perinteeksi on muodostunutkin tehdä aina kesää vasten to do-lista.

KOTOILU

  • Vanhojen valokuvien katselu yhdessä. Mikään ei ollut lapsena parempaa kun ihmetellä oman äidin ja isän hääkuvia ja omia lapsuuskuvia. Pitäisi myös saada aikaiseksi tehdä uusia kuvakirjoja, joita ihmetellä lasten kanssa.
  • Kirjoja luettuna tai äänikirjoina. Yksin ja yhdessä.
  • Lautapelejä koko perheellä tai kaveriporukalla. Joka kerta yksi saa valita pelin jota pelataan.
  • Taskulamppupiilosta tai ihan perinteistä. Jos on jo pimeää valmiiksi niin miksei katkaisisi loppujakin tuikkuja.
  • Vuorotellen kaikkien lemppariruokia ja sunnuntaisin vaikka yhdessä seuraavan viikon ruokalistan miettiminen
  • Joulupipareiden leivontaa
  • Kyselin Instagramissa onko ollut jotain lastenohjelmia, joita on lapsena pelännyt. Mulle tuli kauhea Disney-leffakuume. Haluaisin katsoa jotain lapsuuden tärkeitä elokuvia ja toivottavasti lapsetkin vähän innostuisi. Ainakin Helen Keller on toivelistalla.
  • Unelmakartan teko. Tämä voisi pimeänä iltana helpottaa, kun voisi katsella lehtien kuvia ja miettiä mitä tulevaisuuden unelmia minulla on.
  • Tunnekorttien avulla tunteiden miettimistä lasten kanssa. Ilmaiset tunnekorit voi käydä tulostamassa täältä.
  • Joogamaton levittäminen olohuoneeseen tai leuanveto-haasteen vastaanottamine. Tai molemmat.
  • Ei ne tuodut mangot yhtään samalta maistu kuin turkoosien vesien äärellä, mutta silti voi matkustuskaipuuta helpottaa tekemällä aistimatkan kotona. Teemailta Santorinin auringonlaskuun tai Vietnamin katukeittiöön. Kaupasta shoppailee eksoottisia hedelmiä ja jos lapset on sen ikäisiä, niin voisi vaikka arvuutella mikä on mikäkin hedelmä ja missä niitä kasvaa.
  • Sadetanssi. Alasti tietty. Jos vaan sataa, sataa ja sataa niin sauna päälle ja tanssimaan sateeseen. Mikään ei ollut lapsena hauskempaa. Jos se tarkoittaisi kerrostalon sisäpihalla pörräämistä niin voisi harkita vaikka saunan vuokraamista jostain keskeltä ei mitään. Yksin tai kavereiden kanssa.

MUSIIKKIA JA MUUTA KULTTUURIA

Olen viime aikoina herännyt siihen miten paljon kaipaan livemusiikin kosketusta sieluun asti.

  • Livemusiikkia yksin ja lasten kanssa. 
  • Teatterista ja muista kulttuurijutuista saan valtavasti voimaa ja ne ovat itselleni paikka antautua ja latautua itseni kanssa.
  • Kirjastoon haahuilemaan. Mitä jos lähtisikin lasten kanssa eri kirjastoon kuin siihen lähikirjastoon.
  • Kirkoissa järjestetään varsinkin joulun alla ihania konsertteja. Kauneimmat joululaulut on varmasti monille tuttuja, mutta myös erilaisia artisteja vierailee monissa kirkoissa.
  • Vanhan suurtorin joulumarkkinoilla voisi käydä vähän tunnelmoimassa joulua.
  • Laitan ravintolaillalliset tähän kategoriaan, koska kyllä se kulttuurin piikkiin menee. Lapset jää kotiin, mutta toivottavasti pääsisi tukemaan muutamasti ravintolaelämän pystyssä pysymistä.

LIIKUNTA

  • Luistelemaan sisähalliin, esimerkiksi Turun yleisövuorot löytyvät Turun tapahtumakalenterista
  • Johonkin seikkailumaahan tai Superparkkiin. Turussa lasten liikunnan ihmemaa on auki, mutta siellä on erikoisjärjestelyt ja ennakkoilmoittautuminen
  • Uimaan. Riski korona-altistumiseen on uima-altaassa ilmeisesti jopa pienempi kuin muissa julkisissa tiloissa altaiden sisältämien kemikaalien vuoksi.
  • Retkeilyä. Jos ei ole lunta, metsässä ja kaikkialla retkeily on lasten kanssa mahdollista edelleen tammikuussa.
  • Saunomista ja ehkä avantouinnin harjoittelua. Haluaisin olla kunnon avantouimari, mutta olen kyllä melko nynnerö ainakin vielä niissä hommissa. Pitäisi varmaan aloittaa totuttelu, että ui ympäri vuoden luonnonvesissä niin se keho tottuisi pikku hiljaa. Tai sitten menen ja nautin vain tunnelmasta. Mitä jos lähtisikin koko perheellä? Tai neidin kanssa? Tai sitten otamme ja lähdemme kaksin miehen kanssa? Saas nähdä.

MAISEMAN VAIHTAMINEN

  • Road trip. Miksi vain kesällä road tripataan. Miksei voisi lähteä ajelemaan vaikka johonkin uuteen paikkaan, jossa käy syömässä tai jos sää sallii niin omat eväät ja katselemaan merta rantakallioille. Toki alueiden koronatilanteita täytyy tarkkailla.
  • Hotelliyö tai Air bnb kämpän vuokraus ja pois arjen normeja. Päivä turistina omassa kunnassa tai täysin vieraassa kaupungissa.
  • Meillä marraskuussa tulossa sopeutumisvalmennuskurssi Oulussa ja toivon varpaat ja sormet ristissä ettei se peruuntuisi.
  • Olemme buukanneet myös täyshoitoloman joulun jälkeiselle ajalle. Pidin viime vuonna somettomat kaksi viikkoa viime joulun aikaan. Mietin pitäisikö tehdä samat tänä vuonna.
  • Jos tilanne sallii niin ja varsinkin jos etelässä ei ole lunta koko talvena siintää haaveissa keväinen lumiloma pohjoisessa.

Mitä muuta kivaa vois keksiä marraskuun pimeyteen ja kevään heräämistä odotellessa?

Parisuhteen kymppisynttärit

Häämatkalla – Phu Quoc

Meidän parisuhde täytti pyöreitä. Meidän yhteisen taipaleen kymppisynttäreitä juhlistimme viime viikonloppuna Teijon kansallispuistossa maastopyöräillen ja illalla saunoen ja poreammeessa kelluen.

Mietimme usein meidän yhteistä matkaamme. Mitä kaikkea siihen on mahtunutkaan. Nyt mietin millainen on ollut matkani mieheni kanssa. Ainakin 10 vuotta pitkä. Vai 10 vuotta lyhyt. Sekä että.

Kuvista päätellen meillä olisi paljon yhteistä matkustelua taustalla. Todellisuudessa arki oli harrastamista, opiskeluja, valmistumisia, töitä ja taas opiskeluita. Siinä ohessa esikoisen syntymä ja elämän heittäminenkin ihan uudenlaiseen vuoristorataan. Toki sinne on mahtunut paljon retkeilyä ja matkustamista lähelle ja kauas, mutta arkikuvia on tullut otettua paljon vähemmän. Miksi oi miksi. Olen ennenkin kirjoittanut, että kuvatkaa arkea ja sanon sen taas.

Tykkään usein tentata miestäni kysymällä vaikka viisi lempparireissua, jotka hänelle tulee ensimmäisenä mieleen. Tai viisi paikkaa, jonne hän haluaisi minut viedä. Tai kymmenen asiaa, jotta haluaisi minun kanssani tehdä. Nyt halusin hirmu kekseliäästi jakaa kymmenen asiaa, jotka tulevat itselleni ensimmäisenä mieleen parisuhteestamme.

Zansibar, Tanzania
Hot springs Tanzania

1. VAPAUS

Vaikka me ollaankin oltu niitä teinejä jotka käy samaan aikaan suihkussa, ollaan me myös oltu niitä, jotka on olleet pitkiäkin aikoja erossa toisistaan. Meidän parisuhteen aikana olen itse ollut vaihdossa sekä Iso-Britanniassa että Afrikassa. Ex-poikkis eli nykyinen aviomies oli taas kova lentopalloilija ja oma hevibändi vei pitkin poikin.

Monesta saattoi tuntua hassulta, että lähdin kuukausi häiden jälkeen ilman miestäni vaihtoon Afrikkaan. Se kuitenkin kuvaa hyvin meidän parisuhdetta ja tuoretta avioliittoa. Tahto sitoutua toiseen, mutta vapaus elää ja kulkea kohti omia unelmia. Arjessa vapaus on meillä sitä, että molemmilla on omia kiinnostuksenkohteita, jotka ei toista niin kiinnosta.

2. ARVOSTUS JA SEN OSOITTAMINEN

Me kehutaan ja kiitetään toisiamme. Mies on sanonut, että ei jokaisesta roskapussin viemisestä tarvitse kiittää. Hän kuitenkin tietää miten kiitollinen olen siitä ettei meidän perheessä väännetä kotitöistä. Ja silti kyllä ne pienet arjen huomaamiset tuntuu kivalta. Valmiiksi ladattu kahvi. Hinkattu keittiö tai vessanpytty. Lempparileivos kaupasta. Kun asioista tulee itsestäänselvyyksiä, on hyvä muistaa nipistää itseään välillä ettei ne todella ole sitä. Kertoa miten ihanaa on tulla huomatuksi ja että toinen jakaa arjen taakkaa kanssani.

Lähdössä Helsingistä kohti Tansaniaa

3. TIEDÄMME ETTÄ TEEMME KAIKKEMME

Totta kai mekin nillitetään niistä lojuvista sukista. Meidän ei ole kuitenkaan tarvinnut tehdä tiskivuoroja. Se tekee joka ehtii ja osaa. Meillä minä hoidan lasten paperiasiat pääasiassa, kun taas mies hoitaa autoon ja taloon liittyvät paperiasiat. Yritämme puolin ja toisin pitää kärryillä kuitenkin toisemme, mutta on myös turhaa kuluttaa omia voimavaroja sellaiseen, jonka toinen hoitaa nopeammin.

Meillä onkin ehkä ollut ongelma enemmän se, että jos toinen häärää ja toinen makaa sohvalla niin toiselle tulee huono omatunto. Tästäkin onneksi pikku hiljaa ollaan päästy pois. Molemmat on perusluonteeltaan kuitenkin sellaisia häärääjiä ja sitten kun näkee toisen makaavan sohvalla tietää ettei hän ole siinä laiskuuttaan, vaan että häntä oikeasti väsyttää tai tarvitsee breikin.

4. SAMALLA PUOLELLA

Tätä meidän on pitänyt harjoitella enkä tiedä olemmeko siinä valmiita vieläkään. Tiedämme saavamme toiselta vankkumattoman tuen kahden kesken, mutta muiden seurassa olemme toisinaan vähätellyt toistemme ajatuksia tai mielipiteitä. Luulen tämän olevan sellaista, joka iän mukana lisääntyy. Se ettei toisten mielipiteet omasta elämästä ja valinnoista enää kiinnosta. Mutta koska ei voi olla viisikymppisen itseluottamusta, mennään tällä kaksikymppisen itseluottamuksella.

Häämatkalta Moskovan kentältä vaihto kohti Ho chi Minh cityä

5. HUUMORI

Jos huumori loppuisi, loppuisiko rakkauskin. En tiedä, mutta luulen että jossain vaiheessa loppuisi. Ainakin minusta tuntuu hurjan hyvältä kun saan nauraa maha kippurassa mieheni kanssa. Meistä ei kumpikaan ole mitään läpänheittäjiä. Enemmänkin meidän vitsit on tilannekomiikkaa, sanailua ja itselle ja toisen toilailuille nauramista.

6. INNOSTUS JA UTELIAISUUS ELÄMÄÄN

Tämä auttaa pitämään meidän parisuhteen tuoreena. Molemmat innostuu helposti uusista asioista ja boostaamme toisiamme menemään epämukavuusalueelle ja kokeilla uusia asioita. Poikkeustilan parisuhteesta kertoessani kerroinkin, että meillä on pyrkimys kuukausittain viettää kahdenkeskeistä aikaa. Tarkoituksena on, että vuorotellen toinen järjestää ohjelmaa. Ne ei ole mitään laskuvarjohyppyjä, mutta ollaan yritetty tehdä erilaisia ja uusia juttuja. Tänä vuonna ollaan oltu pelaamassa padelia, melomassa, boulderoimassa, leffassa ja laitettu kotona ruokaa, jota lapset ei syö, käyty Tuomiokirkon terassilla ihailemassa kesää ja haettu noutoruokaa.

Esikoisen ensimmäinen lentomatka Prahaan

7. LUOTTAMUS TOISIAMME JA ELÄMÄÄ KOHTAAN

Me nauretaan usein sitä, että sitten kun toisen mieli vetää pohjamudissa niin toisella on lennokas meno ja päinvastoin. Sitten me vuoronperään tsempataan toisiamme. Molemmat meistä on taipuvaisia stressiin, mutta meillä on silti jokseenkin mutkaton suhtautuminen elämää kohtaan.

Esikoisen ollessa sairaalassa syntymän jälkeen me käytiin Taiteiden yössä ja pyöräiltiin Seurasaareen viinille. En muista olenko juuri edes puhunut tästä, koska hävetti ajatus siitä, että oma lapsi on sairaalassa ja minä vain viinittelen ja viiletän turistina Helsingissä. Mutta kuka minun majapaikan sohvannurkassa ahdistumisesta ja murehtimisesta olisi hyötynyt. Vähiten varmasti tyttäreni.

8. LÄHEISYYS JA ETÄISYYS

Olemme olleet pitkiäkin aikoja erossa toisistamme, mutta toisaalta eläneet aina hyvin tiiviisti yhdessä. Lasten mukanaan tuoma toisinaan tuleva läheisyysähky helposti etäännyttää. Me ollaan pyritty kuitenkin halimaan, pussailemaan, pitämään kädestä ja vaan olemaan. Toisaalta jos läheisyys ei ole tuntunut hyvältä myös sen sanominen toiselle on ollut tärkeää.

Läheisyys voi olla muutakin kuin kosketus. Kumpikaan ei lähde koskaan eteisestä sanaakaan sanomatta tai katsekontaktia ottamatta. Itse olen huono soittelemaan keskellä päivää tai ottamaan videopuhelua, mutta toisinaan niillekin on aikansa ja paikkansa. Meillä tämä taitaa kyllä liittyä enemmän siihen, että puoliso haluaa nähdä pitkien työpäivien aikana lapset hereillä, ei niinkään minua.

9. LUONTO JA LIIKUNTA JA YRITTÄJYYS

Jos näissä asioissa meillä ei mätsäis niin uskon myös että aika monet meidän elämän arvot ei mätsäis. Häneltä ei löydy intohimoa sienestystä ja marjastusta kohtaan, mutta se ei ole merkittävää. Se on miten luonnon ja liikunnan kokee.

Tähän nivoutuu ehkä myös luontevan epäluontevasti lapset, jotka kuuluu hyvin vahvasti osaksi meitä, vaikka eivät olekaan meidän parisuhdetta. Se, että meillä on yhteinen ajatus ettei ole olemassa mitään ”elämää lasten jälkeen”, vaan elämä on nyt ja me eletään itsemme näköistä elämää. Lasten ehdoilla, mutta itseämme ja toisiamme unohtamatta.

Yrittäjyys on myös asia, joka koetaan monesti uhkana perheelle ja parisuhteelle. Olemme puolitosissaan sanoneet ettei meille mahdu kahta yrittäjää. Ja niin vain kävi. Uskon intohimojen ja kehitykseen pyrkivä mielemme on vienyt meidät molemmat yrittäjiksi. Ja varmasti juuremme. Olkoonkin yrittäjyys elämäntapa, tarvitsee siitäkin taukoa. Olen ylpeä puolisostani, joka on yrittäjänäkin ja varsinkin tänä outona ja talouteen kovasti vaikuttaneena vuotena tehnyt töitä sen eteen, että voi pitää myös lomaa.

10. MUISTELLAAN TAAKSEPÄIN, KATSOTAAN ETEENPÄIN

Meidän yhteiselle matkalle on mahtunut yhtä ja toista. Sairastumisia, epäonnistuneita yrityksiä ja vaikeita ajanjaksoja. Usein puhumme siitä miten ”mitä tekisin elämässäni toisin” puhe on ihan hassua. Ei me oltaisi tässä pisteessä jos niitä kokemuksia ja opetuksia ei olisi ollut. Kaikesta on selvitty. Me haaveillaan, suunnitellaan, perutaan ja taas suunnitellaan.

Muisteltiin juuri viikonloppuna, kun olimme ensimmäistä kertaa kahdestaan asuntoautoilemassa, miten me haaveiltiin ylipäänsä asuntoautosta vielä vähän yli vuosi sitten. Sitten kun tekeekin töitä ja näkee asioissa mahdollisuuksia haaveista voikin tulla totta.

Miksi sinä olet parisuhteessa juuri hänen kanssaan? Mitä sulla tulee ensimmäisenä mieleen teidän parisuhdetta kannattelevista asioista? Tai yksineläjänä elämästäsi. Miten kuvailisit sitä?

Näytin eilen illalla tämän tekstin puolisolleni pitkän työpäivän jälkeen myöhään illalla. Oli ihana nähdä se hymy väsyneillä kasvoilla, jonka tämä sai aikaan. Kirjoita sinäkin sun ajatukset ylös ja anna ne sun puolisolle luettavaksi.

Ps. Olis ihanaa jos tuut kertomaan mulle millaisen reaktion sait aikaan.

Missä se uusi arki luuraa?

Kurkkua kuristi, kun perhepäivähoitopaikan päätös tuli sähköpostiin. Onko minun vauvani menossa hoitoon vieraan ihmisen luo? Tai vaapero, taapero vai mikä hän nyt on.

Tyynnyttelin itseäni ajattelemalla, että arkeamme varmasti pitkässä juoksussa tulee helpottamaan, että kuopus aloittaa osittain hoidon, jotta minäkin pystyn tekemään töitä. Vaikka asiasta on ollut täysin varma jo pitkään, miten se yhtäkkiä tuntuukin niin pahalta, kun todellisuus lähestyy aivan nurkan takana.

Eniten tässä paletissa jännitti se, että kuopus ei mahtunut samaan päiväkotiin esikoisen kanssa, vaan häntä tarvitsee kuskata aika paljon pidemmälle kuin kivenheiton päähän. Aurinkoisena päivänä asia tuntuu kevyeltä, mutta mieleeni hiipii väistämättä ne päivät, kun vettä tulee taivaantäydeltä. Kuopus osoittaa mieltään uudesta arjesta ja ottaa menetettyä läheisyyttä takaisin, jota päivän aikana on menettänyt ja esikoinenkin haluaa oman siivunsa. Toisen haku ensin, sitten toisen. Voi helkkari, onko tässä mitään järkeä.

Meillä on käytössä yksi auto ja se tarkoittaa sitä, että olen ajanut itseäni henkisesti sille tielle, että haen kuopusta pyöräillen ja juosten. Yritän kääntää tätä säätöä positiivisen puolelle ja että se tuo säännöllisempää jokapäiväistä liikuntaa elämääni.

Päiväkodin johtaja kysyi käveleekö kuopus. Kurkkua kuristi. Ei kävele. Apua, ei hän voi mennä hoitoon, kun hän ei osaa vielä edes kävellä. Hengityksen tasaannuttua tajusin, että esikoinen oli myös aika tarkkaan vuoden mennessään hoitoon. Ei ollut puhettakaan itseilmaisuista tai kävelystä, ruokaileminenkin oli täynnä riskejä. Miten luotin lapseni vieraiden ihmisten käsiin? Ei minulla ollut vaihtoehtoja. Ei ollut tukiverkkoa ei lastenhoitoapua. En muista olleeni ihan hirvittävän huolissani ja kaikki meni ja on mennyt hyvin esikoisen kanssa, joten eiköhän tästäkin selvitä.

Perhepäivähoito on tuttu vain omasta lapsuudestani, jolloin äitini oli perhepäivähoitaja. Ne muistot ovat lämpimiä. Usein perhepäivähoidossa varmasti jännittää eniten se, onko aikuisella aikaa kaikille lapsille kun on yksin ja onko lapsi siellä muutakin kuin säilössä. Toisaalta vuoden ikäinen on niin pieni, että tärkeintä olisi, että hän saisi ruokaa, leikkihetkiä ja paljon syliä. Kuopuksen perhepäivähoitaja on tällä hetkellä päiväkodissa vielä töissä, joten ainakin haluan uskoa siihen ettei hän ole kotonaan höperöitynyt ja leipääntynyt työhönsä.

Tarvitseeko tossut? Saako olla omia leluja? Ja mikä se turvalelu voisi olla kun ei ole mitään unilelua- tai rättiä? Saako korona-aikana olla omia leluja? Mitenköhän vieras ruoka sopii herkästi vatsakipuilevalle? Onko jonkun kotiympäristö tarpeeksi turvallinen kiipeävälle ja salamannopealle viikarilleni? Kokeeko hän olonsa turvalliseksi? Koenko minä hänen olonsa turvalliseksi?

Tämä kaikki piti alkaa tällä viikolla täystohinalla ja viime viikolla piti käydä rauhassa tutustumassa perhepäivähoitopaikaan ja -hoitajaan. Tutustumisviikolla ensin perhepäivähoitajan perheenjäsen oli kipeä. Sovittiin menevämme sitten ulos tutustumaan toisiimme, mutta sitten tuli meidän neiti räkäiseksi eikä häntä voinut ottaa mukaan saati jättää yksin kotiin. No, kun saimme järjestymään esikoiselle hoidon, sitten tuli perhepäivähoitaja itse kipeäksi. Ja on edelleen. Ainakin tämän viikon.

Eipä sillä, jälleen on molemmat lapset myös räkäisiä enkä usko, että heitä huolittaisiinkaan hoitoihin nyt. Virtaa riittää silti kuin Virtasen kylässä ja yöt on menneet tosi huonosti molemmilla lapsilla. Toivon, että tämä olisi pian ohi. Pitkässä juoksussa liian vähäiset unet tuhoaa kaiken hyvän.

Varahoito on olemassa samassa päiväkodissa, jossa esikoinen on, mutta hän ei ole sielläkään käynyt kertaakaan tutustumassa. Ei tunnu mitenkään päin hyvältä vielä häntä sinne. Mietin tätä syksyä ja sitä, että jos tämä on tällaista ei tässä ole mitään järkeä. Jos varahoito toteutetaan kotona ei mene varhaiskasvatusmaksua, mutta en myöskään saa esimerkiksi kotihoidontukea.

Pitäisi viimein myös hakea esikoiselle omaishoitajuutta, jonka myötä lakisääteisesti pitäisi saada myös enemmän vapaapäiviä. Ja nyt kun olemme miettineet, että tarvitsemme myös lastenhoitajaa kotiin muutenkin, tuntuu sekin yhdeltä suolta.

Varsinkin nyt koronan aikana tuntuu ettei nenätippaakaan saa vuotaa, jotta uskalletaan katsoa päin. Meille se taitaa tarkoittaa, että ensi toukokuussa ollaan seuraavaksi lapset on hoidossa ja voidaan kutsua kavereita ja itseämme kylään.

Nyt mä surffailen kuumeisesti Kelan sivuilla ja mietin, että tähän on oltava joku ratkaisu. Tässä nykyisessä järjestelyssä ei ole mitään järkeä enkä usko että tämä tästä jotenkin helpottuisi sairasteluiden osalta. Tiedän, että meidän perhe tarvitsee jonkun vähemmän stressaavan vaihtoehdon.

Tuntuu niin kurjalta ja loputtoman uuvuttavalta, kun tuntuu ettei mikään asia vain solahda kivasti omiin uomiinsa. Osittain siihen on tottunut, mutta kyllä tämä jatkuva setviminen, selvitteleminen, lisätietojen antaminen, kuponkien täyttämistä, puuttuvia liitteiden lähettely, soittelu ja sähköposteihin vastailu on sellaista täysin ylihierargisoitunutta ja (erityis)lapsiperhearkea järjettömästi kuormittava.

Vielä pari viikkoa sitten valoin uskoa itseeni, että hyvä tästä tulee. Nyt tuntua enää vain siltä, että tähän on löydettävä suunnitelma cee tai dee. Mikä se on en vielä tiedä, mutta siihen minä uskon, että vaihtoehtoja on olemassa ja avaimet on omassa kädessä.

Nyt vaan yritetään imeä voimaa kaikesta mistä sitä on imettävissä. Lasten haleista, auringonvärisistä lehdistä, lämpimästä lemppariteestä, korjatuista lempparikorviksista ja puolison sylistä, jossa valetaan uskoa toisiimme, että yhdessä me selvitään.

Kesä 2020 kuvissa

Kuvia selatessani olen entistä vakuuttuneempi miten hyvä on ottaa kuvia ja videoita. Juhlahetkistä ja spesiaalijutuista, mutta ennenkaikkea niistä tuikitavallisilta siinä hetkessä tuntuvista hetkistä. Nyt huomaan miten tärkeältä tuntuvat varsinkin ne kuvat, jotka ovat kaikkein arkisimpia.

Ajanjaksona, jolloin väsymys kirveltää silmiä ja ei muuten muistaisi puoliakaan menneestä vuodesta tuntuu erityisen hyvältä katsoa näitä kuvia. En osannut sitten millään päättää mitkä kaikki kuvat mahtuisivat tähän postaukseen. Päätin ottaa mukaan hyvin sekalaisen surakunnan kesähetkiä. Tämän kesän painostaan nuokkuvat marjapuskatkin melkoisen upea näky. Yksikään ruoka-annos tai maisema ei silti saanut sisälläni läikähtämään niin paljon, kun hetket joihin on taltioitunut tunteet. Ja aika usein se tarkoittaa ihmistä.

Ekat uinnit ilman apua.
Opiskelukaverit ja kesä!
Ekaa kertaa poimimassa lakkoja.
Serkun synttäreillä
Onnistuneen lääkärireissun jälkeen jätskillä.
Marjakesien marjakesä!
Kesän eka ja vika kesäteatteri Uittamon Pavilijongilla.
Kesäsateessa kotiin.
Ekaa kertaa Voilla. Hui kuinka jännittävältä tuntui aluksi, mutta oli huisin kivaa.
Lapsuudenystävien kanssa Helsingissä ja syömässä Shelterissä.

Kesä 2020. Onneksi sinä olet nyt siinä, paketoituna ja täynnä mitä ihanampia muistoja. Jos sinäkin joskus taivut ajattelemaan ettei mitään sen erikoisempaa ole tullut tehtyä, niin käy kameran rullaa läpi. Oho, ai se olikin tyhjä! No ei hätää. Nyt tästä päivästä lähtien otat yhden kuvan päivässä. Loppuvuodesta sinulla onkin mietittävänä millaista elämää on tullut elettyä ja mihin sitä haluat viedä vaikkapa seuraavana vuonna.

Tervetuloa syksy. Ole lempeä, tuo mukanasi pitkiä yöunia ja uusia seikkailuja.

Kummityttöni toivoi synttärilahjaksi reissun kanssani Flow parkiin.

Elokuu ei ole ollut esikoisen jälkeen entisensä

Elokuu saa minussa aikaan joka vuosi kovan tunnemyllerryksen. Se nostattaa pintaan tunteita esikoisen syntymähetkistä ja ison kasan muistoja. Lempeän kuuma elokuinen päivä muistuttaa minua siitä, kuinka kotiuduin synnytyksestä seuraavana päivänä ilman synnyttämääni lasta. Syksyn ensimmäiset tuoksut muistuttavat minua puolisoni kanssa tehdystä pyöräretkestä Seurasaareen samaan aikaan kun vastasyntynyt lapsemme oli teho-osastolla. Se muistuttaa ensimmäisestä retkestä perheenä Valkmusan kansallispuistoon esikoisen ollessa kolme viikkoa. Se muistuttaa ensiaskelista kaksi vuotiaana ja viimeisestä elokuusta opiskelupaikkakunnalla.

Muistoissa on samaan aikaan niin ihania ja leppoisia, mutta myös surullisia ja vaikeita muistoja. Syntymäpäivien aikaan usein pohdin enemmän missä mennään ja mikä oli tasan vuosi sitten toisin.

Hitaammassa lapsen kehityksessä sitä välillä saa itsensä kiinni siitä ettei mikään muka mene eteenpäin. Etenkin kuitenkin videot ovat äärimmäisen hyviä muistuttamaan, että totta vieköön kehitystä on tullut ihan huimasti.

Aika tarkkaan vuosi sitten iloitsin ensimmäisestä itse tehdystä kuperkeikasta marjapuskien välissä. Kuuntelimme ja fiilistelimme siskoni kanssa samalla Ed Sheerania, jonka keikalle olimme puolison kanssa menossa. Seuraavana Youtube latasi eetteriin meille Popedaa ja Kotiteollisuutta, joka villitsi neidin niin että alkoi pyörimään kuperkeikkoja. Se oli yksi ihanimmista kesän muistoista.

Samana alkusykynä esikoinen oppi hyppimään tasajalkaa. Samainen sisko oli muuten silloinkin läsnä. Erittäin suotuisa vaikutus siis hänellä neitimme kehitykseen. Ensimmäiset hypyt tuli lenkillä seuraa johtajaa-leikin yhteydessä ja seuraavat kotimatkalla viittomakahvilasta. Viime vuoden muisteluista löytyy aikas tunteikas teksti 3-vuotiaan kehitysaskelista.

Videoita katsellessa tajuan miten paljon oikeasti kielenkehitys on mennyt tänä vuonna eteenpäin. Alkukeväästä sanat olivat yksittäisiä, nyt neiti puhuu meille tunnistettavasti pitkiä lauseita. Toki sanat muille ovat vielä epäselviä, mutta olisinko uskonut, että olemme tässä pisteessä. En sitä ainakaan uskaltanut ääneen sanoa.

Loppukeväästä päästin ensi kertaa irti potkupyörästä ja siitä pikku hiljaa itsenäisesti potkitut metrit on pidentyneet jo lähemmäs kilometriä. Tämän kesän retkillä pääsimme toteamaan, että tuskin enää itse kävelisimme nopeampaa tahtia. Viime kesänä otettiin ensijuoksuja ja pidempiä kävelymatkoja tunturissa ja nyt metsää ja ylämäkeä jaksetaan jo taivaltaa 5 kilometriä.

Elokuu tuo mieleen väistämättömästi synnytyksen, joka tuli vaikka tekemättömiä töitä to do-listalla oli vielä vaikka ja kuinka. Se tuo edelleen mieleen kohtaamiset, kun minun tuskiani ensisynnyttäjänä vähäteltiin ja käskettiin kotiin ottamaan Panadolia. Viisi tuntia myöhemmin lapsi olikin sitten jo syntynyt.

Muistan myös läjän kohtaamisia. Miten jännitti kertoa ”koko kansalle”, että lapsellamme on downin syndrooma. Sitä ennen asiasta tiesi lähinnä perheemme ja läheiset ystävät. Muistan uupuneen syksyn, kun yritin kursia opinnäytetyötä kasaan ja taistella lapsen oikeuksista. Tuntui ettei ammattilaisilta saanut tukea.

Ennen kaikkea olimme varmasti yksinäisiä vanhemmuudessa, koska kenelläkään ystävällämme ei ollut lapsia. Tutustuin kyllä muihin äiteihin, mutta mitään syvempää ei syntynyt ja sellainen hyvänpäivän tuttavuus voi välillä myöskin enemmän uuvuttaa kuin voimaannuttaa. Muistan kertoneeni tästä kehitysvammaneuvolassa lääkärille, kun hän kysyi onko meillä kaveriperheitä. Hän kysyi takaisin, että olemmeko tehneet liian nuorena lapsen. Hän ei kysynyt sitä loukatakseen eikä epäasiallisesti, mutta silti se on jäänyt mieleeni. Se on monta kertaa saanut minut miettimään, että olemmeko tosiaan olleet liian nuoria, vaikka asiaa en sitä ennen kyseenalaistanut hetkeäkään.

Siksikin halusin kirjoittaa kohtaamisista. Niin kuin aiemmista postauksista voi lukea ja minun neljän vuoden takaisista fiiliksistä voi ymmärtää, pienetkin sanat jäävät elämään, vaikka niillä ei haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä.

Elokuu muistuttaa minua ennen kaikkea elämän hauraudesta, kun vuoden ikäisenä neiti oli uudelleen leikkauspöydällä. Ehdin silloin miettimään, että tuleeko tästä meidän perinne. Kuinka ympärillä korjataan satoa, ostetaan uusia jumppatossuja ja tehdään viikonloppuisin perheretkiä.

Neiti 4 vuotta rakastaa nakkeja ja linssikeittoa. Musiikki vaikuttaa häneen uskomattomalla tavalla ja jo pelkästään eilen ohimenevän auton basson jytke sai hänen peppunsa heilumaan.

Hän muistaa ulkoa mikä laulu seuraavaksi tulee levyltä ja muistaa kaikki liikkeet Pikku kakkosen Seikkailukoneen lauluista.

Hän osaa nähdä milloin palvelua on tarjolla, mutta tsemppaamalla kuin juoksukisoissa häneen tulee puhtia, jota ei sekunti sitten olisi vielä uskonut.

Tänä vuonna syntymäpäiväkakun kynttilät sammuivat, onnittelulaulu ei pelottanut, vaan hän lauloi mukana ja taputti tahtia. Lahjat tuntuivat tärkeiltä ja niiden avaaminen oli superia.

Hän kömpii keskellä yötä huoneestaan ja kertoo, että pelottaa. Hän haluaa, että nukkumaan mennessä pidän hetken kädestä. Iltasatukirjoja pitää lukea monta, mutta lopulta hän haluaakin lukea itse.

Näihin vanhempieni luomukaurapellossa otettuihin 4-vuotiskuviinkin hän valitsi juuri tämän mekon itse neljästä eri vaihtoehdosta. Mielipiteitä on. Ja asennetta.

Jos joku puhuu retkestä hän on jo melkein työntämässä saappaita jalkaan. Retkellä hän kiipeää pienen kallion päälle, katsoo ympärilleen ja levittää kätensä sanoen: ”WAAAAAUUU!”.

Wau. Tämä on minun 4-vuotias tyttäreni. Hän, joka teki minusta äidin. Hän, joka on opettanut miten rajoitteet ovat vain minun päässäni. Olkoon seuraavakin elokuu meille lempeä.

Ajatuksia syksystä

Olen perusluonteeltani tosi luottavainen elämää kohtaan. Peruspositiivinen on jotenkin kökkö sana, mutta näen näen usein asioissa myös hyvät puolet, vaikka ensin ne tuntuisi pelkältä negatiivisuuden sumalta. En toki aina, mutta sellainen pitkäaikainen melankolia ei ole minulle tavanomaista.

Koronakevään jälkeen niin minulle kuin monelle muullekin tuli varmaan jonkin sortin koronagonahdus ja halusin työntää sen niin taka-alalle kun vain pystyin. En ole ehtinyt unohtamaan kuinka raskas kevät oli, vaikka se oli myös ennennäkemättömän ainutlaatuinen, kun olimme perheenä niin paljon yhdessä. Nyt ollaan kuitenkin oltu jo niin paljon ja niin tiiviisti yhdessä, että haluan muutakin. Toisinnolle ei ole juuri nyt tarvetta. Kaipaan uutta arkea.

Esikoinen oli pitkällä kesälomalla ja oli kyllä huojennuttavaa, kun päiväkoti alkoi. Olin vain unohtanut yhden aika ison jutun, joka tuli vasten kasvoja heti ensimmäisen päiväkotipäivän jälkeen. Esikoinen sairastelee paljon virustauteja, joita on napsinut helposti päiväkodista. Usein ne ovat alkaneet vasta alkuvuonna, mutta nyt otettiin pohjat, kun ensimmäisen päiväkotipäivän jälkeisenä yönä esikoinen alkoi oksentaa.

Nyt jälkikäteen kun mietin, esikoisen olisi pitänyt olla kesällä enemmän päiväkodissa. Jos päiväkotien sulku tulee nyt uudelleen en tiedä miten jaksetaan pitkä ja pimeä syksy. Tai kyllähän sitä kai jaksaa kun pakko on, mutta elämän pitäisi olla muutakin kuin selviytymistä. Ja kun se oli sitä jo kevään, jotenkin paluu samaan tuntuu jo ajatuksena vaikealta.

Entäpä pääseekö kuopus aloittamaan ollenkaan perhepäivähoitoa? Pystynkö minä tekemään ohessa töitä? Miten puolison töiden käy? Pysymmekö me tai läheisemme terveenä? Huomaan etten halua päästää menoistani irti, en haluaisi taas luopua kodin ulkopuolisesta elämästä ja apukäsistä. Silti jo olen alkanut välttää isoja tapahtumia ja paikkoja, joissa on paljon ihmisiä samaan aikaan.

Olen ajatellut, että jos paluu keväiseen tulee, on mietittävä jo selviytymiskeinoja jo valmiiksi. Yritän pikku hiljaa asennoitua siihen, että rajoituksia tulee. Jos niitä ei tulekaan se on vain plussaa ja mielen hyvinvointi saa iloisen piikin. Ennakointi on ainakin meidän perheessä osoittautunut muutenkin paljon tehokkaammaksi kuin tulipalojen sammuttelu niin mennään tällä. Suunnitelmat ja haaveet vie minua eteenpäin ja siksi pyrinkin siihen.

Olen pitkään haaveillut maastopyörästä jossei sitä nyt täältä vielä ole rivien välistä voinut tulkita. Ajattelin, että jos rajoitukset tulevat, se on viimeistään sysäys oman maastopyörän hankkimiselle. Se olkoon sitten minun pakokeinoni kotoa, jossa vältellä kontakteja. Rahat sen kokoonriipimiseksi voi aloittaa vaikka myymällä itselleen tarpeettomia tavaroita. Mitä jos kirppikset menee myös kiinni? Nettikirppiksille ja Facebookiin?

Enemmän omaa aikaa, ehdottomasti. Vuorotellen, vähintään ulos yksin, vaikka väkisin. Loskaan vesisateeseen? Yh, no, yritän. Kaivan tämän tekstin sitten esiin ja muistelen lupauksiani itselleni. Parisuhdeaika jäisi sitten taas hyvinkin jäähylle, mutta pitäisi yrittää keskittyä sitten sitäkin vahvemmin niihin arkitekoihin. Sitten viimeistään tehdään yhdessä omat unelmakartat.

Jos kotiin taas lukkiudutaan, ei ole mitään syytä olla aloittamatta karsimista. Ensinnä kaikkien vaatekaapit voisi käydä läpi ja siirtyä sitten kaikkiin vauvan tavaroihin, joita hän ei enää tarvitse. Meidän makuun liian ahtaassa 79 neliöisestä kodista pitää saada viihtyisämpi, jotta siellä on kaikilla vähän enemmmän tilaa hengitellä ja ylimääräistä rojua vähemmän jaloissa.

Ruoka on minulle tärkeä onnellisuuden lähde. Rakastan hyvää ruokaa ja pimenevänä syksynä pitää ihan erityisesti kokata lemppariruokia. Ainakin nyt linssikeittoa, mustapapuquessadilloja, falafelejä, peltivihistä ja tietty pasta carbonaaraa tofusta. Pakkaseen ruokaa valmiiksi, jotta sitä on sieltä hädän hetkellä saatavilla.

Syysretkiä luontoon. Vaikka meidän perheen retkille lähtö on kaikkien näiden vuosien jälkeen edelleen yksi via dolorosa niin luontoon pääsemisessä menee se kuuluisa vartti kun päässä ei kohise enää ihan niin lujasti.

Vapaahetkillä yritän saada koottua kuvakirjoja kasaan, jotka on niin niin pitkään ollut to do-listalla. Entäpä sitten ristiäisten kiitoskortit ja vauvakuvat? Apua. Kehtaako sellaisia enää edes antaa? Ja jos lapset on kotona niin missä välissä kuvittelen näitä tekeväni? Ehkä unohdamme tämän ja keskitymme syysretkiin ja puhaltelemaan.

Ruokaa, lämpimiä löylyjä. Lyhtyjä terassille ja ja jotain ledejä sisälle, koska muut eivät tule tässä elämäntilanteessa kysymykseenkään. Ehkäpä heti aamupalalle sytytän kynttilät, laitan päivän fiiliksen mukaan musiikkia ja katson vähemmän uutisia. Hankin ne hitsin kuulokkeet esikoiselle ettei pääni hajoa Ti-ti nallen joululevystä syyskuun alkuun mennessä. Ehkä me aloitetaan taas instassa live-muskarit tukviitottuna ja keksitään jotain, jotta tulisi tunne, että elämä jatkuu. Koska niinhän se tekee ja sitä tunnetta haluan vaalia.

Mitä haluan ja mitä oikeasti tarvitsen?

Julia Thurén kertoi Juliaihminen-blogissaan uuden tuotantokauden alkaneen Kaikki rahasta-podacastin osalta. Postauksessa hän listasi asioista joita hän haluaisi ja mitä hän tarvitsee. Saman listauksen oli tehnyt myös Satu Rämö ja nämä asiat oli siis niin samaistuttavia ja sitten ei kuitenkaan, joten tein myös oman listani.

Nämä asiat haluan nyt:

  1. maastopyörän
  2. matkan Uuteen-Seelantiin tai Italiaan
  3. säännöllisesti käyvän siivoojan
  4. keltaisen sadetakin
  5. ruosteen väriset tai harmaat retkeilyhousut
  6. esikoiselle langattomat kuulokkeet, joista kuunnella Titi-nallen joulua
  7. kaupassa tai kauppa-kassitilauksen puolestani hoitavan ihmisen (puolisoa ei lasketa)
  8. lisää neliöitä kotiin
  9. isompi potkupyörä esikoiselle
  10. uuden valkoisen t-paidan

Nämä asiat tarvitsen nyt:

  1. sadetakin
  2. retkeilyhousut
  3. esikoiselle langattomat kuulokkeet, joista kuunnella Titi-nallen joulua
  4. sadetakin esikoiselle
  5. isompi potkupyörä esikoiselle
  6. talvikengät esikoiselle ja kuopukselle
  7. talvihaalari kuopukselle
  8. hammastarkastuksen
  9. uuden tai siis vanhan, mutta mulle uuden valurautapannun
  10. uuden pyöräilykypärän

Neljä samaa asiaa päätyi sekä haluan-listalle että tarvitsen listalle. Haluan listaa olisin voinut jatkaa ihan vaikka ja kuinka. Sen sijaan asioita, joita oikeasti tarvitsen juuri nyt piti oikein hetki miettiä. Ravistelevaa. Silleen lempeällä tavalla.

Mitä sä haluat? Mitä sä oikeasti tarvitset?

Vatsataudin hoito kotona

Maanantaina alkoi päiväkoti ja seuraavana yönä meillä alkoi jo vatsatauti. Postauksen iloisen kepeät kuvat viikonlopun mummulareissulta tuntuvat niin kaukaisilta.

Miten olin jo ehtinyt unohtaa sairastelukierteet, joita on koko alkukevät yleensä kun neiti on päiväkodissa. Usein sairastelukierre alkaa vasta alkuvuonna, mutta nyt saatiin jo maistiainen heti kauden kärkeen. Korona ja kotonaolo on tuonut meille myös poikkeuksellisen terveen alkuvuoden tähän asti. Toivotaan ettei sairastelut ole tullut jäädäkseen.

Ja ei – en syytä päiväkodin kasvattajia meidän neidin sairasteluista. Luulen syyn olevan siinä, että esikoinen aistii edelleen tosi paljon laittamalla asioita suuhun ja kädet menevät vielä helposti suuhun. Niin ne taudinaiheuttajat pääsevät näppärästi perille.

No mutta, itse aiheeseen eli vatsatautiin ja vatsataudin hoitamiseen kotona. Mikähän siinä onkin, että se alkaa aina yöllä. Instagramissa aihe on herättänyt kovasti keskustelua ja moni onkin ollut huolissaan, voisiko kyse olla koronasta.

Soitin tänään meidän kunnan terveyskeskukseen ja siellä lääkärit olivat antaneet ainakin toistaiseksi ohjeen ettei ole syytä tulla testattavaksi jossei ole muita oireita. Oireista ja hoitoon hakeutumisesta voit lukea THL:n sivuilta. Sain myös Instagramissa viestiä, että kannattaa tehdä Omaolo-testi jos kunnan puhelinpalvelu on ruuhkautunut. Vähäisistäkin oireista tosiaan testataan, mutta vaihtelua on kuntien välillä. Resurssit ovat erilaisia ja ehkä kunnat ovat joutuneet tekemään linjanvetoja, mitä pystyvät testaamaan.

Vatsatauti ei voi kalenteriin laittaa ja siksi kannattaakin varmistaa, että kotona olisi valmiina kaikkea tarvittavaa, jotta voi rauhassa kotona sairastella. Mitä kannattaa sitten pitää jemmassa vatsataudin varalle?

Vatsatautilaatikosta vinkkasi yksi tuttuni ja vitsi miten hyvä idea. Tällaisen nyt kokoatte kotiin. Vatsatautihan alkaa aina yöllä ja mikä sen autuaampaa kuin vetää tämä survival kit naftaliinista! Vatsatautilaatikko voisi sisältää

  • desinfektiopyyhkeitä
  • kertakäyttöisiä patjansuojuksia helpottamaan pyykkäystä
  • käsidesiä ja jos tuntuu siltä niin kertakäyttöhanskoja
  • jätesäkkejä
  • vaippoja jos niitä tarvitsevia
  • Osmosal tai tee-se-itse versio
  • Precosa tai muu vatsaa rauhoittava probiootti (Precosa ei siis lamaa suolen toimintaa, vaan on luonnollisia mikro-organismeja
  • ämpäri/ämpäreitä tai vati
  • Marja- ja hedelmäsoseita, mehukeittoja, pillimehuja… sellaisia jotka säilyvät toooosi pitkään.

Me vietimme meidän pahimman yön kylpyhuoneessa. Neiti istui potalla ja olin käärinyt hänet paksuun peittoon. Itse istuin lasten korokkeen päällä. Polvien päällä oli tyyny, jota vasten neiti pystyi nukkumaan. Itse nojailin suihkun kulmaan ja tyyny niin ikään pään alla, niin pystyi välillä itsekin lepuuttamaan. Siellä pystyi käymään samalla suihkussa kun tarve vaati.

Moni suosii siskonpetiä vatsatautia sairastellessa ja se onkin tosi hyvä. Harvoin kipeänä haluaa olla yksin niin on kiva ettei tarvitse itse yrittää sulloutua lapsen sänkyyn. Patjat voi suojata jätesäkeillä, muovitetuilla lakanoilla tai kertakäyttöisillä patjansuojuksilla, ainakin Ikeasta on saanut joskus. Lisäksi lakanan päälle voi laittaa paksuja froteepyyhkeitä kerroksittain. Aina oksennuksen jälkeen voi ottaa pyyhkeen pyykkiin niin on taas puhtaat oltavat.

Pakkasessa kannattaa pitää hätävararuokia, jotta sieltä voi tarvittaessa taikoa ruokaa. Sellaisia ruokia kannattaa uhrata, joita on ”kiva” oksentaa ja ripuloida. Mitään kovin mausteista, tomaattista ja sipulista ei kannata tehdä, koska se usein polttaa ja närästää. Myös kaalit yms. tekee monille pahaa. Sosekeitot toimii monilla jos niistä tykkää tai ihan perus pasta. Lemppariruokaa ei kannata tehdä, sillä mikä olisi kurjempaa kuin se ettei voi enää syödä lempiruokaansa, koska siitä on vatsataudissa jäänyt niin inha muistijälki. Itse en monen vuoden jälkeenkään voi edelleen syödä tonnikalapastaa. Se menetys ei onneksi ollut valtava.

Myös suolakeksit ja sipsit on hyviä suolan lähteitä. Olisi hyvä saada myös kuitua ja esimerkiksi omasta lapsuudesta muistan näkkärin maistuneen taivaalliselta. Kuitu sitoo nesteitä, joka on tärkeää kuivumisen ennaltaehkäisemiseksi.

Jos mikään suolainen ei maistu, mehukeitot ja kiisselit on hyviä energianlähteitä ja helppo ottaa lusikka kerrallaan. Niistä saa samalla myös nesteitä, mikä on todella tärkeää. Totta kai itse keitelty mustikkakeitto on parasta ikinä, mutta ei ole häpeällistä vetää sitä kaupan mustikkakeittoa naftaliinista. Myös vanukkaat on aika monen lapsen (ja mun) mieleen.

Pillimehut on hyviä ja pitkään säilyviä. Niitä sivuun laittamalla pysyy kärryillä paljonko nestettä on mennyt. Myös litran kannuun voi tehdä mehua valmiiksi. Jos sairastajia on samaan aikaan monta niin kannattaa nimikoida kannut tai pillimehut. Jos käytössä on lapsilla vaipat niin paperille voi laittaa tukkimiehen kirjaimin montako vaippaa on mennyt niin pysyy laskuissa onko pissaa tullut riittävästi.

Vesi ei ole paras vaihtoehto vatsataudissa, koska elimistö hukkaa paljon suoloja ja muita hivenaineita. Sitä paitsi pelkkä vesi maistuu vatsataudissa ihan hirveälle. On siis ihan ok antaa vauvallekin mehua, jos muu ei kelpaa, vaikka sokereita perustellusti muuten välttelisikin. Lapselle ja kaikille on mukavampaa ja helpompaa olla kotihoidossa kuin sairaalassa tiputuksessa liian vähäisen nesteensaannin vuoksi. Maito monesti pahentaa oireita, mutta imeväisikäiselle tietysti eri asia.

Niin kauan kuin yleiskunto pysyy hyvänä, jaksaa/ pystyy varsinkin juomaan mutta myös vähän syömään niin kotona voi rauhassa sairastella. Hyvä yleiskunto tarkoittaa sitä, että lapsi herää itse vaikka nukkuisikin runsaasti enemmän kuin normaalisti, jaksaa olla omilla jaloillaan, pystyy juomaan, reagoi puhutteluun ja on hyvässä kontaktissa.

Sairaalassa pääasiallinen hoito on siis nestehoito ja niin kauan kun sitä pystyy toteuttamaan kotona, on se varmasti kaikille mukavin vaihtoehto. Kannattaa siis lohduttaa myös lasta jos hän ymmärtää, että vähän väkisin juomalla välttää lääkäriin lähdön. Lääkärillä ja sairaalalla ei saa kuitenkaan uhkailla ja pelotella, vaan yrittää perustella juomisen tärkeyttä jos lapsi ymmärtää.

Oliko tästä pläjäyksestä jotain hyötyä? Unohdinko jotain?

Haluaisitteko vinkkejä myös muiden kotona hoidettavien virusten hoitoon? Esimerkiksi kuume ja hengitystieinfektiot? Meillä on ainakin haasteena miten saada lapsi oksentamaan ja siitä kyselin myöskin Instagramin puolella. Voisin siitäkin koostaa postauksen, koska aihe herätti kovasti tunteita ja vaikutti tarpeelliselta. Paljon asioita tosiaan tulee käsiteltyä Instagramissa ja nopeatempoisten storyjen muodossa. Kannattaa siis tulla sinne seurailemaan jos haluaa pysyä tarkemmin menossa mukana.

Nyt keräämään voimia huomiseen. Sellainen tunnelma, että voiton puolella ollaan. Toivottavasti vaan me aikuiset ei tulla kipeiksi. Olen kerran ollut esikoisen kanssa samaan aikaan vatsataudissa ja se muuten oli aivan mahdotonta touhua.

Ihan hurjana tsemppiä muillekin, joita tämä kurja tauti kouraisee!

Viides hääpäivä

Viidennestä hääpäivästä käytetään nimeä myös puuhäät. Tuntuuko avioelämä tällä hetkellä puulta? Mitä tämä puinen ilmaus meidän avioliitossa voisi tällä hetkellä tarkoittaa?

Googlen kertoessa tämän viidennen hääpäivän olevan nimeltään puuhäät, petyin. Kuullostaa ankealta. Pumpulihääpäivä tuntui paljon lempeämmältä. Sitten aloin miettiä mitä puu voisi meidän tapauksessa merkitä.

Olemme syksyllä olleet kymmenen vuotta yhdessä ja sen aikana meille on kasvaneet melkoisen koukeroiset juuret. Osa juurista on hauraita ja rikkikin, osa vahvoja ja paksuja ja osa sellaisia jatkuvasti uusiutuvia ja muuttuvia, jotka antavat tarpeeksi voimaa ja ravinteita päästä elämässä eteenpäin.

Meidän yhteinen puu ei vielä kauhean paksua ole. Vuosirenkaita on, mutta ei niin mahtavasti kuin sellaisissa, joita halataan metsässä ja voimaannutaan. Sen vuoksi meidän täytyy muistaa halia toisiamme ja yrittää voimaantua siitä. Ja muistaa ja hyväksyä sekin, että syli on välillä ollut niin täysi ettei kaipaa sinne enää ketään muita halimaan.

Meidän puun alaoksilla on lapset, jotka maadoittavat meitä, syventävät silmäryppyjä sekä uuvuttamalla että tikahduttamalla meidät nauruun ja rakkauteen. Alimpia oksia ne ovat sen vuoksi, että ne ovat lähinnä maata ja juuria. Se on hetkeä tässä ja nyt ja muistuttaa elämään elämää eikä jossittelemaan.

Vähän ylempänänä on oma ja puolison elämä. Oma ja yhteinen. Ne ovat sikin sokin ja vähän pisimpiä alaoksia lyhyemmät. Ne eivät ole kuitenkaan kadonneet mihinkään ja aina aika ajoin mietimme miten niitä saisi pikkulapsiarjessa tuuheammiksi ja hyvinvoiviksi.

Latvassa ovat unelmat ja haaveet ja tulevaisuudensuunnitelmat ja suunta, jota kohti kurkoittaa. Siellä se on. Aurinko, mutta myös sateiset päivät ja myrskyt. Näen siellä kuitenkin enemmän valoa kuin pimeyttä, joten sitä kohden hyvä oman murun kanssa kurottaa.

Vien lapset tänään vanhempieni luokse yökylään etukäteen, jotta saisivat vähän asettua. Työpäivän jälkeen minun on määrä hakea puoliso töistä. Mitä sen jälkeen tapahtuu, ei hajuakaan. Minun on käsketty pukea päälleni ulkourheilukamat. Onpa jännittävää! Mitä luulette mitä me tehdään? Instan puolella voi ehkä vilahtaa.

Vaikka väsyttääkin on kiva kuitenkin, että tiedossa on jotain muutakin kuin kotinurkkien potkimista. Puhuimme kuitenkin puolison kanssa, että lauantaiaamupäivä vain köllötellään ennnen lapsien hakemista.

Keväällä kirjoitin poikkeustilan parisuhteesta ja ylipäänsä parisuhdejuttujamme voi pläräillä viemällä hiiren tai sormen yläpalkkiin perhe-kohtaan ja valitsemalla sieltä kohdan ”parisuhde”. Tai sitten klikkaamalla tästä.

Postausksen kuvat ovat häämatkaltamme Vietnamista Ho chi Minh citystä ja Phu Quocilta joulu-tammikuussa 2015-2016. Olin koko syksyn sairaanhoitajaopiskeluiden työharjoitteluvaihdossa Tansaniassa ja muutaman viikko kotiin paluun jälkeen lähdimme häämatkalle. Ei paljon tuoretta vaimoa näkynyt kotosalla. Voi niitä vuosia ilman lapsia. Aika ihania nekin. Kiitos Niko että oot.

Lentokoneen vaihto Moskovassa
1 2 3