kehitys

Onko se uhma vai sittenkin ylikuormitus?

6.3.2025 Päivi
0 Comment
kehitys, Perhe

Siirtymät tuskaisia, pukeminen helvetillistä taistelua, muksimista ja nipistelyä, koko ajan kenkä puristaa, vaikka kenkiä ei ole edes jalassa. Vaiheita vaiheita, sanovat. Ripaus tai kasa uhmaa. Onhan lapsi nyt ollut temperamentinen ja itkuisa aina. Ehkä. Vai sittenkin aistiherkkä, joka yrittää vähäisillä itsesäätelymekanismeillaan kertoa ympärilleen, että hei ei oo hyvä?

Havahduin pohtimaan viime kesänä, onko lapseni uhman sijaan sittenkin vain aivan liian ylikuormittunut. Meillä oli viime keväänä tosi paljon kotona itkuisuutta, kiukkuisuutta ja levottomuutta. Pistin sen pitkään vaiheiden ja uhman piikkiin. Iltaisin nukutustilanteissa vieretyksin pötkötellessä nousi pala palalta esiin, miten varsinkin äänet päiväkodissa tuntui lapsesta pahalta.

Välissä tuli kesäloma, jonka aikana lapsen olemus muuttui aivan valtavasti. Räjähtämisherkkyys laski, leikkeihin syventyminen parani, lasten keskeinen vuorovaikutus parani ja heistä kaikista tuli silminnähden levollisempia. Pohdin myös, että oliko tässä nyt vaan kesloman tarvetta ja toiveikkaana päiväkodin alkaessa ajattelin, että nyt on uusi alku kaikilla. Kaikki palasi kuitenkin ihan samaan tilanteeseen kuin keväällä. Seurailimme menoa useita viikkoja ajatellen, että ottaa aikansa kun adaptoituu päiväkotiarkeen. Yritettiin illat pitää mahdollisimman rauhallisina ja viikonlopuista minimoida ohjelma. Räjähtelyt kuitenkin jatkui.

Päiväkodissa mitään ongelmia ei ole ollut missään vaiheessa, eikä kuvailuni meidän illoista sopineet ollenkaan lapsen päiväkotiprofiiliin. Oli siis selvää, että lapsi tsemppasi koko päivän ja aistien ylikuormitus purkautui kotona. Keskustelimme päiväkodin kanssa sekä neuvolan kautta saadun toimintaterapiakontaktin kanssa, mitä päiväkodissa voisi tehdä, jotta aistikuormaa saadaan pienennettyä. On paljon asioita, joilla kuormitusta voi purkaa, mutta ajattelen, että lähtökohtaisesti tässä pätee sama asia kuin vaikka päänsäryn hoitamisessa. Särkylääkkeellä voi lievittää oireita, mutta kyllä hyvinvoinnin kannalta on hirmu oleellista, että se itse syy hoidetaan.

Onneksi päiväkoti on ollut koko ajan tosi halukas tekemään toimenpiteitä, jotta aistikuormitusta olisi vähemmän. Ja onhan se kaikkien etu, koska kyllä etenkin äänikuorma vaikuttaa ihan meihin kaikkiin, vaikka ei olisikaan ylimääräistä herkkyyttä. Kaikua on pyritty vähentämään ja akustiikkalevyjä on lisätty, lapsilla on saatavilla kuulosuojaimia, ryhmiä yritetään jakaa edelleen pienempiin ryhmiin ja niin edelleen. Viime syksynä kuitenkin aloitettiin säännöllisesti pitämään ekstravapaapäivä kerran viikossa. Ja se on ollut kaikista merkittävin apu on tähän asti. Tai ehkä kaikki yhdessä.

Ihanaa nähdä lapsen voivan tosi paljon paremmin. Eikä yhtään vähempiarvoisena lasten olemuksien keventyminen korreloituu myös suoraan koko perheeseen. Kyllä tietäjät tietää, miten lasten räjähtelyt ja tunteiden purkautumiset vie kaikkien voimavaroja. Ja kun kaikki aika ei mene jatkuvien tulipalojen sammuttamiseen, päivässä on kaikkien hermosto levänneempi.

Onko meidän kaikkien lapset sitten yliherkkiä ja ylikuormittuneita? Ei ja ehkä. Tämä on yleisesti aiheena tosi triggeröivä, mutta ajattelin seuraavaksi pohtia ääneen vähän sitä, miksi mä ajattelen, että itseasiassa uskon, että tosi moni lapsista on enemmänkin ylikuormittunut, kuin uhman tai jonkin muun vaiheen riivaama.

Mutta siitä ensi kerralla. Tästä alkaa siis viikonloppu! Jee!

Mistä lastenhoitoapua?

4.2.2025 Päivi
0 Comment
Elämä, Yhteiskunta

Todellakin olen sitä mieltä, että äitiyspakkauksen mukana pitäisi tulla oikeus nannyyn joka kuukausi siihen asti, että lapsi täyttää 18 vuotta. Näyttää kuitenkin siltä, että kuntien saati valtion tarjoamaa lastenhoitopalvelua väsyneille vanhemmille saadaan vielä odottaa sukupolvi jos toinen. Siksipä lupasin kertoa, miten meille on järjestynyt parisuhdeaikaa vuosien varrella. Kokemusta löytyy opiskeluajoista, kun sukulaiset asui toisella puolella Suomea kuin lapsen sairastuttua pitkäaikaisesti. 

Lastenhoitopalveluitahan on olemassa pilvin pimein, mutta maksavat tryffeleitä ja hummereita. Mitä vaihtoehtoja on kuin erota ja alkaa vuoroviikkovanhemmaksi? Vai onko lepo ja oma aikakin rikkaiden luksustuote? 

Järjestöt

Mannerheimin lastensuojeluliitto eli MLL kautta olemme ostaneet lastenhoitoa silloin kun esikoinen oli vauva. Opiskelimme Kotkassa toisella puolella Suomea sukulaisista. Silloin oli vielä sellainen neuvonta, minkä kautta sain tiedustella ihmistä, jolla oli vammaisuudesta kokemusta. Saimmekin aivan mahtavan iäkkäämmän rempseän pakkauksen, jolla itsellään oli aikuinen vammainen lapsi. Kysymällä siis moni asia selviää. Nyt tosin näyttää siltä, että MLL lastenhoitopalvelua on tarjolla enää Kainuussa ja Lahdessa . Varsin alueellinen lohtu tämä. 

Commu App on voittoa tavoitteleva, mutta myös yhteiskunnallinen yritys. Se on appi, minkä kautta voi pyytää ja antaa esimerkiksi lastenhoitoapua. Itse en ole käyttänyt sovellusta, mutta uskallan kyllä ehdottomasti rohkaista kokeilemaan. 

Lapsiperheiden kotipalvelu

Tämä on ihan kaikille perheille tarkoitettu, ei tarvitse olla mitään ihmeellistä, että kaipaa tukea arkeen. Omiin menoihin tätä palvelua ei voi käyttää, mikä toki on vähän nurinkurista, kun puhutaan ennaltaehkäisevästä työstä. Mitä väliä sillä on, miten ihminen palautuu. Systeemin väärinkäytön riskit tuntuu jotenkin laiskahkolta argumentilta. 

Joka tapauksessa neuvolan kautta tai hyvinvointialueen perhetyöhön olemalla yhteydessä pitäisi päästä asioissa eteenpäin. Monissa paikoissa näytti olevan jo sähköinen lomakekin, jee. 

Tällaista mekin koitettiin ottaa mukaan esikoisen sairastuttua diabetekseen. Koko touhu tuntui jotenkin siinä hetkessä raskaammalta loppu viimein. Piti selvittää vapaa palveluntuottaja ja sitten kun sellainen loppuviimein löytyi, niin tietysti itse pitää perehdyttää henkilö diabetekseen, eikä se nyt ole ihan hetkessä tehty. Vauvalle ja taaperolle ei taas kelvannut kuin äiti, jos näkyvillä olin. Tulipahan kokeiltua, mutta uskon ja toivon muilla olevan parempia kokemuksia! 

Sosiaalinen media

Vuosien varrella myös somen kautta meille on tarjottu suoraa lastenhoitoapua. Näihin on tosi hankala tarttua, koska tietysti minusta ja perheestä on muodostunut ruutujen toiselle puolelle jonkinlainen kuva, mutta itse en tiedä ihmisistä mitään. Rohkaistuin kuitenkin haastattelemaan yhtä erityisopettajaopiskelijaa ja uskaltauduimme kokeilemaan häntä. Hän kävikin monta kertaa meilllä ennen esikoisen sairastumista ja kuopuksen syntymää. 

Kolmen lapsen antaminen yhden ihmisen hoidettavaksi tuntuu aivan liian isolta vastuulta kenellekään. Hyvä kun itse pärjäsin niiden kanssa yksin, silloin on hankala sitä keneltäkään muultakaan odottaa. Nyt alkaa tosin tuntua, että kaikki on sen verran omatoimisia päivittäistoiminnoissa, että suurin este on esikoisen diabetes. 

Jaa niin, ja kaikki ei tee somea julkisesti ja työkseen. Onneksi on olemassa kaikenmaailman paikallisryhmät esim. Facebookissa. Voisi siis huhuilla paikallisryhmistä, tietääkö joku tyyppiä, joka voisi olla pätevä hoitamaan lapsia. Yleensä löytyy joku tutun tuttu, joka osaa suositella jotakuta. 

Olen saanut kuulla, että ei uskalla päästää kotiin ketään vierasta, saati antaa lapsiaan sellaiselle. Olen kuitenkin itse pakon edessä joutunut luottamaan ventovieraille lapsiani. Olen myös menettänyt luottamukseni, kun lapseni ei ole saanut oikeanlaista hoitoa diabetekseensa hoitopaikasta. Senkin jälkeen olen joutunut rakentamaan luottamusta uudelleen vieraisiin hoitajiin. Mihin sitä enää luottaisi, jossei ihmisiin. Sen jälkeen kesti kyllä varmasti vuoden, ennenkö yöuneni rauhoittui lapsen ollessa pois luotani. Suuri osa ihmisistä kuitenkin toivoo toisilleen hyvää ja varmistaa oman osaamisensa enennkö hoitaa lapsen sairauksia. Lähtökohtaisesti ihmiset vahtii toisten lapsia haukan lailla. 

Järjestin myös somessa viime vuonna (muistaakseni) kaveriperhehaun. Ajatuksenani oli, että voi tarjota siinä suoraa apuaan ja kertoa mistä on tai sitten perheet voi myös kysyä apua. Suoraahan ei tarvitse tuntemattomalle viedä lapsiaan, vaan tavata vaikka ensin puistossa ja sitten jos sujuu, niin tutustua pikku hiljaa. Ehkä pitää nyt keväällä tehdä uusi haku.

Vammaispalvelut

Tukena järjestää perhelomitusta, jossa hoitaja tulee kotiin. Se hoitaa hoidettavan lisäksi perheen muut lapset ja kodin askareet. Mikä superihminen tällainen on, en todella tiedä. Sen tiedän, että tällaista palvelua ei ole helppo saada, kuulisinkin mielelläni, jos jollakin on kokemusta. 

Olen esikoiseni omaishoitaja nimellisesti, käytännössä olemme sitä puolisoni kanssa molemmat. Siihen kuuluu lakisääteisenä 3 vrk omaishoidon vapaa, johon pitäisi olla tarjota tilapäishoitopaikka lapselle. Meillä on ollut nyt monta vuotta ryhmämuotoinen hoitopaikka “laitoksessa”, joka on uusi ja kuin moderni koti. Vieras paikka sekä vieraat aikuiset ja lapset on ollut hänelle isoja tottumisen paikkoja. Meillä omaishoidon vapaiden pitäminen on alkanut pikku hiljaa totutellen. Muistaakseni aloimme selvittelemään hoitopaikkaa jo tosi hyvissä ajoin, ennenkö kumpikaan oli aivan väsymysraunio. Ajattelen edelleenkin, että nämä kaikki palvelut pitäisi olla ja “ajaa sisään” pikku hiljaa ja varhain, koska sitten kun totaalinen väsähdys tulee, ollaan jo usein myöhässä. 

Tilapäishoitoa voi hakea vammaispalveluista myös harkinnanvaraisena haastavaan elämäntilanteeseen, lapsen loma-ajaksi tai vaikkapa työmatkaksi. 

Esikoisen ollessa tilapäishoidossa toiset isovanhemmat ottavat kaksi nuorempaa vuorokaudeksi hoitoon. Tilapäishoitoajat tiedetään vuodeksi eteenpäin, näin ollen meillä on siis yhteinen kahdenkeskinen aika kalenteroituna ja tämä on ollut aivan mahtavaa. Se on vähentänyt säätämistä ja häpeää avun pyytämiseen liittyen, kun asiat on sovittu jo etukäteen. 

Lähipiiri

Lisäksi toiset isovanhemmat ottaa esikoisen tai kaikki lapset yleensä kerran kuussa hoitoon. Hyvässä lykyssä meillä voi olla siis jopa kaksi vuorokautta kuukaudessa yhteistä aikaa. No, sairastelut ja muut yllättävät käänteet kyllä pitää huolen, ettei sitä omaa aikaa liikaa pääse kertymään. 

Kaikkein surkuhupaisintahan tässä on se, että lastenhoitokuviot eivät selviä pienellä vaivalla ja sellaisen järjestäminen vaatii resursseja, etenkin jos lapsella on paljon hoitoisuutta. Siksi mun neuvo on, että hoitaa ne kuviot silloin, kun voimia vielä on.

EDIT 7.2.2025

Yhden olennaisen asian unohdin mainita – varhaiskasvatus ja aamu- ja iltapäivähoito. Jos on mahdollista järjestää treffejä heti työpäivän alkuun tai sen jälkeen ja lasten hoitoajat siihen taipuu, hyödyntäkää! Siellä on valmiina (yleensä ja toivottavasti) tutut turvalliset aikuiset, jotka osaa jo hoitaa lasta.

Ja yhden toisen tosi olennaisen unohdin – Elsan, joka sanoi esikoisen ollessa vauva, että ottaa meidän esikoisen hoitoon, että päästiin hetkeksi kaksin. Ei sanonut, et laittakaa viestiä jos tarttette jeesiä, vaan sopi suoraa ajan. Elsa oli Nikon opiskelukaveri Kotkassa, jossa asuttiin esikoisen eka vuosi.

Tarkemmat sikiöseulonnat ja yleistyvät NIPT-testit

30.10.2024 Päivi
2 Comments
Elämä, Yhteiskunta

Ahdistaa. Ihan todella ahdistaa. Somessa tuli vastaan kaupallinen yhteistyö NIPT-testistä. Yhteistyö oltiin selkeästi toteutettu kieli keskellä suuta eikä raskaudenkeskeytyksestä puhuttu. Siinä kuitenkin sanottiin, että aikainen ajankohta on tärkeä ja kyllähän me kaikki nyt sanomattakin ymmärrämme, että siksi jos raskaus halutaan keskeyttää. Ja yhteistyön tavoitteena on tietenkin lisätä NIPT-tutkimuksiin hakeutumista.

Lokakuu on downin syndrooman tietoisuuden kuukausi ja siksi nyt tartun tähän teemaan ja tietysti puran ahdistukseni teille. Kyselin myös somessa stoorien puolella aiemmin, onko jotain, mistä toivoisitte keskusteltavan. Tuli kysymys, miten suhtaudun yhä yleistyviin sikiöseulontoihin ja näiden myötä lisääntyviin down-raskauksien keskeytyksiin. So let me tell you.

NIPT-testit (täällä siitä lisää) toden totta yleistyvät Suomessa. Meidän lähin yliopistollinen sairaala TYKS on laajentanut NIPT-testausta ja se tarjotaan jokaiselle odottavalle vanhemmalle. HUS tiedotti myös alkuvuodesta, että selvittää samaa mahdollisuutta. YLE teki tästä juttua keväällä, mutta soisin tästä keskusteltavan ihan tosi paljon laajemminkin ja asioiden oikeilla nimillä. Sillä totuus on se, että sikiödiagnostiikka tulee kehittymään ja meidän tulisi alkaa pohtimaan, missä menee sikiödiagnostiikanraja, sitten kun mahdollisuudet on rajattomat. Tilanteessa, jossa meillä hyvinvointialueiden kassat ovat rutikuivia pistää miettimään, miten jonkin väestönryhmän eliminointi nähdään investointina, mutta mielenterveyspalveluita myöden sakkaa.

Lähtökohtaisesti kun ajatellaan niin joo – sikiötä tutkimalla me saadaan ennakkoon tietoa ja osataan varautua riskiraskauteen. Tähänhän myös NIPT-testillä vedotaan. En osaa nyt tutkimatta sanoa, paljonko näytteet maksavat vuositasolla, mutta mitä uudempia tutkimusmenetelmiä tulee, kyllä rahaa saadaan palamaan. Ja jos nyt lähdetään rönsyämään, niin tämä keskustelu koskettaa myös ihan kaikkea. Mitä me verovaroilla tulevaisuudessa maksamme. Takavasemmalta tulee kysymys, että nii i, sama koskee vammaisia. Nii i, entäs jos sinä vammaudut. Kolarissa tai saat vaikka aivoverenvuodon. Suomessa meillä nyt on ainakin toisaiseksi ollut tahtotila, että heikommassa asemassa olevista pidetään huolta ja kaikilla on oikeus voida hyvin.

Aina myös kun puhun sikiöseulonnoista, tulee myös kommentteja, että odottajalla on oikeus kehoonsa ja oikeus aborttiin. Tavallaan ymmärrän, että tämä putkahtaa keskusteluihin mukaan, mutta siitä tässä NIPT-keskustelussa ei ole kyse. Siitä en kiistele kenenkään kanssa, olen aivan samaa mieltä. Olen avoimesti puhunut siitä, että en tiedä itse mitä tekisin, jos raskautuisin nyt tai mitä olisin tehnyt, jos olisin raskausaikana saanut tietää muidenkin lasten kohdalla kromosomipoikkeavuudesta. Se ei kuitenkaan johdu siitä, ettei vammainen lapsi olisi meidän perheeseen tervetullut vaan elämäntilanteesta. Enkä puhu nyt siis kiireestä.

Myös ”minä en ainakaan ikinä keskeyttäisi raskautta” -kommentit ovat turhia. Kukaan meistä ei voi tietää, miltä siinä hetkessä ja erilaisissa elämäntilanteissa oikeasti tuntuu, ellei ole siinä itse. Somessa @pienirakasajatus totesi, että asiat on monesti yksinkertaisia, kun ne eivät koske omaa elämää ja paremmin en sitä voisi sanoa. Totuus on kuitenkin se, että NIPT-testi ei kerro meille, että sikiöllä on ”kaikki hyvin”.

Sen sijaan nyt testataan, mutta meidät ihmiset jätetään kuitenkin meidän valintojen kanssa yksin ja se jos joku on yksinkertaisesti väärin. Miksi me ajatellaan, että sikiöseulontoihin voidaan lykätä rahaa, mutta psykososiaaliseen tukeen raskausaikana ei? Tässä alussa mainitsemassani kaupallisessa yhteistyössäkin mainittiin, ettei tiennyt edes oikein esikoisensa kohdalla, mitä NIPT tarkoitti. Niinpä. Aika harva. Voitaisko vaikka aloittaa siitä, että neuvolan henkilökuntaa koulutettaisiin puhumaan sikiöseulonnoista, niiden vapaaehtoisuudesta ja käymään keskustelun, mitä sitten jos NIPT-testissä tulee positiivinen tulos.

Miksi NIPT-seulontana on sitten niin ongelmallinen minusta, johtuu siitä, että se seuloo tasan muutamaa kromosomihäiriötä (13-, 18- ja 21-trisomiaa). Sen ulkopuolelle jää tuhansia ja taas tuhansia erilaisia asioita, jotka johtavat vammaisuuteen. Joko kohdussa, syntyessä tai syntymän jälkeen. NIPT-testillä ja ultraäänellä luodaan illuusio, että kun niissä käydään, sen jälkeen kaikki on hyvin. Jää kertomatta, että itse asiassa meidän kenenkään elämä ei ole suojattua, ei ennen tai jälkeen tutkimuksien. Elinajanodotteet 13- ja 18-trisomiassa ovat murheelliset, mutta esimerkiksi 21-trisomiaan ei liity hengenvaaraa ja tiedetään jo hyvinkin laajasti, että ihmiset, joilla on downin syndrooma, elää itseasiassa aika hyvää elämää, jos ympäristö sen mahdollistaa.

Vielä 80-luvulla syntyneet down-lapset jäi laitoshoitoon usein, koska elämälle ei nähty edellytyksiä, mutta nykyisin meillä on sentään enenevässä määrin nähtävissä elokuva-, tv- ja urheilijaesikuvia. Ja sitä ihan tavallista kivaa arkea iloineen ja murheineen, jota itsekin yritän kanavillani välittää. En oo myöskään nähnyt, että ihmisiä, joilla on downin syndrooma, oltaisiin haastateltu asian tiimoilta. Miltä heistä tämä uutisointitapa NIPT-testistä tuntuu?

Aina palaan vain pohtimaan, miksi me nähdään juuri downin syndrooman niin hirveän vakavana? Toisinaan kuulee argumentteja, että koska downin ”tasosta” ei voi tietää etukäteen. Eli siitä, miten ”vaikea” kehitysvamma tulee olemaan. En haluaisi verrata, mutta koska autisminkirjo on saanut niin hirmuihanasti nyt näkyvyyttä, niin otan sen esimerkiksi. Autisminkirjo on samalla tavalla hyvin laaja kirjo kuin downin syndrooma. Elämästä eikä meidän kenenkään toimintakyvystä voi tietää etukäteen. Elämä on.

Toki saamme eri tavoin itsestämme dataa itsellemme enenevässä määrin muutenkin. Kyttäämme kellojamme, sormuksiamme ja labrojamme, jotta voimme optimoida elämäämme, jopa lepäämisen. Meillä on koko ajan enemmän saatavilla mahdollisuuksia tutkia terveyttämme ja miltä sisällämme näyttää. Mutta mihin pisteeseen se on hyvä?

En minä tiedä, mutta keskustelen mielelläni.

Huh. Johan helpotti.

Ja sit iloisempia uutisia, jotka itseasiassa liittyy aiheeseen! Marraskuussa on tulossa kolmen podcast-jakson verran puhetta ensitiedosta. Toteutetaan Kehitysvammaisten Tukiliiton kanssa podcast, jossa puhutaan ensitiedosta, jonka on saanut erilaisissa elämänvaiheissa. Yksi on saanut tietää 10-vuotiaan lapsensa diagnoosin vasta hiljattain, toinen jo raskausaikana ja kolmas ei tiedä itseasiassa vieläkään. Tuun kertomaan tästä lisää aivan pian ja kohtahan se on jo teidän kuulokkeissanne.

Iloa ja valoa lokakuun vikoihin päiviin!

Kun väreistä tulee tyttöjen ja poikien värejä

23.1.2024 Päivi
0 Comment
Yhteiskunta

Tämän päivän olen tiennyt tulevan. Poikaoletettuni rakastaa käyttää värejä ja valitsee mielummin keltaiset kuin tummat housut ja kirjavan paidan kuin yksivärisen. He ovat myös ihan muitta mutkitta pukeneet pinkit hanskat, joissa on kukkia. Ja esikoinen kouluun kypärälakin ja haalarit. Itse olen miettinyt pitäisikö katsoa jotain neutraalimpaa, vaikka hanskathan ovat siis tosi siistit, kädessä hyvät ja tosi helppo pukea. Ja mikä sen helpompi kuin haalari ja kypärälakki, niitähän me kolmekymppiset taas käytetään, kun mukavuus ennen kaikkea. Sitä paitsi meillä on ne jo. Silti mietin, pitäisikö olla altistamatta lapsiaan näille ikäville keskusteluille. Olen hävennyt ajatuksiani. Minäkin mokoma feministi. Tässähän on tuhannen taalan paikka rikkoa niitä normeja, joita lapsen elämässä ei kuuluisi alun alkaen edes olla. Kasvattaa lapsen itsetuntoa ja rakentaa kaikille lapsille kevyempää tietä olla sellainen kuin on.

Olen myös kuullut juttua, että pienet lapset, pienet murheet. Tämä tällainen myytti ansaitsee oman postauksensa, mutta saan kyllä kiinni, mitä sillä tarkoitetaan. Jos päiväkodissa pahinta on toisen tönäiseminen tai pipon värin arvostelu, koulussa työnnetään päitä vessanpyttyyn ja somessa mitätöidään niin, että lapset menettää halun elämään. Mutta mä uskon, että tää kaikki lähtee sieltä hiekkalaatikolta ja siksi just nämä pienet murheet täytyy kuulla tosi isosti.

Urpo pipo

Tänään ihmettelin aamulla, miksi lapsi repi tupsua oranssista kypärälakistaan. Hän ei kuulemma pidä siitä ja tarvitsee sinisen pipon. Ymmärsin heti kysyä, onko joku sanonut hänelle kurjasti piposta. Hetken mongertelun jälkeen tuli ilmi, että päiväkodissa oli sanottu, että se näyttää urpolta.

Kerroin, että hänen piponsa on upea ja sopii hänelle tosi hyvin. Yritin jutella, että ehkä päiväkotikaveri on kateellinen piposta ja haluaisi itse samanlaisen. Tai ehkä joku on hänelle sanonut kurjasti jostakin hänen vaatteestaan ja hän purkaa omaa pahaa mieltä sinuun. Ehdotin, että hän voisi kysyä toiselta lapselta, että haluaisiko hänkin tällaisen pipon. Liian pelottavaa kuulemma. Muistan itsekin vielä tosi hyvin, että on tosi vaikea sanoa kasvotusten mitään takaisin, jos joku sanoo jotain ikävää. No, on se vieläkin.

Lapsilla on niin hitsin iso tarve kuulua joukkoon, että ne tekee sitä hinnalla millä hyvänsä. Pitää vielä jutella siitä, miten ihanaa on, että kaikki ei pukeudu samalla tavalla ja saa tykätä just sellaisista asioista kuin tykkää. Sillä mitä on päällä ei ole mitään merkitystä sen kanssa, kenen kanssa tuntuu hyvältä leikkiä. Ja jos päiväkodista ei löydy sellaista tyyppiä, jossain sellainen on ja voidaan yhdessä etsiä.

Värit kertoo ilosta, rohkeudesta ja siitä kuka on. Okei te kaikki gootit siellä, mustiinkin pukeutuvat voivat ehdottomasti olla iloisia ja rohkeita, mutta valitseeko lapsi itse lähtökohtaisesti pelkästään tummat vaatteet jo pienestä pitäen, jos saa päättää? En tiedä, menipä kiehtovaksi ja syväksi tämä pohdinta. Ainakin turvallista on kertoa, että meistä jokainen tykkää erilaisista asioista ja niin on myös vaatteiden kohdalla. Vaatteet on myös tosi kalliita, eikä kaikilla lapsilla ole mahdollista päättää, minkä värisiä vaatteita he käyttävät.

Oli miten oli, miten tärkeää meidän aikuisien onkaan vahvistaa lasten itseluottamusta. Niin helposti me luistutaan vaan kieltämään ja torumaan ja kasvatus kohdistuu siihen, mitä ei saa tehdä ja ripotellaan häpeää lapsen päälle, vaikka sitähän lapsi osaa tuntea hyvin varhain ihan ilman sanomattakin.

Haluaisin siis ajatella, että tätäkään keskustelua ei tarvitsisi käydä vain sanomalla, että kenenkään ulkonäköä ei arvostella ja kommentoida. Kaikille ehkä kivempia keskusteluja saa aikaan, kun vaikka kirjoja lukemalla tutkii eri värisiä vaatteita ja katselee ihaillen erilaisia ihmisiä.

”Vau, oletpa sä kaunis”

Lapsia ei voi liikaa ihailla. Moni meistä jo osaa kehua, kun on reipas ja taitava, mutta lapsi tarvitsee myös puhdasta ihailua, että vain on. Eikä tämä tarvitse liittyä mihinkään ulkoiseen olemukseen. Kaikkein kauneimmillaanhan me ollaan silloin, kun meidän silmät tuikkii, me ollaan innoissaan ja täynnä täpinää. Kaikki sukupuolet ovat kauniita ja komeita, mutta usein me vältellään pojille puhumasta kauneudesta ja tytöille komeudesta. Haastan sut käyttämään kumpaakin sanaa. Myös itseä kohtaan.

Muita turvallisia lausahduksia käyttää:

”Sä näytät hyväntuuliselta / iloiselta!”

”Sä olet ihana / rakas!”

Jos lapsi on valinnut itse vaatteensa, keikistelee ja pyörähtelee, ehdottomasti lasta voi silloinkin ihailla. Ja vaikka kysyä, jos ihan itse ei allekirjoita asukokonaisuuden upeutta:

”Miltä susta tuntuu noissa vaatteissa?”

Ja jos lapsi sanoo vaikka hyvältä tai ihanalta tai mitä vaan, siihen voi sanoa täysin rinnoin:

”Onpa ihana juttu!”

Muistan itse edelleen, miten jouduin 7-vuotiaana laittamaan väkisin päälle sellaisen tummansinisen paidan, jossa oli jokin kuvio. Hei siellä kotona, anteeksi on annettu, ei kaunoja. Sitä vain aina ajattelee, että sillä ei oo mitään väliä, mitä sillä lapsella on päällä, jos lapsella on hyvä olla. Aikuisenakin menee päivä helposti pilalle, jos on valinnut vaatteet, missä ei ole hyvä olla.

Tärkeää lasten olisi myös saada kuulla, kun aikuisten puhuvat itsestään ja toisistaan nätisti. Ei ole mitenkään omahyväistä sanoa peilin edessä, että näyttääpä ja tuntuupa tänään hyvältä.

Tässä asiassa poikien maailma on tosi paljon kovempi kuin tyttöjen. Ritari- ja autoleikit sallitaan paljon iisimmin kuin pojille prinsessa- ja nukkeleikit. Me myös tiedostaen ja tiedostamatta ohjataan lapsia stereotyyppisiin leikkeihin. Sinisen ja vihreän eri sävyt on myös tytöille myös useammin ok kuin pojilla pinkin sävyt, kukkakuoseista nyt puhumattakaan.

Mitä vanhemmaksi lapset kasvaa, sitä helpommin he alkavat pitää asioita itsellään. Tällä hetkellä paras tapa vaalia keskusteluyhteyttä on mennä lapsen kanssa nukkumaan. Pötkötellä vieressä kertoo toiselle, että nyt minä kuulen sinut. Kun maailma ympärillä rauhoittuu, ajatukset ja päivän tapahtumat pulpahtaa mieleen. Silloin tulee ne kiperimmät kysymykset ja syvimmät sisäiset haavat ilmi. Mikään ei tunnu niin hyvältä, kuin päättääkin antaa lapsen kertoa vielä ”yks pikku juttu” ja näkee pienen lapsen maailmantuskan hellittävän, kun asiasta on yhdessä juteltu.

Esikoisen eka luokka

16.1.2024 Päivi
2 Comments
Koulu

Kokemuksia ja ajatuksia esikoisen koulun aloituksesta on toivottu enemmän kuin mitään muuta viime vuonna. Ja ymmärtäähän sen, lapsen koulun aloitus on jännittävää tosi monella tapaa ja meille siihen liittyi ylipäänsä vielä paljon yllättävää. Eihän hänen alun alkaen edes pitänyt vielä syksyllä aloittaa koulua, vaan käytä pidennetyn oppivelvollisuuden mukaan esiopetus kaksivuotisena.

Koulun aloitus TOI-luokassa

Ylipäänsä mietimme tosi paljon aikanaan, miten haluaisimme pidennetyn oppivelvollisuuden toteutettavan. Näin jälkikäteen voisi sanoa, että sitäkin murehti aivan liikaa. Esikoinen oli sairasteluiden vuoksi niin paljon poissa 5-vuotiaana, jolloin olisi periaatteessa ollut ensimmäinen oppivelvollisuusvuosi, että tuskin olisi ihan huimia oppimisvalmiuksia sen aikana kasattu. Ja toisaalta jos hän olisi jäänyt esiopetukseen toiseksi vuodeksi, olosuhteet olisi olleet paljon heikommat kuin mitä nyt koulussa pystytään mahdollistamaan. Ryhmäkoko olisi ollut lähes 30 eikä olisi ollut tarjolla erityisopetusta.

Esikoinen on siis lähikoulussa, josta löytyy TOI-luokka. TOI tarkoittaa toiminta-alueittain opiskelua, ei siis perinteisten oppiainejaon mukaan. Henkilökohtaisesti minua jännitti nimenomaan se, että esikoinen ei menekään opiskelemaan yleisen opetusvelvollisuuden piiriin ja hänen suhteen luovutetaan jo ennenkö edes aloitetaan. Jo pelkästään opetushallituksen sivuilla mainitaan, että toi-opetukseen menevät ne, jotka eivät kykene edes yksilöllistettynä opiskelemaan yleistä opetussuunitelmaa. Aivan sikakarseasti ja ableistisesti ilmaistu toisten tapa opiskella. Esikoisella kun on äidinkieltä, matikkaa, käsitöitä, musiikkia, liikuntaa, ympäristöoppia… Kuulostaa aika tavalliselta, vai mitä.

Keväällä kun tapasimme tulevan opettajan, hän vakuutteli, että hän lähtee kaikkien kanssa liikkeelle siitä, että mitä vain voi oppia. Toiminta-alueittainen opiskelu mahdollistaisi vain sen, että eteneminen voidaan tehdä lapsentahtisesti. Vaikutti ihan järkeenkäyvältä. Todella pitkään olin sitä mieltä, että ehdottomasti yleisopetukseen ja vasta jossei sinne saada riittävästi tukitoimia, mietitään muuta. Että jos hän ei mene yleisopetukseen, se sulkee tulevaisuudesta tosi monia ovia. Nyt ajatus siitä, että lapsi joka kärsii ympäristön ärsykkeistä ja tarvitsee tukea työskentelyyn olisi jossakin 25 lapsen luokassa, jossa toisella puolella joku kaivaa nenää, toisella puolella piirtelee kukkia ruutuvihkoon, kolmas rapistelee reppunsa sisältöä, neljäs… Niin, joo ei ehkä kuitenkaan. Olisiko hän ensi syksynä ollut tähän valmis, tuskin, en tiedä ja sellainen pohdiskelu on turhaa. Päätin luottaa ja esikoinen aloitti koulun, vaikka kyllä silloin ärsytti, että tämä oppivelvollisuuden toteutus muuttui resurssien vuoksi, ei lapsen vuoksi.

Kun koulun aloituksessa mietityttää joku muu kuin kielikylpy

Diabetes on ollut yksi iso kuormittavuustekijä niin meillä vanhemmilla, mutta ihan varmasti myös koululla. Ennen koulun alkua kävimme esikoisen kanssa näyttämässä systeemit ja mukana oli kaikki koulun ohjaajat, varmaan noin 15 henkilöä ja sairaalasta sairaanhoitaja opettamassa. Näin jälkeen päin ajateltuna olisi pitänyt olla ihan muutama ohjaaja paikalla, tilanne oli ihan liian jännittävä esikoiselle. Itselle jäi myös tosi vatsaa kouraiseva olo tämän tuokion jälkeen, kun osa ohjaajista toi ilmi meidän läsnäollessa hyvin vahvasti, etteivät pysty oppimaan eivätkä voi ottaa tällaista vastuuta kontolleen. Näin sairaanhoitajana osasin ottaa asian ammatillisesti ja ymmärsin heitä. En minäkään haluaisi ottaa yhtäkään lasta hoidettavaksi, johon en olisi saanut riittävää perehdytystä. Rauhoittelinkin, että alussa asia tuntuukin todella isolta ja kuormittavaa se onkin pitkään ennenkö asiasta tulee rutiini. Esihenkilöiden tehtävä on mahdollistaa tämä.

On vain tosi kuormittavaa itse olla kannatteleva osapuoli usein, kun itse toivoisi kannattelua. Eniten tuli kuitenkin paha mieli lapsen puolesta, joka oli tilanteessa mukana kuulemassa kaiken. Siksi toivon, että kaikissa kouluissa olisi jonkinlainen suunnitelma, miten lapsen tarpeet ja sairauksien hoito perhedytetään ja miten tietotaito tuodaan kaikille lasta hoitaville. Myös esihenkilöiden olisi hyvä keskustella henkilökunnan kanssa ensin keskenään ja vahvistaa tunnetta, ettei kukaan joudu vajaalla tietotaidolla hoitajaksi. Olen tästä keskustellut koulun kanssa ja he ymmärsivät näkökulmani tosi hyvin. Jos ja kun tätä lukee joku paikalla ollut ohjaaja, niin tämä ei ole mikään parjaus teitä kohtaan, vaan tuon tämän esiin siksi, jotta muissa kouluissa ja päiväkodeissa työskentelevät osaavat miettiä näitä juttuja tulevaisuudessa. Lapset ensin. Lapsen kohtaamisesta, jolla on diabetes, olenkin kirjoittanut aiemmin. Toki samat asiat koskee myös muita, joita hoidetaan.

Kaikki meni diabeteksen osalta hyvin. Diabeteksen suhteen säätöä ja sähellystä riittää lähes joka viikko, mutta jokainen, jolla on 1-tyypin diabetes tai läheinen jolla on, tietää mistä puhun. Ohjaajat oppi tosi nopeasti hoidon ja lopulta olin vain ensimmäisenä koulupäivänä mukana ruokailut. Ylimääräisiä välipaloja vietiin aluksi kouluun, mutta sitten he järjestivät sieltä niin, että niitä ei tarvitse enää muistaa sinne kiikuttaa. Itku meinasi tulla, kun he olivat asian järjestelleet ilman, että edes asiasta kysyin.

Fiiliksiä ensimmäisestä kouluvuodesta

Tai puolivuodesta. Meillä toiminta-alueittainen opiskelu on näin vanhemman vinkkelistä mennyt niin kuin se on ideaalimaailmassa tarkoitettukin toimivan. Hänelle on räätälöity omat tehtävät ja hän saa edetä omaa tahtiaan ja taso luodaan sopivan haastavaksi hänelle. Tässä jos jossain näkyy erityisopettajan huikea osaaminen ja tietotaito. Esimerkiksi esikoisella on hienomotoriikkassa haasteita ja kirjoittaminen ei ole helppoa. Opettaja on ratkaissut asian niin, että äidinkielessä kirjaimia harjoitellaankin toisella tavalla ja hienomotoriikkaa sitten erilaisissa tilanteissa. Näin hänen kaistaansa ei mene pinnistellessä kirjoittamista, vaan hän saa keskittyä yhteen asiaan ja oppiminen etenee, sen sijaan ettei mistään tule mitään. Aapinen on sellainen kuin tosi monella Suomessa ensimmäisellä luokalla olevalla on. Hänellä on sinne tehty omia räätälöityjä läksyjä ja esim. pieniä kirjaimia korvattu isoilla kirjaimilla.

Luokassa pidetään myös pidempi tauko päivällä, jolloin lepäävät ja lukevat kirjoja yms. Tämä on ylikuormituksen ennaltaehkäisyksi lapsille tosi hyvä, mutta myös aikuiset käsittääkseni ottavat hetken tauon kannalta ja pitävät huolta myös omasta jaksamisestaan. Tämä on minusta ihan hirmu tärkeää. Kun opettaja ja ohjaajat jaksavat ja nauttivat työstään, se varmasti heijastuu myös lapsiin ja opetukseen.

Syksyllä esikoisella tuli vaihe, kun hän sanoi ettei halua mennä kouluun. Yhdellä koulumatkalla hän yhtäkkiä asiasta avautui. Tämä oli taas tärkeä opetus itselle, miten tärkeää on olla kiireettömiä hetkiä lapsen kanssa, jossa lapsella on tilaa kertoa murheistaan. Opettaja otti asiasta heti koppia ja taas omalla rautaisella ammattitaidollaan osasi miettiä, mitä tehdään toisin ja tilanne rauhoittui ajan kanssa. Tuntuu, että on sellainen ”miten me onnistutaan -asenne” sen sijaan että olisi sellainen ”ei onnistu -asenne”.

Koulu ja sen toiminta on ollut otsikoissa männävuosina erityislapsia toiseuttavien toimien vuoksi ja moni kysyikin, miksi sinne lapseni laitan. Selvittelin muuttoaikeiden aikaan asiaa, keskutelin muutaman siellä opettavan ja muutaman vanhemman kanssa ja sain mediauutisointiin vähän lihaa luiden ympärille. On kertkaikkisen kamalaa, että joku lapsi joutuu kärsimään syrjinnästä. Mutta jos joku hopeareunus, uskon, että tämän casen jälkeen yhdenvertaisuus on jokaisen henkilökunnan ja kunnan päättäjien takaraivossa tulevia toimia tehdessä enemmän kuin koskaan. Esikoisen opettajan kanssa myös keskusteltiin asiasta ja jäi vaikutelma, että nyt suunta on toinen.

Koulussa he tekevät valtavasti juttuja. Syksyllä he kävivät esimerkiksi uimassa ja torilta ostamassa erilaisia herkkuja joita maistelivat. Joulujuhla oli aivan ihana, sellainen tunnelmallinen kyläkoulujuhla. Esikoisella on myös toiselta luokalta ystävä, mikä on ollut yksi ihanimmista jutuista viime syksyssä. Ilmeisen hyvin hän on joukkoihin muutenkin päässyt mukaan. Täällä on harrastamisen Suomen -malli ja kun tajusin jossain vaiheessa syksyä, että hei, voisikohan esikoinenkin päästä mukaan johonkin ryhmään. Jo heti sinä päivänä yksi ohjaajista lupasi jäädä varttia pidemmäksi töihin, jotta hän pääsi sirkuskouluilemaan. Tällaisissa hetkissä on herkistänyt, kun asiat on vain sujunut, mistään ei ole tarvinnut vääntää tai kokea olevansa hankala.

Toisaiseksi olemme tehneet niin, että viemme kouluun ja taksi tuo kotiin. Se on ollut ihan hyvä järjestely. Loma-ajoille täällä ei ole hoitomahdollisuutta, se on vähän ihmetyttänyt ja saanut harmaita hiuksia. Tämä ei ole koulun, vaan vammaispalveluiden asia. Tulevaisuutta ja tulevaa kesää ajatellen pitäisi kyllä alkaa jo jatkamaan selvittelyitä.

Että tämmöstä. Kaikenlaisia tunteita on siis matkan varrella riittänyt, mutta emme voisi olla tyytyväisempiä. Pienelle paikkakunnalle muutto jännitti, mutta tähän mennessä kaikki asiat on sujuneet tosi ketterästi ja on tullut olo, että hyvää huolta pidetään. Se jos joku rentouttaa vanhemman mieltä.

Tukiviitotut joululaulut -verkkokurssi on täällä!

19.11.2023 Päivi
0 Comment
kehitys, Viittomat

Haluaisitko oppia tukiviittomaan tai nauttia tukiviitotuista joululauluista lasten kanssa? Pian se on mahdollista. Tukiviitotut joululaulut -verkkokurssi aukeaa 30.11. ja siksi nyt voit ostaa kurssin ennakkomyyntihintaan 50% alennuksella!

Yksityishenkilöt: Tukiviitotut joululaulut -kurssi – Osta tästä , hinta 11,90€ (norm. 23,80€)

Organisaatiot (päiväkodit, koulut, harrasteryhmät, yhdistykset…): Tukiviitotut joululaulut -kurssi – Osta tästä , hinta 51,90€ (norm. 103,80€). Kurssin käyttöoikeus on 365 ostohetkestä.

Organisaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä ryhmää, jossa on maksimissaan 10 aikuista, eli esimerkiksi päiväkotiryhmä. Kurssi ostetaan ryhmän yhteisen sähköpostin kautta. Mikäli kurssin haluaa jokaiselle myös henkilökohtaiseen käyttöön, olkaa yhteydessä sähköpostitse elamanmittaisellamatkalla@gmail.com ja kertokaa, montako kurssille osallistuisi. Saatte seitsemän arkipäivän kuluessa tarjouksen. Mikäli hyväksytte sen:

  1. hinta laskutetaan
  2. maksun saapumisen jälkeen saatte koodin sähköpostitse
  3. koodilla jokainen voi lunastaa oman kurssinsa henkilökohtaisella sähköpostilla

Kurssilla olevat laulut:

  1. Joulupuu on rakennettu
  2. Äidin porsaat
  3. Joulukirkkoon
  4. Joulu on taas
  5. Tonttujen jouluyö
  6. No onkos tullut kesä
  7. Joulupukki
  8. Kilisee kilisee kulkunen
  9. Joulu saapuu jokaiselle
  10. Pieni liekki

Tervetuloa oppimaan ja iloitsemaan joulun tunnelmasta!

Opi tukiviittomia laulaen ja leikkien -verkkokurssi

17.11.2022 Päivi
1 Comment
Viittomat, Yleinen

Opi tukiviittomaan laulaen ja leikkien

Yksityishenkilöt: OPI TUKIVIITTOMAAN LAULAEN JA LEIKKIEN – KURSSI – OSTA TÄSTÄ NYT

Organisaatiot: OPI TUKIVIITTOMAAN LAULAEN JA LEIKKIEN – KURSSI – OSTA TÄSTÄ NYT

Verkkokurssilla viittomakielen ja puhevammaisten tulkki Maria Mattelmäki opettaa kymmenen lastenlaulun tukiviittomat. Mukana on sekä vanhoja ikivihreitä, että ihania tulevia ikivihreitä. Kurssilla opit monipuolisesti yleisimpiä eläimiä ja muita arkisanoja. Kurssilla opeteltavat laulut ovat:

  1. Piippolan vaari
  2. Jänis istui maassa
  3. Pikku Papun puutarhuri
  4. Muurahaisen muori
  5. Lennä, lennä leppäkerttu
  6. Oravan pesä
  7. Elefanttimarssi
  8. Harmaa hiiritanssi
  9. Pikku koira laulaa
  10. Hiekkalaatikolla

Jokaisen laulun laulun tukiviittomat on videoitu erikseen, jolloin ne voi opetella yksitellen ennen varsinaista muskaria. Verkkokurssin lopussa on yhteisöllinen muskarihetki, jossa kaikki kymmenen laulua lauletaan ja tukiviitotaan. 

Yksityishenkilöille ja organisaatioille on myynnissä omat kurssinsa. Yksityishenkilöiden verkkokurssin hinta on 19,90 euroa ja organisaatioiden 99,90 euroa. Organisaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä ryhmää, jossa on maksimissaan 10 aikuista, eli esim. päiväkotiryhmä. Isommille ryhmille, kuten koko päiväkodille tai koko kunnan varhaiskasvatukselle tehdään tarjoukset erikseen. Lähetä elamanmittailsellamatkalla@gmail.com sähköpostia, kuinka monta aikuista tai ryhmää kurssille osallistuu. Paluuviestinä saatte tarjouksen.

Kurssi on käytettävissä 12 kuukautta kurssin ostamisesta.

Usein kysytyt kysymykset

MITEN OSTAA LAHJAKORTTI?

1. OSTA KURSSI NORMAALIIN TAPAAN ITSELLESI.

2. LAITA SÄHKÖPOSTIA OSOITTEESEEN ELAMANMITTAISELLAMATKALLA@GMAIL.COM JA KERRO, ETTÄ HALUAT ANTAA KURSSIN LAHJAKSI.

3. SÄHKÖPOSTISSA TULEE KÄYDÄ ILMI, MILLÄ SÄHKÖPOSTIOSOITTEELLA VERKKOKURSSI ON OSTETTU.

4. PALUUVIESTINÄ (2 TYÖPÄIVÄN KULUESSA) SAAT SÄHKÖPOSTIISI LAHJAKORTIN, JOSSA ON ALEKOODI, JOLLA LAHJAN SAAJA PYSTYY LUNASTAMAAN VERKKOKURSSIN ITSELLEEN. KUN LAHJAKORTTI ON LÄHETETTY, KURSSIN OSTANEEN OIKEUS KURSSILLE POISTETAAN.

HALUAISIN OSTAA KURSSIN PÄIVÄKODIN HENKILÖKUNNALLE, MITÄ TEEN?

AIVAN IHANA AJATUS! TOIMI SAMALLA TAVALLA KUIN OSTAISIT LAHJAKORTIN MUUTENKIN, MUTTA OSTA ORGANISAATIOILLE VERSIO (OSTETTAVISSA 1.12. ALKAEN).

NÄIN PÄIVÄKODIN RYHMÄ PYSTYY KÄYTTÄMÄÄN VERKKOKURSSIA RYHMÄN YHTEISEN SÄHKÖPOSTIN VÄLITYKSELLÄ.

KOSKA KURSSI ON HUOMATTAVASTI KALLIIMPI KUIN YKSITYISHENKILÖILLE, KERÄTKÄÄ RYHMÄN VANHEMPIEN KANSSA KIMPPALAHJA <3

HALUAISIN OSTAA VERKKOKURSSIN KOKO PÄIVÄKODIN HENKILÖKUNNALLE NIIN, ETTÄ HE VOISIVAT MYÖS VAPAA-AJALLAAN KÄYTTÄÄ VERKKOKURSSIA. MITÄ TEEN?

IHAN MAHTAVA, TYÖNTEKIJÄT ARVOSTAVAT VARMASTI!

LAITA SÄHKÖPOSTIA OSOITTEESEEN ELAMANMITTAISELLAMATKALLA@GMAIL.COM JA KERRO, MONTAKO TYÖNTEKIJÄÄ KURSSILLE OSALLISTUU.

SAATTE TARJOUKSEN JA MIKÄLI HYVÄKSYTTE SEN, HYVÄKSYTTY SUMMA LASKUTETAAN ERIKSEEN. SEN JÄLKEEN TEILLE TEHDÄÄN KOODI, JONKA KAUTTA JOKAINEN TYÖNTEKIJÄ PÄÄSEE KIRJAUTUMAAN HENKILÖKOHTAISESTI KURSSILLE.

MITÄ JOS OSTAN KURSSIN ITSELLENI JA KÄYTÄN SITÄ TYÖSSÄNI PÄIVÄKODISSA?

SILLOIN RIKOTAAN TEKIJÄNOIKEUKSIA.

TÄTÄ EI TIETENKÄÄN PYSTYTÄ MITENKÄÄN VALVOMAAN, ELI ON  TÄYSIN OMATUNNON ASIA.

KANNUSTAISIN KUITENKIN ENSISIJAISESTI PYYTÄMÄÄN TYÖNANTAJALTA, JOSKO VOISI TUKEA AMMATILLISESSA KEHITTYMISESSÄ JA  KUSTANTAA LISÄKOULUTTAUTUMISESI 🙂

Voihan hormonit ja imetyksen loppuminen

31.10.2022 Päivi
0 Comment
Äitiys, Elämä, Imetys

Imetyksen loppumisesta on noin kolme viikkoa ja pääni alkaa kirkastua! Kuin monen vuoden talviuni olisi ohi. Imetyksen vaikutukset imettävään ovat tosi yksilölliset, mutta tiedetään, että yleisesti ottaen estrogeenitasot pysyvät normaalia matalempina imettämisen päättymiseen asti. Toisille naisille saattaa tulla vaihdevuosioireita. Olen yksi heistä.

Huomasin itsessäni selittämättömiä mielialan vaihteluita ja ärtymystä, limakalvot ovat olleet tosi kuivat ja seksuaalisuuteni on tuntunut olevan talviunilla. Koen olleeni tosi iloinen ja kokeneeni onnentunnetta, mutta sellainen pirskahtelevuus, jonka koen itsessäni olevan, sitä en ole tavoittanut.

Muistan keskimmäisen kohdalla jälkitarkastuksen tehneen lääkärin sanoneen, että limakalvojen kuivuuteen voisi kokeilla estrogeenipitoista voidetta. Muuten en muista, että missään kukaan olisi koskaan puhunut synnytyksen ja imetyksen aikaisista estrogeenivajeista ja mitä niille voisi tehdä tai pitäisikö niitä tutkia. Voisiko sittenkin sen kortsun tilalla äitiyspakkauksessa olla vaikka joku takkatuleen heitettävä flaieri, josta voisi saada takaraivoon siemenen, että estrogeenivaje ei kosketa vain vaihdevuosia ja saattaa haitata omaa hyvinvointia merkittävästi.

Imetys on ollut minulle todella tärkeää ja olen nauttinut siitä ensimmäisen vuoden. Sen jälkeen on alkanut ainaa tuntua, että haluan saada oman kehoni enemmän omaan hallintaani. Esikoisen ja keskimmäisen kohdalla imetys loppui vuoden iässä tosi luonnollisesti, kun taas kuopus ei olisi millään halunnut luopua tissistä ja itki tissin perään monta viikkoa.

Loppukesästä yritin jo vähän tahdistaa imetystä, mutta kesäisissä avonaisissa vaatteissa se ei ollutkaan niin yksinkertaista. Päätin odottaa poolokelejä. Ensimmäisen viikon puoliso hoiti yöt. Itkuisuuteen ei oikein auttanut mikään, mutta syliä, myötätuntoa olemme yrittäneet senkin edestä antaa. Samaan aikaan on vaivannut eroahdistus, mikä ei sekään varmasti helpottanut tätä prosessia. Kuopukselle ei ole kelvannut tutti missään vaiheessa, joten ei ollut edes mitään muuta turvaa tarjota suuhun imettäväksi.

Mutta nyt alkaa tasaantua ja kuopus viihtyy sylissäni ja lohdutettavana muutakin kuin tissi suussa. Vielä nyt sairaana ollessaan ja unilta herätessä hänen kätensä hamuaa toisinaan paidan alle. Nyt kuitenkin jo riittää, kun sanoo, että mennään syömään ja äiti pitää hyvänä.

Kuopus rakasti tissiä yli kaiken eikä minulla ollut periaatteessa mitään kiirettä lopettaa imetystä, mutta hormonaalisten oireiden vuoksi halusin lopettaa imetyksen. Mitään katastrofia imetyksen loppumisessa ei ole tietenkään päässyt käymään. Lähinnä olisin änskällänikin muuten voinut jatkaa, kun edelleen kolmannen lapsen kohdalla tulee tarpeettomia kysymyksiä ja ihmettelyitä imetykseen, imetyskertoihin ja niiden pituuten liittyen.

Muutenkin tämän kolmannen lapsen jälkeen hormonaaliset muutokset ovat olleet paljon isompia kuin aiemmin. Kuukautiseni alkoivat 9 kuukautta kuopuksen synnytyksen jälkeen. Se on pisin aika kaikista kolmesta kokemuksesta. Kahden ensimmäisen synnytyksen jälkeen kuukautiset alkoivat 7 kuukauden kohdalla ja olivat sen jälkeen yhtä säntilliset kuin minulla oli ennen lapsia ollutkin. Nyt kuukautiseni jatkuivat todella epäsäännöllisinä ja vuoto loppui välissä taas kokonaan. Oli kuumottavaa ja naistentaudeilla työskentelevää ystäväänikin piinasin, että onko tämä ihan normaalia. On se kuulemma.

En tiedä olenko ollut jotenkin aiemmin totaalisen unessa oman kehon viestieni suhteen, mutta minulle on tullut PMS-oireita, joita en näin voimakkaasti ainakaan muista kokeneeni. Minulle tulee muutama päivä ennen kuukautisia tosi voimakas ahdistus, jolle ei ole selitystä. Terveyskirjasto tosin tiesi kertoa, että PMS-oireet ovat pahimmillaan yleensä 30-40-vuotiaana, eli voi myös olla, että ne ovat oikeasti alkaneet minulla vasta nyt myöhemmin.

Samalla sentään onneksi huomaan myös hormonitoimintani normalisoituvan jollain tavalla ainakin. Tunnen ovulaation ja seksuaalisuuteni on ihan eri levelillä kuin mitä se on ollut. Ja se tuntuu ihanalta. Elämässä on ollut paljon iloa tässä välissäkin, mutta oman kehon sisällä on tuntunut jokseenkin tasapaksulta. Ihanaa, kun tuntuu, että keho alkaa herätä. Ihan varmasti myös rankka kokonaiskuormitus vauvavuotena on vaikuttanut kokonaisuuteen, mutta nyt näin jälkikäteen varmasti hormoneilla on ollut paljon myös osuutta asiaan.

Omia estrogeenitasoja voi käydä tutkituttamassa omakustanteisesti esim. Synlab ja Lounalab. Itse en ole käynyt, mutta olisi kyllä ollut kiinnostavaa tietää, millä tasolla ne oli imetyksen aikana ja miltä ne esim. näyttäisivät nyt. Myös gynekolgin puoleen kannattaa kääntyä, jos yhtään oireet haittaa elämää. Väsyn alla ei ihan aina osaa nähdä kirkkaasti ja hormoneilla on todella iso vaikutus elämänlaatuun.

Pidetään huolta itsestä <3

Kuvat: Sonja Siikanen ja ne on otettu heti pian syntymän jälkeen. Voi vauva <3

Yhteistyö kodin ja varhaiskasvatuksen välillä voi olla muutakin kuin vappunaamiaisia ja metsäretkieväitä

4.5.2022 Päivi
0 Comment
Yhteiskunta

Päiväkodissa olleet vappunaamiaiset ja siitä koituva stressi itselleni herätti paljon keskustelua sosiaalisessa mediassa sekä vanhemmissa että varhaiskasvattajissa. Kerroin, että meillä lapset ei varsinaisesti nauti tai hakeudu roolivaatteiden ääreen eikä pukeutuminen vappuna ja halloweenina ole ollut mielekästä. Tuntuu silti siltä, että jotain pitäisi olla, vaikka totta kai tiedän, ettei kukaan pakota tai soimaa asiasta. Tulee silti jotenkin olo, että aiheutan lapsilleni FOMOa (fearing of missing out).

Varhaiskasvatus on tuskainen ja kamppailee jatkuvasti varhaiskasvatussuunnitelman ja vanhempien välissä. Miten lisätä osallisuutta ja yhteistyötä kodin kanssa ja vastata kaikkien toiveisiin? Monissa yhteistyötä ja osallisuutta hyödynnetään niin, että kotoa tuodaan erilaisia asioita, kuten metsäretkieväät tai naamiaisehostus. Pedagoginen kliimaksi olisi se, että lapsi yhdessä vanhemman kanssa miettii, mitä huomenna otetaan evääksi, käy yhdessä katsomassa kaupassa mistä sitä löytyy, mitä maksaa ja tarvitseeko banaani muovipussia ympärilleen. Pilkkoo ja pakkaa eväät reppuun ja lapsi saa huolehtia, että repusta löytyy myös vesipullo ja pepun alunen.

Olishan tämä hienoa, mutta uskallan väittää, että suurella osalla perheistä lapsella ei ole osaa eikä arpaa näihin valmisteluihin. Joko vanhempi katsoo edellisenä iltana kello 23.25 silmät ristissä ensi viikon päiväkotitarpeet ja kaivaa kaappeja, mikä sopisi evääksi. Tai sitten vanhempi askartelee edellisen illan naamiaisvaatteita hiki valuen pitkin peppuvakoa ja lasten katsoessa Pipsa possua.

Kaikki nämä variaatiot on ok JOS perhe näistä asioista nauttii. Ongelma tai oikeastaan rikkaus on siinä, että perheet, elämäntilanteet ja resurssit on kaikilla kovin erilaiset. En usko, että päiväkodin lempeäksi sysäykseksi tarkoitut vaateet puree perheisiin, joihin toivotaan lisää vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Aikaan saadaan lähinnä paineita niihin vanhempiin, jotka jo valmiiksi yrittää ylitunnollisesti ruksia vanhemmuuden check listiä.

Sen lisäksi, että monessa päiväkodissa joka viikko tapahtuu asioita, jotka vaatii perheen ponnistelua kotona, tulee tehtäviä myös kotona tehtäväksi. Sain viestin, jossa vanhempi kertoi 3-vuotiaalle lapselleen alkaneen tulla kotitehtäviä päiväkodista. Esimerkiksi ”askartele näistä muumikuvista paperinuket liimaamalla hahmojen taakse grillitikuista tikut” tai ”käy uimassa, leikkipuistossa, metsäretkellä, tee värityskuvia” ja niin edelleen. Eikä tämä ole lajinsa ainoa kokemus.

Ajatus näiden takana on ihana; inspiroida ja sysätä toiminnan äärelle. Mutta milloin varhaiskasvatus on alkanut ohjaamaan näin paljon perheiden vapaa-aikaa`? Tiedän saavani viestejä, että se ei ole tarkoitus ja eihän näitä ole kenenkään pakko tehdä näitä. Tämä ei kuitenkaan välity vanhemmille ja siksi viestintään tulisi panostaa. Korostaa vanhemmille, että tärkeintä on tehdä vapaa-ajallaan sellaisia asiota, jotka tuo perheelle hyvää oloa, palauttaa ja rentouttaa. Päiväkotipäivä on työpäivä siinä missä aikuisellekin ja kaikki palautuvat eri tavoin. Toiset palautuvat lähtemällä salsatunnille, toiset lukemalla kirjaa tai puutarhatöissä. Breaking news: Lapsilla on sama! Vapaa-aika on nykyään se, josta monella perheellä on eniten pulaa. Sen pitäisi olla pyhää ja vain perheensä itsensä kajottavissa.

Meidän vanhempien vastuu on lopettaa kilpajuoku siitä, kenellä on viimeisen dropin vaatteet päällä, hienoimmat eväsrasiat ja tehdä sellaiset asiat vähemmän merkityksellisiksi. Toivoisin, että me voitaisiin löytää merkityksellisyyttä muualta ja antaa myös lapselle tälle. Varhaiskasvatuksella on etulyöntiasema kasvattaa myös vanhempia siihen, että vähempikin riittää. Monesti jopa vähemmän on enemmän.

Sen lisäksi, että kotona tehtävät esivalmistelut päiväkotiin kuormittaa, ne lisää eriarvoisuutta lasten parissa. Vaatteilla on monille tärkeä rooli itsensä ilmaisussa jo lapsena, mutta onko se oleellista esimerkiksi päiväkoti- ja koulupäivän aikana? Koulupuvun käyttöön ei mennä nyt, mutta koska sain myös liputtavan kommenit Lontoossa asuvalta seuraajalta, otan senkin tähän esiin.

Koulupuvut vähentää vertailua ja luokkaerojen näkymistä lapsissa ulkoisesti, vaikka kaikkea kengistä hiuspompuloihin voidaan senkin jälkeen vertailla. Antaisiko se silti meille tilaa enemmän ilmaista itseämme ihmisinä? Hoitajana ollessa työvaatteina oli aina sama univormu. Nautin kauniisti pukeutumisesta ja laittautumisesta, mutta itse olen aina nauttinut työvaatteiden pukemisesta. Ihanan selkeää ja turvallista. Se myös vahvisti työidentiteettiäni ja jälkeen päin ajatellen ehkä myös yhteisöönkuuluvuuden tunnetta. Oli vapauttavaa ettei tarvinnut kriiseillä joka aamu mitä pukee, vaan tiesin työpuvun palvelevan tarpeitani vuoroni aikana.

Erilaiset tapahtumat ja ohjelmat kuormittaa myös henkilöstöäkin ihan varmasti. Suunnitellun toiminnan toteuttaminen vaatii aikaa ja naamiaishäntien ja -korvien tallella ja oikealla lapsella pitäminen on varmasti oma työmaansa. Spesiaalipäivät ovat jännittyneitä ja lisäävät aistikuormaa ympäristöön. On tärkeää pohtia miten helposti kuormittuville lapsille saadaan mahdollisiman turvallinen olo.

”Kyllä lapsillekin pitää saada olla kivaa ja spesiaalia arjesta”.

Vappuna monessa päiväkodissa lakkailtiin kyntiä, tehtiin kampauksia, kasvomaalauksia ja tanssittiin vappubiisien tahtiin. Omia naamiaisasuja ei tuotu, vaan eteisessä odotti rooliasurekki, josta sai valita mieleiset jos tahtoi. Toisaalla taas oli ohjeena, että sai tuoda oman asun, mutta piti hyödyntää olemassa olevia materiaaleja tai lainata. Tämäkin on ehdottomasti parempi, jossa lapsia voidaan ohjata ajattelussa kestävämpään suuntaan. Päästään taas siihen, että toisille se kaupan valmisasu olisi helpoin tapa, toisilla siihen ei ole taloudellista mahdollisuutta. Yksi vanhempi sai ekaluokkalaiselle lapselleen kotiin viestin, että paras asu palkitaan ja kekseliäisyyteen kiinnitetään huomiota. Ajatus on ehkä ollut antaa luovuudelle ja hassuttelulle tilaa, mutta tämä vertailu ja kilpailuasetelma on se, jota toivoisin vähennettävän.

Monen päässä takoo ”niin i, eli missään tilanteessa ei voi olla kaikkien mieliksi.” Ei voikaan, mutta lähimmmäksi päästään, kun kotoa tuotava materia jätetään kokonaan kotiin. Naamiaisleikkejä omilla lempiasuilla voi ehdottomasti leikkiä kotona ken haluaa.

Uskon, että tämä jäätävä ralli monen lapsen talouksissa helpottaa sekä varhaiskasvatuksen että perheiden stressiä ja työtaakkaa. Etuoikeutettujen ja valta-asemassa olevien oikeus ja velvollisuus on pitää kiinni yhdenvertaisuudesta. Varhaiskasvatuksella on valtaa vaikuttaa myös vanhempiin. Viestittää sitä, miten tärkeää on luoda lapsille yhdenvertainen ympäristö, keskustella kuluttamisen tarpeellisuudesta ja siitä, miten erilaiset mahdollisuudet perheissä on ylipäänsä kuluttaa.

Vanhemmat, jotka vaativat lisää toimintaa ja välineurheilua tekevät sitä todennäköisesti jo vapaa-ajalla. Päiväkoti-ikäisellä lapsella voi olla jo useampana arkipäivänä harrastuksia viikossa. Ammattilaisilla on avaimet kädessä rauhoittaa myös tällaisten lapsien elämää päiväkotipäivän ajan. Viestiä vanhemmille, että oikeastaan lapsen kasvua ja kehitystä tukee se, ettei koko ajan tarvitse suorittaa ja olla siirtymässä seuraavaan toimintaan.

Uskon, että kun me voidaan päästää irti tästä jatkuvasta ohjelmien ja materian perässä pysymisestä, meille vapautuu kaikille tilaa hengittää ja tehdä sponttaanisti kivoja juttuja arkeen. Voisiko vaikka aurinkoisena päivänä syödäkin lounaan ulkona? Tai monien tuntien aikana rakennetun aistiradan sijaan lähteä metsään aistimaan miltä tuntuu kaarna, märkä sammal tai muta? Tai tehdä retken päiväkodin keittiöön ja nähdä mistä se ruoka lautasille oikein tulee?

Etenkin näin kunta-alan lakon ja varhaiskasvattajien ahdingossa haluan osoittaa kaiken tukeni teille. Kaiken keskiössä haluan, että tämä kaikki johtaa yhteiseen hyvään. Siihen, että teilläkin on aikaa hengittää ja olla luovia ja innostuneita työpäivän aikana. Ja vielä sen jälkeenkin.

Parhaat voiteet lasten ihonhoitoon talvella

8.2.2022 Päivi
0 Comment
Niksinurkka, Terveys

Ihonhoito on erityisesti talvella monilla haastavaa. Ja myös tyyristä, kun kokeilee kaikkia mahdollisia tuotteita, jotka voisivat toimia ja helpottaa ärtynyttä ihoa. Erityistä päänvaivaa on aiheuttanut löytää lapsille sopivia tuotteita kasvoille ja huulille. Herkkä iho ei ole suojassa vaatteiden alla pakkaselta. Lisäksi iho altistuu ulkovaatteiden hankaukselle. Toiset lapset myös imeskelee vaatteita sekä kuolaa, joka vaikuttaa kasvojen ihon ärsyyntymiseen.

Perhepiirissäni on atopiaan taipuvaa ihotyyppiä. Kesäisin ei ole juuri ongelmia ihonhoidossa, mutta talvet on olleet tosi haasteellisia. Nyt uutta lisähaastetta aiheuttaa esikoisella verensokerimittarin sensorien liimat, jotka ovat jatkuvasti iholla.

Kysyin Instagramin puolella ihmisten ihonhoitosuosikkeja nimenomaan talveen ja lupasin jakaa ne tänne blogipostauksen muodotta, jotta toivottavasti kaikille löytyisi apua ihonhoitoon.

Meille on vakiintuneet omat luottotuotteet, jotka voi vetää aina loppusyksystä naftaliinista ja tietää niiden toimivan. En ole tarkistanut sopivatko kaikki tässä postauksessa esiintyvät tuotteet vauvaikäisille ja pienille lapsille, mutta ainakin kaksi ensimmäistä ovat turvallisia käyttää myös vauvojen. Siispä varmistathan ennen käyttöä tuotteen sopivuuden lapsellesi, etenkin jos sitä todennäköisesti päätyy myös suuhun.

5 x paras ihonhoitotuote talvella

Locobase repair voide sai eniten ääniä ja äänen se saa täältäkin. Olin ehtinyt unohtaa jo tämän! Tämän rasvapitoisuus on 63%, mutta levittyy hyvin iholle ja on todella riittoisa. Tätä käytettiin paljon myös vuodeosastolla työskennellessäni.

Dermosil extra voide sai toiseksi eniten ääniä. Tämä on meilläkin aina talvella käytössä. Siinä rasvapitoisuus on 40%. Voiteessa on jännä hopeanhohtoinen väri. Se johtuu Cetyl Alcohol ja Stearyl Alcohol ainesosista, jotka valmistusvaiheessa ”valuvat” voide-emulsion läpi ja tulevat hopeanvärisiksi. Voide ei sisällä väriaineita, jolla hopeanhohde olisi peitetty. Ihoa voide ei jätä kuitenkaan kiiltäväksi.

ACO sai paljon ääniä, mutta mitään tiettyä tuotetta heiltä kukaan ei maininnut.

La-Roche posay sai myös paljon ääniä. Tästä itselläni ei ole kokemuksia.

Ceralan ei auta meille, mutta sai jonkin verran ääniä, eli toisille auttaa. Tämä siis taas hyvänä esimerkkinä siitä, mikä meille ei toimi, voi toimia teille. Voiteet on luetteloitu aakkosjärjestykseen ja lihavoidut saivat enemmän kuin yhden äänen.

Muita suosittuja ihonhoitomerkkejä

  • Abobase
  • Canoderm
  • Ceraderm
  • Cerave
  • Ceridalöljy
  • Decubal
  • Dermosil Panthenol
  • Frantsilan ruusuöljy
  • Kolme cosmetics baby balm kehäkukka + kaura
  • Luonkos vitality öljykakku
  • MOI frest baby
  • Miniderm
  • Nu skin Perennial ja Baobab
  • Propicare
  • Sheavoi
  • Weleda skin food

Ihonhoidosta pitää puhua ihan omana kokonaisuutenaan, mutta nyt täytyy kiirehtiä vauva unille ja isommat lapset hakemaan päiväkodista. Heippa!

P.S. Alekoodilla PÄIVI5 saatte 5 euron alennuksen yli 30 euron ostoksista Dermosilin verkkokaupasta 20.2.2022 asti. (Tämä blogipostaus ei ole kaupallinen yhteistyö).

1 2 3 … 10