Onko rakkaus erityistä kohtaan erilaista?
Keskimmäistä odottaessa pohdin paljon, voiko rakkautta riittää myös toiselle lapselle? Voiko häntä rakastaa yhtä paljon ja rajattomasti? Miten ikinä osaan olla tasapuolinen rakkauteni kanssa, kun se on ohjattu yksinoikeudella esikoiselleni.
Rakkauden kehittyminen on ylipäänsä kummallinen asia. Moni kokee raskausaikana tai viimeistään heti synnytyksen jälkeen ylitsepursuavaa rakkautta, mutta itse en tunnista tätä. Vatsassa kasvava ihmisen alku tuntui tärkeältä, mutta olenko heitä rakastanut jo silloin niin kuin rakastan nyt. En todella.
Lastemme alutkin ovat jo olleet niin erilaiset, että myös rakkaus on muodostunut kahdella eri tavalla. Vaikka kumpikin lapsista on ollut erityisen toivottu, esikoisen kohdalla jouduin todella pohtimaan pidänkö hänet. On erittäin pelottavaa ja ahdistavaa joutua kohtaamaan omia pelkoja ja ennakkoluuloja. Esikoisen synnyttyä hän lepäsi vain hetken reisieni päällä, jonka jälkeen hänet vietiin luotani pois. Samana iltana sain pidellä häntä vielä sylissäni hetken, mutta sitten annoin hänet vieraiden hoitajien käsiin.
Esikoinen matkusti Helsinkiin yksin, me palasimme tyhjään kotiin. Aivan kun mitään vauvaa ei olisi ollutkaan. Helsingissä silittelimme kahden ja puolen kilon myttyä piuhojen ja letkujen välistä laitteiden piippaillessa ja puksuttaessa samalla. Kävin oman lapseni luona vierailulla, muut sanelivat miten hänen kanssaan toimitaan ja minun ainoa tehtäväni oli yrittää urheasti käynnistää maidontuotantoa ilman vauvani läsnäoloa. Illalla joimme viiniä Seurasaaren rantakallioilla ja yritimme käsittää elämää.
Kakkonen taas kömpi itse syntymänsä jälkeen kohti rintaani ja tarttui siihen tietäen. Tänne minä kuulun. Tuntui uskomattomalta saada tuntea oma lapsi ihollaan. Esikoinen ypöyksin pikkiriikkisessä pedissään peiteltynä toista viikkoa ja keksimmäinen ihokontaktissa aivan kiinni minussa. On siinä ollut ihan erilaiset lähtökohdat yhteiseen elämään.
Olen kuitenkin huomannut itsestäni, että rakkaus oikeastaan vasta alkaa todella, mitä paremmin opin tuntemaan lapseni. Ei tekojen kautta kuten kävelemään oppiminen, vaan yhteisen maailman kautta. Miten me opetamme toisiamme näkemään maailmaa ja sen merkityksiä. Miten minä katson heitä ja miten he katsovat minua.
Esikoisen tapa ilmaista välittämistä ja kiintymystä minua kohtaan on ollut erilaista kuin kakkosen kanssa. Esikoisella ei ole ollut varsinaista vierastamisvaihetta vauvana eikä hän nauttinut paijaamisesta samalla tavalla kuin kuopus. Hän nukkui hyvin omissa oloissan, kun taas kuopus kaivautui niin syvälle kainaloon kuin ikinä pääsee.
Rakkauteni on kehittynyt kuin viini tammitynnyrissä tai kaalilaatikko puu-uunissa. Mitä pidempään antaa käydä ja hauduttaa, sen syvempi ja vahvempi liitto on syntynyt. Mitä vanhemmaksi lapset kasvaa, sitä kipeämmältä ajatus lasten menettämisestä tuntuu.
Olen miettinyt kovasti onko rakkauteni lapsiin erilaista, mutta en ole keksinyt mitään, millä voisin mitata tai erotella asiaa osiin. Eikä toki tarvitsekaan, mutta moni tätä miettii. Luulen siinä kuitenkin olevan eroja joita en itse huomaa tai osaa nimetä. Ikä, kehitys, vuorovaikutustaidot ja tarvitsevuus varmasti vaikuttaa kaikkien lasten kohdalla siihen, miten kiintymys toiseen syntyy ja elää. Muuttaa muotoaan.
Rakkaus ei tarvitse sanoja, mutta kun kuulee lapsensa suusta ensimmäistä kertaa että hän ikävöi tai kertoo rakastavansa tuntuu se käsittämättömältä. Itse koen rakkauteni syventyneen ihan hurjasti vuorovaikutuksen lisääntyessä. Varsinkin sellaisen lapsen kohdalla, kun ei ole pitänyt puhuttua kieltä itsestäänselvyytenä on sen maailman avautuminen kuin olisi Liisa Ihmemaassa.
Oleellista ei olekaan punnita rakkauden määrää vaan tunnistaa itsessään siihen vaikuttaneita asioita. Onko raskaus, syntymä ja lapsivuodeaika ollut erilainen? Onko jonkun lapsen kohdalla menettämisenpelko suurempi kuin toisen? Onko toiseen lapseen vanhemmuuden lisäksi myös hoitosuhde?
Ehkä haluaisin sanoa ettei ole mitään hätää vaikka ei tuntisikaan ylitsevuotavaa rakkautta heti eikä hetkenkään päästä. Tai jos rakkaus esikoiseen tuntuu jossain kohtaa kokonaisvaltaisemmalta kuin vastasyntynyttä kohtaan. Jos itse voi hyvin niin kyllä se rakkaus sieltä tulee kun antaa aikaa.
Rakkaus on onneksi sellainen aina vain lisääntyvä voima. Se ei mahdollisen muiden lasten syntymän myötä puolitu, vähene tai ole pois toiselta, vaikka se pienestä ihmisestä tai itsestäkin siinä hetkessä voisi siltä tuntua. Olen myös ymmärtänyt ja huomannut miten minun osoittamani rakkaus myös muita kuin lapsiani kohtaan saa lapsenikin näkemään rakkauden moniulotteisemmin.
Nyt kolmatta odottaessani en enää pelkää riittääkö rakkautta tai onko se samanlaista kuin esikoisesta ja keskimmäistä kohtaan. Rakkaus saa elää, muuttaa muotoaan ja kasvaa omia polkujaan.
