Elämä

Miten minä jaksan?

Tätä kysytään aina välillä. Miten jaksan? Miten lataudun? Mistä saan voimaa pikkulapsiarjessa, vammaisen lapsen vanhempana, raskaana? Lyhyt vastaus on etten jaksakaan. Pidempi vastaus – mutta tuskin tyhjentävä tulee tässä.

Koska vertaamme niin helposti itseämme muihin ja muiden tekemisiin tai tekemättä jättämisiin on tärkeää tiedostaa ensin millainen itse on. Voisin sanoa olevani perusluonteeltani touhukas. Mielekäs puuhaileminen ei kuormita minua, päin vastoin. Nautin yksinolosta ja hiljaisuudesta, mutta en uuvu kovin herkästi, vaikka hiljaisuutta ei olisikaan ollut omiin tarpeisiin tarpeeksi.

Väsymys on yksi omaan jaksamiseen merkittävimmin vaikuttava asia. Kun viime syksynä pahoinvoinnin lisäksi lapset nukkuivat yöt huonosti, olin aivan rikki. Siihen auttoi se, että töistä karsin mahdollisimman paljon ja nukuin silloin kun lapset eivät olleet kotona. Jos olisin ollut palkkatyössä olisin todennäköisesti hakenut sairaslomaa. Tai ainakin olisi pitänyt. Puoliso myös mahdollisti viikonloppuisin minulle nukkumista. Paljon nukkumista.

Ruoka on itselleni toinen hurjasti iloa ja hyvinvointia tuova asia. Toki rakastan myös jäätelöä ja leivoksia, mutta vieläkin enemmän rakastan laadukasta hyvää ruokaa. Ravintoloissa käynti, välillä take away ja kotona pitkänkaavan mukaan valmistetut elämykset tuo minulle hyvää oloa. Kun ei kokkaakaan kieli vyön alla vain koska on pakko ja mistä lapset pitävät, saan ruuan laittamisestakin hyvän fiiliksen. Raskausajat poislukien se myös sisältää kylkeen viiniä ja kepeää musiikkia. Alkuraskauksien aikana ruokaympyräni on aina koostunut lähinnä ranskalaisista ja erilaisista kasviskeitoista ja mehusta. Paljon ei siis iloa irronnut tältä sektorilta.

Keikat, teatteri, tyttöjenillat, juhlat ja niiden järjestely tuo elämääni sellaista kepeyttä ja kuplia, josta myös nautin. Ei ole liiemmin ollut mitään näistä koronan vuoksi tarjolla.

Liikunta ja varsinkin itsensä äärimmilleen asettaminen tuo minulle valtavasti voimaa. Alkuraskauden pahoinvoinnin aikaan oli tosi vaikeaa saada itsensä ulos, mutta itselläni se ulkona olo helpotti pahoinvointia. Väsymyksen ja pahoinvoinnin vuoksi kuitenkin säännöllinen liikunta on jäänyt pois. Siksikin tuntuu, että on ollut uuden äärellä, millä ladata itseään ja tyhjentää päänsä. Tämänhetkinen elämäntilanne oli vienyt pois kaiken sen, joka minua on eniten ladannut; riitävä uni, hyvä ruoka ja korkeasykkeinen liikunta.

Mistä sitten ammentaa voimaa?

Mieleeni tupsahtaa hoidettavia asioita yleensä päivän mittaan. Pyrin kirjoittamaan sen heti ylös, jotta se vapauttaa minut tekemättömien asioiden muistelemiselta. Teen päivittäin listoja hoidettavista asioista. Se auttaa minua saamaan sen pois päästäni. Jaan asioita kalenteriin niin, että hoidettavat asiat jakaantuu. Sellaiset, jotka voi odottaa sijoitan myöhempään ajankohtaan. En kumita hoidettuja asioita, vaan ruksaan tai vedän ne yli. Se, että näen myöhemminkin konkreettisesti miten paljon asioita on myös tullut hoidettua auttaa antamaan itselleni kiitosta. Teen koko ajan, vaikka se ei siltä näytä tai tunnu. Esimerkiksi sähköpostit tai soitetut puhelut vievät paljon aikaa. Nykyisin kirjoitan nekin ylös, jotta näen mihin aikaani on kulunut.

Nautin puhtaasta ja sotkuttomasta kodista ja olen tehnyt sitä oman ajan kustannuksella. Meillä puoliso todellakin osallistuu kodinhoitoon, on tainnut ottaa siitä jopa viime vuoden puolella isompaa roolia kuin minä. Olen pyrkinyt etten siivoa silloin kun lapset nukkuu tai ei ole kotona. Nykyisellään se jo toisinaan onnistuu, vielä viime syksynä ei ollenkaan, kun lapsia piti vahtia koko ajan käsivarren mitan päässä. Silloin siedätin itseäni. Kiiltävillä kaakeleilla ei ole väliä siinä kohtaa jos uuvun lopullisesti.

Koen omaavani melko korkean resilienssin. Elämäntilanteen ollessa poikkeuksellisen kuormittunut tai on murhetta itsestä tai läheisistä en yleensä menetä yöuniani, en koe elämääni epäonnistuneeksi enkä muutu toimintakyvyttömäksi. Se ei tarkoita ettenkö kokisi huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä, ahdistuisi tai olisi pahalla mielellä ja etteikö välillä tunnu siltä ettei itseään saa ylös sohvalta väsymyksen vuoksi.

Koen enemmänkin, että pystyn elämään niiden tunteiden kanssa ja mieleni karsii vähemmän tärkeistä asioista. Esimerkiksi lähes kaiken ruuan aina alusta valmistavana hain noutoruokaa ja söimme eineksiä. Iltaisin siistin kodin sijaan lelut jää lattialle ja menen samaan aikaan lasten kanssa nukkumaan. Lasten terveydestä huolta pitävänä hampaiden pesuista on lipsuttu. Lasten areena pyöri ilman pienintäkään omantunnon tuskaa ruutuajat paukkuen ja minä makaan sohvalla, vaikka se ei tehokasta ajankäyttöä olekaan oman pään sisällä. Jos resilienssi on terminä vieras, siitä on kirjoitettu ymmärrettävästi esimerkiksi Mieli ry:n sivuilta.

Korostan kuitenkin, että jos lasten perusoikeuksia laiminlyö kuukaudesta toiseen, kuten lapsi ei pääse ulkoilemaan ja hampaat jää pesemättä, se ei ole ok. Silloin pitää hakea apua esimerkiksi ottamalla lastenneuvolaan yhteyttä.

Äänikirjat on ollut yksi pelastukseni. Varsinkin kun nukutan lapsia niin enää en ahdistu jos nukahtaminen kestää, koska voin samalla kuunnella kirjoja ja tarvittaessa lohduttaa ja antaa läheisyyttä. Silloin nipistynyt oma aika ei tunnu niin pahalta.

Luonto tuo minulle myös voimaa. Vaikka en pystyisi ja jaksaisi liikkua paljon, kävely luonnossa rauhoittaa levotonta mieltä. Eväät kuuluu usein itselleni oleellisena osana retkeä. Lämmin juotava ja lemppariherkut antaa syyn pysähtyä, vaikka mitään syytähän ei pitäisi tarvita. Pääasia kuitenkin, että saan pysäytettyä itseni. Pysähtyminen auttaa olemaan osa luontoa. Tuleepa mieleeni alkuraskaudessa tehty reissu Linnavuorelle, jonne ei olisi lähtiessä ollut millään voimia lähteä.

Kirjoittaminen auttaa myös itseäni jäsentämään omia ajatuksia ja tunteita. Nyt kun kirjoittaa työkseenkin, kirjoittaminen ei ole aina samalla tavalla meditatiivista. Olen kuitenkin yrittänyt, että kirjoitan vain silloin kun hyvältä tuntuu, jotta kirjoittaminen pysyy terapeuttisena. Olen myös käynyt psykologilla neuvolan kautta muutamia kertoja peilailemassa omia fiiliksiä. Jokainenhan meistä kyllä tarvitsisi läpi elämän rinnalleen säännöllisen epäsäännöllisen psykologin sanon minä.

Retkeily myös muiden kanssa tuo minulle voimavaroja. Retket ei tarvitse olla pitkiä, mutta kun ne jakaa muiden kanssa, saa apukäsiä taukoihin ja jakaa yhteistä iloa luonnosta. Myös eväiden jakaminen ja yhdessä tulen äärellä istuminen tuo sellaista hyvää ja levollista mieltä. Luonnossa yhdessä liikkuminen on myös turvallinen tapa tällä hetkellä nähdä myös ystäviä ja heidän perheitään.

Säännöllinen lapsivapaa on tuonut tunteen etten ole lapsissa kiinni koko ajan. Viime vuonna päätimme yrittää suunnittella ja järjestellä etukäteen joka kuukaudelle lapsivapaan. Kuopuksen ollessa alle vuoden ikäinen olimme poissa tunteja ja viime syksynä kuopus oli ensimmäistä kertaa myös yökylässä. Vuoden aikana kävimme esimerkiksi boulderoimassa, leffassa, päiväreissulla Helsingissä, pelaamassa padelia ja maastopyöräilemässä ja melomassa. Korona rajoittaa ja on rajoittanut, mutta sen sallimissa rajoissa on enemmän kuin suotavaa jatkaa elämistä.

Ihan vain kotona oleminenkin on todella jees, mutta me olemme kokeneet lopulta meille enemmän voimaa tuovan uudet yhteiset kokemukset ja poistuminen arkiympyrästä. Joka toinen kuukausi minä järjestän ohjelman ja joka toinen kuukausi puoliso. Silloin vastuu yhteisestä ajasta myös jakaantuu.

Voimaa tuovat asiat saa muuttua elämän aikana

Esikoisen aikana löysimme iltaisin yhteisen ajan telkkarin ääreltä. Leffaillat kotona ja sarjat. Sitä ennen me emme juuri telkkaria edes katsoneet, mutta koska meillä ei ollut silloin lastenvahteja, jotta olisimme voineet lähteä pois kotoa, piti keksiä jotain kotiin. Sitä ennen kävimme yhdessä salilla ja muuten liikkumassa. Silloin myös astangajoogasin aktiivisesti.

Toisten ilahduttaminen antaa myös minulle voimaa. Yllätyksenä viety kukkakimppu siskolle, ystävälle lähetetty kortti, puolisolle iltavuoron jälkeen kynttilänvaloon katettu lempiruoka… Toisen ilahtuminen antaa itsellekin voimaa. Sama kun joku on leiponut kakun kahvipöytään tai haluaa viedä lapset ulkoilemaan. Se, että joku on ajatellut minua ja näkee vaivaa minun vuokseni tuo suunnattoman paljon voimaa.

Tärkeimpänä koen kuitenkin vierelläni ihmisen, joka haluaa haaveilla ja suunnitella kanssani. Mitä tehtäisiin ensi kesänä tai ensi viikonloppuna. Tukee työrintamalla ja elämässä eteenpäin, jakaa intohimoa. Nauraa ja hassuttelee. Nauttii perhearjesta kanssani.

Aika paketoida vuosi 2020

Haunistenallas ja todistetusti pakkasta etelässäkin

Millainen on ollut vuosi 2020? Ennen vanhojen postauksien selaamista yritin pinnistellä, mitä muistan tästä vuodesta. Ensimmäisenä tuli mieleen puolison talviloma maaliskuussa, jota odotettiin innolla ja suunnitelmissa oli joku ihana all-inclusiveloma. Sellainen, johon emme koskaan haaveilleet menevämme, mutta tuntui maaliskuussa parhaalta ajatukselta ikinä.

Maailmalla tilanne oli jo silloin sen verran epävarma, että päätimme seurailla tilannetta ja ottaa äkkilähdön jos näyttää turvalliselta. Tilanne eskaloituikin yllättävän nopeasti ja kalenterit tyhjeni vieläkin nopeammin. Se talviloma venyikin kahden kuukauden mittaiseksi ja uima-altaan reunalla norkoilu vaihtuikin Yyterissa toukokuiseen talviturkin heittoon.

Jos puolison töiden totaalinen loppuminen olikin iso juttu, sai hän myös olla mukana vauva-arjessa enemmän kuin olisi muutoin ollut ja varmasti meidän perheelle paras juttu koko vuotena.

Toisena mieleeni tuli ihana kesä. Kaipasin festareita ja tanssimista elävän musiikin tahtiin, mutta juuri muutoin se ei edellisistä kesistä olisi poikennut. Teimme koko perheellä asuntovaunulla melkein parin viikon road tripin Itä-Suomesta aina Kuusamoon asti.

Lanseerasimme parisuhteessamme vuoden alussa parisuhdepäivän kerran kuussa. Ajatuksena oli, että molemmat vuorotellen suunnittelee ja järjestää yhteisen kahdenkeskeisen päivän, johon toinen ei ole vaikuttanut. Osoittautui niidenkin järjestäminen haastavaksi ennalta sovituista päivistä huolimatta vuoron perään kaikkien sairastellessa. Kaikkea kivaa ollaan kuitenkin ehditty tekemään, sillä ollaan käyty boulderoimassa, pelaamassa padelia, leffassa, melomassa Tammelassa, maastopyöräilemässä Teijossa ja muutama Helsinki-päiväkin saatiin aikaiseksi.

Mutta mitä muuta? Blogin puolella käynnistin joka viikkoisen arkiruokareseptin. Silloin en vielä tiennyt, että lapset ovat kotona enemmän kuin koskaan ja 52 reseptiä osoittautuisi mahdottomaksi. Onneksi ensi vuonna voidaan jatkaa. Tämän vuoden ruokahiteiksi nousi linssikeitto, peltivihis, täytetäläinen kesäkurpitsakeitto ja pekoniton pasta carbonara.

Paljon olen puhunut yhteiskunnallisista kysymyksistä, kuten ”Saako sanoa kehitysvammainen”, sain jakaa vieraskynäkirjoitukset aiheesta ”Olisiko minusta tukiperheeksi” ja vertaisperheen akuutti lymfaattinen leukemia. Paljon puhuttiin kohtaamisista, tuli myös pohdittua omaa kateutta toisten lapsia kohtaan ja saako ihmisiä tuijottaa?

Kuntoutus ja terapia-asiat ovat oleellinen osa arkeamme ja se näkyi myös tämän vuoden kirjoituksissa. Keväällä maailman sulkeuduttua kirjoittelin vinkkejä, kuinka toteutttaa terapiaa kotona ja heittää syyllisyydentunto jonnekin pyykkikoppaan. Kirjoitin vauvojen varhaiskuntoutuksesta ja miten vähän sen merkitystä edelleenkään tunnustetaan. Kirjoitin myös suihkuhommista ja pienten lasten seksuaalikasvatuksesta, joista varsinkin erityislapsien kohdalla ei oikein puhuta.

Eniten tämä vuosi on kuitenkin ollut yrittäjyyttä. Vaikka keväällä työt loppui seinään, tehtiin töitä koko vuosi lujasti ja puoliso laajensi maailman tilanteesta huolimatta liiketoimintaansa ja puuhaili uusia juttuja. Oma vanhempainvapaani loppui heinäkuussa, jonka jälkeen aloin tehdä vaikuttajatyötä päätoimisena yrittäjänä. Kuopus aloitti syksyllä puolipäiväisenä hoidon, mutta rajoitukisen vuoksi molemmat lapset ovat tainneet tänä vuonna olla enemmän kotona kuin hoidossa.

Jään lomalle huomenna. Se tarkoittaa hiljaisuutta niin blogissa kuin somessakin ainakin 1.1.2021 asti. Pidin viime vuonnakin totaalisen someloman ja se teki kyllä hyvää. Mahtavaa on ollut huomata miten paljon enemmän tänä vuonna moni meinaa pitää jouluna somesta lomaa. Jos vielä emmit, niin lupaan, että se kannattaa.

No mitä ensi vuonna? On ehkä parempi lakata lupaamasta mitään, koska niin kuin on nähty suunnitelmat on eri kuin elävä elämä. Mutta ainakin suunnitelmissa on noin muutamia mainitakseni puhua ensi vuonna pidennettystä oppivelvollisuudestä, sopeutumisvalmennuskurssista ja muista Kela-asioista, lasten ihon ja ummetuksen hoidosta, lähimatkailusta ja muista seikkailuista.

Täällä olen vaiheeksi sairastuvalla ja odotellaan koronatuloksia, ehkä tämä on kropan tapa ilmoitta, että nyt muija jalka pois kaasulta ja vaakatasoon pariksi viikoksi. Huomenna vielä kirjanpitoa kuntoon. Toivottavasti vuosi 2021 kohtelee meitä kaikkia lempeästi.

Hyvää joulua ihan kaikille!

Joulusta ei saada kaikille samanlaista tekemälläkään

Sosiaalisessa mediassa käydään myllyä joulusta. Siitä ettei kaikilla perheillä ole varaa jouluherkkuihin ja lasten lahjoihin. Kirjoitinkin tästä Instagramiin ja Facebookiin jo pienen jutun. Ajattelin, että se siitä, mutta josko saisin itsellenikin levollisemman mielen, kun olen oksentanut nämä ajatukset täällä ulos. Käyty keskustelu jää mielestäni nyt kovin varallisuuskeskeiseksi ja olisi vielä niin sanotusti yksi pikku juttu. Tai kaksi.

Arvostamani vaikuttaja Emmi Nuorgam kirjoitti Instagramin storyssa:

Varmasti jokainen vanhempi toivoisi, että oma lapsi kuuluisi joukkoon, voisi joulun jälkeen kertoa lahjoistaan ja elää ihan tavallista elämää, jossa ei tarvitsisi olla jokaisesta lahjoitetusta suihkusaippuasta kiitollinen.

Kyllä epäilemättä jokainen vanhempi toivoisi lapsen kuuluvan joukkoon, mutta ei se korjaannu sillä, että lapsi saa uuden lautapelin tai My little ponyn. Yhtäkkiä se ei ole lapsen silmissä mitään, kun kaveri kertoo saaneensa uuden pelikonsolin tai puhelimen, vaikka se lautapeli olisi maksanut viisikymppiä. Ja se on paljon rahaa se.

Ihmettelin joitain viikkoja sitten omassa somessa, miten lehdessä hyväntekeväisyyskampanjaan haastateltava sanoi, että samanlaiset vaatteet lisää yhteenkuuluvuutta ja ehkäisee kiusaamista. Silloin sain viestin, jossa äiti kertoi, että hänen 4-vuotiaan lapsensa pukeutumista ovat arvostelleet muut samanikäiset. Vaatteet on siistit, ehjät ja lapsen mielen mukaiset. Hän ei silti kokenut joukkoon kuulumisen tunnetta.

Entä lapsi, joka ei osaa puhua tai ei osaa avata lahjapaketteja? On ihan sama saako hän tuhat vai yksi pakettia, kun ne avaa vanhemmat tai avustaja. Hän ehkä osaa iloita niistä, mutta ei hän niistä kavereilleen kerro. Onko edes kavereita. Vammainen lapsi ei käy useinkaan lähikoulua eikä koe yhteenkuuluvuutta lähileikkipuiston samanikäisten lasten kanssa. Ei välttämättä juokse samaa hippaa tai koe tervetulleeksi itseään samalle hiekkalaatikolle.

On toki paljon ihmisiä, joilla ei ole varaa niihin perus hygieniatuotteisiin, kuten siihen suihkusaippuaan. Se, että toivoo lahjaksi suihkusaippuaa ei kuitenkaan kerro itsessään kurjasta elämästä. 11-vuotias kummilapseni toivoi lahjaksi rasvoja ja suihkusaippuaa, vaikka vuorenvarmasti hänellä on kotona niitä saatavilla. Toisinaan mediakin rakentaa meille todellisuutta kurjempia elämiä ja lähdemme värittämään sitä omissa mielissämme.

Ensihoidossa oli ihan hyvä näköalapaikka suomalaisiin jouluihin ja juhannuksiin.

Jonkun lapsen vanhempi on joulun sairaalassa. Toisen putkassa, kolmannen päihtyneenä, neljänen kuollut, viidenen ateisti tai jouluvihaaja ja kuudennen töissä. Lista on loputon.

Joku taas voisi luopua urasta ja kaikeasta varallisuudestaan jos vain voisi saada lapsen. Onko kohtuullista sanoa heille, että jouluttaminen on etuoikeus ja pitäisi vähän himmailla, koska kaikilla ei ole siihen varaa. Ei kaikilla ole läheisiä tai isovanhempia joiden luokse mennä, vaikka olisikin varaa matkustaa. Tai lapsi on niin sairas ettei hänen terveys kestä matkustamista tai maiseman vaihtaminen on liian iso muutos. Jonkun lapsi viettää joulunsa päiväkodissa, koska työpaikka velvoittaa päivystämään töissä. Jonkun lapsi saa jouluna papereihinsa elvytyskiellon ja toinen skuutin.

Yksinhuoltajuus ei ole aina valinta. Lapsettomuus ei ole aina valinta. Yksinäisyys ei ole aina valinta. Sairastuminen ei ole useinkaan oma valinta. Allergiat ei ole oma valinta. Ei kuusellekaan allerginen perhe saa kuusta kotiin, vaikka haluaisi ja siihen olisi varaa.

Varattomuus ei ole vain valinta. Kuinka olisi. Aika moni meistä toivoisi olevansa rikas ja ettei tarvitsisi miettiä ruokakaupassa mitä voi ostaa. Varallisuus ei kuitenkaan tuo meille yhteenkuuluvuutta, se ei poista kiusaamista eikä tee meidän joulusta onnellista ja merkityksellistä. Raha helpottaa montaa asiaa ja voi viedä monenlaista murhetta pois, mutta hyvin toimeentulevissa perheissäkin jouluna voi olla kireä ja kylmä tunnelma.

Ymmärrän, miten taloudellisesti hyvin pyyhkiviä välillä risoo heidän osoittelunsa. Tuskin heistä kukaan kaipaa sädekehää tai pyhimyksen titteliä. Rikkaat ja rikkaat yrittäjät kantavat kuitenkin aika paljon korttansa kekoon yhteiskunnan hyväksi. Antavat hyväntekeväisyyteen, maksavat huimia määriä veroja, luovat työpaikkoja omalla riskillä ja maksavat toisten työterveyshuoltoja. Ei, en ole rikas enkä rikkaasta perheestä oleva oikeistolainen, mutta tuntuu ihan älyttömältä tällainen keskustelu, jossa sanotaan, että rikkaat vaan mässäilevät epäeettisellä kinkulla ja laulavat iloisia joululauluja desingpöydän äärellä.

Olen itse kasvanut pienituloisessa perheessä ja vanhempani ovat matalasti koulutettuja. Muistan lapsuudesta, että olen miettinyt mistä ruuista nipistetään ensimmäisenä ja vastaus oli mielestäni vanhempien kahvi. Tämä naurattaa nyt. En ole koskaan nähnyt todellakaan nälkää ja minulla on ollut aina säänmukaiset vaatteet. Minun lapsilisät eivät ole menneet kuitenkaan sijoitussalkkuihin vaan vessapaperiin tai uusiin sukkiin. Lapsi ymmärtää monia asioita, mutta helposti emme ihan avaa sitä todellista tilannetta.

En ole matkustanut perheeni kanssa ulkomailla, vaikka meidän taloudessa on ollut kaksi vanhempaa. Jos koronaa ei olisi, aika moni perhe suuntaisi Thaimaahan tai jonnekin, josta minä lapsena haaveilin. Meidän perhe on käynyt viikonloppuisin ja lomilla metsässä ja retkeilemässä. Se ei ollut 20 vuotta sitten vielä trendikästä. Ei siitä kerrottu ylpeänä kavereille.

Kyllä, silti olen ja olen ollut etuoikeutettu. Minulla ei ole ollut mitään hätää. Olen saanut kokea rajatonta rakkautta ja rajoja, kannustusta ja tukea. Sivistystä on arvostettu, mutta pehmeät arvot ja kova työnteko ovat korostuneet. Olen hävennyt vanhaa pyörääni ja isosisaruksien vanhoja vaatteita päälläni. Sen sijaan, että vanhemmat olisivat hädissään miettineet miten minulle saadaan uusi pyörä ettei minua kiusata, olen saanut eväitä kuinka vastata naljailijoille.

Oli joulu tai ei lapset vertailevat toistensa talvikenkiä ja pyöräilykypäriä. Lomien jälkeisiä keskusteluja voi aikuinen kuitenkin ohjata matkojen ja materian sijaan takaisin oleelliseen: ”Kiva kun olette tulleet kaikki takaisin, mitä haluaisitte, että me tänä keväänä puuhataan koulussa tai päiväkodissa?”

Lopetetaan sanomasta, että kiusaaminen häviää ja koemme osallisuutta, kun kaikki saa lahjan ja artesaanikonvehteja pöytään. Tai että lapsen elämän merkityksellisyys kasvaa, kun joulupukki tulee tai saa koristella joulukuusen. Siihen en usko. Lähdetään miettimään ettei eriarvoisuuden kokemus kasva eliittikouluilla ja laskuvarjohyppyjen kaltaisilla harrastuksilla.

Meillä on nykyisin kova huoli, että lapsemme jää kokemuksista ja lahjoista paitsi. Jäin miettimään mistä tämä koko ilmiö kumpuaa. Ihmiset elää niin omankaltaistensa kanssa samanlaisissa sosioekonomisissa piireissä, että emme enää ymmärrä toisiamme. Sosiaalinen media kuitenkin mahdollistaa kurkistusluukun erilaisiin elämiin, mutta ei tarjoile sitä kaikkine väreineen. Näemme vain sen, jonka juuri se ihminen haluaa näyttää. Usein ne on niitä hyviä ja kauniita asioita. Ehkä totta, ehkä kaukana todellisuudesta. Siksi myös ”nykylapselle” voi olla vaikeaa selittää ettei elämä ole tasapuolista tai että kaikki mitä some tarjoilee ei ole oikeaa elämää.

Elämä ei aina rakennu ja etene niin kuin itse haluaisi tai yrittäisi elää. Elämä ei ole aina ja kaikille reilua. Oli rahaa paljon tai ei ollenkaan. Vaikka sitä olisi tulevaisuudessa yhtä paljon kaikilla, elämästä ei tule tasapuolista. Sen sijaan, että poljetaan jalkaa ja vaaditaan kaikille valtion kassasta uusia älykelloja voisikin sulkea puhelimen kokonaan. Ehkä tänään olisi hyvä päivä aloittaa kirjoittamaan yksin tai perheen kanssa kiitollisuuspäiväkirjaa. Ehkä ensi jouluna se toisikin joulumieltä enemmän kuin yksikään muovinen tai itse tehty kranssi.

Täytyypä kokeilla.

Miten puhua joulusta lapselle

Koin itsenäisyyspäivänä haikeutta, kun luin ihania perheiden ruokapöytäkeskusteluja, joissa oli pohdittu lasten kanssa mitä tarkoittaa itsenäisyys ja mitä merkitystä sillä on. Esikoiselle se merkitsi lähinnä tylsää höpötystä ja lanteita keinuttavia kappaleita telkkarista ja lippujen liehumista. 

Tänä vuonna meidän perhessä mietitään oikeastaan ensimmäistä kertaa miten puhua joulusta esikoiselle. Mistä ja miten lähteä liikkeelle neidin kanssa on vielä vähän yksi joulu itsellenikin. Yllätyksellinen ja ikuinen mysteeri. Onko joulupukki olemassa ja jos on niin mikä se on? Kuka tuo lahjat ja voisiko ne tulla jo jouluaattoaamuna? Kuka tuo joulukalenteriin uuden tarinakäärön joka aamu? 

Luulen, että joulupukista meillä tullaan puhumaan satuhahmona, ihan niin kuin Muumimaailman muumeista tai Titi-nallen talon nalleista. Mietin kuitenkin, että enhän terävöitä lapsille Muumimaailmaan mennessä, että tiedäthän sitten ettei se Niiskuneiti ole oikea, vaan siellä on sisällä ihminen. Miksi sitten joulupukki ei saisi olla niin kauan joulupukki, kun lapsi ei sitä itse ihmettele tai kyseenalaista. Aikanaan tuleviin kysymyksiin vastataan sitten niin kuin asia on, ei siinä kohtaa kannata luottamussuhdetta pilata valehtelemalla tai sepittelemällä uusia satuja joulupukin olemassaolosta.

Moni lapsi kuulee kaveriltaan ensi kertaa ettei joulupukkia ole olemassa ja toisinaan kiirehditään kertomaan totuuksia lapsille, jotta oma muru ei tulisi nolatuksi ja pettyneeksi kaverien edessä. Pitäisikö kuitenkin häpeän tunteiden minimoimisen sijaan keskittyä hänen itsetuntonsa vahvistamiseen. Olen yrittänyt miettiä asiaa niin, että minun tehtäväni nimenomaan on tuottaa pettymyksiä ja olla lapseni tukena silloin.

Mietin myös erityisen lapsen äitinä, että mitä jos hän ei koskaan kyseenalaistakaan joulupukkia? Mitä jos hän ajattelee aina vain, että se on totta ja tuo lahjat. Olisiko se hänelle vahingollista? Onhan meillä muutenkin paljon asioita joihin uskomme, mutta tiede ei niitä voi selittää.

Turhaa energiaa valuu ehkä siinäkin, että itsepintaisesti kävisi lapsen kanssa läpi kuka sukulainen tai tuttava on minkäkin paketin antanut. Harvaa pientä lasta kiinnostaa syntymäpäivillään, toiko mummi vai kummi sen uuden hienon auton. Ajattelin siis, että sitten kun lapsi itse sitä miettii niin siitä voin kertoa kuka toi nukelle vaatteita. 

Joulukalenterin yllätykset onkin sitten vaikeampi rasti itselleni. Kuka niitä tuo? Nyt olen vain sanonut, että hei tuu katsomaan sun joulukalenteria ja että siellä on taas uusi yllätys. Ei ole tarvinnut satuilla mitään. Mutta tuntuisi kyllä vähän pliisulta sanoa, että äiti ne sinne laittaa. Mutta kuka sitten? Voiko tonttu olla kuitenkin olemassa? 

Kuulin yhden perheen joulukalenterin viimeisen luukun yllätyksen sujahtavan kuusen alle ja se on se lapsen eniten toivoma lahja. Näin maaninen odottaminen on rauhoittunut ja on koko päivä aikaa leikkiä uudella lahjalla. Myös joulupäivällinen saattaa maistua vähän paremmin eikä uutta tärkeää lahjaa tarvitse hyvästellä iltatoimien ja yliväsymyksen lähestyessä. Tämä voisi olla hyvä. Tai sitten koko lahjahässäkkä jo heti aamulla. Silloin ei myöskään olisi joulupäivällisen jälkeen kiirettä alkaa kasaamaan astioita ja itseään, jotta lapset ehtisi hetken tutkia niitä lahjoja ennenkö on jo aivan yliväsynyt. 

Siskollani on jo vanhempia lapsia ja lahja- ja joulupukkipolitiikka on tullut pohdittua aiemminkin. Hän sanoi minusta kivasti lapsille. Ei joulupukkiin tarvitse uskoa, mutta joulun taikaan voi uskoa. Mitä se kenellekin tarkoittaa on täysin vapaata ja lapsen mielikuvituksen varassa. Sitä ei tarvitse kenenkään riistää tai yrittää selittää onko se totta vai ei. Kyllä sitä itsellekin tulee sellainen kutkutus, kun ilta koittaa, vaikka tiedänkin kuka minun uudet villasukat on paketoinut. 

Käsitys joulusta rakentuu omien kokemusten ja muistojen kautta. Jos sellaisia ei vielä ole tai niitä ei muista niin ei ehkä ole kovin merkityksellistä miettiä uskooko lapseni joulupukkiin vai ei. Ehkä ei olekaan tärkeää yrittää selvittää totuuksia lapselle, vaan luoda yhdessäololla ja -tekemisellä se oman perheen näköinen joulu. Toivottavasti niitä muistellaan muutaman vuoden päästä. 

Minun täytyy valita oman vanhemmuuteni taistelut

Mustikkaa sukassa, repaleiset kirjan sivut, reikiintyneitä vaatekappaleita, lähmäiset ikkunat ja peilit.

Muistan vieläkin, kun sanoin äidilleni ettei minun kodissani loju keittiössä paperikasoja, vaan kaikki on omissa kansioissa tiptop. Osittain tämä on toteutunut ja edelleen siellä täällä lojuvat paperikasat saavat ahdistumaan ja muistamaan teiniuhmani.

Kodissani lojuu kuitenkin aika monta muutakin kasaa joka päivä; lelu-, kirja-, vaate-, pyykki-, hiekka-, pöly- ja ihmiskasoja. Ennen vanhemmuutta minulla oli jokaisesta kasasta selkeä näkemys ja miten ne huollettaisiin. Lelut olisi omissa kasoissa, kirjat kaapissa pituusjärjestyksessä, vaatteet henkareissa värisuorassa, jääkaapin ja aterinlaatikon pohjilla ei olisi epämääräisiä muruja ja tahmoja. Varisinkin lapset siivoisi aina omat jälkensä ja menisi itsenäisesti nukkumaan.

Minun päässäni kukaan ei ilmeisesti koskaan sairastellut, ollut kiireinen, väsynyt tai muuten vaan sellaisella tuulella ettei huvita.

Ajattelin myös, että sotkua vielä sietäisin, mutta en likaisuutta. Nyt vessan lattiasta on edelleen hinkkaamatta ne kynsilakat, jotka sinne levisi, kun tiputin purkin kesällä kaakelille. Telkkaritasolla on edelleen se mukirinkula, jonka pyyhkimistä olen ajatellut aina sen hetken kun se silmiini on osunut. On se sohvan alusta, joka ei lopeta imaisemasta kitusiinsa kiloa hiekkaa, yksittäisiä sukkia, ja kaikkea jonka sinne vain saa tungettua pikkuisilla sormilla. On parempi kulkea sukat jalassa, kun tuntea kaikki pikkumurut jalkapohjassa. Hetken ylpeyttä toi yksi tyhjä taso, kunnes kääntää selkänsä ja taas oli pyykkejä täynnä toinen taso.

Hieraisen silmiäni, kun näen Instagramissa lasten kirjahyllyn kirjat, joiden kulmat ei repsota mistään suunnasta, lelut ovat oikeissa laatikoissa loogisesti, valkoisissa villamatoissa ja kangassohvissa ei näy läikän läikkää tai nukan nukkaa. Mietin kuumeisesti mitä tutorialissa siivotaan, kun en näe mitään siivottavaa. Ai tuollaistakin voi olla lapsiperheissä. Vau.

Kuvat ovat keväältä, kun teimme terassipuutarhan esikoisen kanssa. Tämä oli kaupallinen yhteistyön Kekkilän kanssa

Aina on olemassa vaihtoehto. Onko se oikea, kokeilemalla selviää. Olen luonut arjelleni uudet standardit ja madaltanut omaa rimaa. Rajusti. Minun on täytynyt hyväksyä, että en psyty olemaan sellainen nainen ja vanhempi, joka haluaisin päässäni olla. Sotku ja lika tuntuu edelleen masentavalta, kuivunut puuro syöttötuolissa ketuttaa joka kerta yhtä paljon ja ulkoa ajautuva hiekka ei koskaan pysähdy eteiseen ja tuntuu ajatuvan omienkin vaatteiden alle hiertämään.

Jokaisella on saman verran tunteja päivässä – sanotaan. Näin on, mutta se miten pystymme ne tunnit käyttämään ei ole vain itsestämme kiinni. Joku saattaa laittaa ruokaa samalla tai jopa lukea kun toisilla taas on lapsia, jotka ei osaa tai pysty leikkimään itsenäisesti. Usein ihaillaan, miten paljon touhuilen esikoisen kanssa. Todellisuudessa minulla ei ole ollut muita vaihtoehtoja, koska hän on vasta nyt alkanut leikkimään itsenäisesti. Ajattelemalla, että minun pitäisi pystyä samaan kuin muut ei palvele ketään, vähiten itseäni. Olen kateellinen aina välillä, mutta se ei tee arjestani merkityksellistä. Yhteiset puuhailut ja lattialla painimiset sen sijaan tekevät. Olkoonkin puuhailujen jälkeen koti siivoton ja lattia jolla lojutaan hiekassa.

Siisteyttä ja harmoniaa rakastava sieluni taistelee menevän ja puuhaavan luonteeni kanssa. Sekoitetaanpa tähän vielä puolituntinen, kun olisi rauhaisaa, mutta ei vaan saa mitään aikaiseksi. Sen sijaan, että korkkaisi glögin tai lähtisi ulkoilemaan vaikka vesisateeseen pyörii ympyrää, selaa Instagramia ja miettii miksi on niin samperin saamaton. Joka päivä täytyy tehdä valintoja mitä tekee ja mitä jättää tekemättä, koska kaikkea en kuulemma voi saada.

Ulkoistanko puolisoni ja lapseni vaatteiden viikkauksesta, jotta pinot näyttäisi siltä kun haluan vai antaisinko kaikkien olla osallisia omalla tavallaan, vaikka t-paidat onkin pitkähihoisten kanssa samassa pinossa tai minun pikkarit löytyykin esikoisen pikkarilaatikosta.

Annanko lasten tutkia lelulaatikoita itse, vai käymmekö aina leikkitaulun kautta yhdessä miettimään mikä leikki valitaan, jonka jälkeen vapautan munalukkojen takaa ne tietyt lelut.

Kontrolloinko lapsen lukemista, josta hän nauttii ja johon hän hakeutuu itsenäisesti. Vai annanko tutkia rauhassa ja itse, vaikka välillä sivut repeilee ja kirjat lentää kaaressa olan yli lommoille.

Alanko hiljaisuuden jälkeen vaivaamaan juurileipää vai luenko kirjaa, jonka nimi ei ole Pupu Tupuna tai Eläinsatuja.

Annanko katsoa vielä yhden ylimääräisen Nallen telkkarista, vaikka juuri hetki sitten olin sanonut lapsille, että nyt on viimeinen.

Jäänkö sisälle lasten kanssa koko päiväksi, vaikka tiedän sen seuraukset, jotka ei miellytä ketään.

Valitsenko pakastejuurekset keittoon ja makaan Pikku kakkosen ajan sohvalla lasten kanssa vai kuorinko hiki hatussa luomuporkkanoita.

Ahdistunko lakanoista, jotka on olleet käytössä jo kuukauden vai toteanko, että hyvin niillä nukkuu vielä yhden viikon ja köllähdän puolison kainaloon.

Imuroinko yhdessä lasten kanssa vai hankinko robotti-imurin ja lähden sillä välin luontopolulle.

Missään näistä vaihtoehdoista ei ole mitään väärää. Haluaisin tehdä kaiken tämän, molemmat puolet ja vaikka mitä muuta. Haluaisin antaa lasten harjoitella luovuutta ja tutkia ja samalla pitää kodin mintissä. Haluaisin treenata maratonia, leipoa kaikki leivät itse ja lukea elämäkertoja. Haluaisin syödä vain itsekasvatettua luomuruokaa, metsästää riistan pöytään ja kalastaa kalan. Haluaisin näyttää aina eteeriseltä ja nukkua yhdeksän ja puoli tuntia yössä. Haluaisin juoda viiniä ja tanssia aamuviiteen ystävien kanssa ja sen jälkeen lähteä vaeltamaan. Haluaisin asua maalla ja kuitenkin nauttia kaupunkikulttuurista. Haluasin ehtiä korjaamaan lasten vaatteet ja neuloa villapaidan. Haluaisin tehdä havukranssin oveen ja vuorata kodin ja pihan valoilla, jotta pimeys ei tunnu enää missään. HALUAN KAIKEN.

Ristiäiskakku, vuosi sitten. Kääk.

Mutta niin kauan kun kaikkea en voi tehdä, valitsen sen joka tuo minulle enemmän iloa ja joka antaa minulle enemmän voimaa.

Siispä kun nyt flunssanenäisenä ja koronatuloksia odotellessa mietin viikonloppua jos ja kun toivottavasti olemme jo terveitä. Kumpi tuo enemmän voimia – ne lojuvat parittomat sukat vai lapsien kanssa yhdessä lojuminen. Entä pitäisikö viikonloppu siivota kaappeja vai lähteä puolison matkaan Helsinkiin ja tavata ystävä ja illalla nauttia kahdenkeskeisestä ajasta puolison kanssa? Siinäpä vasta kysymys.

Minun täytyy valita vanhemmuuteni taistelut. Ja välillä nostettava kädet pystyyn ja livistettävä hetkeksi pakoon.

Talven to do lista

Tajusin miten keväällä mietitään takatalvea, mutta syyskuun helteissä harvempi marisi saati puhui takakesästä. Etelän vähälumiset talvet on saaneet minut miettimään miten pimeästä ja märästä talvesta saisi iloa irti. Päätin tehdä talvelle oman to do listan puuhailuista, jotka eivät vaadi lunta ja pakkasta. Bonarina tulee sitten ne perinteiset lumessa ja jäällä puuhastelut jos sellaista eteläänkin suodaan.

Minähän olen vannoutunut listojen tekijä ja perinteeksi on muodostunutkin tehdä aina kesää vasten to do-lista.

KOTOILU

  • Vanhojen valokuvien katselu yhdessä. Mikään ei ollut lapsena parempaa kun ihmetellä oman äidin ja isän hääkuvia ja omia lapsuuskuvia. Pitäisi myös saada aikaiseksi tehdä uusia kuvakirjoja, joita ihmetellä lasten kanssa.
  • Kirjoja luettuna tai äänikirjoina. Yksin ja yhdessä.
  • Lautapelejä koko perheellä tai kaveriporukalla. Joka kerta yksi saa valita pelin jota pelataan.
  • Taskulamppupiilosta tai ihan perinteistä. Jos on jo pimeää valmiiksi niin miksei katkaisisi loppujakin tuikkuja.
  • Vuorotellen kaikkien lemppariruokia ja sunnuntaisin vaikka yhdessä seuraavan viikon ruokalistan miettiminen
  • Joulupipareiden leivontaa
  • Kyselin Instagramissa onko ollut jotain lastenohjelmia, joita on lapsena pelännyt. Mulle tuli kauhea Disney-leffakuume. Haluaisin katsoa jotain lapsuuden tärkeitä elokuvia ja toivottavasti lapsetkin vähän innostuisi. Ainakin Helen Keller on toivelistalla.
  • Unelmakartan teko. Tämä voisi pimeänä iltana helpottaa, kun voisi katsella lehtien kuvia ja miettiä mitä tulevaisuuden unelmia minulla on.
  • Tunnekorttien avulla tunteiden miettimistä lasten kanssa. Ilmaiset tunnekorit voi käydä tulostamassa täältä.
  • Joogamaton levittäminen olohuoneeseen tai leuanveto-haasteen vastaanottamine. Tai molemmat.
  • Ei ne tuodut mangot yhtään samalta maistu kuin turkoosien vesien äärellä, mutta silti voi matkustuskaipuuta helpottaa tekemällä aistimatkan kotona. Teemailta Santorinin auringonlaskuun tai Vietnamin katukeittiöön. Kaupasta shoppailee eksoottisia hedelmiä ja jos lapset on sen ikäisiä, niin voisi vaikka arvuutella mikä on mikäkin hedelmä ja missä niitä kasvaa.
  • Sadetanssi. Alasti tietty. Jos vaan sataa, sataa ja sataa niin sauna päälle ja tanssimaan sateeseen. Mikään ei ollut lapsena hauskempaa. Jos se tarkoittaisi kerrostalon sisäpihalla pörräämistä niin voisi harkita vaikka saunan vuokraamista jostain keskeltä ei mitään. Yksin tai kavereiden kanssa.

MUSIIKKIA JA MUUTA KULTTUURIA

Olen viime aikoina herännyt siihen miten paljon kaipaan livemusiikin kosketusta sieluun asti.

  • Livemusiikkia yksin ja lasten kanssa. 
  • Teatterista ja muista kulttuurijutuista saan valtavasti voimaa ja ne ovat itselleni paikka antautua ja latautua itseni kanssa.
  • Kirjastoon haahuilemaan. Mitä jos lähtisikin lasten kanssa eri kirjastoon kuin siihen lähikirjastoon.
  • Kirkoissa järjestetään varsinkin joulun alla ihania konsertteja. Kauneimmat joululaulut on varmasti monille tuttuja, mutta myös erilaisia artisteja vierailee monissa kirkoissa.
  • Vanhan suurtorin joulumarkkinoilla voisi käydä vähän tunnelmoimassa joulua.
  • Laitan ravintolaillalliset tähän kategoriaan, koska kyllä se kulttuurin piikkiin menee. Lapset jää kotiin, mutta toivottavasti pääsisi tukemaan muutamasti ravintolaelämän pystyssä pysymistä.

LIIKUNTA

  • Luistelemaan sisähalliin, esimerkiksi Turun yleisövuorot löytyvät Turun tapahtumakalenterista
  • Johonkin seikkailumaahan tai Superparkkiin. Turussa lasten liikunnan ihmemaa on auki, mutta siellä on erikoisjärjestelyt ja ennakkoilmoittautuminen
  • Uimaan. Riski korona-altistumiseen on uima-altaassa ilmeisesti jopa pienempi kuin muissa julkisissa tiloissa altaiden sisältämien kemikaalien vuoksi.
  • Retkeilyä. Jos ei ole lunta, metsässä ja kaikkialla retkeily on lasten kanssa mahdollista edelleen tammikuussa.
  • Saunomista ja ehkä avantouinnin harjoittelua. Haluaisin olla kunnon avantouimari, mutta olen kyllä melko nynnerö ainakin vielä niissä hommissa. Pitäisi varmaan aloittaa totuttelu, että ui ympäri vuoden luonnonvesissä niin se keho tottuisi pikku hiljaa. Tai sitten menen ja nautin vain tunnelmasta. Mitä jos lähtisikin koko perheellä? Tai neidin kanssa? Tai sitten otamme ja lähdemme kaksin miehen kanssa? Saas nähdä.

MAISEMAN VAIHTAMINEN

  • Road trip. Miksi vain kesällä road tripataan. Miksei voisi lähteä ajelemaan vaikka johonkin uuteen paikkaan, jossa käy syömässä tai jos sää sallii niin omat eväät ja katselemaan merta rantakallioille. Toki alueiden koronatilanteita täytyy tarkkailla.
  • Hotelliyö tai Air bnb kämpän vuokraus ja pois arjen normeja. Päivä turistina omassa kunnassa tai täysin vieraassa kaupungissa.
  • Meillä marraskuussa tulossa sopeutumisvalmennuskurssi Oulussa ja toivon varpaat ja sormet ristissä ettei se peruuntuisi.
  • Olemme buukanneet myös täyshoitoloman joulun jälkeiselle ajalle. Pidin viime vuonna somettomat kaksi viikkoa viime joulun aikaan. Mietin pitäisikö tehdä samat tänä vuonna.
  • Jos tilanne sallii niin ja varsinkin jos etelässä ei ole lunta koko talvena siintää haaveissa keväinen lumiloma pohjoisessa.

Mitä muuta kivaa vois keksiä marraskuun pimeyteen ja kevään heräämistä odotellessa?

Parisuhteen kymppisynttärit

Häämatkalla – Phu Quoc

Meidän parisuhde täytti pyöreitä. Meidän yhteisen taipaleen kymppisynttäreitä juhlistimme viime viikonloppuna Teijon kansallispuistossa maastopyöräillen ja illalla saunoen ja poreammeessa kelluen.

Mietimme usein meidän yhteistä matkaamme. Mitä kaikkea siihen on mahtunutkaan. Nyt mietin millainen on ollut matkani mieheni kanssa. Ainakin 10 vuotta pitkä. Vai 10 vuotta lyhyt. Sekä että.

Kuvista päätellen meillä olisi paljon yhteistä matkustelua taustalla. Todellisuudessa arki oli harrastamista, opiskeluja, valmistumisia, töitä ja taas opiskeluita. Siinä ohessa esikoisen syntymä ja elämän heittäminenkin ihan uudenlaiseen vuoristorataan. Toki sinne on mahtunut paljon retkeilyä ja matkustamista lähelle ja kauas, mutta arkikuvia on tullut otettua paljon vähemmän. Miksi oi miksi. Olen ennenkin kirjoittanut, että kuvatkaa arkea ja sanon sen taas.

Tykkään usein tentata miestäni kysymällä vaikka viisi lempparireissua, jotka hänelle tulee ensimmäisenä mieleen. Tai viisi paikkaa, jonne hän haluaisi minut viedä. Tai kymmenen asiaa, jotta haluaisi minun kanssani tehdä. Nyt halusin hirmu kekseliäästi jakaa kymmenen asiaa, jotka tulevat itselleni ensimmäisenä mieleen parisuhteestamme.

Zansibar, Tanzania
Hot springs Tanzania

1. VAPAUS

Vaikka me ollaankin oltu niitä teinejä jotka käy samaan aikaan suihkussa, ollaan me myös oltu niitä, jotka on olleet pitkiäkin aikoja erossa toisistaan. Meidän parisuhteen aikana olen itse ollut vaihdossa sekä Iso-Britanniassa että Afrikassa. Ex-poikkis eli nykyinen aviomies oli taas kova lentopalloilija ja oma hevibändi vei pitkin poikin.

Monesta saattoi tuntua hassulta, että lähdin kuukausi häiden jälkeen ilman miestäni vaihtoon Afrikkaan. Se kuitenkin kuvaa hyvin meidän parisuhdetta ja tuoretta avioliittoa. Tahto sitoutua toiseen, mutta vapaus elää ja kulkea kohti omia unelmia. Arjessa vapaus on meillä sitä, että molemmilla on omia kiinnostuksenkohteita, jotka ei toista niin kiinnosta.

2. ARVOSTUS JA SEN OSOITTAMINEN

Me kehutaan ja kiitetään toisiamme. Mies on sanonut, että ei jokaisesta roskapussin viemisestä tarvitse kiittää. Hän kuitenkin tietää miten kiitollinen olen siitä ettei meidän perheessä väännetä kotitöistä. Ja silti kyllä ne pienet arjen huomaamiset tuntuu kivalta. Valmiiksi ladattu kahvi. Hinkattu keittiö tai vessanpytty. Lempparileivos kaupasta. Kun asioista tulee itsestäänselvyyksiä, on hyvä muistaa nipistää itseään välillä ettei ne todella ole sitä. Kertoa miten ihanaa on tulla huomatuksi ja että toinen jakaa arjen taakkaa kanssani.

Lähdössä Helsingistä kohti Tansaniaa

3. TIEDÄMME ETTÄ TEEMME KAIKKEMME

Totta kai mekin nillitetään niistä lojuvista sukista. Meidän ei ole kuitenkaan tarvinnut tehdä tiskivuoroja. Se tekee joka ehtii ja osaa. Meillä minä hoidan lasten paperiasiat pääasiassa, kun taas mies hoitaa autoon ja taloon liittyvät paperiasiat. Yritämme puolin ja toisin pitää kärryillä kuitenkin toisemme, mutta on myös turhaa kuluttaa omia voimavaroja sellaiseen, jonka toinen hoitaa nopeammin.

Meillä onkin ehkä ollut ongelma enemmän se, että jos toinen häärää ja toinen makaa sohvalla niin toiselle tulee huono omatunto. Tästäkin onneksi pikku hiljaa ollaan päästy pois. Molemmat on perusluonteeltaan kuitenkin sellaisia häärääjiä ja sitten kun näkee toisen makaavan sohvalla tietää ettei hän ole siinä laiskuuttaan, vaan että häntä oikeasti väsyttää tai tarvitsee breikin.

4. SAMALLA PUOLELLA

Tätä meidän on pitänyt harjoitella enkä tiedä olemmeko siinä valmiita vieläkään. Tiedämme saavamme toiselta vankkumattoman tuen kahden kesken, mutta muiden seurassa olemme toisinaan vähätellyt toistemme ajatuksia tai mielipiteitä. Luulen tämän olevan sellaista, joka iän mukana lisääntyy. Se ettei toisten mielipiteet omasta elämästä ja valinnoista enää kiinnosta. Mutta koska ei voi olla viisikymppisen itseluottamusta, mennään tällä kaksikymppisen itseluottamuksella.

Häämatkalta Moskovan kentältä vaihto kohti Ho chi Minh cityä

5. HUUMORI

Jos huumori loppuisi, loppuisiko rakkauskin. En tiedä, mutta luulen että jossain vaiheessa loppuisi. Ainakin minusta tuntuu hurjan hyvältä kun saan nauraa maha kippurassa mieheni kanssa. Meistä ei kumpikaan ole mitään läpänheittäjiä. Enemmänkin meidän vitsit on tilannekomiikkaa, sanailua ja itselle ja toisen toilailuille nauramista.

6. INNOSTUS JA UTELIAISUUS ELÄMÄÄN

Tämä auttaa pitämään meidän parisuhteen tuoreena. Molemmat innostuu helposti uusista asioista ja boostaamme toisiamme menemään epämukavuusalueelle ja kokeilla uusia asioita. Poikkeustilan parisuhteesta kertoessani kerroinkin, että meillä on pyrkimys kuukausittain viettää kahdenkeskeistä aikaa. Tarkoituksena on, että vuorotellen toinen järjestää ohjelmaa. Ne ei ole mitään laskuvarjohyppyjä, mutta ollaan yritetty tehdä erilaisia ja uusia juttuja. Tänä vuonna ollaan oltu pelaamassa padelia, melomassa, boulderoimassa, leffassa ja laitettu kotona ruokaa, jota lapset ei syö, käyty Tuomiokirkon terassilla ihailemassa kesää ja haettu noutoruokaa.

Esikoisen ensimmäinen lentomatka Prahaan

7. LUOTTAMUS TOISIAMME JA ELÄMÄÄ KOHTAAN

Me nauretaan usein sitä, että sitten kun toisen mieli vetää pohjamudissa niin toisella on lennokas meno ja päinvastoin. Sitten me vuoronperään tsempataan toisiamme. Molemmat meistä on taipuvaisia stressiin, mutta meillä on silti jokseenkin mutkaton suhtautuminen elämää kohtaan.

Esikoisen ollessa sairaalassa syntymän jälkeen me käytiin Taiteiden yössä ja pyöräiltiin Seurasaareen viinille. En muista olenko juuri edes puhunut tästä, koska hävetti ajatus siitä, että oma lapsi on sairaalassa ja minä vain viinittelen ja viiletän turistina Helsingissä. Mutta kuka minun majapaikan sohvannurkassa ahdistumisesta ja murehtimisesta olisi hyötynyt. Vähiten varmasti tyttäreni.

8. LÄHEISYYS JA ETÄISYYS

Olemme olleet pitkiäkin aikoja erossa toisistamme, mutta toisaalta eläneet aina hyvin tiiviisti yhdessä. Lasten mukanaan tuoma toisinaan tuleva läheisyysähky helposti etäännyttää. Me ollaan pyritty kuitenkin halimaan, pussailemaan, pitämään kädestä ja vaan olemaan. Toisaalta jos läheisyys ei ole tuntunut hyvältä myös sen sanominen toiselle on ollut tärkeää.

Läheisyys voi olla muutakin kuin kosketus. Kumpikaan ei lähde koskaan eteisestä sanaakaan sanomatta tai katsekontaktia ottamatta. Itse olen huono soittelemaan keskellä päivää tai ottamaan videopuhelua, mutta toisinaan niillekin on aikansa ja paikkansa. Meillä tämä taitaa kyllä liittyä enemmän siihen, että puoliso haluaa nähdä pitkien työpäivien aikana lapset hereillä, ei niinkään minua.

9. LUONTO JA LIIKUNTA JA YRITTÄJYYS

Jos näissä asioissa meillä ei mätsäis niin uskon myös että aika monet meidän elämän arvot ei mätsäis. Häneltä ei löydy intohimoa sienestystä ja marjastusta kohtaan, mutta se ei ole merkittävää. Se on miten luonnon ja liikunnan kokee.

Tähän nivoutuu ehkä myös luontevan epäluontevasti lapset, jotka kuuluu hyvin vahvasti osaksi meitä, vaikka eivät olekaan meidän parisuhdetta. Se, että meillä on yhteinen ajatus ettei ole olemassa mitään ”elämää lasten jälkeen”, vaan elämä on nyt ja me eletään itsemme näköistä elämää. Lasten ehdoilla, mutta itseämme ja toisiamme unohtamatta.

Yrittäjyys on myös asia, joka koetaan monesti uhkana perheelle ja parisuhteelle. Olemme puolitosissaan sanoneet ettei meille mahdu kahta yrittäjää. Ja niin vain kävi. Uskon intohimojen ja kehitykseen pyrkivä mielemme on vienyt meidät molemmat yrittäjiksi. Ja varmasti juuremme. Olkoonkin yrittäjyys elämäntapa, tarvitsee siitäkin taukoa. Olen ylpeä puolisostani, joka on yrittäjänäkin ja varsinkin tänä outona ja talouteen kovasti vaikuttaneena vuotena tehnyt töitä sen eteen, että voi pitää myös lomaa.

10. MUISTELLAAN TAAKSEPÄIN, KATSOTAAN ETEENPÄIN

Meidän yhteiselle matkalle on mahtunut yhtä ja toista. Sairastumisia, epäonnistuneita yrityksiä ja vaikeita ajanjaksoja. Usein puhumme siitä miten ”mitä tekisin elämässäni toisin” puhe on ihan hassua. Ei me oltaisi tässä pisteessä jos niitä kokemuksia ja opetuksia ei olisi ollut. Kaikesta on selvitty. Me haaveillaan, suunnitellaan, perutaan ja taas suunnitellaan.

Muisteltiin juuri viikonloppuna, kun olimme ensimmäistä kertaa kahdestaan asuntoautoilemassa, miten me haaveiltiin ylipäänsä asuntoautosta vielä vähän yli vuosi sitten. Sitten kun tekeekin töitä ja näkee asioissa mahdollisuuksia haaveista voikin tulla totta.

Miksi sinä olet parisuhteessa juuri hänen kanssaan? Mitä sulla tulee ensimmäisenä mieleen teidän parisuhdetta kannattelevista asioista? Tai yksineläjänä elämästäsi. Miten kuvailisit sitä?

Näytin eilen illalla tämän tekstin puolisolleni pitkän työpäivän jälkeen myöhään illalla. Oli ihana nähdä se hymy väsyneillä kasvoilla, jonka tämä sai aikaan. Kirjoita sinäkin sun ajatukset ylös ja anna ne sun puolisolle luettavaksi.

Ps. Olis ihanaa jos tuut kertomaan mulle millaisen reaktion sait aikaan.

Missä se uusi arki luuraa?

Kurkkua kuristi, kun perhepäivähoitopaikan päätös tuli sähköpostiin. Onko minun vauvani menossa hoitoon vieraan ihmisen luo? Tai vaapero, taapero vai mikä hän nyt on.

Tyynnyttelin itseäni ajattelemalla, että arkeamme varmasti pitkässä juoksussa tulee helpottamaan, että kuopus aloittaa osittain hoidon, jotta minäkin pystyn tekemään töitä. Vaikka asiasta on ollut täysin varma jo pitkään, miten se yhtäkkiä tuntuukin niin pahalta, kun todellisuus lähestyy aivan nurkan takana.

Eniten tässä paletissa jännitti se, että kuopus ei mahtunut samaan päiväkotiin esikoisen kanssa, vaan häntä tarvitsee kuskata aika paljon pidemmälle kuin kivenheiton päähän. Aurinkoisena päivänä asia tuntuu kevyeltä, mutta mieleeni hiipii väistämättä ne päivät, kun vettä tulee taivaantäydeltä. Kuopus osoittaa mieltään uudesta arjesta ja ottaa menetettyä läheisyyttä takaisin, jota päivän aikana on menettänyt ja esikoinenkin haluaa oman siivunsa. Toisen haku ensin, sitten toisen. Voi helkkari, onko tässä mitään järkeä.

Meillä on käytössä yksi auto ja se tarkoittaa sitä, että olen ajanut itseäni henkisesti sille tielle, että haen kuopusta pyöräillen ja juosten. Yritän kääntää tätä säätöä positiivisen puolelle ja että se tuo säännöllisempää jokapäiväistä liikuntaa elämääni.

Päiväkodin johtaja kysyi käveleekö kuopus. Kurkkua kuristi. Ei kävele. Apua, ei hän voi mennä hoitoon, kun hän ei osaa vielä edes kävellä. Hengityksen tasaannuttua tajusin, että esikoinen oli myös aika tarkkaan vuoden mennessään hoitoon. Ei ollut puhettakaan itseilmaisuista tai kävelystä, ruokaileminenkin oli täynnä riskejä. Miten luotin lapseni vieraiden ihmisten käsiin? Ei minulla ollut vaihtoehtoja. Ei ollut tukiverkkoa ei lastenhoitoapua. En muista olleeni ihan hirvittävän huolissani ja kaikki meni ja on mennyt hyvin esikoisen kanssa, joten eiköhän tästäkin selvitä.

Perhepäivähoito on tuttu vain omasta lapsuudestani, jolloin äitini oli perhepäivähoitaja. Ne muistot ovat lämpimiä. Usein perhepäivähoidossa varmasti jännittää eniten se, onko aikuisella aikaa kaikille lapsille kun on yksin ja onko lapsi siellä muutakin kuin säilössä. Toisaalta vuoden ikäinen on niin pieni, että tärkeintä olisi, että hän saisi ruokaa, leikkihetkiä ja paljon syliä. Kuopuksen perhepäivähoitaja on tällä hetkellä päiväkodissa vielä töissä, joten ainakin haluan uskoa siihen ettei hän ole kotonaan höperöitynyt ja leipääntynyt työhönsä.

Tarvitseeko tossut? Saako olla omia leluja? Ja mikä se turvalelu voisi olla kun ei ole mitään unilelua- tai rättiä? Saako korona-aikana olla omia leluja? Mitenköhän vieras ruoka sopii herkästi vatsakipuilevalle? Onko jonkun kotiympäristö tarpeeksi turvallinen kiipeävälle ja salamannopealle viikarilleni? Kokeeko hän olonsa turvalliseksi? Koenko minä hänen olonsa turvalliseksi?

Tämä kaikki piti alkaa tällä viikolla täystohinalla ja viime viikolla piti käydä rauhassa tutustumassa perhepäivähoitopaikaan ja -hoitajaan. Tutustumisviikolla ensin perhepäivähoitajan perheenjäsen oli kipeä. Sovittiin menevämme sitten ulos tutustumaan toisiimme, mutta sitten tuli meidän neiti räkäiseksi eikä häntä voinut ottaa mukaan saati jättää yksin kotiin. No, kun saimme järjestymään esikoiselle hoidon, sitten tuli perhepäivähoitaja itse kipeäksi. Ja on edelleen. Ainakin tämän viikon.

Eipä sillä, jälleen on molemmat lapset myös räkäisiä enkä usko, että heitä huolittaisiinkaan hoitoihin nyt. Virtaa riittää silti kuin Virtasen kylässä ja yöt on menneet tosi huonosti molemmilla lapsilla. Toivon, että tämä olisi pian ohi. Pitkässä juoksussa liian vähäiset unet tuhoaa kaiken hyvän.

Varahoito on olemassa samassa päiväkodissa, jossa esikoinen on, mutta hän ei ole sielläkään käynyt kertaakaan tutustumassa. Ei tunnu mitenkään päin hyvältä vielä häntä sinne. Mietin tätä syksyä ja sitä, että jos tämä on tällaista ei tässä ole mitään järkeä. Jos varahoito toteutetaan kotona ei mene varhaiskasvatusmaksua, mutta en myöskään saa esimerkiksi kotihoidontukea.

Pitäisi viimein myös hakea esikoiselle omaishoitajuutta, jonka myötä lakisääteisesti pitäisi saada myös enemmän vapaapäiviä. Ja nyt kun olemme miettineet, että tarvitsemme myös lastenhoitajaa kotiin muutenkin, tuntuu sekin yhdeltä suolta.

Varsinkin nyt koronan aikana tuntuu ettei nenätippaakaan saa vuotaa, jotta uskalletaan katsoa päin. Meille se taitaa tarkoittaa, että ensi toukokuussa ollaan seuraavaksi lapset on hoidossa ja voidaan kutsua kavereita ja itseämme kylään.

Nyt mä surffailen kuumeisesti Kelan sivuilla ja mietin, että tähän on oltava joku ratkaisu. Tässä nykyisessä järjestelyssä ei ole mitään järkeä enkä usko että tämä tästä jotenkin helpottuisi sairasteluiden osalta. Tiedän, että meidän perhe tarvitsee jonkun vähemmän stressaavan vaihtoehdon.

Tuntuu niin kurjalta ja loputtoman uuvuttavalta, kun tuntuu ettei mikään asia vain solahda kivasti omiin uomiinsa. Osittain siihen on tottunut, mutta kyllä tämä jatkuva setviminen, selvitteleminen, lisätietojen antaminen, kuponkien täyttämistä, puuttuvia liitteiden lähettely, soittelu ja sähköposteihin vastailu on sellaista täysin ylihierargisoitunutta ja (erityis)lapsiperhearkea järjettömästi kuormittava.

Vielä pari viikkoa sitten valoin uskoa itseeni, että hyvä tästä tulee. Nyt tuntua enää vain siltä, että tähän on löydettävä suunnitelma cee tai dee. Mikä se on en vielä tiedä, mutta siihen minä uskon, että vaihtoehtoja on olemassa ja avaimet on omassa kädessä.

Nyt vaan yritetään imeä voimaa kaikesta mistä sitä on imettävissä. Lasten haleista, auringonvärisistä lehdistä, lämpimästä lemppariteestä, korjatuista lempparikorviksista ja puolison sylistä, jossa valetaan uskoa toisiimme, että yhdessä me selvitään.

Kesä 2020 kuvissa

Kuvia selatessani olen entistä vakuuttuneempi miten hyvä on ottaa kuvia ja videoita. Juhlahetkistä ja spesiaalijutuista, mutta ennenkaikkea niistä tuikitavallisilta siinä hetkessä tuntuvista hetkistä. Nyt huomaan miten tärkeältä tuntuvat varsinkin ne kuvat, jotka ovat kaikkein arkisimpia.

Ajanjaksona, jolloin väsymys kirveltää silmiä ja ei muuten muistaisi puoliakaan menneestä vuodesta tuntuu erityisen hyvältä katsoa näitä kuvia. En osannut sitten millään päättää mitkä kaikki kuvat mahtuisivat tähän postaukseen. Päätin ottaa mukaan hyvin sekalaisen surakunnan kesähetkiä. Tämän kesän painostaan nuokkuvat marjapuskatkin melkoisen upea näky. Yksikään ruoka-annos tai maisema ei silti saanut sisälläni läikähtämään niin paljon, kun hetket joihin on taltioitunut tunteet. Ja aika usein se tarkoittaa ihmistä.

Ekat uinnit ilman apua.
Opiskelukaverit ja kesä!
Ekaa kertaa poimimassa lakkoja.
Serkun synttäreillä
Onnistuneen lääkärireissun jälkeen jätskillä.
Marjakesien marjakesä!
Kesän eka ja vika kesäteatteri Uittamon Pavilijongilla.
Kesäsateessa kotiin.
Ekaa kertaa Voilla. Hui kuinka jännittävältä tuntui aluksi, mutta oli huisin kivaa.
Lapsuudenystävien kanssa Helsingissä ja syömässä Shelterissä.

Kesä 2020. Onneksi sinä olet nyt siinä, paketoituna ja täynnä mitä ihanampia muistoja. Jos sinäkin joskus taivut ajattelemaan ettei mitään sen erikoisempaa ole tullut tehtyä, niin käy kameran rullaa läpi. Oho, ai se olikin tyhjä! No ei hätää. Nyt tästä päivästä lähtien otat yhden kuvan päivässä. Loppuvuodesta sinulla onkin mietittävänä millaista elämää on tullut elettyä ja mihin sitä haluat viedä vaikkapa seuraavana vuonna.

Tervetuloa syksy. Ole lempeä, tuo mukanasi pitkiä yöunia ja uusia seikkailuja.

Kummityttöni toivoi synttärilahjaksi reissun kanssani Flow parkiin.

Elokuu ei ole ollut esikoisen jälkeen entisensä

Elokuu saa minussa aikaan joka vuosi kovan tunnemyllerryksen. Se nostattaa pintaan tunteita esikoisen syntymähetkistä ja ison kasan muistoja. Lempeän kuuma elokuinen päivä muistuttaa minua siitä, kuinka kotiuduin synnytyksestä seuraavana päivänä ilman synnyttämääni lasta. Syksyn ensimmäiset tuoksut muistuttavat minua puolisoni kanssa tehdystä pyöräretkestä Seurasaareen samaan aikaan kun vastasyntynyt lapsemme oli teho-osastolla. Se muistuttaa ensimmäisestä retkestä perheenä Valkmusan kansallispuistoon esikoisen ollessa kolme viikkoa. Se muistuttaa ensiaskelista kaksi vuotiaana ja viimeisestä elokuusta opiskelupaikkakunnalla.

Muistoissa on samaan aikaan niin ihania ja leppoisia, mutta myös surullisia ja vaikeita muistoja. Syntymäpäivien aikaan usein pohdin enemmän missä mennään ja mikä oli tasan vuosi sitten toisin.

Hitaammassa lapsen kehityksessä sitä välillä saa itsensä kiinni siitä ettei mikään muka mene eteenpäin. Etenkin kuitenkin videot ovat äärimmäisen hyviä muistuttamaan, että totta vieköön kehitystä on tullut ihan huimasti.

Aika tarkkaan vuosi sitten iloitsin ensimmäisestä itse tehdystä kuperkeikasta marjapuskien välissä. Kuuntelimme ja fiilistelimme siskoni kanssa samalla Ed Sheerania, jonka keikalle olimme puolison kanssa menossa. Seuraavana Youtube latasi eetteriin meille Popedaa ja Kotiteollisuutta, joka villitsi neidin niin että alkoi pyörimään kuperkeikkoja. Se oli yksi ihanimmista kesän muistoista.

Samana alkusykynä esikoinen oppi hyppimään tasajalkaa. Samainen sisko oli muuten silloinkin läsnä. Erittäin suotuisa vaikutus siis hänellä neitimme kehitykseen. Ensimmäiset hypyt tuli lenkillä seuraa johtajaa-leikin yhteydessä ja seuraavat kotimatkalla viittomakahvilasta. Viime vuoden muisteluista löytyy aikas tunteikas teksti 3-vuotiaan kehitysaskelista.

Videoita katsellessa tajuan miten paljon oikeasti kielenkehitys on mennyt tänä vuonna eteenpäin. Alkukeväästä sanat olivat yksittäisiä, nyt neiti puhuu meille tunnistettavasti pitkiä lauseita. Toki sanat muille ovat vielä epäselviä, mutta olisinko uskonut, että olemme tässä pisteessä. En sitä ainakaan uskaltanut ääneen sanoa.

Loppukeväästä päästin ensi kertaa irti potkupyörästä ja siitä pikku hiljaa itsenäisesti potkitut metrit on pidentyneet jo lähemmäs kilometriä. Tämän kesän retkillä pääsimme toteamaan, että tuskin enää itse kävelisimme nopeampaa tahtia. Viime kesänä otettiin ensijuoksuja ja pidempiä kävelymatkoja tunturissa ja nyt metsää ja ylämäkeä jaksetaan jo taivaltaa 5 kilometriä.

Elokuu tuo mieleen väistämättömästi synnytyksen, joka tuli vaikka tekemättömiä töitä to do-listalla oli vielä vaikka ja kuinka. Se tuo edelleen mieleen kohtaamiset, kun minun tuskiani ensisynnyttäjänä vähäteltiin ja käskettiin kotiin ottamaan Panadolia. Viisi tuntia myöhemmin lapsi olikin sitten jo syntynyt.

Muistan myös läjän kohtaamisia. Miten jännitti kertoa ”koko kansalle”, että lapsellamme on downin syndrooma. Sitä ennen asiasta tiesi lähinnä perheemme ja läheiset ystävät. Muistan uupuneen syksyn, kun yritin kursia opinnäytetyötä kasaan ja taistella lapsen oikeuksista. Tuntui ettei ammattilaisilta saanut tukea.

Ennen kaikkea olimme varmasti yksinäisiä vanhemmuudessa, koska kenelläkään ystävällämme ei ollut lapsia. Tutustuin kyllä muihin äiteihin, mutta mitään syvempää ei syntynyt ja sellainen hyvänpäivän tuttavuus voi välillä myöskin enemmän uuvuttaa kuin voimaannuttaa. Muistan kertoneeni tästä kehitysvammaneuvolassa lääkärille, kun hän kysyi onko meillä kaveriperheitä. Hän kysyi takaisin, että olemmeko tehneet liian nuorena lapsen. Hän ei kysynyt sitä loukatakseen eikä epäasiallisesti, mutta silti se on jäänyt mieleeni. Se on monta kertaa saanut minut miettimään, että olemmeko tosiaan olleet liian nuoria, vaikka asiaa en sitä ennen kyseenalaistanut hetkeäkään.

Siksikin halusin kirjoittaa kohtaamisista. Niin kuin aiemmista postauksista voi lukea ja minun neljän vuoden takaisista fiiliksistä voi ymmärtää, pienetkin sanat jäävät elämään, vaikka niillä ei haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä.

Elokuu muistuttaa minua ennen kaikkea elämän hauraudesta, kun vuoden ikäisenä neiti oli uudelleen leikkauspöydällä. Ehdin silloin miettimään, että tuleeko tästä meidän perinne. Kuinka ympärillä korjataan satoa, ostetaan uusia jumppatossuja ja tehdään viikonloppuisin perheretkiä.

Neiti 4 vuotta rakastaa nakkeja ja linssikeittoa. Musiikki vaikuttaa häneen uskomattomalla tavalla ja jo pelkästään eilen ohimenevän auton basson jytke sai hänen peppunsa heilumaan.

Hän muistaa ulkoa mikä laulu seuraavaksi tulee levyltä ja muistaa kaikki liikkeet Pikku kakkosen Seikkailukoneen lauluista.

Hän osaa nähdä milloin palvelua on tarjolla, mutta tsemppaamalla kuin juoksukisoissa häneen tulee puhtia, jota ei sekunti sitten olisi vielä uskonut.

Tänä vuonna syntymäpäiväkakun kynttilät sammuivat, onnittelulaulu ei pelottanut, vaan hän lauloi mukana ja taputti tahtia. Lahjat tuntuivat tärkeiltä ja niiden avaaminen oli superia.

Hän kömpii keskellä yötä huoneestaan ja kertoo, että pelottaa. Hän haluaa, että nukkumaan mennessä pidän hetken kädestä. Iltasatukirjoja pitää lukea monta, mutta lopulta hän haluaakin lukea itse.

Näihin vanhempieni luomukaurapellossa otettuihin 4-vuotiskuviinkin hän valitsi juuri tämän mekon itse neljästä eri vaihtoehdosta. Mielipiteitä on. Ja asennetta.

Jos joku puhuu retkestä hän on jo melkein työntämässä saappaita jalkaan. Retkellä hän kiipeää pienen kallion päälle, katsoo ympärilleen ja levittää kätensä sanoen: ”WAAAAAUUU!”.

Wau. Tämä on minun 4-vuotias tyttäreni. Hän, joka teki minusta äidin. Hän, joka on opettanut miten rajoitteet ovat vain minun päässäni. Olkoon seuraavakin elokuu meille lempeä.

1 2 3 4