Synnytys

Kaksi erilaista synnytyskokemusta

Nyt on takana kaksi erilaista synnytyskokemusta. Molemmista synnytyksistä on jäänyt hyvä ja levollinen mieli. Lapsivuodeajassa sen sijaan on (paljonkin) asioita, jotka toivoisin tulevaisuudessa olevan toisilla vanhemmilla toisin. Esikoisen synnytyskertomus ja kuopuksen synnytyskertomus kannattaa lukaista ensin, niin pääsee paremmin desinfektion, eritteiden ja tuskanhien käryyn.

Synnytys

Molemmat synnytykset menivät teknisesti omalla painollaan lukuunottamatta kalvojen puhkaisua herra kakkosen kanssa. Sillä pyrittiin nopeuttamaan kohdunsuun avautumista. Ja kyllähän se lähtikin aukeamaan nopeampaa tahtia. Samalla supistusten voimakkuus nousi eksponentiaalisesti. Koen supistusten kivuliaisuuden kovemmaksi kuopuksen synnytyksessä, vaikka sainkin enemmän lääkkeitä.

Ensimmäisessä synnytyksessä minua ja vauvaa ei ehditty seurailemaan mitenkään. Toisessa taas tuntui, että minua ja vauvaa syynätään koko ajan. Ikävimpänä ja kipeimpänä lähes koko synnytyksestä koin kätilön ja lääkärin kohdunsuun ronkkimiset. Naiset ovat alkaneet puhua paljon synnytysväkivallasta. Paljon on väärä sana, mutta ennen synntysväkivallasta ei ole puhuttu ollenkaan. En koe, että minua kohtaan oltiin väkivaltaisia, mutta kyllä monesti ehdin miettiä onko kädellä ronkkiminen niin usein ihan välttämätöntä tai edes tarpeellista. Varsinkaan kun ei ollut mitään hätää tai edes hädän uhkaa.

Kivunlievitys

Ensimmäisessä synnytyksessä olin synnytyspäivänä ottanut yhden gramman Panadolia ja siinä se. Ei puhettakaan, että olisi muuta ehtinyt synnytyssalissa miettimään. Hyvä että sinne asti ehdittiin. Kotona lievitin kipuja lämpimässä suihkussa. Olin suihkun alla oikeastaan koko päivän ja vielä puoli tuntia ennen kuin synnytin. Vesi on aina ollut itselleni hyvä tapa rentoutua ja se saa päänsärynkin tuntumaan siedettävämmältä. Lämpimällä vedellä on selkeästi itselleni kipua lievittävä vaikutus.

Toisessa synnytyksessä en niin ikään ottanut suun kautta mitään kivunlievitystä. Synnytyssairaalaan päästyäni vinguin suihkuun hetimmiten aikaisempaan kokemukseeni uskoen. Ja se toimikin hyvin. Olisin toivonut pääseväni altaaseen, mutta molemmat Turussa olevat altaat olivat varattuja. Lisäksi supistusten voimistuessa ja antibiootin tippuessa en voinut mennä suihkuun. Sen aikana mieheni lätki selkääni TENS-sähköä, jolla oli hyvä vaste, kun impulssit olivat tarpeeksi voimakkaat. Niidenkin tehoa kuitenkin jouduttiin laskemaan, koska se häiritsi vauvan sydänkäyrää. Saakelin käyrä, kirosin sen moneen kertaan. Lisäksi sain lämpöpussia alaselälle, josta oli myös apua kipuun. Sain myös PCB-puudutteen eli kohdunkaulan puudutteen supistusten. Se vei alapäästä supistuksissa kivulta pahimman terän, mutta mitään taivaiden aukenemista en tuntenut. Kermana kakun päällä kokeilin yhden supistusvälin ilokaasua, jonka jälkeen totesin ettei oo mun juttu orastavan etovuuden vuoksi.

Synnytyksen kesto

Esikoista synnyttäessä ehdin olla sairaalassa noin 20 minuuttia. Ensimmäisistä kipeistä supistuksista syntymiseen kesti noi 7 tuntia. Herra kakkonen näki 10 tuntia sairaalaan saapumiseni jälkeen päivänvalon. Kipeät supistukset olivat alkaneet noin tunti ennen sairaalaan saapumista.

Synnytyksen jälkeen

Esikoisen sain jalkojeni päälle hetkeksi ennen kuin häntä lähdettiin kiikuttamaan teho-osastolle. Se hetki oli raastavin ja vei pois tunteen koko lapsesta. Pitkään tuntui oma lapsi kovin etäiseltä. Kotiin palasimmekin vain miehen kanssa ja elämä ensimmäiset pari viikkoa Helsingissä vauvan leikkauksen vuoksi tuntui kuin olisimme olleet vain työkeikalla ja vierailijoina oman lapsemme luona.

Korjaava kokemus tuli herra kakkosen kanssa ehdottomasti tässä. Sain lapsen heti iholleni ja rinnalleni, jolle hän lähti hakeutumaankin hetimmiten. Muhinoin ja pesin vastasyntyneen poikani kanssa ihokontaktissa monta päivää (ennen kuin hänet piti asetella sinivalon alle). Se oli ihanaa. Tuoksutella ja nukahtaa siihen sylityksin.

Sairaalassaoloaika

Synnytysvuodeosastolla olin yksin yön yli esikoisen ollessa teho-osastolla. Minut laitettiin kahden hengen huoneeseen toisen synnyttäneen äidin kanssa eikä mieheni päässyt edes saattamaan/ juttelmaan kanssani lapsivuodeosastolle. Herra kakkosen kanssa saimme ihanasti perhehuoneen, josta tosin nautiskelimme vain yhden vuorokauden. Ajatus oli, että olisimme päässeet kotiin nopsastikin, mutta kun bilirubiinit lähtivät nousuun jouduimme jäämään sairaalaan yhteensä kolmeksi yöksi.

Vaikka itsekin olen sairaanhoitaja niin ”potilaana” ollessa sitä ei silti ole yhtään omalla maaperällään sairaalassa. Esikoisen kohdalla sairaalassaoloa rytmitti vierailuajat ja jotta sain edes lapsen syliini tarvitsin aina hoitajaa, joka auttoi kaikki piuhat ja letkut mukaani. Kakkosen kanssa olin yhdessä sairaalassa sisällä ja koin vaikeaksi toimia luontevasti. Mietin miten pääsen suihkuun tai hakemaan ruokaa, kun vauva ei ollut tyytyväinen kuin sylissä. Olisi ehkä pitänyt itsekäämmin käydä lykkäämässä vauva jonkun hoitajan syliin, mutta ei sitä oikein osannut kun ilmapiiri tuntuu olevan sellainen ”Kaikki opettelee itse hoitamaan ja pärjäämään vauvansa kanssa”-tyyppinen nykyisin. On toki hyvä viedä lapsivuodeaikaa perhekeskeisemmäksi, mutta olisi joku voinut kysyä haluaisinko syödä rauhassa tai käydä suihkussa niin että hän pitää vauvaa.

Jatkuva verikokeen otto vauvalta sai oman tatin otsassa välillä kasvamaan. Näytteenotto sattui osumaan yleensä aina sellaiseen hetkeen, kun vauva (ja samalla minä olisin voinut) nukkua. Tällaisissa ei henkeä välittömästi uhkaavissa kontrolleissa voisi vähän palvelumuotoilla niin, että vauvalta voitaisiin ottaa näyte sitten kun hän on hereillä. Samalla kun vauva ruokailisi voitaisiin ottaa näyte ja olisi vauvallekin kivuttomampi, kun saa olla turvallisessa sylissä ja ruuan äärellä. Näin ollen ylimääräistä glukoosia ei välttämättä tarvitsisi antaa, mikä siis annetaan nestemäisenä ruiskulla suuhun vauvoille kivunlievitykseen.

Tällaisten asioiden vuoksi halusin äkkiä kotiin. Siellä uskaltaisin vaikka huudattaa hetken vauvaa käydäkseni pissalla, mutta sairaalassa en kokenut sitä huonekaveria kohtaan kovin mukavana eleenä. Esikoisen kanssa taas peittelin oman pienen kaksi ja puoli kiloisen kääröni illalla ennen vierailuajan päättymistä ja luovutin vastuun hoitajille. Sairaalaan ei ollut mahdollista jäädä vauvan kanssa. Joustavuutta ja resursseja tämä sairaalajärjestelmämme kaipaisi. Vaikka ensiluokkaista ja maailman parhaimpiin kuuluvaa onkin.

Oma vointini synnytyksen jälkeen

Molempien synnytyksien jälkeen olin melko nopeasti aika freesh. Kävin suihkussa hetimmiten ja ihmettelin mahaa, jossa muutama hetki sitten vielä köllötteli vauva ja näytti nyt yhtä isolta, lässähtäneeltä vain. Jälkisupistukset olivat toisen synnytyksen jäljiltä paljon voimakkaammat. Imetyksen kerrotaan voimistavan jälkisupistuksia, joka tietysti on hyvä kohdun palautumiseksi. Esikoisen kohdalla jälkisupistuksia en juuri muista, mutta enpä häntä päässyt imettämäänkään ensimmäiseen viikkoon. Kakkosen synnytyksen jälkeen jouduin asettelemaan tyynyjä joka puolelle, käytin ahkeraan lämpötyynyjä alaselällä ja -vatsalla ja kipulääkettäkin tarvitsin. Esikoisen kohdalla en tarvinnut kuin tuplapeittoa päälle.

Seuranta kotiutumisen jälkeen

Esikoinen matkusti tosiaan Helsinkiin leikkaukseen ja sairaaloissa vietimme aikaa yhteensä pari viikkoa. Seuranta ja tutkimukset jatkuivat kotiutumisen jälkeenkin tiuhaan tahtiin. Ravaaminen siellä ja täällä rytmitti ensi kuukausia. Kakkosen kanssa kävimme kotiutumisen jälkeen vielä päivittäin verikokeissa synnytyssairaalassa. Tuntui murskaavalta kuulla, että joudumme palaamaan vielä osastolle yhdeksi yöksi kotiutumisen jälkeen sinivalon alle. Itkin asiaa. Paljon. Kysehän oli naurettavan pienestä ja helposti hoidettavasti murheesta, kun vertaa jo pelkästään kokemuksia esikoisen kanssa. Olin kuitenkin onnistunut luomaan itselleni hattarapään, jossa pääsen alkamaan kotielämän heti eikä hetken päästä tällä kertaa. Samalla ehkä tulvahti muistoja esikoisen ajoilta ja sekaisin olevat hormonini saivat asialle kohtuuttomat mittasuhteet. Murehdin tietysti myös esikoista, joka oli joutunut olemaan paljon minusta erossa. Ja todellisuudessa se kolme päivää on toisille kolme kuukautta. Ihmismieli on herkkä. Ja outo.

Kolme vuotta sitten, ensimmäinen jouluni äitinä

Oma palautuminen

Molempien kohdalla voin sanoa kokeneeni vointini lähes normaaliksi viikko synnytyksen jälkeen. Tämän kuopuksen kohdalla tuntuu, että palautuminen on ollut jopa nopeampaa. Nyt herra kakkonen on kolme kuukautta. Keskivartalo ja lantionpohja toki elää omaa elämää verrattuna treenattuihin aikoihin, mutta koen kroppani todella hyväksi. Olen aloittanut treenaamisen salilla pikku hiljaa itselleni sopivasti ja koko perheen juoksulenkki vaunujen kanssakin on tehty.

Molempien kohdalla kehoni on huutanut liikumaan samoihin aikoihin hiukan ennen kahden kuukauden ikää. Joogaa, reippaita kävelylenkkejä ja kuntosalia, jota pääsee tekemään nyt parhaimmillaan kerran viikossa. Omaa kehoa kuunnellen ilman repiviä liikkeitä. Eli vielä olen rinnalle- ja maastavedot, leuat ja vatsarutistukset sun muut jättänyt muille ja keskittynyt vahvistamaan ja herättelemään kehoa. Painotkin ovat hyvin maltilliset verrattuna vuoden takaiseen.

Esikoisen kohdalla minulla oli muutaman sentin vatsalihasten erkauma. Nyt erkaumaa ei oikeastaan edes ole. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen erkauma kuroutui ajallaan enkä muista joutuneeni sen eteen töitä oikeastaan tekemään. Aloin kyllä treenata ja liikkua jarrutellen, koska sietorajan ylittäminen ja itsensä piiskaaminen on itselleni enemmän ominaista kuin himmailu.

Oliko synnytyskokemus korjaava

No oli se. Ehdin tajuamaan, että synnytys on alkanut. Kaikkein tärkeintä kuitenkin minulle oli, kun sain poikani rintakehäni päälle eikä häntä tarvinnutkaan viedä minulta pois. Siinä hetkessä oli täydellisen hyvä olla.

Synnytyskertomus

Pohtiessani voisiko meille tulla joskus lisää lapsia kerroin toivovani toista lasta myös korjaavan kokemuksen vuoksi. Ajatushan on absurdi, koska koskaan ei voi tietää miten tuleva raskaus, synnytys ja lapsivuodeaika tulisi menemään. Ilokseni voin kuitenkin todeta saaneeni korjaavan kokemuksen.

Toisen lapsen kohdalla osaavat varmasti monet vanhemmat ottaa kaikkinensa rennommin. Kuitenkin ensimmäisen raskauden aikana läpikäymäni romahdus down-diagnoosin saatuani kasvatti minua sen verran, että ihan pienet ei varmaan olisi saanut itseäni skitsoilemaan. Esikoisen synnytyskertomus löytyy täältä.

Miten kuopuksen kanssa sitten synnytys meni?

Itse en pystynyt enää operaatio vaatteiden pukemiseen osallistumaan
Enpä olisi uskonut olevani 11 tuntia myöhemmin vauva sylissäni.

Kaksi päivää ennen synnytystä eli baby shower-päivänä vatsani yhtäkkiä tipahti. Tämä siis tarkoittaa sitä, kun vauva laskeutuu kohti synnytyskanavaa. Tunsin selvän tyhjän osan ylävatsallani, joka oli vasta hetki sitten ollut ihan pinkeä ja ahdistunut oloani. Se oli jännä huomata, se kävi niin nopeasti ja ero oli huomattava. Muutoin vointi oli suht ok, mutta ei todellakaan mikään mairitteleva.

Synnytystä edeltävänä aamuna heräämisen jälkeen noustuani tunsin reisiä pitkin valuvan jotakin kirkasta. Sitä ei kuitenkaan tullut mitenkään holahtaen, vaan enemmänkin tipoittain, joten epäilin voisiko se olla lapsivettä. Vai ennemminkin valkovuotoa. Eihän minulla ollut kokemusta miltä ”lapsivesinen meneminen” näyttää tai tuntuu. Synnytyssalissa sen sijaan sain tuntea. Tuntui kuin litran ämpäri loiskahtaisi jalkojen välistä nurin.

Vuoto loppui aamun jälkeen, palasi illalla ja jälleen seuraavana aamuna. Seuraavana aamuna vuoto oli muuttunut väriltään haalean vaaleanpunaiseksi. Oli myös jokseenkin metka olo ja The supistuksien tunsin hiipivän. Soitin synnytyssairaalaan tulenko näytille. Kehoittivat tulemaan, mutta ei nyt vielä klo 6 aikaan kannata tulla. Veimme lapsen päiväkotiin kahdeksaksi ja mies heitti minut synnytyssairaalaan ja jatkoi itse töihin. Ajomatkalla kotoa sairaalaan on kahdeksan kilometriä ja sillä välillä vahvistui tunne, että tänään synnytän. Supistukset alkoivat melko nopeasti lisääntymään. Kotona ne olivat olleen kohtalaisen epäsäännölliset, mutta nyt ne alkoivat tulla tasaisemmin. En olisi enää halunnut miehen lähtevän töihin, mutta toisaalta enhän voinut tietää mitä tuleman pitää ja koska ollaan in action.

8:30 Ilmoittauduin kaikessa rauhassa ja jäin kätilöä odottamaan. Minut otettiin käyrille (joka siis tarkoittaa vatsalle asetettavaa vyötä, joka tulkitsee vauvan sydänääniä). Tunsin edelleen housuihini holahtelevan tasaiseen tahtiin pieniä määriä jotakin. Lapsivettä se oli, se saatiin tikkutestillä testattua. Tikkutesti tulkitsee lapsivedessä olevia protetiineja. Sikiökalvoissa oli todennäköisesti pieni reikä jossakin kohdun yläosassa, koska vettä ei kuitenkaan tullut suuria määriä kerralla. Samalla otettiin GBS-testi, joka oli itselläni positiivinen. Minulla oli siis B-ryhmän streptokokki normaalifloorassa ja sen vuoksi sain synnytyssalissa antibiootteja suoneen ennaltaehkäisemään bakteerin siirtymistä vauvaan synnytyksen yhteydessä.

10:00 Tuloksien vahvistuttua (niissä ei kauaa mene) pääsin lääkärin tarkastukseen, jossa lääkäri totesikin kohdunsuun olevan auki jo n. 4 cm, ei muuta kuin kohti synnytyssalia. Jos synnytys ei olisi lähtenyt jo etenemään, olisin joka tapauksessa jäänyt sairaalaan käynnistykselle, koska lapsivettä oli siinä vaiheessa tihkunut jo yli vuorokauden. Olin huojentunut, että synnytys oli kuitenkin sponttaanisti käynnissä, se oli toiveenikin. Lisäksi lääkäri ultrasi ja sain kuulla vauvan olevan oikeassa tarjonnassa eli asenossa pää alas päin. Siitä oli matkan varrella varmuutta ja epävarmuutta sen verran etten huokaisin todella, kun kuulin tämän uutisen.

Tilanne eteni rauhallisesti ja tällä kertaa ei tullut missään kohtaa mitään draaman tunnetta. Ehdin päälläni mukaan kaikkeen. Kuullessani synnytyssaliin siirtymisestä aloinkin kaivamaan luuria, että nyt vois mies lähteä tulemaan tueksi ja turvaksi. Viikonloppuna hän vitsaili, että kunhan ei tiistaina, pahin päivä siltä viikolta töissä. Ja arvaattekos kiinnostiko se meidän pikkujäbää. Tuli muistuttamaan ettei elämää voi suunnitella määrättömästi.

11:00 Mies tuli paikalle hämmentävän nopeasti ja oppilaatkin olivat ymmärtäväisinä, että tunnit olivat ohi siltä päivältä (opettaa siis aikuisopiskelijoita). Supistelut alkoivat olemaan kivuliaampia, mutta jaksoin hyvin istua vielä paikallani tuolissa ilman suurempia ongelmia. Yhdessä pääsimme siirtymään synnytyssalin puolelle.

Hoitajan odottelua oli melko paljon, synnyttäjiä oli kuulemma paljon (kuinkas onnistunkin aina ajoittamaan synnytykset ruuhkapäiviin) ja kätilöt palloilivat huoneiden välillä. Vaihtelin vaatteita, mutta samalla supistukset olivat lisääntyneet ja voimistuneet koko ajan. Toivoin pääseväni hetimmiten suihkuun. Sain vauvan sydänkäyrämittarit langattomina, jotta voisin helpommin olla suihkussa. Yhteydessä oli kuitenkin ongelmaa, vaikka virityksiä hoitajat yrittivätkin tehdä. Jouduin suihkuttelun lomasta välillä pomppaamaan huoneeseen, jotta saatiin sitä hyvää käyrää aikaiseksi.

Ehdin saamaan antibioottia kaksi kertaa. Niiden aikana en voinut olla suihkussa, joten mieheni lätki selkääni TENS-sähköä ja lisäksi sain lämpimät geelipussit. Mieheni on koulutukseltaan naprapaatti, jonka vuoksi hän sai valtuuden käyttää TENS-laitetta ja pystyi osallistumaan kivunhoitooni.

15:30 maissa päädyimme kätilön kanssa, että puhkaistaan kalvot, jotta kohdunsuun avautuminen vauhdittuisi. Siinä kohtaa tunsin tosiaan sen lapsivesien hulahtamisen. Ja todentotta supistelut voimistuivat käsittämättömän paljon.

17:30 PCB-puudutteen eli kohdunkaulan puudutteen päädyin ottamaan kun kohdunsuu oli noin seitsemän senttiä auki, sen verran tuskaisat supistukset olivat. Puudute ei kuitenkaan vaikuta supistuksiin heikentävästi. Ne helpottivat varmasti kohdunsuun alueella pahinta terää kivusta, mutta ei se mitenkään chilliltä senkään jälkeen tuntunut. Pahimmassa supisteluvaiheessa kokeilin yhden supistusvälin hengitellä myös ilokaasua. Minulla oli orastava huono olo ja toisilla ilokaasusta tulee pahoinvointia, joten totesin pärjääväni ilmankin.

Liikkuminen alkoi tuntua ennen ponnistusvaihetta aivan mahdottomalta ja sängyssäkin asennon vaihtamiseen tarvitsin apua. Ponnistin lopulta kyljelläni. Mieheni piti polvestani kiinni, jota vasten sain hyvin ponnistettua. Asentoa tosin vaihdoin minkä kerkesin ja pystyin, kun tuntui ettei missään ole hyvä olla.

19:00 Ponnistuksen tarve on ihmeellinen asia. Tärkeintä siinä olisi myötäillä niitä. Olin ponnistuksien alkaessa kivuista melko uupunut ja tuntui etten saa kehostani yhtään voimaa ponnistaa itse lisää. Tuntui ettei hommasta tule mitään. Ponnisuksen tarve kuitenkin voimistui ihan käsittämättömiin ulottuvuuksiin ja siinä kohtaa ei todellakaan tarvinnut muuta kuin myötäillä ponnistuksia ja välillä yrittää puhallella taukoja, jotta repeämiltä vältytään.

Ponnistusvaiheessa tuntuu, että alapää ei voi selvitä vaurioitta, mutta kyllä itse pääsin hyvin pienillä vaurioilla, eikä ommeltavaa tullut. Kun minusta tuntui, että nyt pää on ulkona, niin kätilö kannusti ja totesi, että kananmunan verran päätä näkyy jo. Siis mitä. Siinä kohtaa meinasin lyödä hanskat tiskiin, mutta toisaalta myös sain itselleni kunnon kiukun päälle. Mies muistaa esikoisestankin sanoneen tismalleen samalla tavalla.

19:20 Sain paitani alle täydellisen pojan, joka lähti möngertämään kohti rintaani välittömästi.

Minulla oli kätilönä mahtava ja kannustava nuori nainen. Hän tsemppasi todella paljon. Voin kuvitella toisia jopa ärsyttävän, mutta sain kyllä itse niistä boostia. Korvaamaton tuki oli kuitenkin oma puoliso. Osasi pitää kädestä ja juottaa pillimehua minkä kerkesi. Jutteli mukavia ja oli hiljaa oikeilla hetkillä.

Muistan kyllä sanoneeni miehelleni, että jos minuun joskus vielä vauvakuume iskisi niin muistuta minua tästä päivästä ja sanoistani. Ei enää ikinä. Mutta kuinka se ihmismieli on kummallinen ja vajaa kolme kuukautta synnytyksestä pystyn palaamaan niihin fiiliksiin, mutta en tunne enää sitä kipua ja uupumusta kehossani lainkaan.

Seuraavaksi sukelletaankin vielä syvemmälle mielen syövereihin ja kaivellaan muistoja esikoisen syntymästä vertailemalla sitä tähän tuoreempaan synnytyskokemukseen. Tätä luvassa uuden vuoden jälkeen, mutta ennen sitä haluan jakaa teille vielä uuudeksi vuodeksi täydellisen suklaakakun reseptin, joka on peruja poikamme ristiäisistä.

Minun synnytyskertomukseni ja uutta vauhtia lastenklinikalta

Aikomuksenani ei ole jakaa syntymämittoja ja jälkivuotojeni määrää, mutta kokemukseni on mielestäni kirjoittamisen arvoinen aihe. Olen ensisynnyttäjä, mutta en ollut etukäteen kauheasti murehtinut miten haluan synnytyksen etenevän. Ja aivan turhaahan se olis ollutkin! Synnytyksestä on nyt tasan viisi viikkoa ja jossen olisi fiiliksiä jo aikaisemmin laittanut vähän ylös niin olisi aikakin ehtinyt jo kultaamaan muistoja.

Synnytyspäivän (maanantai) aamusella olimme olleet kontrolliultrassa, joissa olimme käyneet muutenkin tiuhaan tahtiin heinäkuusta asti, koska napasuonivirtauksissa oli heikkoutta. Siellä seurailtiin kasvua ja sen mahdollista estimistä. Olimme juuri kotiutuneet kotiseudulta opiskelupaikkakunnalle edellisenä päivänä ja to do-listalla oli kunnianhimoisesti pitkä liuta asioita. Sairaalasta päästyä mulla alkoi ekaa kertaa oikeasti tosi kipeät supistelut. Niitä tuli noin 10 minuutin välein. Jatkettiin matkaa kuitenkin meidän koululle, koska mun piti saada lukkiutuneen sähköpostini takaa tiedostot ja keskustelut pelastettua. Imurointi ei onnistunut ja olokin oli jo melkoisen tukala. Asioiden hoitamiset sai jäädä, mun oli pakko päästä kotiin.

Kotiin päästessä suunnilleen revin vaatteet päältä ja menin suihkun alle pariksi tunniksi. Se helpotti, mutta supistelut jatkuivat edelleen tihentyen. Yritin hetkeksi mennä välissä lepäämään ja mies paistoi mulle kesäkurpitsoja, joita sain alas (irtokarkkien lisäks:D). Hetken taisin jopa torkahtaa, sitten sain sisulla itteni ylös ja pakattua ”sairaalalaukun”, jonka kokoamista olin jo kauan miettinyt. Sitten tyrkkisin viereeni torkahtaneen rakkaani ylös että nyt mennään.

Käytiin käyrillä ja hyvin kylmäkiskonen kätilö kurkkas housuihin ja sano et lähe himaas ja ota panadoolii, ei täällä tapahdu vielä aikoihin mitään. Supisteluiden alkamisvälit oli tässä kohtaa melko tarkkaan 2 minuuttia. Kokovartalorampissa lähdettiin takas kotio, vaikka mun olo ei kyllä enää sellanen ollutkaan. Takasin suihkun alle ja mies lähti hakeen mulle kaupasta mehua ja muuta sokeria.

Soittelin ystävän kanssa vielä vähän ennen kuutta illalla ja sovittiin meidän koiran hoitoasioita. Kirjaimellisesti makasin meidän suihkun lattialla ja N meinas saada slaagin ku näki mut :’D . Hetken aikaa maltoin vielä ja sit todettin et kyl meidän varmaan nyt täytyy takas lähteä. Sanoin et laittaa ittensä valmiiks nyt, seuraavan supistelun jälkee mulle vaatteet niskaan ja lähetään vähäsen kiireellä. Käskin hakea autonkin ihan oven eteen, mä en enää pystyny kävelemään yhtään ylimäärästä. Ponnistutti ja tuntu et samalla tulee oksennus toisesta päästä. Klo 19 jälkeen lähdettiin sairaalalle päin ja en oo koskaan käskeny N painaan tallaan vähän äkäseen lisää vauhtia. Yksissä liikennevaloissakin jouduttiin hetki seisomaan ja ne tuntu mun elämäni pisimmiltä sekunneilta. Kolme kilometriä tuntu kolmeltakymmeneltä. Olin autossa lautasuorana sivuttain ja yritin keskittyä ettei vauva tulis ulos.

Autostakin kävelin vielä samperin tutkimushuoneeseen, johon oli väenvängällä mentävä vielä tutkimaan ennen saliin siirtymistä. Yrittivät alkaa mittareita ja antureita hakemaan, kun yritin pönkeä itteni pedille, kun kätilö jo toteskin et: ”Ny ei ehi, tukka näkyy jo”. Mokomat meinas et mä vielä siirtyisin toiseen sänkyyn. ”Ei tuu onnistuun”. Onneks oli sängyssä pyörät…

Kätilön mukaan oltiin noin 19.15-19.20 sairaalan ovista sisällä ja meidän pienokainen parkaisi 19.33. Voisin sanoa itseäni kustannustehokkaaksi, mutta kyllä meidän perhe tulee verovaroja tarvitsemaan sitten kaiken tämänkin edestä. Muistan miehen tsempit (ei mitään koutsaamista luojan kiitos) ja lujan kädenpuristuksen, kätilön rauhoittavat ohjeet sekä tajuttoman kivun. Ehdin jopa miettiäkin siinä jossain välissä, että tässähän on ihan hiki otsalla. Sitten tunsinkin jo pienet pehmeät jalat, jotka potki hanakasti mun takareisiä vasten. Siellä se oli. Meidän pieni ihme.

Kaiken sen työn ja tuskan jälkeen sain hetkeksi vauvan vatsan päälle, jonka jälkeen hänet kaapattiin teholle. Noin vain. Minun jäntevä ja voimissaan oleva tyttäreni, pois luotani. Tarkoitus oli, että hänen ravitsemus turvataan suonensisäisesti ennenkö suoliston kunto oli tarkastettu.

Suihkun jälkeen pääsimme teholle katsomaan ja ottamaan pienokaisemme syliin ja voi sitä epätodellisuuden määrää. Jouduin palaamaan osastolle tyhjin käsin ja mieskin vielä hätistettiin pois. Nukahdin murheellisuuden ja verhon takana olevan toisen äidin ja vauvan vuoropuhelun lomaan.

Tiistaina meille ilmoitettiin prinsessamme siirtyväksi Helsingin lastenklinikalle teho-osastolle suolistoleikkauksen valmisteluun. Meillä oli jo aiemminssa ultrissa havaittu suurentunut mahalaukku, mutta mitään varmaa ei oltu osattu sanoa mistä se kertoo. Ohutsuolen alkuosassa oli kalvo suolen edessä, joten uloste ei ruokamassa ei päässyt mahalaukusta eteen päin. Tämän tyyppiset anomaliat ovat downin syndroomalle tyypillisiä. Täysin yllätys tämä ei siis ollut, mutta ei kai sitä halunnut siihen valmistautua todellisuudessa.  Elettiin pitkän uuvuttavia tunteja ja seuraava päivä tuntui tyhjältä olla kotona ilman lasta. Ihan kuin sellaista ei edes olisi ollut. Kun oltiin lähetetty neiti matkaan, mulle oltiin pakattu osastolla rintapumppu valmiiksi ja sanottiin tervemorohei!

Keskiviikkona meille ilmoitettiin, että meille on järjestynyt majoitus Ronald Mcdonald taloista. Illalla pääsimme myös jo näkemään pienokaisemme letkujen ja piuhojen välistä leikkauksen jälkeen. Neljän tehohoitopäivän jälkeen tipu siirtyi kirurgiselle osastolle, jossa olimme vielä kuusi päivää. Arvot, suoli ja ruoka alkoi loppujen lopuksi tosi nopeasti vetämään ja neiti voimistui päivä päivältä ihan silmissä.  Kunnon sisupussi meidän neiti!

Kymmenen lastenklinikkapäivän jälkeen me tulimme vielä ambulanssin kyydittäminä lähemmäs kotia keskussairaalaan yhdeksi yöksi. Mielestäni vähän turhaan, mutta koska meille kyyti määrättiin, et siitä vänkkäämäänkään alkanut. Kerrankin varmanpäälle. Sen jälkeen pääsimmekin ihmettelemään kotielämää ja hakemaan meidän hauvavauvan hoidosta.

Kaiken tämän epävarmuuden ja surun keskellä ison iso kiitos HUSin ja ”mäkkäri-talojen” yhteistyölle. Meidän ei tarvinnut itse tehdä mitään ja asiat vain tapahtuivat. Se tuntui uskomattoman hyvältä ja lohdulliselta, että yhteiskunta todella pitää meistä nyt huolta. Meillä on siis sittenkin paljon hyvää, mitä emme ympärillämme näe ennen kuin sen aika on.

Summasummarum kaikki kävi niin äkkiä ettei pää oikein meinannut pysyä mukana. Sairaalassa lapsen luonakin käyminen tuntui kovin mekaaniselta ja käytännönläheiseltä, tunteita ei osannut käsitellä. Mutta kun ensimmäisen kerran Helsingissä sai pienokaisen syliin nousi kyyneleet silmiin ja ihokarvat pystyyn. Ei sitä hetkeä unohda koskaan, miltä tuntuu ottaa oma lapsi syleilyynsä. Kaiken tämän jälkeen.