ammattilaisille

EU-vammaiskortti/ EU Disability Card

Nimettömän yläpuolella näkee A-merkinnän, joka kertoo avustajatarpeesta. Kuva ei tarvitse olla puhdas studiossa otettu passikuva. Riittää, että kuva on tarpeeksi hyvälaatuinen ja passikuvakoossa.

Yksi ilahduttava argumentti vastaan lausahdusta: ”Kyllä ennen oli paremmin”. Viime kesäkuusta alkaen vammainen henkilö on voinut hakea EU-vammaiskorttia, jonka tarkoituksena on helpottaa erityistukea tarvitsevien vammaisten ihmisten osallistumista yhteiskunnan toimintaan ilman ylimääräisiä selittelyitä vamman laadustaan. Kaikki nyt kun ei päälle päin näy. EU-vammaiskortti on yksi askel lähemmäs tasa-arvoisempaa maailmaa. Toivon vielä näkeväni sen päivän, kun tämä kortti toimii koko maailmassa.

Vammaiskortissa on myös mahdollisuus A-merkintään, joka kertoo palveluntarjoajalle suoraan henkilöllä olevan tarve tukihenkilölle tai avustajalle. Kelan sivuilta näkee listan päätöksistä, jotka oikeuttavat A-merkintään. Me haimme A-merkintää eholla eli erityishuolto-ohjelmalla. Mikä se sellainen eho on, kerron siitä myöhemmin.

Korttiin saa lisättyä symboleita, jotka kuvaavat asiakaspalvelijalle helposti tuen tarvetta. Esimerkiksi Toivon pääseväni jonon ohitse terveydellisistä syistä- tai Tarvitsen pääsyn esteettömään WC-tilaan. Korttiin saa lisättyä myös oman QR-koodin, johon voi lisätä tietoja itsesään. Tiedot pääsee lukemaan kaikilla mobiililaitteilla. Miettikää miten mieletön apu puhumattomille ihmisille. Lisää symboleista voi lukea täältä.

Vammaiskortin sivuilla kerrotaan miten kortin käytäntöönpano on saatu aikaan:

Vammaiskorttia on kehitetty Suomessa Euroopan unionin Perusoikeus-, tasa-arvo- ja kansalaisuusohjelman tuella vuosina 2016-2017. Kehittämistyössä on ollut mukana laaja joukko vammaisjärjestöjä, palveluntarjoajia, Sosiaali- ja terveysministeriö, Kela sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Vammaiskortin toimeenpanon koordinoinnista vastaa Kehitysvammaisten Palvelusäätiö. Vuoden 2018 alusta lähtien kehittämistyötä tukee STEA Veikkauksen tuotoista.

Miten kortin voi saada?

  1. Kelan sivuilla on listaus, joka kertoo voitko suoraa hakea vammaiskorttia. Jossei sinulla ole mitään listalla mainituista asioista käytössä, lähtisin ensin selvittämään oletko kuitenkin oikeutettu johonkin listalla olevista päätöksistä.
  2. Ensin tulee täyttää Kelan lomake VK1, sen voi lähettää sähköisen palvelunkin Viestit-toiminnon kautta. Sähköisesti lähetettäessä valitse viestin aiheeksi Vammaisetuudet ja EU-vammaiskortti ja liitä viestiin hakemus. Jos haet korttia lapsellesi, hakemus täytyy toimittaa paperisena Kelaan. Täällä vielä Kelan nuora, jonka mukaan edetä korttia hakiessa.
  3. Kela tarkastaa onko sinulla vammaiskorttiin oikeuttava päätös olemassa ja avaa oikeuden kortin tilaamiseen. Tämän käsittelyyn ei yleensä mene paljon aikaa, puhutaan muutamista viikoista. Jos siis sähköpostiin ei ala kuulumaan linkkiä eikä roskaposteissakaan sitä ole (näin kävi meille), ota yhteys Kelaan. Jostain mystisestä syystä sähköposti ei ole lähtenyt.
  4. Tässä välissä kannattaa jo katsoa, että on passikuvamainen kuva valmiiksi, jotta saa liitettyä sen vammaiskorttihakemukseen.
  5. Sen jälkeen saat sähköpostiin ilmoituksen Vammaiskortti.fi:ltä, jossa on linkki kortin tilaamiseen. Hakemus ohjaa loogisesti eteen päin kortin tilaamisessa. Tärkeää on olla passikuvamainen kuva valmiina, muuten tilausta ei pysty viemään loppuun. Kortti maksaa 10 euroa, joka veloitetaan kortin tilaamisen yhteydessä.
  6. Kortin tilaamisen jälkeen kortti tuli parissa viikossa postiluukusta. Eikun koeajamaan.

Nyt olisi tärkeää vaan saada korttia markkinoitua yrityksille ja koko Euroopan tietoisuuteen, jotta kortti saavuttaa todella sen hyödyn ja vasteen mitä sen eteen on tehty. EU:n Vammaiskortti on otettu vuonna 2018 käytöön Suomen lisäksi Belgiassa, Italiassa, Kyproksella, Maltalla, Virossa, Sloveniassa ja Romaniassa. Siis täh? Missä muut Pohjoismaat, Saksa, Ranska ja muut olevanas aikaansa edellä olevat maat?

Toivottavasti tästä oli apua niille, jotka kortin tilaamista miettivät, mutta eivät tiedä mistä aloittaa. Onko sinulla tai läheiselläsi jo vammaiskortti? Tiedätkö jonkun läheisen, joka tarvitsisi tällaista korttia? Kuulisin niin mielelläni kokemuksia, miten tämä on toiminut ja onko helpotusta arkeen tullut.

Olemassa on yhtä monta erilaista tarinaa kuin on downejakin

Olen jopa itse aikaisemmin ennen typyn syntymää ajatellut downien olevan downeja. Sen enempää ajattelematta. Kovin suppeakatseinen olenkin ollut. En nyt kai tyhmä, tietämätön vain. Mitä enemmän olen tämän skenen sisälle päässyt tutustumaan, sitä paremmin ymmärrän miten monimuotoinen ja etenkin erilainen jokaisen downin ja heidän perheidensä elämä on. On lähes yhtä hyvä yleistää downit tietynlaisiksi kuin ruskeahiuksiset.

Jo vauva-aika on hirveän erilainen kaikilla ja se, että lähes poikkeuksessa kaikki sanoo ensimmäisen vuoden olevan tavallista vauva-arkea, on käsittämätön. Ensinnäkin mikä helvetti on tavallinen vauva-arki. Puhutaan nyt pelkistä downeista, muuten lähtisi mopo tämän aiheen kanssa käsistä. Paljon on asioita, joita esiintyy downeilla tyypillisesti, mutta se ei ole mikään todiste siitä, että kaikki lainalaisuudet pätevät kaikkiin.

Se, että pelotellaan downien liitännäissairauksilla ja puutelistoilla pitäisi lopettaa. Ei sellaiseen pysty valmistautumaan mitenkään eikä kuulukaan. Haasteiden kanssa oppii elämään ja niitä pystyy myös hyväksymään ajan kanssa. Koskaan niitä ei voi täysin ymmärtää, koska ei ole reilua, että toisille annetaan kannettavaksi niin paljon huolta ja murhetta. Näillä vesseleillä on kuitenkin niin suuri taito olla valloittavia, että arki on pääsääntöisesti ihan muuta kuin harmaata ja ikävää.

Itse koen, että olemme päässeet aika helpolla ja meillä on arki sujunut suhteellisen kivasti. Tytöllä on ollut suoliston anomalia, joka on pitänyt leikata sekä leikkaushaavaan tyrä, joka on pitänyt korjausleikata. Sydänvikaa, joka on korjaantunut itsestään ja ollut vain seurannan alla. Ummetusta, jonka hoitotasapainon kanssa ollaan taisteltu kovasti. Kasvojen alueen hypotonia on melko voimakasta ja neidin kielen roikkumisen eteen tehdään töitä (ei siis mitään kirurgista). Näin karkeasti. Joku saattaa pyörtyä lukiessaan tätä, toinen taas kokee ettei me olla koettu juuri mitään. Yhtä kaikki, kukaan ei ole saanut valita ”mitä laitetaan” ja sen me joudumme hyväksymään kukin matkallamme. Samana vuonna typyn kanssa syntyneillä on ollut muun muassa:

  • Syömisvaikeuksia
  • Allergioita
  • Refluksia
  • Suoliston ongelmia, ummetusta
  • Voimakas hypotoniaa, joka hidastaa fyysistä kehitystä
  • Anomalioita eli epämuodostumia. Tyypillisimmillään juuri samanlaisia suoliston alueelle kohdistuvia kuin meidänkin neidillä
  • Epilepsiaa ja muita neurologisia vaikeuksia
  • Sydänvikoja
  • Uniapneaa
  • Astmaa
  • Kilpirauhasen vajaatoimintaa

Hymyt, ensimmäiset pyörähdykset, äännähdykset ja puheen kehitykset, hampaat, omien sormien ja varpaiden löytämiset, istumiset, seisomiset. Kaikki niin yksilöllisiä kaikki tyyni. Nykyisin keskiarvon mukaan down-lapset oppivat kävelemään 2-vuotiaana. Itse tiedän downeja, jotka ovat alkaneet kävelemään jo vuoden tienoilla ja niitä, jotka lähestyvät neljää vuotta. Toiset tarvitsevat oppimiseen treeniä ja toistamista sata kertaa, toiset tuhat, joku kymmeniä tuhansia. Ja vaikka kuinka treenattaisiin, kaikki ei opi pyöräilemään tai puhumaan. Näin karkeesti.

Siihen tasapaksuun ajattelumalliin olemme jumiutuneet. Katsellemme kasvukäyriä ja käytämme Portaat-menetelmiä. Mutta todellisuus on paljon muutakin kuin keskiarvo. Kun vauvavuotena on jo tällainen hajonta, voitte kuvitella mitä se on aikuisena. Yhteistä kaikille on kuitenkin se, että ilman tukea he eivät pärjää. Toiselle on kyse raha-asioissa ja muussa päätöksenteossa avustamisesta, toisilla lähdetään syömisen ja liikkumisen tukemisesta alkaen.

Itse luovuin kehityksen stressaamisesta, kun huomasin ettei se kehitystä yhtään vauhdita. Koko kansan keskiverrosta laahataan, vaikka ei nyt ihan mahdottomasti. Vaikka konttausasentoa on yritetty kuinka ”vääntää”, se tulee, kun aika on kypsä. Treenaamisen tärkeyttä olemme kuitenkin väsyneinä hetkinä yrittäneet itseemme valaa, koska emme pysty tietämään, mikä olisi tilanne, jos me vanhemmat olisimme olleet täysin passiivisia.

Hitaasta kehityksessä on myös ehtinyt iloita mukana. Jokainen pienen pieni edistysaskel näkyy. Pienet vartalon hallinnan kehittymiset, äänteiden muodostumiset, omatoimisuuden lisääntyminen. Niistä jokaisesta hetkestä nauttii ja iloitsee suunnattoman paljon. Meillä ei ole kuultu ”ei olis kyllä mikään kiire oppia vielä”. Ehkä olen oppinut iloitsemaan enemmän, kun tiedän ettei mikään ole itsestäänselvyys. Typyllä on kivasti kuitenkin tullut koko ajan kehitystä, hiljalleen, mutta kuitenkin. Toiset tuskailevat, kun asiat junnaa paikallaan ja joskus sairauksien vuoksi menevät takapakkiakin. Se on raskasta ja uuvuttavaa.

Mitä halusin sanoa? Ei ole olemassa sitä aurinkoista itsensä uskomattomiin asentoihin vääntävää liikaa halaavaa downia. On tyttöja ja poikia, joiden tarinaan mahtuu uskomattoman paljon erilaisia mielenkiinnon kohteita, luonteenpiirteitä, vahvuuksia, heikkouksia, sairauksia, harrastuksia, mahdollisuuksia, potenttiaalia.

Jos jotain yhteistä löytyy, niin se, että heillä kaikilla on jaettavanaan ympäristöönsä kromosomin verran enemmän rakkautta kuin meillä muilla.

Yritetään perässä. Pus!

 

 

 

Kaakao ei ole 1-vuotiaan aamupala

Olen ylpeä hammashoitajakäynnin jälkeen. Oikeastaan ensimmäistä kertaa saan olla ylpeä, että emme tarjoa lapsellemme sokeria. Ihmettelen itsekin miksi. Jos 1-vuotias lapseni ei saa välipalapullaa tai jäätelöä, jääkö hän elämässään jostain paitsi? Jossei hän opikaan syömään täytekakkua ja suklaadonitseja? Olenko tehnyt kasvatuksellisesti silloin jotain väärin?

IMG_0366

Asuinkunnan vesijohtoveden fluoripitoisuudesta riippuen pinten lasten hampaiden pesussa käytetään fluoripitoista hammastahnaa. Tämä tuote on ainakin suomalainen, ilman lisäaineita ja sisältää tarvittavan pitoisuuden fluoria.

Olen joutunut perustelemaan valintaamme ”sokerittomaan linjaan” monesti. Koska downeilla on keskimäärin muutenkin enemmän painonhallintaongelmia etenkin aikuisiällä, yritämme antaa oikeanlaisen ravitsemusmallin jo lapsuudessa. Se, aiheuttaako se joskus sen, että otetaan menetetyt vuodet takaisin en voi tietää. Mutta monet tutkimuset osoittavat kuitenkin asiassa kuin asiassa lapsuuden mallien merkityksen, joten syteen tai saveen, me menään näin. Downeilla ja meidän typyllä on hitaan suolen kanssa ollut vaikeuksia ihan kiinteiden ruokien aloittamisesta asti ja sokeri (myös hedelmien sokeri) ei sitä edistä. Hedelmiä meillä kyllä syödään. Sokeri on myös addiktoiva ja vaikuttaa elimistön toimintaan muutakin kuin suolessa. Se on taas oma tarinansa se, mutta kyllä meistä jokainen on joskus nähnyt esimerkiksi lasten sokeripärinät. Ei kiva. Harvan äidin ja isän mielestä ainakaan.

Päiväkotien ravitsemuksesta olen huolissani. Mielestäni varhaiskasvatuksen tehtävä on edistää terveellistä ja monipuolista ruokavaliota. Siihen ei mielestäni kuulu 1-vuotiaiden (eikä edes 5-vuotiailla) aamupalalla kaakao ja riisimurot, eikä välipalalla enemmän sokeria kuin marjoja sisältävät kiisselit ja rahkat. Tai pelkän leivän tarjoaminen, kun lounas ei uppoa. Ei kai ne uppoa, kun viisaat lapset tietää viime hädässä näkkärin saavansa kuitenkin käteensä. Monet päiväkodissa olevista tutuistanikin ovat alkaneet ottamaan omia eväitä töihin, koska eivät halua syödä niin epäterveellisesti. Ja sitten meidän pienten ihmisten käsketään syömään sitä.

Lasten ravitsemus on toisilla erittäin haastavaa mutten usko sokerin olevan ainakaan edistävä tekijä ravintoaineiden saamisen kannalta. Meillä ei ole onneksi minkäänlaisia syömisongelmia (kenelläkään perheessä), ruoka uppoaa hyvin, ehkä vähän liiankin. Kuitenkin luulo siitä, että kaikki downit olisivat ylipainoisia ja he eivät tunnista kylläisyydentunnettaan on väärä. Toisten ruokavalio on hyvinkin rajoittunutta ja vaikea toteuttaa. Siksi en ota kommenteja: ”Kylläpä hän syö paljon” kuuleviin korviini, vaan olen vain ja ainostaan onnellinen, että lapseni syö ja hän nauttii siitä.

Hysteerinen en koe olevani sokerin suhteen ja jos nyt joskus lettukermassa sokeri vilahtaa, niin vilahtakoon. Päiväkodin kanssa olemme sopineet sokerittomasta ruokavaliosta. Minusta on ihan ok, jos toiset valitsee lapselleen annettavaksi vanukkaita ja riisimuroja. Se miksi niin valitsee, kehottaisin kuitenkin pohtimaan. Jos olisi vanhempia sisaruksia, jotka tunkisivat jäätelötikkua suuhun (niin kuin itse olen pikkusiskolleni tehnyt), ymmärrän vaikeuden rajata sokeria pois lapselta. Mutta koska emme itsekään käytä ravinnossamme lisättyä sokeria, miksi tarjoisin sitä ravinnoksi pienelle lapselle? Herkut herkkuina ja niin kauan kuin lapsemme ei koe jäävänsä paitsi jostakin, en koe aiheelliseksi varta vasten opettaa sokerijugurttien syömistä. Sitten mietitään uusiksi.

Meillä oli siis ensimmäinen hammashoitokäynti. Ensikäynti on kuntakohtaista, mutta täällä se ajoittuu 1,5 ikävuoden tienoille. Se on lähinnä tutustumiskäynti, jossa vähän käydään läpi suunhoitotottumuksia ja annetaan vanhemmille ohjausta. Hammashoitaja haastatti: ”Syökö sokeria”, ”Juoko sokeroituja tai sokeroimattomia mehuja”, ”Kuinka usein syödään”, ”Kuinka usein pesemme hampaat”, ”Onko ksylitol-pastillit käytössä”. Täytyy myöntää, että kyllä itselläkin meni hetki ennenkö tajusi ensimmäisen hampaan puhjettua, että siitä pitää alkaa pitämään huolta.

Ennen päiväkodin alkamista ei tullut edes mieleen, että typy voisi ksylitol-pastilleja syödä. Naulakoihin kiinnitetyt ”pastillit lopussa”-kyltit sai kuitenkin miettimään. Kokonainen pastilli meillä menisi suoraa nielaistuna alas, siitä tuskin olisi hyötyä. Ruudinkeksijänä kokeilin murskata pastillin, toimii. Hammashoitaja sanoi myös ksylitol-jauhetta olevan. Mistä sitä löytää, sitä ei tarina kertonut.

Downeilla hampaat kehittyvät keskimäärin hitaammin. Meillä ensimmäinen hammas tuli 10 kk iässä ja nyt tämä kolmas 1 v  5 kk iässä. Alahampaat ovat alkaneet taipua hieman eteen päin, johtuen varmaankin hänen kielen työntymisestä eteen ja suusta ulos. Onneksi on vasta maitohampaat, niin huoli ei ole niin suuri. Se vaikuttaako se esim. kehittyvään purentaan, ei täti hammahoidossa meille osannut vastata. Hampaita – niitä tasan kolmea kappaletta olemme harjailleet iltapuuron jälkeen, mutta nyt pitäisi istuttaa se myös aamurutiineihin. Teenhän niin itsekin, miksi siis laiminlyön lapseni hampaiden harjausta. No, ei ole mitään hyväksyttävää selitystä. Niskasta kiinni.

Mekin olemme saaneet tipan valkeaa tänne Etelä-Suomen rannikolle. Jee!

Sokerin- eikun lumenhuuruista päivää kaikille!

Kuinka ammattilainen kohtaa

Steriilisti, lääketieteellisenä oikkuna, surullisena tapauksena, menetettynä mahdollisuutena.

Omat saumat ja koetut särmät ovat hioutuneet jo tässä parin vuoden aikana melko siloisiksi ja mietin jopa välillä, että onko toisten suhtautuminen meihin ja ratkaisuihimme ollut vain omien korvieni välissä. Lyhyt keskustelu yhden hoitajan kanssa palautti minut taas maanpinnalle ja antoi ymmärtää, että minun on puhuttava meidän asioistamme. Jutustelumme ajautui niin, että kerroin tyttömme olevan down. ”Ai teillä on sellaistakin surua elämässänne”, totesi tämä hoitaja. Meinasin hetkeksi jäätyä, sainpa kuitenkin sanottua, ettei hän mikään suru ole. Että meillä on kaikki mennyt tosi hyvin ja tyttö on hienosti kehittynyt. Yritti jotenkin kai paikata, kun mietti, että ainahan se oma lapsi se kaikkein rakkain on vaikka olisi millainen. Siis häh. Mitä kohtaa mä en nyt tässä ymmärrä.

Sitä, että nämä terveydenhuollon ammattilaiset, jotka puhuvat näin, ovat niitä, jotka kertovat sen ensitiedon meille tästä uudesta ihmeellisestä maailmasta, kehitysvammaisen vanhemmuudesta. Itse kohtaamani tyypit ovat pääsääntöisesti olleet sairaanhoitajia ja lääkäreitä. Jos heidän oma maailmankatsomuksensa ja tietämyksensä kehitysvammaisista saati downeista on noin suppea ja kliininen, miten heillä on minkäänlaisia valmiuksia tarjota muuta kuin uhkakuvia tuleville vanhemmille?

Omalla raskausajallani en kuullut yhdeltäkään hoitavalta taholta millaista arkemme tulisi olemaan. Ainutlaatuista, kaunista ja hyvää omine suoloineen ja pippureineen. Aivan kuten joka hemmetin muullakin perheellä. Facebookin vertaisryhmään liittyessäni jo raskausaikana hartiani laskeutuvat ensimmäistä kertaa. Siellä kerrottiin, miten tavallisia asioita heidän elämässään on. Kuinka turhia lohduttomat ja itseään syyttävät itkut ovat olleet ensijärkytyksen aikaan. Kuinka erityisen veitikan valokseen voi elämäänsä saada. Tämän olisin halunnut kuulla, enkä ensimmäisenä sitä, että lapsemme elinajan odote on reilusti alle keskiarvon, todennäköisyys liitännäissairauksiin on huomattava ja kehitys on, no, niin niiiin vaikea arvioida.

Olemme monet vanhemmat myös kokeneet sen, että henkilökunta tulee vuoronperään kansanvaelluksenomaisesti lässyttämään sängyn laidalle, miten söpö vauva meillä on. Paistaahan se jo kilometrien päähän ettei siinä ole mukana kuin puhdas uteliaisuus nähdä näitä uran ”erikoisia keissejä” ja miltä se down näyttää. Aito halu tukea ja olla läsnä vanhemmille erottuu kyllä. Ja jos ei tiedä miten päin huoneeseen tulee, on paras vaikka aloittaa rehellisesti myöntämällä ettei oikein tiedä mitä sanoisi ja että tilanne on itselleenkin uusi. Kertoa, että haluaa antaa silti parasta mahdollista tukea ja otaa selvää, mitä tarvitsemme, jotta pärjäämme elämässämme.

Suurta surua aiheuttaa myös kaikkien oireiden laittaminen kehitysvammaisuuden piikkiin. Allerginen oirehdinta, refluksi, ummetus, hengitysvaikeudet, syömisongelmat… ”Tyypillistä 21-trisomiaan”. Itsekin pistin vaikeat ummetusongelmat pitkään pikkiriikkisen anatomisen rakennepoikkeavuuden syyksi ja vasta taannoin aloin miettiä, jospa ummetus johtuukin jostakin ruoka-aineesta? Mahdollisesti allergiasta? Kukaan ei ole ottanut kantaa oireilun syyhyn, vaan aina ollaan lyöty lääkettä lääkkeen päälle. Hoidetaan vain oiretta. Se se on meidän medikalisoituneen lääketieteen suurin ongelma sanon minä. Kenelläkään ei ole aikaa pureutua oireilua aiheuttavan vaivan alkulähteille. Liian suuri vastuu jätetään vanhemmille. Miten käy niille, jotka eivät vain kertakaikkiaan jaksa tai osaa löytää tietoa muutenkin raskaan ja uuvuttavan arjen keskellä.

Olen vakaasti sitä mieltä ettei kukaan käyttäydy pöllösti tahallaan. Sen enempää mistään mitään tietämättä ajattelen, että kaikki juontaa juurensa ymmärtämättömyydestä, tietämättömyydestä ja kokemattomuudesta. Kaikki vieras pelottaa ja aiheuttaa hämmennystä. Silloin tulee helposti lipsautettua jotain, jonka ei ole ollut tarkoitus kuullostaa niin ikävältä kuin se on sitten todellisuudessa kuullostanut. Uskon, että juuri tästä oli kyse aikaisemmin mainitsemassani keskustelussa. Ei tarvitse mennä montaa vuosikymmentä taakse päin kuin kehitysvammaisten ihmisarvosta on voinut olla montaa mieltä. Kehitysvammaisia on eristetty laitoksiin ja heidän kuntoutuksensa ja mahdollisuutensa tulla osaksi yhteiskuntaa ei ole juuri saanut tukea ympäristöltään. Siksi haluan tuoda itsemme esille. Tieto lisää ymmärrystä.

Lukekaa muutakin kuin käypä hoito-suositus. Haastatelkaa vanhempia. Olkaa aitoja. Kysykää miltä heistä tuntuu ja millaista heidän elämänsä on. Mitkä asiat on hyvin ja millaisia haasteita on. Mikä työyksikössä toimii, mitä pitäisi kehittää. Olkaa ylpeitä työstänne ja janoakaa tietoa, vaikka se ei olisikaan sellaista, jota tarvitsette joka päivä. Kuunnelkaa. Kaikkea kun ei kirjallisuuskaan teille eikä meille opeta.

 

Kuka tukee ja ketä?

Pika- muttei lyhytkelaus ihan raskauden alkumetreiltä tähän päivään.

Tänä päivänä on vapaus valita, missä oma hoito ja seuranta toteutetaan. Opiskelijoilla on oikeus käyttää opiskelupaikkakunnan terveyspalveluita, vaikka kotikunta olisikin muualla. Raskauden seurannan alkaessa minun piti selvittää ja pyytää mistä saan maksusitoumuksen neuvolaan, jotta kotipaikkakuntani maksaa seurantani. Sama rumba tehtiin nyt meidän pienelle tirpalle.

Epäily downin syndroomasta saatii niskapoimu-ultran jälkeen rv 13. Niskapoimu oli raja-arvoja korkeampi kätilön tekemässä ultrassa ja lääkäri laski meille riskisuhdeluvun käynnin jälkeen ja soitti tuloksen kotiin, koska olimme ehtineet lähteä jo aiemmin sairaalasta. Mieslääkäri totesi kylmänviileästi, että meille on todennäköisesti tulossa kehitysvammainen lapsi, että hän kirjoittaa kiireenvilkkaa lähetteen Helsinkiin jatkotutkimuksiin. Olin ”vähän” puulla päähän lyöty, mutta sain kysyttyä, kuinka todennäköistä se on ja hän vakuutteli, että eipä tässä paljon arpoa tarvitse, mutta varmistetaan nyt vielä. Puhelinnumeron antoi minne soittaa, vakuutteli, että kyllä ne siellä Helsingissä teille kertoo ja hyvä ettei luuria lyönyt korvaan.

Helsinkiin saimme perinnöllisyysneuvontaan ajan seuraavalle viikolle ja voi pojat että aika siinä välissä tuntui vuosisadalta. Kukaan ei kysynyt halutaanko tai tarvitaanko tukea siinä välissä, ei myöskään sen jälkeen. Ensimmäisellä perinnöllisyysneuvonta kerralla sairaanhoitaja kertoi eri testeistä, joilla saadaan selvitettyä mahdollinen kromosomipoikkeavuus (NIPT-testi eli verikoe, istukka- tai lapsivesipunktio). Hän myös rauhoitteli, että suurin osa riskirajan ylityksistä on kuitenki täysin normaaleja kromosomeiltaan ja olemme niin nuoriakin. Päädyimme NIPT-testiin, koska keskenmenon riskiä ei ole samalla tavalla kuin punktiossa ja tulos on lähes 100% varma. Tulos tulee postitse, jos kromosomit ovat normaalit ja soitto jos jotain poikkeavaa löytyy. Oli pääsiäinen juuri tulossa ja he sanoivat soittavansa tuloksen joka tapauksessa, jotta saataisiin tieto mahdollisimman nopeasti (tuloksen tulemisessa kestää useampi viikko, koska näytteet analysoidaan USA:ssa). Lähdimme perinnöllisyysneuvonnasta kevein askelin ja pieni toivo oli syttynyt, että mitään poikkeavaa ei olisikaan.

Olin juuri tullut koulun salilta ja olin juuri pukukopista lähdössä, kun minulle soitettiin ja tieto läväytettiin tiskiin. Ohuella äänellä yritin vielä kysyä onko tämä nyt kuinka varmaa, vaikka takaraivossa olikin aikaisemman keskustelun tiedot kirkkaana. Sairaanhoitajan kysymys kuului, varataanko aika istukkapunktioon, koska jos sitä ei tehdä, Valvira ei anna lupaa raskauden keskeytykseen. Raskausviikkojakin alkaa jo olla. Sanoin keskustelevani ensin miehen kanssa. Saatiin aika perinnöllisyyslääkärille pääsiäisen jälkeen, mutta ei keskusteluapua tai tukea ensitietoon tai pikemminkin ENSIHÄTÄÄN.

Perinnöllisyyslääkärillä oli hieno mappi, josta näytti kromosomiyhdistelmiä ja miten se alkio siellä muodostuu ja kuinka tässä nyt on mahdollisesti näin päässyt käymään. Meille oli kuulemma käynyt vain tosi huono tuuri. Kysymys kuului jälleen, mitä sikiölle tehdään. Up to you. Päätös oli kuulemma meidän eikä oikeaa eikä väärää valintaa ole. MUTTA. Miettikäähän nyt kuitenkin. Olette niin nuoria vielä, uutta putkeen vaan. Mistä se lääkäri osasi ennustaa voimmeko saada koskaan enää lasta? Riski Downin syndroomaankin oli minun ikävuosillani lähes olematon (downin syndrooman riski nousee äidin ikävuosien kasvaessa) ja silti meille se yksi noin 80 vuosittain Suomessa syntyvästä downlapsesta oli tulossa.

Äitiysneuvolasta ei kyselty väliaikatietoja tai miten voidaan. Tuloksia soittelin itse, koska tieto ei kulje sairaaloiden ja neuvoloiden välillä. Äitiysneuvolan terveydenhoitaja totesi, kun varmistus oli downista tullut, että ei hänellä näistä mitään kokemusta ole, mutta eikös ne tosi aurinkoisia persoonia ole. Raskauden edettyä puoliväliin hän totesi, että nyt on ollut niin kiireinen kevät ja paljon töitä ettei hän ole ehtinyt paneutumaan koko down asiaan ollenkaan.

Helsingin sikiötutkimusyksikössä tehdyssä rakenneultrassa ei löytynyt mitään poikkeavaa. Mallikelpoinen yksilö. Lääkäri kysyi, että ollaanko nyt ihan varmoja ettei haluta sitä punktiota. Mitä jos mitään poikeavaa ei olekaan ja stressaamme ihan turhaan. Vielä kerran meille tarjottiin toivonkipinää ja lähes suutuin. Me olimme surutyömme tehneet ja itkumme itkeneet. Tämä yksilö oli rakastettu rikki jo ennen syntymäänsä ja tervetullut perheeseemme, millään lisätutkimuksilla ei ollut enää merkitystä eikä niitä edes haluttu.

Kesää menimme viettämään kotikonnuillemme Turkuun ja seuranta onnistui myös siellä. Kävin ultrissa useasti, koska napasuonivirtauksessa nähtiin heikkoutta. Sikiö kasvoi kuitenkin normaalisti käyrillä. Neuvolassa kävin Turussa kaksi kertaa. Ensimmäisellä kertaa terkkari oli niin pelokkaan oloinen, että en tiennyt olisiko häntä pitänyt rauhoitella. Päätin jo etten uutta aikaa soita, mutta kovan väsymyksen vuoksi toivoin, että minulta voitaisiin ottaa hemoglobiinit. No, käynnillä selvisi ettei heillä sellaisia pikamittareita ole. Kellokin oli niin paljon, ettei enää labraan ehdi, no huomenna sitten. Odottelin viikon vain kuullakseni tämän ja ajelin tunnin suuntaansa.

Synnytys oli nopea ja kuukautta ennen laskettua aikaa. Heti synnytyksen jälkeen tirppa vietiin teholle. Pääsimme häntä sinne vielä tervehtimään, mutta minut laitettiin nukkumaan toisen äidin kanssa samaan huoneeseen, joka lallusteli vauvansa kanssa. Kipu- ja unilääkkeitä tarjoiltiin, jutustelua ei. Miehenkin oli pakko lähteä yöksi pois, koska en ollut yksityishuoneessa – ne olivat täynnä.

Helsingissä meitä kehotettiin ottamaan yhteys psykiatriseen sairaanhoitajaan, jotta saisimme tuulettaa päätä. Ensimmäinen yritys edes tarjota juttuapua. En osannut tarttua tilaisuuteen. Jos joku olisi kysynyt niin emmä varmaan kieltäytynytkään olis.

Kun kotiuduimme lapsen kanssa vihdoin, perhetyöntekijä tuli tapaamaan meitä. Mukava, asiallinen, tavallinen. Ymmärsi tilanteemme ja halusi auttaa ja selvittää. Hän soitteli Kelan asioita ja kehitysvammahuoltoon oli yhteydessä. Sanoi, että kyllä näissä monta tuntia on saanut jonotella, eikä siltikään välttämättä pääse läpi. Tuttu oli tunne. Ensi kertaa tuli tunne, että joku yrittää ymmärtää tätä palapeliä, jota elämme. Kehitysvammahuollosta oli kerrottu että tavallinen vauva-arki, ruokaa, kuivaa ja rakkautta. Ennen kuin täyttää 1-vuotta niin on turha kuvitella, että tulevat morjestamaan. Terapiat, lausunnot ja lähetteet kuuluvat kuulemma erikoissairaanhoidolle. Meille oli n. 3 kk ikään tulossa sydänkontrolli, joten asia päätettiin hoidettavaksi sinne.

No, mitä saamme kuulla siellä. Nämä asiat ei missään nimessä kuulukaan heille, niiden järjestäminen kuuluu neuvolalle, on kuulunut jo 1,5 vuotta. Pitkin hampain kirjoitti lähetteet korva- ja silmäpolille, mutta kuinkas ollakaan sieltä tuli viestit, että hoidetaampa vasta sitten, kun niitä ongelmia on. Ja esimerkiksi downeilla yleinen kuulonalenema saattaa johtua pelkästään siitä, että korvatulehduskierteisiin (jotka ovat valitettavan yleisiä) ei ole puututtu ajoissa.

Soitin itse kehitysvammapalveluiden palveluohjaajalle kuullakseni uudelleen, että ihan tavan vauva-arkea vaan. Kysyi vielä, että mitä minun mielestä pitäisi olla? Kerroin miten muualla päin Suomesa asiat on hoidettu. Esimerkiksi Turussa ja Vantaalla kotiutumisen jälkeen kehitysvammahuollon palveluohjaaja on perheeseen yhteydessä ja kysytään voidaanko tulla käymään. Neuvotaan ja ohjataan. Tuetaan ja autetaan. Ei jätetä yksin. Fysio- ja puheterapiat lähtevät pyörimään ja ohjauksen ja tuen tarve arvioidaan. Kuinka paljon alle 1-vuotiaan kasvua pystytään tukemaan, jolloin tapahtuu paljon kehitystä ja on omat herkkyyskautensa. Ihan kuin olisi näistä ensi kertaa kuullut ja lupasi viedä tämän asian tiimiinsä. Oh jeah. Taas yksi 90-luvulle jämähtänyt hoidetaan sitten jo syntyneitä ongelmia mielummin kuin ymmärretään varhaiskuntoutuksen merkitystä-palveluohjaaja.

Otin yhteyttä myös Turun lasten neurologiseen yksikköön (jotka hoitavat downienkin seurannan), kun epätoivo alkoi iskeä. Olisiko mahdollista, että seuranta hoidettaisiin siellä. Asiat alkoivat rullaamaan. Minulle soitettiin, kävimmme sähköpostitse keskustelua miten asiat voidaan hoitaa, mitä seurantoja tarvitaan mitä pitää ottaa huomioon. Hieman myöhemmin kyseltiin, miten jaksamme ja onko asiat tällä alkaneet rullaamaan. Ensimmäistä kertaa koko raskauden alusta asti eli yli vuoden aikana on kysytty perään: ”Miten me jaksamme”? Sieltä minulle on jäänyt ensi kertaa olo, että he tietävät mitä tekevät ja meidän perheen asioista välitetään.

Neuvolalääkärin 4 kuukautistarkastuksessa olin kerännyt viimeisetkin voimanrippeet jos meitä vielä pompotettaisiin johonkin. Myönsi, että alueella on vähän sekavat toimintamallit eikä omat tontit selkeästi ole ihan hallussa. Mutta nyt, kirjoitetaan se lähete fysioterapiaan ja puheterapiaan. Halleluujaa!

Mitä olisin toivonut? Että joku olisi ottanut minusta koppia. Ei siinä ollut voimia ottaa itse yhteyttä enää mihinkään, että minäpä haluan vähän purkaa tuntojani jollekin ulkopuoliselle, ammattilaiselle. Kukaan ei kertonut millaista arkemme voisi olla tai että ei meidän elämämme ehkä olekaan hullumpaa. Jos olisin osannut arvata, en olisi pelännyt lapseni puolesta, vaan kaiken sen pyrokratian, mikä ympärillämme velloo. Se ahdistaa. Syö ja väsyttää. Ja voi pojat – sille on omistettu aivan oma tekstinsä<3

Me ehdimme raskauden aikana käsittelmään kaikki ne suuret, pahat ja vahvat tunteet, joita downin syndrooma on tuottanut. Jos se kaikki olisi ollut vielä tässä samalla käsiteltävänä plus katras lapsia jaloissa, en usko, että olisimme jaksaneet nähdä näin paljon vaivaa saadaksemme apua ja tukea. On pelottavaa, miten eriarvoisessa asemassa Suomessa ollaan. Jos tätä tekstiä lukee joku ammattihenkilö, toivon urallenne voimia ja rohkeutta auttaa vaikeassa ja herkässä tilanteessa olevia perheitä. Ei siinä tilanteessa osaa pyytää apua eikä tiedä mitä pitäisi tietää. Pyytäkää työnantajaltanne lisäkoulutusta ja olkaa ammattiylpeästi tiedonjanoisia. Älkää pyyhkikö asiaa kintaalla ja todetko ettei asioita voisi muuttaa.

Ja niille, joille tarina tuntuu edes etäisesti tutulta ja ammattilaiset on levitelleet käsiään: Sen ei todella tarvitse mennä niin. Niin kauan on toivoa kun on voimia. Älkää luovuttako äiti ja isä!

Kivikkoisella alkutaipaleellamme vertaistuki on ollut vertaansa vailla. Senkin piiriin piti itse löytää tiensä. Joka tapauksessa: Se on pelastanut, tsempannut ja kieltänyt luovuttamasta. Siellä ihminen kohtaa ihmisen ja todella ymmärtää. Downien perheelle vertaistukea on tarjolla Facebookissa suljetussa ryhmässä Downiaiset. Lämpimästi tervetuloa joukkoon! Ja ne jotka eivät ryhmään pääse, niin saa maistiaisia tätä kautta erityisestä elämästä! 😉

EDIT 5.7.2020 Nykyisin NIPT-testejä analysoidaan monissa yliopistosairaaloissa; ainakin Helsingissä ja Turussa ja tuloksen saa paljon nopeammin kuin vuonna 2016. Tuloksen saaminen riippuu siitä minä päivinä NIPT-testejä analysoidaan, mutta analysoinnit ovat viikoittain.