vanhemmuus

Onko rakkaus erityistä kohtaan erilaista?

Keskimmäistä odottaessa pohdin paljon, voiko rakkautta riittää myös toiselle lapselle? Voiko häntä rakastaa yhtä paljon ja rajattomasti? Miten ikinä osaan olla tasapuolinen rakkauteni kanssa, kun se on ohjattu yksinoikeudella esikoiselleni.

Rakkauden kehittyminen on ylipäänsä kummallinen asia. Moni kokee raskausaikana tai viimeistään heti synnytyksen jälkeen ylitsepursuavaa rakkautta, mutta itse en tunnista tätä. Vatsassa kasvava ihmisen alku tuntui tärkeältä, mutta olenko heitä rakastanut jo silloin niin kuin rakastan nyt. En todella.

Lastemme alutkin ovat jo olleet niin erilaiset, että myös rakkaus on muodostunut kahdella eri tavalla. Vaikka kumpikin lapsista on ollut erityisen toivottu, esikoisen kohdalla jouduin todella pohtimaan pidänkö hänet. On erittäin pelottavaa ja ahdistavaa joutua kohtaamaan omia pelkoja ja ennakkoluuloja. Esikoisen synnyttyä hän lepäsi vain hetken reisieni päällä, jonka jälkeen hänet vietiin luotani pois. Samana iltana sain pidellä häntä vielä sylissäni hetken, mutta sitten annoin hänet vieraiden hoitajien käsiin.

Esikoinen matkusti Helsinkiin yksin, me palasimme tyhjään kotiin. Aivan kun mitään vauvaa ei olisi ollutkaan. Helsingissä silittelimme kahden ja puolen kilon myttyä piuhojen ja letkujen välistä laitteiden piippaillessa ja puksuttaessa samalla. Kävin oman lapseni luona vierailulla, muut sanelivat miten hänen kanssaan toimitaan ja minun ainoa tehtäväni oli yrittää urheasti käynnistää maidontuotantoa ilman vauvani läsnäoloa. Illalla joimme viiniä Seurasaaren rantakallioilla ja yritimme käsittää elämää.

Kakkonen taas kömpi itse syntymänsä jälkeen kohti rintaani ja tarttui siihen tietäen. Tänne minä kuulun. Tuntui uskomattomalta saada tuntea oma lapsi ihollaan. Esikoinen ypöyksin pikkiriikkisessä pedissään peiteltynä toista viikkoa ja keksimmäinen ihokontaktissa aivan kiinni minussa. On siinä ollut ihan erilaiset lähtökohdat yhteiseen elämään.

Olen kuitenkin huomannut itsestäni, että rakkaus oikeastaan vasta alkaa todella, mitä paremmin opin tuntemaan lapseni. Ei tekojen kautta kuten kävelemään oppiminen, vaan yhteisen maailman kautta. Miten me opetamme toisiamme näkemään maailmaa ja sen merkityksiä. Miten minä katson heitä ja miten he katsovat minua.

Esikoisen tapa ilmaista välittämistä ja kiintymystä minua kohtaan on ollut erilaista kuin kakkosen kanssa. Esikoisella ei ole ollut varsinaista vierastamisvaihetta vauvana eikä hän nauttinut paijaamisesta samalla tavalla kuin kuopus. Hän nukkui hyvin omissa oloissan, kun taas kuopus kaivautui niin syvälle kainaloon kuin ikinä pääsee.

Rakkauteni on kehittynyt kuin viini tammitynnyrissä tai kaalilaatikko puu-uunissa. Mitä pidempään antaa käydä ja hauduttaa, sen syvempi ja vahvempi liitto on syntynyt. Mitä vanhemmaksi lapset kasvaa, sitä kipeämmältä ajatus lasten menettämisestä tuntuu.

Olen miettinyt kovasti onko rakkauteni lapsiin erilaista, mutta en ole keksinyt mitään, millä voisin mitata tai erotella asiaa osiin. Eikä toki tarvitsekaan, mutta moni tätä miettii. Luulen siinä kuitenkin olevan eroja joita en itse huomaa tai osaa nimetä. Ikä, kehitys, vuorovaikutustaidot ja tarvitsevuus varmasti vaikuttaa kaikkien lasten kohdalla siihen, miten kiintymys toiseen syntyy ja elää. Muuttaa muotoaan.

Rakkaus ei tarvitse sanoja, mutta kun kuulee lapsensa suusta ensimmäistä kertaa että hän ikävöi tai kertoo rakastavansa tuntuu se käsittämättömältä. Itse koen rakkauteni syventyneen ihan hurjasti vuorovaikutuksen lisääntyessä. Varsinkin sellaisen lapsen kohdalla, kun ei ole pitänyt puhuttua kieltä itsestäänselvyytenä on sen maailman avautuminen kuin olisi Liisa Ihmemaassa.

Oleellista ei olekaan punnita rakkauden määrää vaan tunnistaa itsessään siihen vaikuttaneita asioita. Onko raskaus, syntymä ja lapsivuodeaika ollut erilainen? Onko jonkun lapsen kohdalla menettämisenpelko suurempi kuin toisen? Onko toiseen lapseen vanhemmuuden lisäksi myös hoitosuhde?

Ehkä haluaisin sanoa ettei ole mitään hätää vaikka ei tuntisikaan ylitsevuotavaa rakkautta heti eikä hetkenkään päästä. Tai jos rakkaus esikoiseen tuntuu jossain kohtaa kokonaisvaltaisemmalta kuin vastasyntynyttä kohtaan. Jos itse voi hyvin niin kyllä se rakkaus sieltä tulee kun antaa aikaa.

Rakkaus on onneksi sellainen aina vain lisääntyvä voima. Se ei mahdollisen muiden lasten syntymän myötä puolitu, vähene tai ole pois toiselta, vaikka se pienestä ihmisestä tai itsestäkin siinä hetkessä voisi siltä tuntua. Olen myös ymmärtänyt ja huomannut miten minun osoittamani rakkaus myös muita kuin lapsiani kohtaan saa lapsenikin näkemään rakkauden moniulotteisemmin.

Nyt kolmatta odottaessani en enää pelkää riittääkö rakkautta tai onko se samanlaista kuin esikoisesta ja keskimmäistä kohtaan. Rakkaus saa elää, muuttaa muotoaan ja kasvaa omia polkujaan.

Ensimmäinen äitienpäiväni kahden lapsen äitinä

Neljäs äitienpäiväni äitinä. Ensimmäinen kahden lapsen äitinä. Kirjoitin ensin kolmas äitienpäiväni, mutta kun kaivoin vanhoja äitienpäiväpostauksia sieltä löytyikin jo kolme aikaisempaa. KOLME. Miten on mahdollista? Aikaisempien vuosien kirjoitukset alla:

  1. äitienpäivä 2017
  2. äitienpäivä 2018
  3. äitienpäivä 2019

Kuvat Prahasta esikoisen ja puolison kanssa huhtikuussa 2017.

Päätin kirjoittaa ensin tämän postauksen ja sitten palata vanhoihin teksteihin itsekin, jotta ne eivät vaikuttaisi tämän hetken mietteisiini. Muistelen kirjoittaneeni, että toivon osaavani vain olla toisen lapsen kanssa enemmän.

Tuntuu, että olen osittain onnistunut. Osaan lukea lastani paremmin, kun en väkisin yritä saada selville mikä vaivaa. Koko ajan ei tarvitse miettiä miten voisin auttaa kuopusta kehittymään, kun en edes itse pysy perässä kehityksen kanssa.

Tämän vanhenpainvapaan ajan halusin käyttää elämästä nautiskeluun. Olen ja en ole onnistunut. Olen nähnyt ystäviäni, joilla on saman ikäiset vauvat kuin minulla enemmän kuin olen nähnyt ehkä koko tuntemisemme aikana.

Muita kavereita on silti tullut nähtyä ihan liian vähän. Ajattelin, että ehdimme enemmään nyt keväällä nähdä ja kyläillä kaverien luona, kun valon määrä lisääntyy ja vauvakaan ei ole enää niin vauva. Mutta kuten arvata saattaa, korona sotki suunnitelmia. Se vei kaiken ympärillä olleen sosialisoitumisen. Ei lounastreffejä eri ravintoloissa, ei vauvauintia tai perhekahviloita. Ei metsissä ja luonnossa haahuilua. Voi kesä. Silloin pääsee vähän korjaamaan tilannetta.

Olen nauttinut lasten kanssa kotona olemisesta enemmän nyt kuin esikoisen vanhenpainvapaalla ollessani. Olen suunnitellut hiukan aina viikkoa, mutta en liian tiukasti. Olen sitä tyyppiä, että jossei suunnittele ja kirjoita asioita ylös, päiväni menevät vain ajelehtien ohi.

Haahuilupäiviä todellakin kaikki tarvitsevat, mutta minun täytyy itselleni kertoa se etukäteen. Muuten kannan huonoa omaatuntoa etten ole saanut mitään järkevää aikaiseksi.

Huonoa omaatuntoa olen kantanut myös esikoisen hoidossa olemisesta (aikaa ennen koronaa). Mietin toisten ajattelevan, että olen kotona ja katson Netflixiä. Todellisuudessa kuitenkin sormeni ovat jossain ihan muualla kuin raapimassa mahaa.

Sormeni nakuttavat pääni sisältöä kirjaimien muotoon ja teen myös vanhenpainvapaan aikan vähän töitä tämän blogin ja somen kautta. Siitä tuntuu vaikealta puhua, koska identiteettini on niin vahvasti vielä sairaanhoitaja eikä yrittäjä tai vaikuttaja. Sitä olen kuitenkin ymmärtänyt koko ajan enemmän olevani.

Töiden tekeminen on kuitenkin auttanut minua selviämään tästä arjesta, vaikka se onkin ajoittaan myös omaa stressiänsä aiheuttanut. Minulla oli jo ennen vanhenpainvapaalle jäämistä päivän selvää, että yritän ehtiä olemaan muutakin kuin äiti ja kodinhoitaja. Se on auttanut pitämään itseni kiinni tässä ajassa, elämässä ja itseäni kiinnostavissa asioissa.

Mietin välillä miksi olen päätynyt kirjoittamaan esikoisesta ja lapsiperhearjesta, enkä esimerkiksi kalastuksesta tai jostain ihan muusta. Olenhan jo valmiiksi täynnä lapsiperhearkea. Tärkein syy on se tarve yhteiskunnalliselle keskustelulle ja näkyvyydelle, jota vammaisuus tarvitsee. Toinen syy liittynee siihen, että sellaisesta on helpoin kirjoittaa, joita itse elää ja hengittää. Eikä kukaan määritä kirjoitanko sormisruokailusta vai uusista harrastuksistani. Parasta.

Samalla kun olen katsellut ja yrittänyt vimmatusti järjestellä kuvakaaosta pilvipalvelussa, koneella ja puhelimella hämmennyn, kun katson esikoista. Miten paljon hän on puolessa vuodessa kasvanut ja kehittynyt. Hän on kohta 4-vuotias. Vastahan minä sinua teho-osastolla sormesta pitelin.

Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Tämä kevät on tuonut puolisoni kotiin ja hän on ollut tukemassa minua lasten- ja kodinhoidossa vielä tavallista paljon enemmän. Olemme yhdessä päässeet ihmettelemään miten pieni ihmistaimi voi alkaa tuosta noin vain syömään sormisruokaa ja puolivuotiaana konttaamaan. Perheaikaa on ollut, mutta parisuhdeaikaa vielä tavallistakin vähemmän.

Kahta asiaa mietin. Miten se pirun huono omatunto kalvaa aina niin helposti? Annan itsestäni kaikkeni ja silti mietin pitäisikö minun mennä lukemaan ja leikittämään lastani, jos hän on hetken yksinänsä tyytyväinen. Sitä en ole edelleenkään oppinut.

Toinen asia on se ettei yhdeksää kuukautta voi elää vain go with the flow -meiningillä. Puolta vuotta aikaisemmin pitäisi tietää milloin on päivähoidon tarve, mitä tekee vanhenpainvapaan jälkeen ja terapiat, neuvolat ja muut kissanristiäiset aikatauluttavat elämääni. Ei hetken mielijohteesta keksityt seikkailut.

Moni sanoo kadottavansa itsensä vauvavuoteen. Todellakin, mutta en ole siitä huolissani. Tiedän, että tulee vielä päivä kun haluan meikata ja pukeutua korkokenkiin. Tiedän, että vielä joskus jaksan tanssia pikkutunneille juhlissa tai juoruilla hämyisissä ja tunnelmallisissa juottoloissa ystävien kanssa. Tiedän, että pääsen puolisoni kanssa nukkumaan tähtitaivaan alle ja eksymään pienille kujille maailman toiselle laidalle. Tiedän, että saan kehittää itseäni ja elää todeksi unelmiani.

Siteeraan taas kerran Jari Sarasvuota:

Voit tehdä mitä tahansa, mutta et kaikkea.

Olen saanut ihanan pienen vauvan, jota olemme toivoneet. Olen todennäköisesti viimeistä kertaa tässä tilanteessa. En todellakaan nauti kokoaikaisesta lasten kanssa läsnäolosta. En todellakaan ajattele koko ajan, että tätä en enää koe koskaan. Mutta joskus pysähdyn. Kun mietin pitäisikö sinut vieroittaa kuopus vierestäni, kun hän työntää päänsä aina kainalooni rauhoittuakseen. Silloin ajattelen, että ei ole kiire niin pitkään kuin jaksan. Siellä hän on, missä kokee olonsa turvallisimmaksi ja minä saan paijata ja nuuhkutella pientä päätä.

Enemmän pitäisi muistaa laittaa jalat pöydälle. Se on niin pirun vaikeaa, tällaisella, joka on kasvatettu puuhailijaksi.

Äitienpäivän haluan ehdottomasti viettää lasten kanssa. Mietin kuitenkin voiko äitienpäivälahjaksi toivoa omaa aikaa, ystäviä, hyvää ruokaa ja viiniä? Ehkä yksinäinen melontaretki ja yö luonnossa? Siinä ja tässä, lapset ei vielä osaa loukkaantua, joten erittäin passeli toive. Kampaajalla käynti kuulostaa myös erittäin pätevältä ottaen huomioon, että viime kerta oli tammikuussa 2019.

Ja kyllä minä noista edellämainituista aion pitää kiinni tänä kesänä. Olkoot ne ensimmäiset to do-listallani. (Pidempään seuranneet tietävätkin miltä viime kesän to do-lista näytti, heh.)

Pyydä anteeksi vaikka et osaa edes puhua

Anteeksi pyytämisestä on pitänyt jo pitkään puhua, mutta kun Instagramissa @sariannasitnb kertoi tällä viikolla omasta kokemuksestaan päätin viimein tarttua tähän. Referoituna Sariannalla oli ollut tyttärensä kanssa vääntöä ulkona ja sisäänmenohommissa ja molemmilla tilanne eskaloitui itkupotkuraivareihin. Sisälle päästyään Sarianna mietti, että noinko hänen pitää ottaa tyttärensä syliin saadakseen tyttärensä rauhoittumaan, mutta lapsi pyysikin Sariannan yllätykseksi anteeksi oma-aloitteisesti käytöstään.

Yksi oman vanhemmuuteni vaikeimmista vaikeimmista rasteista on varmasti se, miten ohjaan lastani kommunikoimaan ja ratkomaan ongelmatilaneita muiden ihmisten kanssa, kun ei ole sanoja.

Nyt sanoja ja ymmärrystä on tullut lyhyessä ajassa kuitenkin lisää, joten uskon ja toivon artikuloinnin selkeytyvät tulevaisuudessa, jotta muiden kanssa kommunikointi helpottuu. Silti kohtaan usein haastavia tilanteita lapseni kanssa, koska kommunikointi ei onnistu. Anteeksi on yksi vaikeimmista sanoista. Entäpä he, jotka eivät opi koskaan puhumaan? Heilläkin on tunteet, mieli ja ajatukset. Myllerrys sisällä voi olla moninkertainen, koska tunteitaan ei pysty pukemaan sanoiksi.

Nyt voisin siis jo sanoa esikoiselle ”Sano (tai viito) anteeksi” ja jo aiemmin ”Halatkaa niin tulee parempi mieli”, mutta nämä old schoolit sopimisen muodot saavat niskavillani pystyyn. Muistan omasta lapsuudestanikin hetkiä, missä riitatilanne selvitettiin halaamalla ja pyytämällä anteeksi, koska aikuinen niin vaati. Se ei tuntunut koskaan hyvältä, olinpa sitten anteeksipyytäjän tai -antajan roolissa. Muistatko sinä?

Kävin pohtimaan milloin itse pyydän anteeksi. Kun olen satuttanut toista henkisesti tai fyysisesti, tahallani tai vahingossa. Kyllä toisinaan huudan lapsille ja otan tahallani liian kovasti kädestä, vaikkakin täysin syvästä ärsyyntymisestä ja kiihtymisestä johtuen. Silloin pyydän anteeksi. Jos kolautan kyynärpääni lapseni päähän, vaikka se on vahinko, pyydän anteeksi.

Jos itken jonkun nähden, en pyydä anteeksi, enää. Minut saa raivostumaan ihmiset, jotka pyytävät minulta anteeksi, vaikka eivät tiedä miksi. Esimerkiksi mediassa ja keskustelupalstoilla ”vitsaillaan” siitä, että miehen pitää pyytää naiselta anteeksi, vaikka ei tiedä miksi. Me olemme puolison kanssa esimerkiksi opetelleet riitelyn jälkeen kysymään toisiltamme ja pohtimaan ymmärsikö toinen miksi toinen vihastui tai pahoitti mielensä.

Mitä sitten voisi tehdä jos naperosi tönäisee liukumäessä tai pöllii lapion hiekkalaatikolla toiselta lapselta? Itse olen sanoittanut tilanteen lapselleni viittomalla. En anna kummankaan osapuolen lähteä pois tilanteesta, vaan vaadin molempia osapuolia olemaan läsnä ja kuuntelemaan.

Lapsi ymmärtää kasvojen ilmeitä monesti hyvin, vaikka sanoja tai viittomia ei lapsella olisikaan käytettävinään. Olen pyytänyt lapseni puolesta anteeksi toiselta lapselta ja kertonut ettei lapseni osaa vielä puhua niin että osaisi pyytää anteeksi. Luotan lapsiin, he oppivat pikku hiljaa ymmärtämään aikuisen mallista normeja. Uskon myös, että liian usein aliarvioimme sen mitä lapsi ymmärtää, vaikka sanoja ei olekaan, erityisesti vammaisten lapsien kohdalla.

Kun lapseni on tehnyt tuhmasti, hän usein kääntää päänsä pois. Silmiin katsominen on myös tärkeä taito, mutta kun lapsi on häpeissään en pakota häntä katsomaan silmiin. Sen sijaan olen hänen vierellään vaikka hän ei tahtoisi. Kerron hänelle, että häntä todennäköisesti hävettää, koska esim. heitti ruokaa lattialle tahallaan ja äiti huusi kielsi. Hän tiesi tehneensä väärin ja olleensa tuhma ja siksi hänestä tuntuu siltä. Sitä kutsutaan häpeäksi. Se miltä hänestä tuntui on normaalia ja tarkoittaa miten hienosti hän ymmärtää tehneensä väärin. Olen läsnä ja kysyn haluaako lapsi tulla syliin, mutta en pakota. Koskaan.

Olen viimmatusti sanoittanut nyt koko esikoisen pienen iän tunteita ja tilanteita ja nyt lapseni on alkanut analysoimaan ympäristöä 3,5-vuotiaana. Hän osaa viittoa esimerkiksi sarjassa peräkkäin oman nimensä, heittää, lelu, rikki, äiti ja surullinen tarkoittaen että äidillä on paha mieli, koska hän heitti lelun ja se menee rikki. En usko, että olisimme tässä pisteessä ilman tukiviittomien käyttöä ja jatkuvaa sanoittamista.

Anteeksi-viittoma on viime aikoina tullut sanavarastoon, mutta sen sponttaani käyttö ei vielä onnistu neidiltä. Anteeksi-viittoma on myös harmillisen vaikea viittoa. Olen arastellut anteeksi-sanan käyttöönottoa, vaikka anteeksipyyntö ja -antaminen ovatkin tärkeitä taitoja. Minusta on vaikeaa selittää lyhyesti ja ymmärrettävästi mitä tarkoittaa anteeksi niin että hän ymmärtäisi miksi pyydetään anteeksi. Siksi olenkin panostanut sanoittamaan, miltä kummastakin osapuolesta tuntuu sillä hetkellä ja viljellyt itse anteeksi sanaa silloin kun sen aika on.

Puhutaan, että on tärkeää nähdä aikuisienkin riitely. Ehkä vieläkin tärkeämpää olisi nähdä aikuisien riitojen sopiminen. Olen itse ollut todella huono sopimaan riitelyn jälkeen, mutta olen yrittänyt opetella ja kehittynyt. Lapset eivät useinkaan ymmärrä miksi vanhemmat riitelevät jos ei aina aikuiset itsekään, mutta he aistivat valtavasti. Tilanne voi ahdistaa ja lapset voivat kokea, että heissä on jotakin vikaa.

Olemmekin puolisoni kanssa yrittäneet panostaa riidan sopimiseen lasten nähden ja ottaneet esikoista mukaan keskusteluun. Meidän neiti ahdistuu helposti kovista äänistä, itkusta ja huutamisesta. Hänelle on todella tärkeää kertoa ettei hänellä ole mitään hätää jos äiti ja isä huutaa. Ja ettei hän ole tehnyt mitään väärää, vaikka äiti ja isä tappelee. Sekä lopuksi: Äiti ja isä rakastaa ja tykkää toisistaan, vaikka ovatkin eri mieltä ja vihaisia toisilleen. Mutta ei niinkään pidä sanoa jossei se ole totta.

Kotona kuuluukin usein neidin suusta ”Ei hätää” tai ”Ei haittaa”. Vaikka kyllä välillä haittaa. Ja sekin tehdään lapselle selväksi.

Tästä päästäänkin sujuvasti seuraavaan aiheeseen, joka on: ”Hävettää, saisinko, miksi ja muut vaikeast sanat”.


Kaikki postauksen kuvat: Sara Perttula

Vaatteet: Lil Jo Vilja

Mitä haluaisin sanoa vanhemmille, jotka odottavat kehitysvammaista lasta

Teho-osastolta leikkauksen jälkeen

Näinä päivinä kolme vuotta sitten kesä oli kauneimmillaan niin kuin on nytkin. Olin reilaamassa siskoni kanssa vatsa pystyssä yli puolen välin raskautta Euroopassa. Olin siinä vaiheessa täynnä iloa, voimaa ja uskoa tulevaan. Matka siihen pisteeseen oli pitkä ja toivottoman tuntuinen. Vaikka aurinko paistaa, ruutujen takana on monenmonta, joista tuntuu ettei elämä pysty jatkumaan. Siksi haluan sanoa sen, mitä toivoisin, että minulle oltaisiin sanottu, kun yritin löytää elämäni uudelleen.

Ensimmäiseksi. Anna tulla. Anna tulla niiden kaikkien tunteiden, myös likaisten ja mustien ajatusten. Anna tulla itkut, kun näet rattaita työntäviä vanhempia tai toisten kriiseillessä olisivatko indigonsiniset vai laivastonsiniset vaatteet paremmat ristiäisasuna vauvalla. Anna lupa olla itsellesi pettynyt, katkera ja vihainen. Itseesi, puolisoosi, Jumalaasi, haltioihisi tai metsätonttuihisi. Saat kysyä: ”Miksi juuri meille täytyy tulla kehitysvammainen lapsi?” Saat kirota tähdet, taivaan ja maan, saat kokea epäoikeudenmukaisuutta ja voit miettiä mitä niin pahaa olet tehnyt ansaitseeksi tämän. Anna tälle ajanjaksolle aikaa. Siihen voi mennä toisella yksi ilta, toisilla taas kuukausia ja kuukausia, kuten itselläni.

Toiseksi. Mene metsään. Tai jonnekin, missä sinun on helpompi hengittää edes hetki. Uskalla pysähtyä. Huuda tyhjyyteen. Katso kaukaisuuteen. Uskalla kuulla itsesi.

Kolmanneksi. Uskalla päästää irti. Uskalla luottaa. Usko perheesi ja tiimisi kykyihin, rakkauteen ja voimaan kantaa teidät läpi vaikeuksien ja pitkien harmaiden jaksojen. Uskalla toivoa ja nähdä vaivaa, että arki voi olla hyvää ja kaunista. Onnellista.

Neljänneksi. Päätä. Meillä on käytettävinä juuri sillä hetkellä meille annetut kortit. Me emme voi tietää minkä kortin saamme pakasta seuraavana tai millaiset kortit muilla on. Joudumme puntaroimaan onko meillä pakan lopussa jäljellä täyskäsi vai pelkkä tyhjä arpa. Vaikka elämänsä rakentaisi todennäköisyyksiin, sattuma tai jokin muu elämänkatsomuksesta riippuen valelee päällemme glaseeraukset. Päätös auttaa kuitenkin pääsemään eteen päin ja myöhemmin uskoa siihen, että aikanaan on tehnyt valinnan, joka on ollut oikea.

Mehän saimme tietää itse raskausaikana odottavamme down-lasta. Silloin minä jouduin vastakkain ajatuksen kanssa pidänkö sinut vai en, vaikka luulin ettei sellainen ajatus koskaan tulisi käymään mielessänikään.

En siis pysty tietämään miltä tuntuisi jossei olisi ollut mahdollisuutta valita ja kehitysvammainen lapsi olisi tullut yllätyksenä. Ensijärkytyksen ja sopeutumisen jälkeen ehkäpä levollisemmalta, koska ei annettu sitä taakkaa, että olisi joutunut päättämään oikeudestasi elää. Ainakin monet vertaiseni, joille down-lapsi on tullut yllätyksenä kokevat sen polun juuri hyväksi niin. Hyvä niin.

Alla oleva Heli Mustosen kirjoittama runo on tuonut monille vanhemmille ja heidän läheisilleen lohtua, voimaa ja rohkeutta kohdata uusi ja tuntematon. Koska siitä tässä kaikessa on pohjimiltaan mielestäni kyse. Pelosta. Koemme niin voimakkaita ja eriskummallisia ajatuksia, koska emme voi tietää mitä tämä uusi elämä mahdollisesti tuo tullessaan. Me pelkäämme. Silloin haluaisin tulla sinulle kertomaan:

Tärkeintä ei ole,
että vauva on terve
Tärkeintä on jäädä henkiin

Tärkeintä ei ole saavuttaa
neuvolakirjan jokaista
kohtaa ” normaaliin tahtiin”
Vaan olla
oman neuvolakirjansa Indiana Jones
Oman elämänsä sankari
ja vähän muidenkin
aika paljon muidenkin

Tärkeintä ei ole olla sitä
mitä muut toivoivat
luulivat tai odottivat
Tärkeää ei ole olla
kummankaan näköinen
Tärkeää on olla
oman itsensä näköinen
ja pitää vahvasti
kaksin käsin kiinni siitä
mitä elämäksi sanotaan

Tärkeintä on olla
yhdessä ja jaksaa
Olla paikalla silloin
kun välittämistä jaetaan

Tärkeintä on kuulua johonkin
ja hengittää samaan tahtiin
sen porukan kanssa
jota myös perheeksi kutsutaan.

Lämpimästi tervetuloa omalle Elämän mittaiselle matkalle.

Rakkaudella Päivi