kehitys

Vieraskynästä: Pienen lapsen toimintaterapia ammattilaisen silmin

Minulta usein kysytään toimintaterapiasta ja voisinko puhua siitä. Instagramin kohokohdista löytyykin kohta ”Toimintaterapia”, jossa lyhyesti kerron pienten lasten toimintaterapiasta meidän näkökulmasta. En ole kuitenkaan toimintaterapian asiantuntija. Kaikkien meidän iloksi toimintaterapeutti Maija kertoo toimintaterapiasta ammattilaisen silmin tässä vieraskynäkirjoituksessa.

Vahvistetaan itseluottamusta ja positiivista minäkuvaa miettimällä ja nimeämällä lapsen vahvuuksia. 

Toimintaterapeutin puheenvuoro

Olen ihaillut Päiviä ja hänen perhettään pitkään niin ystävänä, kuin myös toimintaterapeuttina. Päivillä on upea tapa tuoda arkeen kuntouttava ”työote” ja osallistuttaa lapsia päivän toiminnoissa heille sopivalla
tasolla ja hän on tuonut minulle myös monta hyvää oivallusta omaan työhöni. Kun Päivi pyysi minua kirjoittamaan vieraskynäpostauksen toimintaterapiasta suostuin mielelläni. Olen siis toimintaterapeutti ja
nykyisin työskentelen Tampereella Medifamilia Oy:ssa.

Omat asiakkaani ovat pääosin lapsia ja terapia toteutuu normaalisti kouluissa, päiväkodeissa, asiakkaiden kotona tai terapiavastaanotolla. Asiakkaat tulevat usein terveydenhuollon lähetteellä ja terapia on yleensä Kelan tai kaupungin kustantamaa. Työ on hyvin liikkuvaa ja parhaimmillaan saatan päivän aikana käydä viidessä eri päiväkodissa/koulussa.

Tavoitteena toimintaterapiassa voi olla mm. itsesäätelyn, tunnetaitojen, kaveri- ja leikkitaitojen, hienomotoriikan, hahmottamistaitojen, sensomotoriikan, tarkkaavuuden ja toiminnanohjauksen vahvistaminen.

Joskus terapiassa voi olla niin kivaa, että lopettaminen harmittaa. Tällöin time timer auttaa ennakoimaan lopettamista: kun kello soi, on aika siivota leikit. Time timer toimii hyvin myös pitkäjänteisen työskentelyn tukena: Jaksa tämä aika niin sitten on sinun valitsema leikki. 

Toimintaterapeutin opinnot

Moni oli kovin kiinnostunut toimintaterapian opiskelusta, avaan hieman omaa opintopolkua. Aloitin toimintaterapiaopinnot lukion jälkeen Jyväskylän ammattikorkeakoulussa. Päästäkseen toimintaterapeutiksi ei siis tarvita pohjakoulutuksia, vaikka varmasti monenlaisesta kokemuksesta on työssä hyötyä esim. koulunkäyntiavustajan tai lähihoitajan koulutus. Nykyisin on myös mahdollista hakea monimuoto-opiskelijaksi, jolloin opinnot toteutuvat pääosin etänä. Opintojen laajuus on 210 op eli opinnot kestävät noin 3,5 vuotta.

Toimintaterapeutti voi työskennellä monipuolisesti eri-ikäisten ja erilaisten asiakkaiden kanssa esim. mielenterveys, AVH, reuma, kotikuntoutus yms. Työllisyystilanne etenkin avoterapiapuolella on hyvä. Toimintaterapeutin vähimmäispalkka Toimintaterapialiiton mukaan on 2438 €, mutta palkkaan vaikuttaa sijainti, työn vaativuus ja kokemusvuodet. Kannattaa siis neuvotella siitä.

Meillä opinnoissa painotettiin paljon ryhmätöitä ja tiimityöskentelyä, mikä on toki hyvä asia nyt kun työelämä sisältää paljon moniammatillista yhteistyötä. Opintoihin sisältyi kolme pidempää harjoittelujaksoa, jotka valitsin itse.

Ensimmäinen harjoitteluni oli Tampereella Hatanpään puistosairaalan neurologisella osastolla. Harjoittelijana pääsin työskentelemään asiakkaiden kanssa, joilla oli ollut erilaisia aivotapahtumia
tai neurologisia sairauksia (aivoverenvuoto, tapaturmat, ALS, MS). Vaikka itselle oli selkeää, että haluan työskennellä lasten kanssa, oli upeaa tutustua myös terapiaan aikuisten kanssa. Aikuisten kanssa kuntoutusta ei tarvitse verhota leikkiin, vaan asioista puhutaan asioina esim. millä toiminnoilla voidaan vahvistaa käden toimintaa.

Toinen pitkä harjoitteluni oli Tansaniassa kehitysvammaisten lasten päiväkeskuksissa. Tansaniassa toimintaterapeuttina työskentely oli luonnollisesti hyvin erilaista ja ainakin opin miten terapiaa voi toteuttaa myös vähäisillä välineillä, kun vain käyttää mielikuvitusta ja luovuutta.

Kolmas harjoitteluni oli yksityisellä puolella lasten toimintaterapian parissa eli juurikin samanlaista työtä, mihin itse päädyin. Harjoittelujen lisäksi opinnot sisälsivät isomman kehitystehtävän, jonka kirjoitin etäterapiasta (joka tulikin erittäin ajankohtaiseksi viime vuonna) ja opinnäytetyön tein mielenterveyspuolelle.

Suosittelen valitsemaan huolella harjoittelupaikat ja isommat tehtävät, sillä ne monesti tukevat työllistymistä ja luovat verkostoja. Teoriaopintoja käydään kyllä monipuolisesti ja tutustutaan erilaisiin asiakaskuntiin, mutta harjoittelujen ja muiden tehtävien avulla tietoa voi syventää juuri sinua kiinnostavista aihealueista. Sanotaanko, että vaikka minulla onkin toimintaterapeutin koulutus, olisin melko pulassa, jos nyt pitäisi mennä reumaosastolle töihin tekemään lastoja.

Kuvat tukevat toimintastruktuurin hahmottamista.

Miten toimintaterapia alkaa?

Lisäksi terapiaprosessia pyydettiin avaamaan ja ajattelin, että se on hyvä käydä läpi keksitynesimerkkiasiakkaan Miinan kautta.

Miinan päiväkodissa on herännyt huoli Miinan kehityksestä, kun hän
usein varmistaa aikuiselta mitä pitää tehdä esim. siirtymät, pukeutuminen, vessakäynnit. Vapaissa leikkitilanteissa Miina jää herkästi seurailemaan toisten leikkiä sen sijaan että osallistuisi itse leikkiin ja kynätehtävistä kieltäytyy kokonaan.

Miina saa lähetteen neuvolassa toimintaterapia-arvioon kaupungin toimintaterapeutille. Jonot arvioihin vaihtelevat kunnittain, mutta joskus odotusaika saattaa olla harmittavankin pitkä. Arvioiva terapeutti arvioi Miinan taidot ja kuntoutustyöryhmässä arvioidaan kuntoutuksen tarve. Kuntoutussuunnitelmaan kirjataan laajemmat tavoitteet, jotka tässä tapauksessa voisivat olla toiminnanohjauksen, leikkitaitojen ja hienomotoriikan vahvistuminen.

Terapiaa haetaan vuodeksi esim. 30x60min koti/koulu ja vastaanottokäynteinä. Arvioiva terapeutti auttaa sopivan terapeutin
metsästyksessä. Jep, käytän sanaa metsästys, koska aina ei vapaita paikkoja ole automaattisesti saatavilla. Tässä tapauksessa nyt minulla on juuri vapautunut asiakaspaikka ja voin ottaa Miinan asiakkaakseni.

Jos terapian maksajana on Kela, odotetaan vielä Kelan hyväksyntä ja sitten voidaan aloittaa itse terapia. Alussa tavataan yhdessä perheen kanssa, sovitaan sopivat aikataulut ja toteutus. Kuntoutussuunnitelman pohjalta
mietitään yhdessä vanhempien ja lapsen päiväkodin henkilökunnan (ja tietenkin yhdessä lapsen, jos kykeneväinen) kanssa lapselle tarkoituksenmukaiset konkreettiset tavoitteet.

Tässä tilanteessa tavoitteena voisi olla toiminnanohjauksen vahvistuminen:

  • muistan pestä kädet aina vessakäynnin yhteydessä
  • leikkitaitojen vahvistuminen: Leikin tarinallisuus lisääntyy ja leikissä näkyy selkeä yksinkertainen tarina
  • hienomotoriikka: opin kirjoittamaan oman nimeni

Kun tavoitteet ovat saavutettavissa olevat, tarkoituksenmukaiset ja konkreettiset, on niihin helpompi kaikkien sitoutua. Käynnit toteutuvat sovitusti päiväkodissa.

Tunnekorttien avulla voi harjoitella tunteiden nimeämistä ja tunnistamista. 

Esimerkkikäynti

Miina on juuri syönyt aamupalan ja tulee hyvällä mielellä terapeuttia vastaan. Siirrytään sovittuun terapiatilaan (voi olla esim. yhteinen leikkitila) ja piirretään terapiavihkoon tunnin struktuuri. Kuvitettu tunnin struktuuri auttaa tehtäviin motivoitumisessa ja tehtävien järjestyksen hahmottamisessa.

Kotona taas Miina voi kertoa vihon avulla, mitä terapiassa on tehty. Aluksi käydään läpi kuulumisia ja herätellään kehoa esim. laululeikin avulla ja tehdään erilaisia rytmitaputuksia (keskilinjan ylityksiä, sarjallisuus, vuorovaikutus).

Sitten voidaan siirtyä hienomotoriikkaa vahvistaviin harjoituksiin. Koska kynätehtävät ovat vielä vaikeita ja epämieluisia, etsitään joku sellainen tapa, joka on Miinalle mieluisa ja helpotetaan toimintaa. Esimerkiksi paksut kynät/tussit, joista helpompi saada kiinni tai vesimaalaus, vibrakynä, piirretään sormella ilmaan/selkään tai unohdetaan kokonaan piirtäminen ja tehdään jotain muuta visuomotoriikkaa kehittävää.

Kun tehtävä on sopivan tasoinen ja lapsi on motivoitunut, oppiminen mahdollistuu helpommin. Positiivinen palaute pienestäkin onnistumisesta on tärkeä.

Harjoitellaan ohjeen mukaan toimimista ja helmien pujottelu vahvistaa hienomotorisia valmiuksia.

Toiminnanohjausta voi harjoitella esim. lautapelejä pelaamalla, kun pitää vuorotella, noudattaa sääntöjä ja jatkaa toimintaa. Legorakentelut ovat myös hyvä keino harjoitella toiminnanohjausta, kun pitää seurata ohjetta, jatkaa toimintaa ja lisäksi hienomotoriset ja hahmottamistaidot kehittyvät.

Lopuksi voidaan ottaa mieleinen leikki. Miina tykkää todella paljon Ryhmä Hau-hahmoista. Leikissä Miina kuitenkin jää enemmän tutkimaan hahmoja tarinallisen leikin sijasta. Luen Miinalle lyhyen tarinan ja leikitään yhdessä
tätä tarinaa hahmoilla. Lisäksi hahmot voivat tehdä asioita, jotka ovat Miinalle tuttuja päivittäisiä asioita kuten syöminen, peseytyminen, nukkuminen.

Minä voin antaa Miinalle leikki-ideoita, joihin hän voi tarttua
ja pikkuhiljaa Miina kehittyy ja osaa jatkaa myös tarinaa loogisesti apukysymysten avulla esim.: ”Mitä Halti tekisi ennen kuin menee nukkumaan”. Miina vastaa: ”Syö iltapalaa”, ja tämä sitten leikitään yhdessä.

Jumpparadan ympärille voi keksiä mieleisen seikkailuleikin ja harjoitella etenemään radalla sovitussa järjestyksessä. Samalla kehitetään monipuolisesti mm. tasapainoa, koordinaatiota, silmä-käsi yhteistyötä, asennonhallintaa ja sensoriikkaa. 

Terapian päätteeksi usein keskustellaan päiväkodin henkilökunnan kanssa, vaihdetaan kuulumisia ja kerrotaan terapian toteutuksesta sekä mietitään sopivia keinoja edistää Miinan arkea. Nyt tavoitteena oli, että Miina pesisi kädet aina vessakäynnin yhteydessä ilman että aikuisen tarvitsee siitä erikseen muistuttaa. Otetaan käyttöön esim. palkkiotaulu, johon Miina laittaa rastin aina, kun on muistanut pestä kädet itse. Alkuun aikuinen voi ennakoida ja muistuttaa ennen vessakäyntiä, että nyt muistetaan pestä kädet ja lisäksi kuvatuki muistutukseksi. Harjoitusten myötä toiminta automatisoituu ja Miina ei tarvitse enää aikuisen jatkuvaa muistutusta.

Koska terapia toteutuu vain kerran viikossa, on vanhempien ja varhaiskasvatuksen työntekijöiden rooli merkittävä taitojen kehittymisessä ja arkeen siirtymisessä. Yhteistyötä tehdään tiiviisti niin päiväkodin
henkilökunnan ja vanhempien kanssa sekä mietitään lapselle sopivia harjoituksia ja ratkaisuja perheen voimavarojen puitteissa.

Palkitsevaa ja merkityksellistä työtä

Pienilläkin muutoksilla voi tukea jo suuresti lapsen kehitystä ja lisätä osallisuutta esim. sen sijaan että antaa kokonaan vastauksen tai tekee puolesta, voi helpoilla apukysymyksillä tukea toiminnanohjausta. Tai palapeliä kootessa ei anna kerralla kaikkia paloja, vaan helpotetaan antamalla muutama pala kerrallaan. Tässäkin apukysymyksistä voi olla hyötyä: ”Etsi pala, jossa on punaista”.

Lasten kanssa työskennellessä on parasta nähdä lasten innostus ja aito riemu onnistumisista. Työ on palkitsevaa, kun usein jo pienessä ajassa näkee oppimista ja edistymistä. Tälläkin viikolla yksi lapsi oppi
tekemään terapiassa itse rusetin ja toinen oppi nousemaan luistimilla itsenäisesti pystyyn (kovan harjoittelun tuloksena tietysti). Terapeuttina saan vaikuttaa omiin työaikatauluihini ja suunnittelen terapiat
itse.

Ilmapallosulkkis on jopa vähän stereotyyppinen toimintaterapian aktiviteetti, mutta se on loistava harjoitus mm. keskilinjan ylitykseen, silmä-käsi yhteistyöhön, vuorotteluun.

Tälläkin viikolla tasapainoa on vahvistettu luistelemalla, sarjallisuutta ja koordinaatiotaitoja vahvistettu hiihtämällä ja sosiaalisia vuorovaikutustaitoja sekä prosessitaitoja vahvistettu rakentamalla
lumiukko. Minulta usein kysytään, että voiko lapsi oppia koskaan jotain tiettyä taitoa. Vastaan että en voi luvata, mutta harjoittelun ja toistojen myötä se voi olla mahdollista (mikäli ei selkeää fysiologista estettä
asialle). Mikä monelle lapselle kehittyy luonnostaan, esim. konttaaminen, ei olekaan itsestään selvyys kaikille, vaan se pitää erikseen harjoitella.

Työ on monipuolista ja vain mielikuvitus on rajana mitä lasten kanssa voi tehdä. Taustalla tietysti on ajatus mikä harjoiteltava asia on. Haluankin korostaa, että tämän kirjoituksen esimerkissä oli vain yksi tapa
monesta ja kuntoutuksessa tulee aina huomioida perheen tilanne sekä lapsen tarpeet ja mikä juuri heille on merkityksellistä.

Osallisuuden tunne syntyy osallisuudesta

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 78AFF8C4-5485-4D1E-8A89-9FAAAA847B15.jpeg

Varsinkin etelässä poikkeuksellisen luminen talvi on tuonut mukanaan iloa, mutta myöa paljon murhetta talviliikunnasta lapsille ja perheille. Monissa päiväkodeissa ja kouluissa on nyt ohjelmassa luistelua ja hiihtoa, mutta ei kaikille. Eikä tämä kosketa vain meitä etelässä asuvia, vaan ihan kaikkia pohjoisinta Suoma lukien. Se, että pohjoisessa on lunta enemmän ja pidempään ei tarkoita sitä, että perheillä olisi mahdollisuudet hankkia talviurheiluvälineitä ja harjoittaa luistelua, hiihtoa, laskettelua…

Elsa Heiko puhui Instagramin stooreissa hyvin siitä, miten monenlaiset muutkin asiat kuin raha vaikuttaa siihen ettei talviurheiluvälineitä ole kaikissa perheissä. Vaikka välineitä löytyy käytettynä ja saisi jopa ilmaiseksi, niiden etsiminen, hakeminen, huoltaminen ja korjaaminen vie resursseja. Eikä välineiden omistaminen riitä, vaan resursseja pitäisi olla myös sinne toiminnan äärelle viemiseen ja ohjaamiseen.

Ketään ei (toivottavasti) pakoteta hankkimaan välineitä, mutta laittamalla toiset samaan aikaan pulkkamäkeen ja toiset suksille alamme tehdä jo hiljaista kastijakoa. Pulkkamäkiin laitetaan myös lapset, joilla harjoituskertoja ei ole takana tai niitä on vain muutamasti. Tätä perustellaan turvallisuudella. Tämä tarkoittaa siis sitä, että harrastamaan pääsevät ne, joilla on siihen mahdollisuus myös vapaa-ajalla. Ajatus että kyllä 30 vuotta sitten hiihdettiin ja luisteltiin on laiskaa ajattelua tämän päivän perheiden tilanteista ja tarpeista. Kyllä niitä vammaisia ja köyhiä on silloinkin ollut. Silloin 30 vuotta sitten vammaiset olivat vain piilossa, joten ei ihme jossei sellaisten ihmisten olemassaoloa edes ymmärrä.

En ole huolissani siitä etteikö oma lapselleni pääsisi kotona luisimille ja harjoittelemaan eri lajeja monipuolisesti. Olen huolissani kaikkien niiden lasten puolesta, joiden perheissä ei ole varaa hankkia niitä luistimia tai mahdollisuuksia viedä lasta harjoittelun ääreen.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 4DC5BD64-2565-4D25-8B74-1364B5C44991.jpeg
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 616E5C14-D0AA-4AF6-997C-F88F46830210.jpeg

Mitä jos ajateltaisiinkin, että luistelemaan viedään ne, joilla ei ole siihen mahdollisuutta vapaa-ajalla? Hyväksyttäisiinkö tämä yleisesti? Ei, en vaadi, että luistelemaan viedää vain ne lapset, jotka sinne ei muuten pääse vaan tasa-arvoisia mahdollisuuksia ihan jokaiselle. Jos kaikkia lapsia ei ole mahdollista viedä luistelemaan, silloin luistelemaan ei mene kukaan. Varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen toiminnan pitäisi olla sellaista johon kaikilla on yhtälaiset mahdollisuudet.

Tämä(kin) tuntuu varmasti monesta ylimitoitetulta vauhkoamiselta, mutta jos jo varhaiskasvus ja peruskoulu ajautuu siihen, että tietyt asiat mahdollistetaan vain niille jotka osaa, kykenee ja on varaa, ajautuu meidän yhdenvertaisuuden edistäminen kaatopaikalle jo lapsuudessa. Miltä tuntuu lapsesta, jolla ei ole varaa luistimiin? Tai vanhemmat eivät hanki niitä syystä, että niitä tulee käytettyä vuoden aikana vain muutamasti. Miltä tuntuu lapsesta, joka haluaisi olla mukana siinä mitä kaveritkin tekee, mutta jääkin tekemään lumikakkuja, koska ei pääse harjoittelemaan toimintaa?

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 5715F3DE-10C6-4B70-86F9-4ADEF04FA297.jpeg

Turun oppimistutkimuskeskuksen erikoistutkija Pekka Salonen on sanonut vuonna 2011:

Jos ympäristö ei muutu, vaan yksilön pitää sopeutua syntyy huono tulos.

Ylipäänsä päiväkodeissa ja kouluissa ryhmän toiminta tulisi olla suunniteltu siten, että jokainen lapsi saa ja pystyy osallistumaan. Kuulee sanottavan ettei varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen ole tarkoituskaan olla kaikille samaa. Tällä tarkoitetaan varmaankin ajatusta eriyttämisestä, joka siis pyrkii antamaan yksilön tasolle sopivia tehtäviä ja toimintaa. Eräs erityisopettaja pohti hyvin, että miksi on asetettu taso, jonka ylä- ja alapuolelle eritytetään. Miksi lähtökohta eriyttämisessä ei ole se, että heikoinkin yltää toiminnnan tavoitteisiin ja sitten eritytetään siitä ylöspäin. Pulkkamäki vs. hiihto-keskustelussa ei kuitenkaan ole kyse eriyttämisestä vaan epätasa-arvosta, josta julkisten instituutioiden pitäisi pyrkiä pois.

Jos joku kehtaa sanoa, että vammaisten, erityistä tukea tarvitsevien ja köyhien lasten vuoksi oma lapsi jää vaille mielenkiintoista kausitoimintaa, annan tarjoiluehdotukseksi heittämään vähän kylmää vettä kasvoille. Sen sijaan, että vetoaa tähän, voisimme ottaa mielikuvituksen käyttöön ja suunnitella miten me voisimme mahdollistaa kaikille sen luistelun. On olemassa apuvälineitä, vapaaehtoisia, lainaamoja ja päiväkotien ja koulujen sisäisiä lainausrinkejä.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 58D5D1CC-A70A-4DD7-B6A3-9EA5452B7ED4.jpeg
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on AFAEF53E-E957-4F54-A0D0-8AA11B2596C7.jpeg

Viime syksynä puhuin siitä miten lähtökohtaisesti kirjastossa on kaikilla oikeus olla, mutta todellisuudessa kaikki eivät koe omaa tai perheensä oloa mukavaksi ja tervetulleeksi. Sain viestejä silloin, että rohkeasti vain, kyllä se kirjasto on ihan kaikkien perusoikeus. On on, mutta jossei niitä ole suunniteltu ja rakennettu palvelemaan erityistarpeita jää ne myös sellaisilta ihmisiltä käyttämättä.

Se ei riitä, että me näytetään peukkua ja sanotaan yhteiskunnan olevan kaikille. Että rohkeaa, kun uskaltaa elää elämäänsä. Meidän pitäisi kehittää meidän palvelut sellaisiksi, että jokaisen olisi mahdollista osallistua. Ei pyörätuolissa istuva koe epäreiluna sitä ettei hän pääse kävellen kauppaan. Sen hän kokee ettei hän pääse pyörätuolillaan esteettömästi kaupan ovesta tai liikkumaan kaupan sisällä. Ei kuuro koe epäreiluna sitä ettei hän kuule puhelimen toisessa päässä olevaa ihmistä. Sen sijaan sen hän kokee jos ei ole olemassa palvelua, jolla hänkin saa hoidettua ajanvarauksen hammaslääkäriin ja hätäpuhelun hätäkeskukseen.

Hyväntekeväisyyttä, mutta kenelle?

Hyväntekeväisyysjärjestöjä ja -yhdistyksiä on enemmän kuin ymmärtääkään. Lahjoituskohteista nyt puhumattakaan. Miten päättää mihin antaa aikaa, rahaa tai tuotteita? Hyvä kysymys. En tarkkaa tiedä itsekään, koska monen asian kehittäminen tuntuu niin tärkeältä, mutta kaikkea ei voi tukea. Ajattelin kuitenkin aloittaa savotan kysymällä teiltä mihin yhdistyksiin te lahjoitatte. Kohteet on jaettu seuraaviin kategorioihin; kohde, jolle voi lahjoittaa rahaa, kohde jolle voi lahjoittaa tavaroita ja kohde, jonne voi antaa omaa aikaansa.

Mistä sitten päättää kenelle lahjoittaa? Teiltä tuli hyviä ajatuksia siihen liittyen. Ensin kannattaa miettiä, mikä on itselle erityisen tärkeää. Jos siltikin rajaaminen tuntuu vaikealta voi tehdä suunnitelman. Kertalahjoituskohdetta voi vaihdella joka kerta eri paikkaan ja kuukausilahjoituksen voi pitää samassa paikassa. Millä perustein te valitsette lahjoituskohteen ja onko teillä joku suunnitelmallisuus siinä mukana?

Rahalahjoituskohteita:

Tavaralahjoituskohteita:

  • Furahome
  • Hope ry
  • Oman alueen kirpputorit (SPR, Pelastusarmeija, Fida, Syöpäyhdistys esim. Porissa)
  • Oman alueen lastensuojelu, päiväkodit, seurakunta (pelit, lelut, urheiluvälineet, varavaatteet…)

Oman ajan tai itsestäsi antaminen:

Listaa voisi jatkaa aivan loputtomasti, mutta aloitetaan tällä. Puuttuuko täältä jokin tärkeä avustusta tarvitseva kohde? Vinkkaa niin lisään listalle!

Ehkä täältä listalta voisi myös löytyä kohde, joka voisi tukea sinua ja/tai perhettäsi tai läheistäsi. Ilolla ja rohkeudella kannattaa hakea ja ottaa apua vastaan silloin kun sitä tarvitsee. Ehkä jonakin päivänä vielä sinulla on resursseja antaa itsestäsi muille.

Kohtaamiset, jotka lämmittävät minua edelleen

Olen puhunut paljon siitä, miten paljon ongelmia kohtaamisiin varsinkin lasten kanssa liittyy. Tällä viikolla kirjoitin epäselvistä ja epätasa-arvoisista koronaohjeistuksista varhaiskasvatuksessa ja mikä kaikki siinä meni myttyyn lopulta. Puhun niistä sen vuoksi, että en ole ollut asioideni kanssa yksin ja välillä pölyn laskeuduttua miettii, oliko kohtaaminen sittenkään niin kohtuuton. On se monesti ollut. Asiaton, loukkaava ja varsinkin herkässä tilassa olevalle.

Meillä on matkan varrella onneksi ollut myös valtavan onnistuneita kokemuksia kohtaamiseen suhteen. Ei yhtään kädenlämpöisiä, vaan sellaisia, jotka saavat minut uskomaan ihmisyyteen. Niistä haluan kertoa nyt.

Esikoisen synnytys

Esikoisen synnytyksessä kaikki kävi niin äkkiä. Synnytyksessä mukana oli kätilö ja kätilöopiskelija. Pääni ei pysynyt mukana siinä, että ehdin olla sairaalassa synnyttämässä vajaa puoli tuntia ja lapseni vietiin hetken jalkojeni päällä olon jälkeen teho-osastolle. Illalla teho-osastolla vierailun jälkeen minä jäin yksin synnyttäneen äidin kanssa samaan huoneeseen kuuntelemaan itkua ja iloa verhon takana. En muista tuliko synnytyksessä mukana ollut kätilö jo samana iltana, mutta ainakin seuraavana päivänä hän tuli kyselemään fiiliksiäni ja totesi että hoidin homman himaan ihan hirmu hienosti. Minulle tuli tunne, että kätilö tuli varta vasten tapaamaan minua osastolle ja häntä kiinnosti miten voin hurjan ensisynnytyskokemukseni jälkeen. Tuli tunne, että henkinen hyvinvointini todella kiinnosti kätilöäni.

Esikoisen kanssa ollessa lastenklinikalla leikkauksessa heidän sosiaalityöntekijänsä otti meidät huomaansa. Hän selvitti meille mitä tukea me voimme hakea ja tarjosi kaiken oleellisen yliviivaustussilla yli vedettynä. Tämä on sitä tukea ja apua, jota tarvitsee, jotta voi keskittyä itse olennaiseen. Eli omaan ja puolison jaksamiseen ja oman vastasyntyneen tukemiseen leikkauksen jälkeen.

Esikoisen neuvolassa

Esikoisen terveydenhoitajat vaihtuivat vauvavuotena neuvolassa tiuhaa tahtia, mutta hetken meillä ehti olla pidempään yksi terkkari. Hän kohtasi esikoisen kuin kenet tahansa. Hän kannusti aloittamaan pottailut heti puolen vuoden jälkeen hänenkin kanssaan eikä missään kohtaa ajatellut ainakaan ääneen ettei ole järkeä, koska downit oppivat kuivaksi keskimääräisesti paljon myöhemmin. Samoin vauvan vaikean ummetuksen kanssa hän mietti kanssani myös ruokavaliota ja millaisia asioita voisi lääkkeiden rinnalla kokeilla. Hän etsi syytä kanssani eikä hoitanut vain oiretta.

Kuopuksen synnytys

Kuopuksen synnytyksessä iltavuoroon tuli nuori, ehkä minun ikäiseni nainen. Tuon nuoruuden taas kerran esiin, koska lähtökohtaisesti nuoret mielletään aina kokemattomiksi ja turvattomiksi. Minäkin kauhistuin, että tuleeko tästä nyt mitään. Minun epäilykseni hävisivät kuitenkin ensimetreillä.

Kätilöni oli aivan uskomattoman levollinen, rauhallinen ja kuitenkin energiaa säteilevä. Kätilö kunnioitti toivettani mahdollisimman luonnollisesta synnytyksestä. Hän osoitti sitä kertomalla lääkkeettömistä kivunlievitysmahdollisuuksista ja vähemmän kajoavista lääkkeistä, kuten pudendaali-puudutuksesta eli häpyhermon puudutus. Hän antoi puolisoni käyttöön TENS-laitteen, koska se oli hänelle oman työnsä kautta tuttu. Se oli varmasti puolisollekin tärkeää kokea olevansa avuksi ja olla osa sitä isoa ja mullistavaa rutistusta.

Mainittakoon vielä etten ole lääkevastainen, mutta koska esikoinen oli tullut lopulta niin nopeasti ilman lääkkeitä eikä minulle ollut jäänyt huonoa kokemusta kivuista, toivoin saman taktiikan toimivan myös nyt.

Äitiysneuvolassa kuopusta odottessa

Odottaessani kuopusta äitiysneuvolan terveydenhoitajamme osasi puhua ja olla vaikeiden asioiden äärellä. Hän ihmetteli miten emme ole saaneet esikoisen raskausaikana tukea ja puhua psykologin kanssa elämänmuutoksesta ja tunteista, joita kävimme läpi. Hän ei kuitenkaan taivastellut ja voivotellut menneitä, vaan hänellä oli selkeä ja rauhallinen asenne, että tehdään se mitä tulevaisuudessa on tehtävissä.

Hän osasi puhua poskia punoittavista aiheista täysin rennoin rantein ja luonnollisena osana elämää. Erityisesti tähän terveydenhoito tarvitsisi lisää tukea. Oli kyse peräpukamista, seksistä, vammaisuudesta, masennuksesta tai hiivatulehduksesta, sen pitäisi olla hoitajalle ihan yhtä luonteva kysymys kuin mitä eilen tuli syötyä.

Esikoisen kanssa käsidesin juonnin jälkeen päivystykseen

Viim alkusyksyiseltä päivystysreissultamme muutama viikko sitten haluan nostaa erityisesti nuoren miehen, joka oli kandi-vaiheessa. Hän tervehti meitä omalla etunimellään, jonka jälkeen olin jo todella vaikuttunut. Hän loi leppoisan tunnelman, ei yhtään hierarkista tai ylhäältä päin katsovaa. Heillä synkkasi myös neidin kanssa vallan mainiosti. Hän oli avoimin mielin. Se monesti riittää.

Samalla reissulla vähän jännitin myös, että kuinka paljon nyt tentataan sitä, miten lapseni on saanut käsidesiä itselleen. Kukaan ei kuitenkaan kyseenalaistanut vanhemmuuttani. Se tuntui hyvältä. Käsivarsiin puuduteainetta laittaneet hoitajat myös kuulivat minut, kun kerroin miten se saadaan kaikkein parhaiten laitettua. Esikoinen sai kokeilla myös alkometriin puhallusta monta kertaa rauhassa ja hoitaja kehui esikoista lopuksi miten hienosti hän yritti. Kirsikkana kakun päällä laboratorion työntekijät kysyi miten olemme tottuneet verikokeen ottamaan ja sillä mentiin.

Rakenneultrassa tapaamassa baby number #3

Kätilö antoi vaikutelman ettei mihinkään ole mikään kiire ja saan kysyä ja ihmetellä hänen kanssaan mitä tahansa. Hän selitti kun kysyin tarkentavia kysymyksiä. Puoliso ei päässyt mukaan ultraan ja pyysin, että saisin kuvata ultrahetken. Oikeastaan olisi puoliso ollut mukana tai ei niin saimme aivan ihana muiston. Kuvaamista ja videokuvaamista pitäisi arvostaa terveydenhuollossa paljon enemmän osana hoitoa. Sen terapeuttinen vaikutus on monelle valtavan suuri ja valokuvaterapiahan on oma terapian muotonsakin.

Minulle tuli tunne, että me ihmettelemme yhdessä uutta elämää ja hihkumme kun näemme hänen avaavan suutaan ja heiluttavan kättään kuin viestiksi, että terveisiä sinne teille.

Mainittakoon samalla vielä sikiöseulontaan liittyvä ultra, jonka teki miespuolinen kätilö. En tiedä miksi koen epäluuloisuutta mieskätilöitä kohtaan, mutta hän teki minun ja puolisoni olon mukavaksi. Hän selitti ja vastasi kysymyksiin ymmärrettävästi eikä puhunut vain minulle. Hän oli liikkeissään sähäkämpi kuin rakenneultran tehnyt kätilö, mutta hän oli todella varmaotteinen ja herätti meissä luottamusta. Hän kysyi sekä alussa että lopussa olisiko meillä jotakin mistä haluaisimme puhua.

Tällaisia ihania, lämpimiä ja unohtumattomia kohtaamisia lisää, kiitos <3

Niitä viime syksynä teidän jakamia kohtaamiskokemuksia voi lukea alta:

Yksikin huono kohtaaminen voi jättää elinikäiset haavat (I)

Yksikin huono kohtaaminen voi jättää elinikäiset haavat (II)

Syksyllä 2017 kirjoitin omia kokemuksia siitä millaisia kokemuksia minulla on ollut ammattilaiset kanssa:

Kuinka ammattilainen kohtaa

Päiväkodin koronaohjeistus ja onko se ajan tasalla


Päiväkodimme aikuisille on annettu ohje, että vanhemmat soitetaan herkästi hakemaan lapsi kotiin kaikista oireista eikä lasta saa viedä hoitoon jos on mitään oireita. Yksittäistä nenänniistoa ei kuulemma lasketa. THL kirjoittaa näin:

Jos lapsella on allerginen nuha, yksittäisiä aivastuksia tai jos hänen nenänsä alkaa vuotaa ulos mennessä mutta oireilu loppuu sisätiloissa, lapsi voi mennä kouluun tai varhaiskasvatukseen, kunhan hänen yleistilansa on muuten normaali eikä infektio-oireita ole.

Jos testitulos on negatiivinen, lapsi voi palata kouluun tai varhaiskasvatukseen, kun hän on parantumassa, vaikka oireet eivät olisi kokonaan väistyneet.

Jos testi otetaan, mutta tuloksen saaminen viivästyy, voi kouluun tai varhaiskasvatukseen palata vähintään yhden oireettoman päivän jälkeen, jos lapsi ei tiettävästi ole altistunut varmistetulle koronavirustapaukselle eikä perheestä kukaan ole matkaillut ulkomailla edeltävän 10 vuorokauden aikana.

Jos samassa perheessä lapset ja aikuiset ovat sairastuneet samaan aikaan ja aikuisen testitulos on negatiivinen, lapsia ei tarvitse testata. Jos vain lapsilla on oireita, riittää että yksi lapsi testataan. Oireisten nuorten ja aikuisten pitäisi kuitenkin aina mennä testiin, vaikka lapsen testitulos olisi negatiivinen.

Jos lapsen hengitystieoireet pitkittyvät, häntä ei tarvitse testata toistuvasti, kunhan oirekuva pysyy samanlaisena.

Näin ohjeistaa myös kuntamme yleisesti. Tämän varmistin viimeksi hoitajalta tällä viikolla, kun kuopukselta otettiin vuorostaan korona-testi.

Juttelin somessa viime viikolla tilanteestamme ja sain paljon viestejä miten muualla Suomen päiväkodeissa toimitaan. Varsinkin pääkaupunkiseudulla ohjeistus ei ole niin tiukka kuin meidän päiväkodissa. Soitin päiväkodin johtajalle keskustellakseni onko päiväkodin linjausta pohdittu koska viimeksi ja konsultoitu miten muissa kunnissa toimitaan. Hän ei ole keskustellut muiden kuin oman kunnan toimialueen kanssa. Eikä keskustelun päätteeksikään luvannut keskustella, vaikka sitä kovin toivoinkin. Hän sanoi keskustelevansa neidin ryhmän aikuisten kanssa, mutta ei edes koko henkilökunnan kanssa.

Kerroin miten pääkaupunkiseudulla päiväkodissa töitä tekevät kertoivat toimivan. Hän sanoi haluavansa olla varovainen. Kaikkihan me haluamme, mutta emme voi elää jatkuvassa pelossa ja olla kuuntelematta asiantuntijoiden ohjeita. Miksi me emme voi tehdä yhteistyötä ja soittaa toiselle puolelle Suomea kollegoille ja kysyä miten he toimivat ja miten se on näyttäytynyt sairastavuutena. Tämä on tismalleen sosiaali- ja terveyspuolenkin kehittymistä estävä toimintatapa. Pysytään omaan yksikköön päin kääntyneenä eikä vaan kysytä muualta miten siellä toimitaan. Siinähän olisi riski huomata ettei omille päätöksille ole perusteita tai että oman yksikön toimintaa voisi kehittää.

Syksy oli päiväkodin johtajan mukaan myös poikkeuksellisen ihanteellinen, kun nuhaisia lapsia ei ollut päiväkodissa. Onko mietitty, kuinka paljon pienempiä ryhmät olivat, mitä muita toimia tehtiin eri tavoin kuin aiemmin, oliko enemmän aikaa huolehtia jokaisen lapsen käsihygieniasta ja niin edelleen? Hän myös perusteli tiukkaa linjaa sillä, että jos lapsi tartuttaa aikuisen niin se on poissa ryhmän resursseista. Nykytieto kuitenkin kertoo, että oireetonkin voi kantaa koronaa ja tartuttaa muita. Eikä kenenkään vapaa-aikaa ja missä sitä viettää vahdita eikä kuulukaan vahtia. Emme siis varmuudella voi sanoa kuka tartuttaa ja olla kaikki kotona varmuuden vuoksi. En siis ihan osta tätäkään argumenttia.

Päiväkodin johtajan mukaan tällaisella linjauksella voitaisiin jatkaa eteenpäin tulevaisuudessakin. Olen toki samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että olisi ihanaa jossei päiväkodissa olisi yhtään oireilevaa lasta koskaan. Se myös tarkoittaisi sitä, että astmaatikot, moni vammainen, ympärivuotinen allergisestä nuhasta kärsivät ja muut sellaiset oireita aiheuttavat krooniset vaivat sulkevat monia lapsia varhaiskasvatuksen ulkopuolelle. Totta kai tämä helpottaisi heikon vastustuskyvyn omaavia lapsia. Tiede ei ole kuitenkaan kehittynyt siihen pisteeseen, että lapsesta voisi skannerilla lukea kantaako hän jotain tartuttavaa virusta.

Onkin ihan todella hyvä keskustelu, miten kausiflunssia voitaisiin ennaltaehkäistä, mutta tällaisessa toimintatavassa en näe sitä kaikkia hyödyttävää tulevaisuutta. Joukossa on todennäköisesti monta vanhempaa, jotka tekevät työkseen sellaista, jota etäältä ei voi hoitaa. Siivoojia, keittäjiä, hoitajia, varhaiskasvattajia, poliiseja, bussikuskeja, tien auraajia ja sitä rataa. Kuinka paljon vanhempien talous ja yhteiskunta kestää, että vanhempi hoitaa vuotavia neniä kotona. En tiedä, mutta en myöskään usko vastauksen tähän olevan uudelleenkouluttautuminen. Moni vanhempi ei myöskään yksinkertaisesti pysty tekemään etätyötään lasten kanssa kotona heidän tarvitsevuutensa vuoksi ja on aivan voimiensa äärirajoilla tai oikeastaan jo ylittänyt sen ulkopuolisen tuen puuttumisen vuoksi.

Argumentoituani asiaa sain vasta-argumentiksi ettei meidän neiti osaa edes niistää. Sen jälkeen minulla hitsasi ihan lopullisesti kiinni ja ymmärsin miten paljon tässä taitaakin olla kyse myös tyttäreni vammaisuudesta ja hoitoisuudesta. Meidän neitihän on osannut niistää jo monta vuotta, vaikka jostain hän keksi ettei niistäminen vielä viime syksynä onnistunut. Herääkin kysymys mikä tämä keskustelu on, joka on käyty tyttäreni niistämistaidoista. Pyysin häntä johtajana lopettamaan vammaisten lasten syrjinnän ja aliarvioimisen tähän paikkaan. Hän pyysi anteeksi, mutta olen äärettömän pettynyt ja vihainen.

Toisinaan vammaisella ihmisellä saattaa olla jatkuvaa limaisuutta liittyen esimerkiksi värekarvojen ja limanerityksen häiriöihin eikä hän pysty limaisuuttaan itse edes poistamaan. Silloinkin pitäisi olla oikeus varhaiskasvatukseen. On myös ihan muuten perusterveitä lapsia ja aikuisia, jotka kärsivät talviaikaan tukkoisuudesta. Minulla on itsellänikin rakenteellisesti ahtaat poskiontelot. Neidillä on vielä downin syndroomaan liittyen ”tavallista” vähän pienemmän rakenteet. Hänellä alkaa joka vuosi yleensä marraskuussa flunssailut, johon on liittynyt usein myös kuumeilu. Nenän vuotaminen loppuu huhtikuussa. Hän ei ole asiaan saanut mitään diagnoosia. Sehän on ihan tavallista päiväkoti-ikäisellee, sanotaan. Kesäisin on myös pitkä loma ja nyt joulun ajan neiti oli myös täysin terve ja nuhaton. Voihan kyse siis olla myös päiväkodin sisällä olevasta ongelmasta. Sitä en tiedä.

Päiväkodin johtaja totesi myös, että jos joku muu lapsi tai aikuinen sairastuu ryhmästä niin kyllähän se katse kääntyy tyttäreeni. Tai sitten käy niin, että muut vanhemmat alkavat vaatimaan nuhaisia lapsiaan hoitoon. Elämme digitaalisen viestinnän aikakautta. Olen ymmärtänyt johtajan työtehtäviin kuuluvan selvittää, päivittää ja viestittää ymmärrettävästi sekä alaisilleen että sidosryhmille (vanhemmille) miksi toimitaan niin kuin toimitaan ja hän osaa perustella päätöksen yleisiin ohjeisiin nojaten. En ole vielä kuullut toisten vanhempien vaativan omalle lapselleen puheterapiaa, koska meidän lapsellamme on.

Aivan varmasti meitä ja meidän menoa joku katsoo ja katsoisi paheksuvasti. Tulen äärettömän surulliseksi ettei päiväkodin johtajalla ole halua olla tukenamme. Minulle olisi riittänyt, että hän sanoo selvittää miten muualla toimitaan, päivittää tämän hetkinen ohjeistus ja tiedottaa siitä. Tuntuu loputtoman uuvuttavalta, että kukaan muu ei pidä lapseni puolia.

Niin kuin tiedämme, poikkeusaika voi jatkua vielä vaikka kuinka pitkään ja tai voi jo tulla uusia viruksia ennenkö edes korona on kokonaan hallinnassa. Vaikka korona ei ole ohi pitäisi myös osata tarkastella yhteiskunnan toimintoja muukin kuin pelkkä koronan pelko silmissä.

Terapeuttisia lahjaideoita

Puuhelmet on Casagrandesta. Näihin kuului kiva kankainen säilytyspussi mukaan.

Joo joo, totta kai joka ikinen lelu voidaan ajatella terapeuttisena, koska leikkiminen on terpiaa sen tapahtuessa vuorovaikutuksessa. Nyt kokosin kuitenkin listan, jotka on selkeästi ajateltu terapiaan, eikä löydy välttämättä leluhyllyltä.

Mikään asia ei tarvitse olla ostettu terapiatuotteisiin erikoistuneesta liikkeestä ollakseen terapeuttinen. Ne ovat miettineet valikoimansa terapeuttisesta näkökulmasta, mutta samoja tai vastaavia tuotteita voi löytyä ihan tavallisesta marketista. Usein ne ovat myös todella paljon edullisempia. Erikoisliikkeillä kuitenkin on se osaaminen ja asiakaspalvelu, jota marketit eivät pysty tarjoamaan.

Oli kuitenkin tuote mikä tahansa, kaikkea ei tarvitse olla ja niin kuin aiemmassa postauksessa toin esille, terapiaa voi tehdä ihan ilman yhkään uutta ostettua tavaraa. Osta siis kovaan käyttöön ja kulutukseen ja vaadi sitä myös tuotteelta.

Käytettyihin lääkepurkkeihin värikoodien mukaan pieniä hamahelmiä.

Tee se itse – lahjat

Aikaisemmassa postauksessa mainitsinkin DIY-aistipussit. Se voi olla koottu esim. rautakaupoista ja marketeista saatavilla tuotteilla:

  • maalitela
  • pensseli/maalisuti
  • puupurua (esim. eläintarvikeliikkeet)

Myös luonnosta voi kerätä oman pussin, johon voi laittaa esimerkiksi:

  • hiekkaa
  • multaa
  • sammalta/ jäkälää (vain maanomistajan luvalla saa kerätä)
  • käpyjä
  • lehtiä
  • neulasia
  • naavaa/ luppoa

Puista ei saa irroittaa mitään ilman maanomistajan lupaa, mutta maahan pudonneita käpyjä, kaarnaa ja naavaa voi kerätä jokamiehen oikeudella.

Jos on käsityöihminen niin hernepussit on kivoja monenlaiseen toimintan. Painoeläimen tai tuntotyynyn voi myös tehdä itse. Toki niitä löytyy valmiinakin, esimerkiksi alla olevista Lelutivolista, Allomaarista ja Serinasta. Tunnustelutyynyjä voi tehdä myös erilaisista pintamateriaaleista.

Terapiatuotteita myyviä liikkeitä

Lelutivolista sekä Allomaarista löytyy leluja, peleja ja isoja terapiavälineitä ihan ammattikäyttöönkin.

Tevella on keskittynyt päiväkoti- ja koulutuotteisiin, mutta sieltä löytyy mm. aistituotteita.

Serina on tunnettu painotuotteistaan. Sieltä löytyy myös esimerkiksi tuntotyyny, johon on kätkeytynyt erilaisia esineitä.

Moni lapsi hyötyy nukahtamistilanteessa painopeitosta. Olen odotellut, koska suomen markkinoille tulisi luonnonmateriaaleista painopeittoja. Ja nyt Porin villa ja peitteeltä löytyy puuvillainen painopeitto. Lapsille ja aikuisille on omat kokonsa.

Aistituote myy mm. Time timeria. Se ei välttämättä ole lapsen lahjatoiveiden ykkönen, mutta se on sen verran hintava hankinta, että tätä voisi ehdottaa esimerkiksi isovanhemmille ja kummeille yhteislahjaksi.

Elli early learning sivuilta löytyy esimerkiksi kivoja pelejä, kuten Kuunnellaan eläinten ääniä ja Sanapari-peli.

Tämän koonnin jälkeen löysinkin Heininleikit.fi-sivustolle, johon hän oli koonnut artikkelin ”Mistä ostan terapialeluja”. Siellä siis vielä muutama muukin liike, jota ei tässä ole mainittu.

Creative Peg board – Plan toys

Terapeuttisia leluja ja pelejä

Tasapainoileva kaktus-peli on hyvää harjoitusta monella tapaa. Siitä tulee vetämistä, kohdentamista ja myös tasapainon hakemista.

Puuhelmiä ja kengännauhasta voi tehdä helminauhoja.

Erilaiset massat, kuten itse tehty tai esim. Nukukuun myrkytön muovailuvaha, taikamassa tai perunajauholima. Hattarataikinakin valmistuu hoitoainetta ja perunajauhoa sekoittamalla. Sen suuhun menemistä täytyy vain varoa tarkemmin, jotta hoitoainetta ei tulisi syödyksi. En paketoisi perunajauholimaa, mutta muovailuvaha ja erilaiset muotit ja kaulimet kylkeen voisi toimia.

Maalit ja sormivärit, pensselit, sudit, pienet telat, joilla voi maalata erilaisia pintoja ja materiaaleja. Jovilla on ainakin myrkyttömiä akryylimaaleja, joilla voi maalata kaikenlaista kivistä paperiin. Löysin meidän maalit ihan paikallisesta kirjakaupasta. Esimerkiksi Turussa oleva Muovitukku on aarreaitta, josta löytyy jos ja millaisia välineitä. Myrkyttömyyteen ja luonnonmukaisiin sisältöihin kannattaa kuitenkin keskittyä, jotta ei tarvitse olla niin herkillä ettei suuhun vain mene mitään. Moni lapsi kuitenkin aistii suulla ja se, että koko ajan kielletään häiritsee myös lapsen toimintaa.

Vesileikkilelut ajatellaan useasti vain kesäksi, mutta kyllä kylvyssä on kiva talvellakin iloita erilaisilla jutuilla. Esimerkiksi ongintapeli voisi olla ihan supermukava, joka harjoittaa keskittymistä, kärsivällisyyttä ja koordinaatiota. Löysin Leikkien kaupasta yhdenlaisen ongintapelin, mutta luulen, että se olisi liian vaikea ainakin meidän 4-vuotiaalle neidille vielä. Magneettinen ongintapeli voisi olla helpompi ja sen voi myöskin tehdä itse.

Isot hamahelmet on ostettu Casagrandesta

Aikaisemmin olen jo koonnut ylipäänsä millaisia leluja meillä on ollut eri ikäisinä. Ikähaarukat on aina suuntaa-antavia ja saattavat hyvinkin toimia vuodesta toiseen. Linkit postauksiin alla. Toivottavasti näistä on apua vielä joulu- ja synttärilahjoja miettiessä.

Lahjaideoita 1-vuotiaalle

Lahjaideoita 2-vuotiaalle

Lahjaideoita 3-vuotiaalle

Lahjaideoita 4-vuotiaalle

Joulusta ei saada kaikille samanlaista tekemälläkään

Sosiaalisessa mediassa käydään myllyä joulusta. Siitä ettei kaikilla perheillä ole varaa jouluherkkuihin ja lasten lahjoihin. Kirjoitinkin tästä Instagramiin ja Facebookiin jo pienen jutun. Ajattelin, että se siitä, mutta josko saisin itsellenikin levollisemman mielen, kun olen oksentanut nämä ajatukset täällä ulos. Käyty keskustelu jää mielestäni nyt kovin varallisuuskeskeiseksi ja olisi vielä niin sanotusti yksi pikku juttu. Tai kaksi.

Arvostamani vaikuttaja Emmi Nuorgam kirjoitti Instagramin storyssa:

Varmasti jokainen vanhempi toivoisi, että oma lapsi kuuluisi joukkoon, voisi joulun jälkeen kertoa lahjoistaan ja elää ihan tavallista elämää, jossa ei tarvitsisi olla jokaisesta lahjoitetusta suihkusaippuasta kiitollinen.

Kyllä epäilemättä jokainen vanhempi toivoisi lapsen kuuluvan joukkoon, mutta ei se korjaannu sillä, että lapsi saa uuden lautapelin tai My little ponyn. Yhtäkkiä se ei ole lapsen silmissä mitään, kun kaveri kertoo saaneensa uuden pelikonsolin tai puhelimen, vaikka se lautapeli olisi maksanut viisikymppiä. Ja se on paljon rahaa se.

Ihmettelin joitain viikkoja sitten omassa somessa, miten lehdessä hyväntekeväisyyskampanjaan haastateltava sanoi, että samanlaiset vaatteet lisää yhteenkuuluvuutta ja ehkäisee kiusaamista. Silloin sain viestin, jossa äiti kertoi, että hänen 4-vuotiaan lapsensa pukeutumista ovat arvostelleet muut samanikäiset. Vaatteet on siistit, ehjät ja lapsen mielen mukaiset. Hän ei silti kokenut joukkoon kuulumisen tunnetta.

Entä lapsi, joka ei osaa puhua tai ei osaa avata lahjapaketteja? On ihan sama saako hän tuhat vai yksi pakettia, kun ne avaa vanhemmat tai avustaja. Hän ehkä osaa iloita niistä, mutta ei hän niistä kavereilleen kerro. Onko edes kavereita. Vammainen lapsi ei käy useinkaan lähikoulua eikä koe yhteenkuuluvuutta lähileikkipuiston samanikäisten lasten kanssa. Ei välttämättä juokse samaa hippaa tai koe tervetulleeksi itseään samalle hiekkalaatikolle.

On toki paljon ihmisiä, joilla ei ole varaa niihin perus hygieniatuotteisiin, kuten siihen suihkusaippuaan. Se, että toivoo lahjaksi suihkusaippuaa ei kuitenkaan kerro itsessään kurjasta elämästä. 11-vuotias kummilapseni toivoi lahjaksi rasvoja ja suihkusaippuaa, vaikka vuorenvarmasti hänellä on kotona niitä saatavilla. Toisinaan mediakin rakentaa meille todellisuutta kurjempia elämiä ja lähdemme värittämään sitä omissa mielissämme.

Ensihoidossa oli ihan hyvä näköalapaikka suomalaisiin jouluihin ja juhannuksiin.

Jonkun lapsen vanhempi on joulun sairaalassa. Toisen putkassa, kolmannen päihtyneenä, neljänen kuollut, viidenen ateisti tai jouluvihaaja ja kuudennen töissä. Lista on loputon.

Joku taas voisi luopua urasta ja kaikeasta varallisuudestaan jos vain voisi saada lapsen. Onko kohtuullista sanoa heille, että jouluttaminen on etuoikeus ja pitäisi vähän himmailla, koska kaikilla ei ole siihen varaa. Ei kaikilla ole läheisiä tai isovanhempia joiden luokse mennä, vaikka olisikin varaa matkustaa. Tai lapsi on niin sairas ettei hänen terveys kestä matkustamista tai maiseman vaihtaminen on liian iso muutos. Jonkun lapsi viettää joulunsa päiväkodissa, koska työpaikka velvoittaa päivystämään töissä. Jonkun lapsi saa jouluna papereihinsa elvytyskiellon ja toinen skuutin.

Yksinhuoltajuus ei ole aina valinta. Lapsettomuus ei ole aina valinta. Yksinäisyys ei ole aina valinta. Sairastuminen ei ole useinkaan oma valinta. Allergiat ei ole oma valinta. Ei kuusellekaan allerginen perhe saa kuusta kotiin, vaikka haluaisi ja siihen olisi varaa.

Varattomuus ei ole vain valinta. Kuinka olisi. Aika moni meistä toivoisi olevansa rikas ja ettei tarvitsisi miettiä ruokakaupassa mitä voi ostaa. Varallisuus ei kuitenkaan tuo meille yhteenkuuluvuutta, se ei poista kiusaamista eikä tee meidän joulusta onnellista ja merkityksellistä. Raha helpottaa montaa asiaa ja voi viedä monenlaista murhetta pois, mutta hyvin toimeentulevissa perheissäkin jouluna voi olla kireä ja kylmä tunnelma.

Ymmärrän, miten taloudellisesti hyvin pyyhkiviä välillä risoo heidän osoittelunsa. Tuskin heistä kukaan kaipaa sädekehää tai pyhimyksen titteliä. Rikkaat ja rikkaat yrittäjät kantavat kuitenkin aika paljon korttansa kekoon yhteiskunnan hyväksi. Antavat hyväntekeväisyyteen, maksavat huimia määriä veroja, luovat työpaikkoja omalla riskillä ja maksavat toisten työterveyshuoltoja. Ei, en ole rikas enkä rikkaasta perheestä oleva oikeistolainen, mutta tuntuu ihan älyttömältä tällainen keskustelu, jossa sanotaan, että rikkaat vaan mässäilevät epäeettisellä kinkulla ja laulavat iloisia joululauluja desingpöydän äärellä.

Olen itse kasvanut pienituloisessa perheessä ja vanhempani ovat matalasti koulutettuja. Muistan lapsuudesta, että olen miettinyt mistä ruuista nipistetään ensimmäisenä ja vastaus oli mielestäni vanhempien kahvi. Tämä naurattaa nyt. En ole koskaan nähnyt todellakaan nälkää ja minulla on ollut aina säänmukaiset vaatteet. Minun lapsilisät eivät ole menneet kuitenkaan sijoitussalkkuihin vaan vessapaperiin tai uusiin sukkiin. Lapsi ymmärtää monia asioita, mutta helposti emme ihan avaa sitä todellista tilannetta.

En ole matkustanut perheeni kanssa ulkomailla, vaikka meidän taloudessa on ollut kaksi vanhempaa. Jos koronaa ei olisi, aika moni perhe suuntaisi Thaimaahan tai jonnekin, josta minä lapsena haaveilin. Meidän perhe on käynyt viikonloppuisin ja lomilla metsässä ja retkeilemässä. Se ei ollut 20 vuotta sitten vielä trendikästä. Ei siitä kerrottu ylpeänä kavereille.

Kyllä, silti olen ja olen ollut etuoikeutettu. Minulla ei ole ollut mitään hätää. Olen saanut kokea rajatonta rakkautta ja rajoja, kannustusta ja tukea. Sivistystä on arvostettu, mutta pehmeät arvot ja kova työnteko ovat korostuneet. Olen hävennyt vanhaa pyörääni ja isosisaruksien vanhoja vaatteita päälläni. Sen sijaan, että vanhemmat olisivat hädissään miettineet miten minulle saadaan uusi pyörä ettei minua kiusata, olen saanut eväitä kuinka vastata naljailijoille.

Oli joulu tai ei lapset vertailevat toistensa talvikenkiä ja pyöräilykypäriä. Lomien jälkeisiä keskusteluja voi aikuinen kuitenkin ohjata matkojen ja materian sijaan takaisin oleelliseen: ”Kiva kun olette tulleet kaikki takaisin, mitä haluaisitte, että me tänä keväänä puuhataan koulussa tai päiväkodissa?”

Lopetetaan sanomasta, että kiusaaminen häviää ja koemme osallisuutta, kun kaikki saa lahjan ja artesaanikonvehteja pöytään. Tai että lapsen elämän merkityksellisyys kasvaa, kun joulupukki tulee tai saa koristella joulukuusen. Siihen en usko. Lähdetään miettimään ettei eriarvoisuuden kokemus kasva eliittikouluilla ja laskuvarjohyppyjen kaltaisilla harrastuksilla.

Meillä on nykyisin kova huoli, että lapsemme jää kokemuksista ja lahjoista paitsi. Jäin miettimään mistä tämä koko ilmiö kumpuaa. Ihmiset elää niin omankaltaistensa kanssa samanlaisissa sosioekonomisissa piireissä, että emme enää ymmärrä toisiamme. Sosiaalinen media kuitenkin mahdollistaa kurkistusluukun erilaisiin elämiin, mutta ei tarjoile sitä kaikkine väreineen. Näemme vain sen, jonka juuri se ihminen haluaa näyttää. Usein ne on niitä hyviä ja kauniita asioita. Ehkä totta, ehkä kaukana todellisuudesta. Siksi myös ”nykylapselle” voi olla vaikeaa selittää ettei elämä ole tasapuolista tai että kaikki mitä some tarjoilee ei ole oikeaa elämää.

Elämä ei aina rakennu ja etene niin kuin itse haluaisi tai yrittäisi elää. Elämä ei ole aina ja kaikille reilua. Oli rahaa paljon tai ei ollenkaan. Vaikka sitä olisi tulevaisuudessa yhtä paljon kaikilla, elämästä ei tule tasapuolista. Sen sijaan, että poljetaan jalkaa ja vaaditaan kaikille valtion kassasta uusia älykelloja voisikin sulkea puhelimen kokonaan. Ehkä tänään olisi hyvä päivä aloittaa kirjoittamaan yksin tai perheen kanssa kiitollisuuspäiväkirjaa. Ehkä ensi jouluna se toisikin joulumieltä enemmän kuin yksikään muovinen tai itse tehty kranssi.

Täytyypä kokeilla.

Toimintaterapiaa kotona

Erityislapsen vanhemman roolissa on välillä vaikea tunnistaa missä menee vanhemmuuden ja terapeutin raja. Usein puhutaan ettei vanhemman tarvitse olla terapeutti, mutta arjessa lopulta se kaikki kuntoutuksen sisäänajo tapahtuu. Olen puhunut aiemminkin, että minun on ollut helpompi olla kun en edes kiellä itseltäni, että päässäni raksuttaa pieni kuntouttava ote yleensä aina, vaikka äiti olenkin. Jos sinun päässäsi ei pyöri se kela niin siitäkään ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa.

Netti ja sosiaalinen media on pullollaan ideoita ja vinkkejä lasten kasvatukseen ja kuntoutukseen. Jos lähtee kokeilemaan jotain uutta terapiamielessä ei kannata ladata itselleen eikä lapselleen mitään odotuksia. Kun näkee kivan ja inspiroivan idean netissä, rakentaa helposti itselleen mielikuvan yhteisestä hetkestä. Helposti pettyy, kun hetki ei ollutkaann samanlainen kuin Instagram-videossa tai omissa mielikuvissa, vaikka hetkessä ei välttämättä mitään vikaa ollutkaan. Se oli vain erilainen.

Odotuksista irtipäästäminen on auttanut itseäni nauttimaan erilaisista kokeiluista ja hetkistä lasten kanssa. Liian aikaisin loppunut metsäretki, jo valmisteluihin tyssännyt virpomisvitsojen askartelu tai aistipussi, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Hanskoja ei kannata heittää ensimmäisen kokeilun jälkeen tiskiin. Ensi viikolla tai ensi vuonna uusi yritys. Erityislasten kanssa on erityisherkkää milloin on se hetki, kun voi takoa kuumaa rautaa.

Yhteistä puuhaa suunnitellessa on tärkeää, että kaikki tarvittava on valmiina, kenelläkään ei ole nälkä ja muutenkin vireystila on hyvä. Meille parasta puuhailuaikaa on yleensä aamupäivä aamupalan jälkeen tai sitten päiväunien ja välipalan jälkeen. Silloin tunnelma ja keskittyminen on yleensä kaikkein rauhallisin ja vireys paras.

Alkuvalmisteluita vaativassa toiminnassa on tärkeää, että valmistelut on tehty jo ennen toiminnan aloittamista ja kaikki tarvittava on käden ulottuvilla. Jokainen oma herpaantuminen saa myös lapsen todennäköisemmin herpaantumaan. Jos lapsen on vaikea hahmottaa toimintaa, kuvat, pikapiirtäminen ja time timer voi olla hyviä apuvälineitä lapselle toimintaan sitoutumisessa. Kuvista voi kääntää aina yhden kuvat pois näkyvistä, kun se asia on tehty. Lapsi, joka ei jaksaisi sitoutua toimintaan voi katsoa time timerista aikaa, että kuinka kauan kestää.

Yksinkertaisimmillaan toimintaterapia on arjen toiminnoissa mukana oloa. Se antaa lapselle merkityksellisyyden tunteen ja hän oppii elämän tärkeitä taitoja. Lattian pyyhkiminen kostealla, imurointi tai roskien kierrättäminen on useasti voimakasaistillinen kokemus. Esimerkiksi meidän neidille metallipurkkien heittäminen kierrätysastiaan oli jossain vaiheessa liikaa, mutta taas sanomalehtien heittäminen oikein mielekästä ja kivaa. Siinä tulee monia liikeratoja ja sekä poimittua että kurotettua. Kannustan kuormittamaan aisteja, mutta ei aina ja sopivissa määrin. Kovin aistiherkän lapsen kanssa voi miettiä vähän vähemmän aisteja kuormittavia kotitöitä, kuten märkien pyykkien levitystä, lelujen kerääminen paikoilleen, hedelmien pilkkomista välipalalle….

Leikkipuistot, metsät ja kotona lapsen kanssa yhdessä rakennetut radat on erittäin hyviä paikkoja harjoitella tasapainoa, asennonhallintaa ja koordinaatiota. Luonnossa myös aistit pääsevät oikeuksiinsa, kun voi kokeilla miltä tuntuu kylmä vesi, puun kuori, märkä sammal, lehdet ja neulaset, hiekka, muta… Ympäristönä metsä voi olla aistiherkälle myös todella vaikea. Silloin kannattaa yrittää aloittaa esimerkiksi pururadoilta tai metsäisemmistä puistoista, joissa ei ole niin paljon erilaista aistikuormaa, johon on tottunut.

Vanhemman lapsen kanssa voi retkeilyäkin viedä ihan uudelle tasolle ja harjoitella tulen sytytystä, puiden pilkkomista, makkaratikkujen vuolemista, retkikeittimen käyttöä, ruuan laittoa luonnossa. Yksi toimintaterapeutti vielä innostui, että voisi oman diplomin tehdä. Tai miksei taitokorttia, jossa olisi aina yksi asia, jota yhdessä harjoitellaan. Sitten kun kaikkiin kohtiin on saanut tarran lapsi saa päättää mihin lähdetään seikkailemaan.

Leikkiessä lapsen kanssa voi antaa leikki-ideoita ja rikastuttaa mielikuvitusta ja mallittaa, mutta on tärkeää kuulla ja aistia myös lasta. Mitä hän yrittää viestittää ja mitä hän yrittää sanoa. Leikeissäkin voi kehittää arkitoimintoja. Kuinka nukelle puetaan vaatteet tai millaista ruokaa nyt kokattaisiin koirille ja milloin viidakon eläimien pitää mennä nukkumaan.

Satuhieronta ja satuhierontakirjat on hyviä aistien ja kehon rajojen hahmottamiseen. Satuja voi keksiä itse, lukea ihan perus satukirjaa, etsiä satuhierontoja Youtubesta. On olemassa myös satuhierontakirjoja. Hieronta ja kevyet sivelyt ei tunnu kaikista lapsista miellyttäviltä. Silloin apuvälineellä hierominen, kuten nystyräpallo tai maalaustela voi toimia. Toiset lapset pitävät voimakkaammasta ja ”painavammasta” silittelystä.

Aistipussit on monen lapsen mieleen ja sellaisen voi tehdä itse. Kukaan ei sano, että se pitää olla nimenomaan pussi, vaan se voi olla vaikka laatikko. Yhdessä pussissa voi olla materiaalia luonnosta, esimerkiksi käpy, havunneulasia, tai pieni oksa, hiekkaa ja multaa rasioissa joihin lapsen käsi tai kädet mahtuu.

Ollakseen ”terapiatuote” sen ei tarvitse olla terapialiikkeestä. Aistipussin voi rakentaa myös esimerkiksi rautakaupan välineillä. Maalaustela, maalisuti, pieniä muttereita pussiin, puupurua (löytyy myös lemmikkieläinliikkeistä), geelejä ja vaahtoja voi laittaa esim. amergrip pusseihin (muistaa vaan sauman kiinnittä esim. vielä ilmastointiteipillä ekstrahyvin kiinni). Kaikkien syötynä myrkyllisien aineiden kanssa leikkiessä täytyy olla koko ajan läsnä jos pussi sattuu menemäänkin rikki ettei lapsi vahingossakaan syö esimerkiksi purkillista suihkugeeliä.

Lakanan sisällä keinuttaminen auttaa rauhoittumaan sekä tunnistamaan kehon rajoja. Tämä voisi olla esimerkiksi levottomalle lapselle iltaisin hyvä. Lakanassa keinuttaminen on ihanaa, se on parhaita lapsuusmuistoja itsellänikin.

Muovailuvahalla voi tehdä muutakin kuin pullaa. Sen sekaan voi laittaa pienen esineen esimerkiksi pienen legon tai muovieläimen, joka pitää etsiä muovailuvahan joukosta. Myrkytöntä muovailuvahaa voi tehdä itse helposti, jolloin ei haittaa vaikka lapsi maistelisikin. Muovaileminen kehittää sorminäppäryyttä, tuntoaistia ja käsien voima lisääntyy. Myös perunajauhosta ja vedestä voi tehdä ”limaa”, johon voi myös piilottaa pieniä asioita etsittäväksi. Se on myöskin täysin turvallinen, vaikka sitä päätyisi suuhun ja helppo siivota, kun se on kuivannut.

Kokosin myös Neuvokas perhe-sivustolta vinkkejä, joita voi hyödyntää kotona puuhailussa. Siellä on vinkkejä rauhoittumiseen, aistitoimintoihin, ruokailoon ja sisäliikuntaan.

Pinterestistä ja Instagramista voi hakea inspiraatiota. Monesti ideat ovat englannniksi, mutta kuvat ja videot auttavat saamaan jujusta kiinni, vaikka ei ymmärtäisikään niin hyvin ohjeita. Pinterestista voi hakea toimintaterapiaan liittyviä vinkkejä ihan occupational therapy- sanalla tai aihealueittain; fine motoro skills, balance skills ja niin edelleen.

Kirjavinkkinä annettiin aistiedon säätelyn haasteisiin Tahatonta tohellusta-kirja. Se sisältää kuulemma paljon käytännön vinkkejä. Itse en ole tätä lukenut. Kirjojahan on varmasti yllin kyllin, kun lähtee googlailemaan. Mutta se sinun paras google on siellä jalkojesi juuressa. Kuule, näe, kokeile. Teille mieleisimmät tavat löytyy yrityksen ja erehdyksen kautta.

Miten puhua joulusta lapselle

Koin itsenäisyyspäivänä haikeutta, kun luin ihania perheiden ruokapöytäkeskusteluja, joissa oli pohdittu lasten kanssa mitä tarkoittaa itsenäisyys ja mitä merkitystä sillä on. Esikoiselle se merkitsi lähinnä tylsää höpötystä ja lanteita keinuttavia kappaleita telkkarista ja lippujen liehumista. 

Tänä vuonna meidän perhessä mietitään oikeastaan ensimmäistä kertaa miten puhua joulusta esikoiselle. Mistä ja miten lähteä liikkeelle neidin kanssa on vielä vähän yksi joulu itsellenikin. Yllätyksellinen ja ikuinen mysteeri. Onko joulupukki olemassa ja jos on niin mikä se on? Kuka tuo lahjat ja voisiko ne tulla jo jouluaattoaamuna? Kuka tuo joulukalenteriin uuden tarinakäärön joka aamu? 

Luulen, että joulupukista meillä tullaan puhumaan satuhahmona, ihan niin kuin Muumimaailman muumeista tai Titi-nallen talon nalleista. Mietin kuitenkin, että enhän terävöitä lapsille Muumimaailmaan mennessä, että tiedäthän sitten ettei se Niiskuneiti ole oikea, vaan siellä on sisällä ihminen. Miksi sitten joulupukki ei saisi olla niin kauan joulupukki, kun lapsi ei sitä itse ihmettele tai kyseenalaista. Aikanaan tuleviin kysymyksiin vastataan sitten niin kuin asia on, ei siinä kohtaa kannata luottamussuhdetta pilata valehtelemalla tai sepittelemällä uusia satuja joulupukin olemassaolosta.

Moni lapsi kuulee kaveriltaan ensi kertaa ettei joulupukkia ole olemassa ja toisinaan kiirehditään kertomaan totuuksia lapsille, jotta oma muru ei tulisi nolatuksi ja pettyneeksi kaverien edessä. Pitäisikö kuitenkin häpeän tunteiden minimoimisen sijaan keskittyä hänen itsetuntonsa vahvistamiseen. Olen yrittänyt miettiä asiaa niin, että minun tehtäväni nimenomaan on tuottaa pettymyksiä ja olla lapseni tukena silloin.

Mietin myös erityisen lapsen äitinä, että mitä jos hän ei koskaan kyseenalaistakaan joulupukkia? Mitä jos hän ajattelee aina vain, että se on totta ja tuo lahjat. Olisiko se hänelle vahingollista? Onhan meillä muutenkin paljon asioita joihin uskomme, mutta tiede ei niitä voi selittää.

Turhaa energiaa valuu ehkä siinäkin, että itsepintaisesti kävisi lapsen kanssa läpi kuka sukulainen tai tuttava on minkäkin paketin antanut. Harvaa pientä lasta kiinnostaa syntymäpäivillään, toiko mummi vai kummi sen uuden hienon auton. Ajattelin siis, että sitten kun lapsi itse sitä miettii niin siitä voin kertoa kuka toi nukelle vaatteita. 

Joulukalenterin yllätykset onkin sitten vaikeampi rasti itselleni. Kuka niitä tuo? Nyt olen vain sanonut, että hei tuu katsomaan sun joulukalenteria ja että siellä on taas uusi yllätys. Ei ole tarvinnut satuilla mitään. Mutta tuntuisi kyllä vähän pliisulta sanoa, että äiti ne sinne laittaa. Mutta kuka sitten? Voiko tonttu olla kuitenkin olemassa? 

Kuulin yhden perheen joulukalenterin viimeisen luukun yllätyksen sujahtavan kuusen alle ja se on se lapsen eniten toivoma lahja. Näin maaninen odottaminen on rauhoittunut ja on koko päivä aikaa leikkiä uudella lahjalla. Myös joulupäivällinen saattaa maistua vähän paremmin eikä uutta tärkeää lahjaa tarvitse hyvästellä iltatoimien ja yliväsymyksen lähestyessä. Tämä voisi olla hyvä. Tai sitten koko lahjahässäkkä jo heti aamulla. Silloin ei myöskään olisi joulupäivällisen jälkeen kiirettä alkaa kasaamaan astioita ja itseään, jotta lapset ehtisi hetken tutkia niitä lahjoja ennenkö on jo aivan yliväsynyt. 

Siskollani on jo vanhempia lapsia ja lahja- ja joulupukkipolitiikka on tullut pohdittua aiemminkin. Hän sanoi minusta kivasti lapsille. Ei joulupukkiin tarvitse uskoa, mutta joulun taikaan voi uskoa. Mitä se kenellekin tarkoittaa on täysin vapaata ja lapsen mielikuvituksen varassa. Sitä ei tarvitse kenenkään riistää tai yrittää selittää onko se totta vai ei. Kyllä sitä itsellekin tulee sellainen kutkutus, kun ilta koittaa, vaikka tiedänkin kuka minun uudet villasukat on paketoinut. 

Käsitys joulusta rakentuu omien kokemusten ja muistojen kautta. Jos sellaisia ei vielä ole tai niitä ei muista niin ei ehkä ole kovin merkityksellistä miettiä uskooko lapseni joulupukkiin vai ei. Ehkä ei olekaan tärkeää yrittää selvittää totuuksia lapselle, vaan luoda yhdessäololla ja -tekemisellä se oman perheen näköinen joulu. Toivottavasti niitä muistellaan muutaman vuoden päästä. 

Tärkeitä tukiviittomia lapsen arkeen

Tänään pidän Instagramissa liven klo 18, jossa kerron kodin näkökulmasta tukiviittomien käytöstä ja yritän vetää mutkat suoriksi niin, että jokaisen kiinnostuneen olisi mahdollisimman helppo aloittaa tukiviittomien harjoittelu.

Kokosin iltaa varten Papunetin kuvatyökalun avulla viittomia, joita käydään läpi. Nämä voi tulostaa itselleen ja esimerkiksi kirjoittaa toiselle puolelle mikä viittoma on kyseessä ja harjoitella myöhemmin muistelmaan viittomia. Yksittäisiä kuvia voi myös liimailla ruokapöytään, vessaan, eteiseen jne., jotta kaikkia ei tarvitse tankata heti päähän. Sitten kun ne on koko ajan näkyvillä ne voi helpommin jäädä myös mieleeen.

Taannoin kirjoitinkin miten voi aloittaa tukiviittomien opettelun ja mistä löytyy ilmaista materiaalia.

1 2 3 9