Yhteiskunta

Mistä lastenhoitoapua?

4.2.2025 Päivi
0 Comment
Elämä, Yhteiskunta

Todellakin olen sitä mieltä, että äitiyspakkauksen mukana pitäisi tulla oikeus nannyyn joka kuukausi siihen asti, että lapsi täyttää 18 vuotta. Näyttää kuitenkin siltä, että kuntien saati valtion tarjoamaa lastenhoitopalvelua väsyneille vanhemmille saadaan vielä odottaa sukupolvi jos toinen. Siksipä lupasin kertoa, miten meille on järjestynyt parisuhdeaikaa vuosien varrella. Kokemusta löytyy opiskeluajoista, kun sukulaiset asui toisella puolella Suomea kuin lapsen sairastuttua pitkäaikaisesti. 

Lastenhoitopalveluitahan on olemassa pilvin pimein, mutta maksavat tryffeleitä ja hummereita. Mitä vaihtoehtoja on kuin erota ja alkaa vuoroviikkovanhemmaksi? Vai onko lepo ja oma aikakin rikkaiden luksustuote? 

Järjestöt

Mannerheimin lastensuojeluliitto eli MLL kautta olemme ostaneet lastenhoitoa silloin kun esikoinen oli vauva. Opiskelimme Kotkassa toisella puolella Suomea sukulaisista. Silloin oli vielä sellainen neuvonta, minkä kautta sain tiedustella ihmistä, jolla oli vammaisuudesta kokemusta. Saimmekin aivan mahtavan iäkkäämmän rempseän pakkauksen, jolla itsellään oli aikuinen vammainen lapsi. Kysymällä siis moni asia selviää. Nyt tosin näyttää siltä, että MLL lastenhoitopalvelua on tarjolla enää Kainuussa ja Lahdessa . Varsin alueellinen lohtu tämä. 

Commu App on voittoa tavoitteleva, mutta myös yhteiskunnallinen yritys. Se on appi, minkä kautta voi pyytää ja antaa esimerkiksi lastenhoitoapua. Itse en ole käyttänyt sovellusta, mutta uskallan kyllä ehdottomasti rohkaista kokeilemaan. 

Lapsiperheiden kotipalvelu

Tämä on ihan kaikille perheille tarkoitettu, ei tarvitse olla mitään ihmeellistä, että kaipaa tukea arkeen. Omiin menoihin tätä palvelua ei voi käyttää, mikä toki on vähän nurinkurista, kun puhutaan ennaltaehkäisevästä työstä. Mitä väliä sillä on, miten ihminen palautuu. Systeemin väärinkäytön riskit tuntuu jotenkin laiskahkolta argumentilta. 

Joka tapauksessa neuvolan kautta tai hyvinvointialueen perhetyöhön olemalla yhteydessä pitäisi päästä asioissa eteenpäin. Monissa paikoissa näytti olevan jo sähköinen lomakekin, jee. 

Tällaista mekin koitettiin ottaa mukaan esikoisen sairastuttua diabetekseen. Koko touhu tuntui jotenkin siinä hetkessä raskaammalta loppu viimein. Piti selvittää vapaa palveluntuottaja ja sitten kun sellainen loppuviimein löytyi, niin tietysti itse pitää perehdyttää henkilö diabetekseen, eikä se nyt ole ihan hetkessä tehty. Vauvalle ja taaperolle ei taas kelvannut kuin äiti, jos näkyvillä olin. Tulipahan kokeiltua, mutta uskon ja toivon muilla olevan parempia kokemuksia! 

Sosiaalinen media

Vuosien varrella myös somen kautta meille on tarjottu suoraa lastenhoitoapua. Näihin on tosi hankala tarttua, koska tietysti minusta ja perheestä on muodostunut ruutujen toiselle puolelle jonkinlainen kuva, mutta itse en tiedä ihmisistä mitään. Rohkaistuin kuitenkin haastattelemaan yhtä erityisopettajaopiskelijaa ja uskaltauduimme kokeilemaan häntä. Hän kävikin monta kertaa meilllä ennen esikoisen sairastumista ja kuopuksen syntymää. 

Kolmen lapsen antaminen yhden ihmisen hoidettavaksi tuntuu aivan liian isolta vastuulta kenellekään. Hyvä kun itse pärjäsin niiden kanssa yksin, silloin on hankala sitä keneltäkään muultakaan odottaa. Nyt alkaa tosin tuntua, että kaikki on sen verran omatoimisia päivittäistoiminnoissa, että suurin este on esikoisen diabetes. 

Jaa niin, ja kaikki ei tee somea julkisesti ja työkseen. Onneksi on olemassa kaikenmaailman paikallisryhmät esim. Facebookissa. Voisi siis huhuilla paikallisryhmistä, tietääkö joku tyyppiä, joka voisi olla pätevä hoitamaan lapsia. Yleensä löytyy joku tutun tuttu, joka osaa suositella jotakuta. 

Olen saanut kuulla, että ei uskalla päästää kotiin ketään vierasta, saati antaa lapsiaan sellaiselle. Olen kuitenkin itse pakon edessä joutunut luottamaan ventovieraille lapsiani. Olen myös menettänyt luottamukseni, kun lapseni ei ole saanut oikeanlaista hoitoa diabetekseensa hoitopaikasta. Senkin jälkeen olen joutunut rakentamaan luottamusta uudelleen vieraisiin hoitajiin. Mihin sitä enää luottaisi, jossei ihmisiin. Sen jälkeen kesti kyllä varmasti vuoden, ennenkö yöuneni rauhoittui lapsen ollessa pois luotani. Suuri osa ihmisistä kuitenkin toivoo toisilleen hyvää ja varmistaa oman osaamisensa enennkö hoitaa lapsen sairauksia. Lähtökohtaisesti ihmiset vahtii toisten lapsia haukan lailla. 

Järjestin myös somessa viime vuonna (muistaakseni) kaveriperhehaun. Ajatuksenani oli, että voi tarjota siinä suoraa apuaan ja kertoa mistä on tai sitten perheet voi myös kysyä apua. Suoraahan ei tarvitse tuntemattomalle viedä lapsiaan, vaan tavata vaikka ensin puistossa ja sitten jos sujuu, niin tutustua pikku hiljaa. Ehkä pitää nyt keväällä tehdä uusi haku.

Vammaispalvelut

Tukena järjestää perhelomitusta, jossa hoitaja tulee kotiin. Se hoitaa hoidettavan lisäksi perheen muut lapset ja kodin askareet. Mikä superihminen tällainen on, en todella tiedä. Sen tiedän, että tällaista palvelua ei ole helppo saada, kuulisinkin mielelläni, jos jollakin on kokemusta. 

Olen esikoiseni omaishoitaja nimellisesti, käytännössä olemme sitä puolisoni kanssa molemmat. Siihen kuuluu lakisääteisenä 3 vrk omaishoidon vapaa, johon pitäisi olla tarjota tilapäishoitopaikka lapselle. Meillä on ollut nyt monta vuotta ryhmämuotoinen hoitopaikka “laitoksessa”, joka on uusi ja kuin moderni koti. Vieras paikka sekä vieraat aikuiset ja lapset on ollut hänelle isoja tottumisen paikkoja. Meillä omaishoidon vapaiden pitäminen on alkanut pikku hiljaa totutellen. Muistaakseni aloimme selvittelemään hoitopaikkaa jo tosi hyvissä ajoin, ennenkö kumpikaan oli aivan väsymysraunio. Ajattelen edelleenkin, että nämä kaikki palvelut pitäisi olla ja “ajaa sisään” pikku hiljaa ja varhain, koska sitten kun totaalinen väsähdys tulee, ollaan jo usein myöhässä. 

Tilapäishoitoa voi hakea vammaispalveluista myös harkinnanvaraisena haastavaan elämäntilanteeseen, lapsen loma-ajaksi tai vaikkapa työmatkaksi. 

Esikoisen ollessa tilapäishoidossa toiset isovanhemmat ottavat kaksi nuorempaa vuorokaudeksi hoitoon. Tilapäishoitoajat tiedetään vuodeksi eteenpäin, näin ollen meillä on siis yhteinen kahdenkeskinen aika kalenteroituna ja tämä on ollut aivan mahtavaa. Se on vähentänyt säätämistä ja häpeää avun pyytämiseen liittyen, kun asiat on sovittu jo etukäteen. 

Lähipiiri

Lisäksi toiset isovanhemmat ottaa esikoisen tai kaikki lapset yleensä kerran kuussa hoitoon. Hyvässä lykyssä meillä voi olla siis jopa kaksi vuorokautta kuukaudessa yhteistä aikaa. No, sairastelut ja muut yllättävät käänteet kyllä pitää huolen, ettei sitä omaa aikaa liikaa pääse kertymään. 

Kaikkein surkuhupaisintahan tässä on se, että lastenhoitokuviot eivät selviä pienellä vaivalla ja sellaisen järjestäminen vaatii resursseja, etenkin jos lapsella on paljon hoitoisuutta. Siksi mun neuvo on, että hoitaa ne kuviot silloin, kun voimia vielä on.

EDIT 7.2.2025

Yhden olennaisen asian unohdin mainita – varhaiskasvatus ja aamu- ja iltapäivähoito. Jos on mahdollista järjestää treffejä heti työpäivän alkuun tai sen jälkeen ja lasten hoitoajat siihen taipuu, hyödyntäkää! Siellä on valmiina (yleensä ja toivottavasti) tutut turvalliset aikuiset, jotka osaa jo hoitaa lasta.

Ja yhden toisen tosi olennaisen unohdin – Elsan, joka sanoi esikoisen ollessa vauva, että ottaa meidän esikoisen hoitoon, että päästiin hetkeksi kaksin. Ei sanonut, et laittakaa viestiä jos tarttette jeesiä, vaan sopi suoraa ajan. Elsa oli Nikon opiskelukaveri Kotkassa, jossa asuttiin esikoisen eka vuosi.

Tarkemmat sikiöseulonnat ja yleistyvät NIPT-testit

30.10.2024 Päivi
4 Comments
Elämä, Yhteiskunta

Ahdistaa. Ihan todella ahdistaa. Somessa tuli vastaan kaupallinen yhteistyö NIPT-testistä. Yhteistyö oltiin selkeästi toteutettu kieli keskellä suuta eikä raskaudenkeskeytyksestä puhuttu. Siinä kuitenkin sanottiin, että aikainen ajankohta on tärkeä ja kyllähän me kaikki nyt sanomattakin ymmärrämme, että siksi jos raskaus halutaan keskeyttää. Ja yhteistyön tavoitteena on tietenkin lisätä NIPT-tutkimuksiin hakeutumista.

Lokakuu on downin syndrooman tietoisuuden kuukausi ja siksi nyt tartun tähän teemaan ja tietysti puran ahdistukseni teille. Kyselin myös somessa stoorien puolella aiemmin, onko jotain, mistä toivoisitte keskusteltavan. Tuli kysymys, miten suhtaudun yhä yleistyviin sikiöseulontoihin ja näiden myötä lisääntyviin down-raskauksien keskeytyksiin. So let me tell you.

NIPT-testit (täällä siitä lisää) toden totta yleistyvät Suomessa. Meidän lähin yliopistollinen sairaala TYKS on laajentanut NIPT-testausta ja se tarjotaan jokaiselle odottavalle vanhemmalle. HUS tiedotti myös alkuvuodesta, että selvittää samaa mahdollisuutta. YLE teki tästä juttua keväällä, mutta soisin tästä keskusteltavan ihan tosi paljon laajemminkin ja asioiden oikeilla nimillä. Sillä totuus on se, että sikiödiagnostiikka tulee kehittymään ja meidän tulisi alkaa pohtimaan, missä menee sikiödiagnostiikanraja, sitten kun mahdollisuudet on rajattomat. Tilanteessa, jossa meillä hyvinvointialueiden kassat ovat rutikuivia pistää miettimään, miten jonkin väestönryhmän eliminointi nähdään investointina, mutta mielenterveyspalveluita myöden sakkaa.

Lähtökohtaisesti kun ajatellaan niin joo – sikiötä tutkimalla me saadaan ennakkoon tietoa ja osataan varautua riskiraskauteen. Tähänhän myös NIPT-testillä vedotaan. En osaa nyt tutkimatta sanoa, paljonko näytteet maksavat vuositasolla, mutta mitä uudempia tutkimusmenetelmiä tulee, kyllä rahaa saadaan palamaan. Ja jos nyt lähdetään rönsyämään, niin tämä keskustelu koskettaa myös ihan kaikkea. Mitä me verovaroilla tulevaisuudessa maksamme. Takavasemmalta tulee kysymys, että nii i, sama koskee vammaisia. Nii i, entäs jos sinä vammaudut. Kolarissa tai saat vaikka aivoverenvuodon. Suomessa meillä nyt on ainakin toisaiseksi ollut tahtotila, että heikommassa asemassa olevista pidetään huolta ja kaikilla on oikeus voida hyvin.

Aina myös kun puhun sikiöseulonnoista, tulee myös kommentteja, että odottajalla on oikeus kehoonsa ja oikeus aborttiin. Tavallaan ymmärrän, että tämä putkahtaa keskusteluihin mukaan, mutta siitä tässä NIPT-keskustelussa ei ole kyse. Siitä en kiistele kenenkään kanssa, olen aivan samaa mieltä. Olen avoimesti puhunut siitä, että en tiedä itse mitä tekisin, jos raskautuisin nyt tai mitä olisin tehnyt, jos olisin raskausaikana saanut tietää muidenkin lasten kohdalla kromosomipoikkeavuudesta. Se ei kuitenkaan johdu siitä, ettei vammainen lapsi olisi meidän perheeseen tervetullut vaan elämäntilanteesta. Enkä puhu nyt siis kiireestä.

Myös ”minä en ainakaan ikinä keskeyttäisi raskautta” -kommentit ovat turhia. Kukaan meistä ei voi tietää, miltä siinä hetkessä ja erilaisissa elämäntilanteissa oikeasti tuntuu, ellei ole siinä itse. Somessa @pienirakasajatus totesi, että asiat on monesti yksinkertaisia, kun ne eivät koske omaa elämää ja paremmin en sitä voisi sanoa. Totuus on kuitenkin se, että NIPT-testi ei kerro meille, että sikiöllä on ”kaikki hyvin”.

Sen sijaan nyt testataan, mutta meidät ihmiset jätetään kuitenkin meidän valintojen kanssa yksin ja se jos joku on yksinkertaisesti väärin. Miksi me ajatellaan, että sikiöseulontoihin voidaan lykätä rahaa, mutta psykososiaaliseen tukeen raskausaikana ei? Tässä alussa mainitsemassani kaupallisessa yhteistyössäkin mainittiin, ettei tiennyt edes oikein esikoisensa kohdalla, mitä NIPT tarkoitti. Niinpä. Aika harva. Voitaisko vaikka aloittaa siitä, että neuvolan henkilökuntaa koulutettaisiin puhumaan sikiöseulonnoista, niiden vapaaehtoisuudesta ja käymään keskustelun, mitä sitten jos NIPT-testissä tulee positiivinen tulos.

Miksi NIPT-seulontana on sitten niin ongelmallinen minusta, johtuu siitä, että se seuloo tasan muutamaa kromosomihäiriötä (13-, 18- ja 21-trisomiaa). Sen ulkopuolelle jää tuhansia ja taas tuhansia erilaisia asioita, jotka johtavat vammaisuuteen. Joko kohdussa, syntyessä tai syntymän jälkeen. NIPT-testillä ja ultraäänellä luodaan illuusio, että kun niissä käydään, sen jälkeen kaikki on hyvin. Jää kertomatta, että itse asiassa meidän kenenkään elämä ei ole suojattua, ei ennen tai jälkeen tutkimuksien. Elinajanodotteet 13- ja 18-trisomiassa ovat murheelliset, mutta esimerkiksi 21-trisomiaan ei liity hengenvaaraa ja tiedetään jo hyvinkin laajasti, että ihmiset, joilla on downin syndrooma, elää itseasiassa aika hyvää elämää, jos ympäristö sen mahdollistaa.

Vielä 80-luvulla syntyneet down-lapset jäi laitoshoitoon usein, koska elämälle ei nähty edellytyksiä, mutta nykyisin meillä on sentään enenevässä määrin nähtävissä elokuva-, tv- ja urheilijaesikuvia. Ja sitä ihan tavallista kivaa arkea iloineen ja murheineen, jota itsekin yritän kanavillani välittää. En oo myöskään nähnyt, että ihmisiä, joilla on downin syndrooma, oltaisiin haastateltu asian tiimoilta. Miltä heistä tämä uutisointitapa NIPT-testistä tuntuu?

Aina palaan vain pohtimaan, miksi me nähdään juuri downin syndrooman niin hirveän vakavana? Toisinaan kuulee argumentteja, että koska downin ”tasosta” ei voi tietää etukäteen. Eli siitä, miten ”vaikea” kehitysvamma tulee olemaan. En haluaisi verrata, mutta koska autisminkirjo on saanut niin hirmuihanasti nyt näkyvyyttä, niin otan sen esimerkiksi. Autisminkirjo on samalla tavalla hyvin laaja kirjo kuin downin syndrooma. Elämästä eikä meidän kenenkään toimintakyvystä voi tietää etukäteen. Elämä on.

Toki saamme eri tavoin itsestämme dataa itsellemme enenevässä määrin muutenkin. Kyttäämme kellojamme, sormuksiamme ja labrojamme, jotta voimme optimoida elämäämme, jopa lepäämisen. Meillä on koko ajan enemmän saatavilla mahdollisuuksia tutkia terveyttämme ja miltä sisällämme näyttää. Mutta mihin pisteeseen se on hyvä?

En minä tiedä, mutta keskustelen mielelläni.

Huh. Johan helpotti.

Ja sit iloisempia uutisia, jotka itseasiassa liittyy aiheeseen! Marraskuussa on tulossa kolmen podcast-jakson verran puhetta ensitiedosta. Toteutetaan Kehitysvammaisten Tukiliiton kanssa podcast, jossa puhutaan ensitiedosta, jonka on saanut erilaisissa elämänvaiheissa. Yksi on saanut tietää 10-vuotiaan lapsensa diagnoosin vasta hiljattain, toinen jo raskausaikana ja kolmas ei tiedä itseasiassa vieläkään. Tuun kertomaan tästä lisää aivan pian ja kohtahan se on jo teidän kuulokkeissanne.

Iloa ja valoa lokakuun vikoihin päiviin!

Kun väreistä tulee tyttöjen ja poikien värejä

23.1.2024 Päivi
0 Comment
Yhteiskunta

Tämän päivän olen tiennyt tulevan. Poikaoletettuni rakastaa käyttää värejä ja valitsee mielummin keltaiset kuin tummat housut ja kirjavan paidan kuin yksivärisen. He ovat myös ihan muitta mutkitta pukeneet pinkit hanskat, joissa on kukkia. Ja esikoinen kouluun kypärälakin ja haalarit. Itse olen miettinyt pitäisikö katsoa jotain neutraalimpaa, vaikka hanskathan ovat siis tosi siistit, kädessä hyvät ja tosi helppo pukea. Ja mikä sen helpompi kuin haalari ja kypärälakki, niitähän me kolmekymppiset taas käytetään, kun mukavuus ennen kaikkea. Sitä paitsi meillä on ne jo. Silti mietin, pitäisikö olla altistamatta lapsiaan näille ikäville keskusteluille. Olen hävennyt ajatuksiani. Minäkin mokoma feministi. Tässähän on tuhannen taalan paikka rikkoa niitä normeja, joita lapsen elämässä ei kuuluisi alun alkaen edes olla. Kasvattaa lapsen itsetuntoa ja rakentaa kaikille lapsille kevyempää tietä olla sellainen kuin on.

Olen myös kuullut juttua, että pienet lapset, pienet murheet. Tämä tällainen myytti ansaitsee oman postauksensa, mutta saan kyllä kiinni, mitä sillä tarkoitetaan. Jos päiväkodissa pahinta on toisen tönäiseminen tai pipon värin arvostelu, koulussa työnnetään päitä vessanpyttyyn ja somessa mitätöidään niin, että lapset menettää halun elämään. Mutta mä uskon, että tää kaikki lähtee sieltä hiekkalaatikolta ja siksi just nämä pienet murheet täytyy kuulla tosi isosti.

Urpo pipo

Tänään ihmettelin aamulla, miksi lapsi repi tupsua oranssista kypärälakistaan. Hän ei kuulemma pidä siitä ja tarvitsee sinisen pipon. Ymmärsin heti kysyä, onko joku sanonut hänelle kurjasti piposta. Hetken mongertelun jälkeen tuli ilmi, että päiväkodissa oli sanottu, että se näyttää urpolta.

Kerroin, että hänen piponsa on upea ja sopii hänelle tosi hyvin. Yritin jutella, että ehkä päiväkotikaveri on kateellinen piposta ja haluaisi itse samanlaisen. Tai ehkä joku on hänelle sanonut kurjasti jostakin hänen vaatteestaan ja hän purkaa omaa pahaa mieltä sinuun. Ehdotin, että hän voisi kysyä toiselta lapselta, että haluaisiko hänkin tällaisen pipon. Liian pelottavaa kuulemma. Muistan itsekin vielä tosi hyvin, että on tosi vaikea sanoa kasvotusten mitään takaisin, jos joku sanoo jotain ikävää. No, on se vieläkin.

Lapsilla on niin hitsin iso tarve kuulua joukkoon, että ne tekee sitä hinnalla millä hyvänsä. Pitää vielä jutella siitä, miten ihanaa on, että kaikki ei pukeudu samalla tavalla ja saa tykätä just sellaisista asioista kuin tykkää. Sillä mitä on päällä ei ole mitään merkitystä sen kanssa, kenen kanssa tuntuu hyvältä leikkiä. Ja jos päiväkodista ei löydy sellaista tyyppiä, jossain sellainen on ja voidaan yhdessä etsiä.

Värit kertoo ilosta, rohkeudesta ja siitä kuka on. Okei te kaikki gootit siellä, mustiinkin pukeutuvat voivat ehdottomasti olla iloisia ja rohkeita, mutta valitseeko lapsi itse lähtökohtaisesti pelkästään tummat vaatteet jo pienestä pitäen, jos saa päättää? En tiedä, menipä kiehtovaksi ja syväksi tämä pohdinta. Ainakin turvallista on kertoa, että meistä jokainen tykkää erilaisista asioista ja niin on myös vaatteiden kohdalla. Vaatteet on myös tosi kalliita, eikä kaikilla lapsilla ole mahdollista päättää, minkä värisiä vaatteita he käyttävät.

Oli miten oli, miten tärkeää meidän aikuisien onkaan vahvistaa lasten itseluottamusta. Niin helposti me luistutaan vaan kieltämään ja torumaan ja kasvatus kohdistuu siihen, mitä ei saa tehdä ja ripotellaan häpeää lapsen päälle, vaikka sitähän lapsi osaa tuntea hyvin varhain ihan ilman sanomattakin.

Haluaisin siis ajatella, että tätäkään keskustelua ei tarvitsisi käydä vain sanomalla, että kenenkään ulkonäköä ei arvostella ja kommentoida. Kaikille ehkä kivempia keskusteluja saa aikaan, kun vaikka kirjoja lukemalla tutkii eri värisiä vaatteita ja katselee ihaillen erilaisia ihmisiä.

”Vau, oletpa sä kaunis”

Lapsia ei voi liikaa ihailla. Moni meistä jo osaa kehua, kun on reipas ja taitava, mutta lapsi tarvitsee myös puhdasta ihailua, että vain on. Eikä tämä tarvitse liittyä mihinkään ulkoiseen olemukseen. Kaikkein kauneimmillaanhan me ollaan silloin, kun meidän silmät tuikkii, me ollaan innoissaan ja täynnä täpinää. Kaikki sukupuolet ovat kauniita ja komeita, mutta usein me vältellään pojille puhumasta kauneudesta ja tytöille komeudesta. Haastan sut käyttämään kumpaakin sanaa. Myös itseä kohtaan.

Muita turvallisia lausahduksia käyttää:

”Sä näytät hyväntuuliselta / iloiselta!”

”Sä olet ihana / rakas!”

Jos lapsi on valinnut itse vaatteensa, keikistelee ja pyörähtelee, ehdottomasti lasta voi silloinkin ihailla. Ja vaikka kysyä, jos ihan itse ei allekirjoita asukokonaisuuden upeutta:

”Miltä susta tuntuu noissa vaatteissa?”

Ja jos lapsi sanoo vaikka hyvältä tai ihanalta tai mitä vaan, siihen voi sanoa täysin rinnoin:

”Onpa ihana juttu!”

Muistan itse edelleen, miten jouduin 7-vuotiaana laittamaan väkisin päälle sellaisen tummansinisen paidan, jossa oli jokin kuvio. Hei siellä kotona, anteeksi on annettu, ei kaunoja. Sitä vain aina ajattelee, että sillä ei oo mitään väliä, mitä sillä lapsella on päällä, jos lapsella on hyvä olla. Aikuisenakin menee päivä helposti pilalle, jos on valinnut vaatteet, missä ei ole hyvä olla.

Tärkeää lasten olisi myös saada kuulla, kun aikuisten puhuvat itsestään ja toisistaan nätisti. Ei ole mitenkään omahyväistä sanoa peilin edessä, että näyttääpä ja tuntuupa tänään hyvältä.

Tässä asiassa poikien maailma on tosi paljon kovempi kuin tyttöjen. Ritari- ja autoleikit sallitaan paljon iisimmin kuin pojille prinsessa- ja nukkeleikit. Me myös tiedostaen ja tiedostamatta ohjataan lapsia stereotyyppisiin leikkeihin. Sinisen ja vihreän eri sävyt on myös tytöille myös useammin ok kuin pojilla pinkin sävyt, kukkakuoseista nyt puhumattakaan.

Mitä vanhemmaksi lapset kasvaa, sitä helpommin he alkavat pitää asioita itsellään. Tällä hetkellä paras tapa vaalia keskusteluyhteyttä on mennä lapsen kanssa nukkumaan. Pötkötellä vieressä kertoo toiselle, että nyt minä kuulen sinut. Kun maailma ympärillä rauhoittuu, ajatukset ja päivän tapahtumat pulpahtaa mieleen. Silloin tulee ne kiperimmät kysymykset ja syvimmät sisäiset haavat ilmi. Mikään ei tunnu niin hyvältä, kuin päättääkin antaa lapsen kertoa vielä ”yks pikku juttu” ja näkee pienen lapsen maailmantuskan hellittävän, kun asiasta on yhdessä juteltu.

Yhteistyö kodin ja varhaiskasvatuksen välillä voi olla muutakin kuin vappunaamiaisia ja metsäretkieväitä

4.5.2022 Päivi
0 Comment
Yhteiskunta

Päiväkodissa olleet vappunaamiaiset ja siitä koituva stressi itselleni herätti paljon keskustelua sosiaalisessa mediassa sekä vanhemmissa että varhaiskasvattajissa. Kerroin, että meillä lapset ei varsinaisesti nauti tai hakeudu roolivaatteiden ääreen eikä pukeutuminen vappuna ja halloweenina ole ollut mielekästä. Tuntuu silti siltä, että jotain pitäisi olla, vaikka totta kai tiedän, ettei kukaan pakota tai soimaa asiasta. Tulee silti jotenkin olo, että aiheutan lapsilleni FOMOa (fearing of missing out).

Varhaiskasvatus on tuskainen ja kamppailee jatkuvasti varhaiskasvatussuunnitelman ja vanhempien välissä. Miten lisätä osallisuutta ja yhteistyötä kodin kanssa ja vastata kaikkien toiveisiin? Monissa yhteistyötä ja osallisuutta hyödynnetään niin, että kotoa tuodaan erilaisia asioita, kuten metsäretkieväät tai naamiaisehostus. Pedagoginen kliimaksi olisi se, että lapsi yhdessä vanhemman kanssa miettii, mitä huomenna otetaan evääksi, käy yhdessä katsomassa kaupassa mistä sitä löytyy, mitä maksaa ja tarvitseeko banaani muovipussia ympärilleen. Pilkkoo ja pakkaa eväät reppuun ja lapsi saa huolehtia, että repusta löytyy myös vesipullo ja pepun alunen.

Olishan tämä hienoa, mutta uskallan väittää, että suurella osalla perheistä lapsella ei ole osaa eikä arpaa näihin valmisteluihin. Joko vanhempi katsoo edellisenä iltana kello 23.25 silmät ristissä ensi viikon päiväkotitarpeet ja kaivaa kaappeja, mikä sopisi evääksi. Tai sitten vanhempi askartelee edellisen illan naamiaisvaatteita hiki valuen pitkin peppuvakoa ja lasten katsoessa Pipsa possua.

Kaikki nämä variaatiot on ok JOS perhe näistä asioista nauttii. Ongelma tai oikeastaan rikkaus on siinä, että perheet, elämäntilanteet ja resurssit on kaikilla kovin erilaiset. En usko, että päiväkodin lempeäksi sysäykseksi tarkoitut vaateet puree perheisiin, joihin toivotaan lisää vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Aikaan saadaan lähinnä paineita niihin vanhempiin, jotka jo valmiiksi yrittää ylitunnollisesti ruksia vanhemmuuden check listiä.

Sen lisäksi, että monessa päiväkodissa joka viikko tapahtuu asioita, jotka vaatii perheen ponnistelua kotona, tulee tehtäviä myös kotona tehtäväksi. Sain viestin, jossa vanhempi kertoi 3-vuotiaalle lapselleen alkaneen tulla kotitehtäviä päiväkodista. Esimerkiksi ”askartele näistä muumikuvista paperinuket liimaamalla hahmojen taakse grillitikuista tikut” tai ”käy uimassa, leikkipuistossa, metsäretkellä, tee värityskuvia” ja niin edelleen. Eikä tämä ole lajinsa ainoa kokemus.

Ajatus näiden takana on ihana; inspiroida ja sysätä toiminnan äärelle. Mutta milloin varhaiskasvatus on alkanut ohjaamaan näin paljon perheiden vapaa-aikaa`? Tiedän saavani viestejä, että se ei ole tarkoitus ja eihän näitä ole kenenkään pakko tehdä näitä. Tämä ei kuitenkaan välity vanhemmille ja siksi viestintään tulisi panostaa. Korostaa vanhemmille, että tärkeintä on tehdä vapaa-ajallaan sellaisia asiota, jotka tuo perheelle hyvää oloa, palauttaa ja rentouttaa. Päiväkotipäivä on työpäivä siinä missä aikuisellekin ja kaikki palautuvat eri tavoin. Toiset palautuvat lähtemällä salsatunnille, toiset lukemalla kirjaa tai puutarhatöissä. Breaking news: Lapsilla on sama! Vapaa-aika on nykyään se, josta monella perheellä on eniten pulaa. Sen pitäisi olla pyhää ja vain perheensä itsensä kajottavissa.

Meidän vanhempien vastuu on lopettaa kilpajuoku siitä, kenellä on viimeisen dropin vaatteet päällä, hienoimmat eväsrasiat ja tehdä sellaiset asiat vähemmän merkityksellisiksi. Toivoisin, että me voitaisiin löytää merkityksellisyyttä muualta ja antaa myös lapselle tälle. Varhaiskasvatuksella on etulyöntiasema kasvattaa myös vanhempia siihen, että vähempikin riittää. Monesti jopa vähemmän on enemmän.

Sen lisäksi, että kotona tehtävät esivalmistelut päiväkotiin kuormittaa, ne lisää eriarvoisuutta lasten parissa. Vaatteilla on monille tärkeä rooli itsensä ilmaisussa jo lapsena, mutta onko se oleellista esimerkiksi päiväkoti- ja koulupäivän aikana? Koulupuvun käyttöön ei mennä nyt, mutta koska sain myös liputtavan kommenit Lontoossa asuvalta seuraajalta, otan senkin tähän esiin.

Koulupuvut vähentää vertailua ja luokkaerojen näkymistä lapsissa ulkoisesti, vaikka kaikkea kengistä hiuspompuloihin voidaan senkin jälkeen vertailla. Antaisiko se silti meille tilaa enemmän ilmaista itseämme ihmisinä? Hoitajana ollessa työvaatteina oli aina sama univormu. Nautin kauniisti pukeutumisesta ja laittautumisesta, mutta itse olen aina nauttinut työvaatteiden pukemisesta. Ihanan selkeää ja turvallista. Se myös vahvisti työidentiteettiäni ja jälkeen päin ajatellen ehkä myös yhteisöönkuuluvuuden tunnetta. Oli vapauttavaa ettei tarvinnut kriiseillä joka aamu mitä pukee, vaan tiesin työpuvun palvelevan tarpeitani vuoroni aikana.

Erilaiset tapahtumat ja ohjelmat kuormittaa myös henkilöstöäkin ihan varmasti. Suunnitellun toiminnan toteuttaminen vaatii aikaa ja naamiaishäntien ja -korvien tallella ja oikealla lapsella pitäminen on varmasti oma työmaansa. Spesiaalipäivät ovat jännittyneitä ja lisäävät aistikuormaa ympäristöön. On tärkeää pohtia miten helposti kuormittuville lapsille saadaan mahdollisiman turvallinen olo.

”Kyllä lapsillekin pitää saada olla kivaa ja spesiaalia arjesta”.

Vappuna monessa päiväkodissa lakkailtiin kyntiä, tehtiin kampauksia, kasvomaalauksia ja tanssittiin vappubiisien tahtiin. Omia naamiaisasuja ei tuotu, vaan eteisessä odotti rooliasurekki, josta sai valita mieleiset jos tahtoi. Toisaalla taas oli ohjeena, että sai tuoda oman asun, mutta piti hyödyntää olemassa olevia materiaaleja tai lainata. Tämäkin on ehdottomasti parempi, jossa lapsia voidaan ohjata ajattelussa kestävämpään suuntaan. Päästään taas siihen, että toisille se kaupan valmisasu olisi helpoin tapa, toisilla siihen ei ole taloudellista mahdollisuutta. Yksi vanhempi sai ekaluokkalaiselle lapselleen kotiin viestin, että paras asu palkitaan ja kekseliäisyyteen kiinnitetään huomiota. Ajatus on ehkä ollut antaa luovuudelle ja hassuttelulle tilaa, mutta tämä vertailu ja kilpailuasetelma on se, jota toivoisin vähennettävän.

Monen päässä takoo ”niin i, eli missään tilanteessa ei voi olla kaikkien mieliksi.” Ei voikaan, mutta lähimmmäksi päästään, kun kotoa tuotava materia jätetään kokonaan kotiin. Naamiaisleikkejä omilla lempiasuilla voi ehdottomasti leikkiä kotona ken haluaa.

Uskon, että tämä jäätävä ralli monen lapsen talouksissa helpottaa sekä varhaiskasvatuksen että perheiden stressiä ja työtaakkaa. Etuoikeutettujen ja valta-asemassa olevien oikeus ja velvollisuus on pitää kiinni yhdenvertaisuudesta. Varhaiskasvatuksella on valtaa vaikuttaa myös vanhempiin. Viestittää sitä, miten tärkeää on luoda lapsille yhdenvertainen ympäristö, keskustella kuluttamisen tarpeellisuudesta ja siitä, miten erilaiset mahdollisuudet perheissä on ylipäänsä kuluttaa.

Vanhemmat, jotka vaativat lisää toimintaa ja välineurheilua tekevät sitä todennäköisesti jo vapaa-ajalla. Päiväkoti-ikäisellä lapsella voi olla jo useampana arkipäivänä harrastuksia viikossa. Ammattilaisilla on avaimet kädessä rauhoittaa myös tällaisten lapsien elämää päiväkotipäivän ajan. Viestiä vanhemmille, että oikeastaan lapsen kasvua ja kehitystä tukee se, ettei koko ajan tarvitse suorittaa ja olla siirtymässä seuraavaan toimintaan.

Uskon, että kun me voidaan päästää irti tästä jatkuvasta ohjelmien ja materian perässä pysymisestä, meille vapautuu kaikille tilaa hengittää ja tehdä sponttaanisti kivoja juttuja arkeen. Voisiko vaikka aurinkoisena päivänä syödäkin lounaan ulkona? Tai monien tuntien aikana rakennetun aistiradan sijaan lähteä metsään aistimaan miltä tuntuu kaarna, märkä sammal tai muta? Tai tehdä retken päiväkodin keittiöön ja nähdä mistä se ruoka lautasille oikein tulee?

Etenkin näin kunta-alan lakon ja varhaiskasvattajien ahdingossa haluan osoittaa kaiken tukeni teille. Kaiken keskiössä haluan, että tämä kaikki johtaa yhteiseen hyvään. Siihen, että teilläkin on aikaa hengittää ja olla luovia ja innostuneita työpäivän aikana. Ja vielä sen jälkeenkin.

Sopeutumisvalmennuskurssi koronan keskellä

31.3.2021 Päivi
0 Comment
kehitys, Tukitoimet, Yhteiskunta

Me olimme marraskuun puolivälissä Medifamilian toteuttamalla sopeutumisvalmennuskurssilla. Kurssiympäristö ja majoittuminen oli Oulun Edenissä Nallikarilla.

Olen puhunut useasti siitä, miten hassulta sopeutumisvalmennuskurssi kuulostaa korvaani. Se kuulostaa siltä, että minun tulisi sopeutua elämääni ja joku minulle tuntematon vieläpä valmentaa perhettäni sopeutumaan. Olen saanut kuitenkin viestejä, että esimerkiksi reumaan tai MS-tautiin sairastunut tai aivovamman saaneen puoliso voi kokea kurssin todellakin sopeutumisvalmennuksena ja kokea ensi kertaa ettei ole ajatuksiensa kanssa yksin.

Ei kurssinimitys siis täysin harhaanjohtavakaan ole. Meidän perheen kohdalla puhuisin kuitenkin enemmänkin voimavaramatkasta.

Kurssilla paras anti on ehdottomasti se, että näkee perheitä eri puolilta Suomea. Ihmisä, joita tuskin koskaan ikinä tapaisi muuten. Elämä, elämäntilanne ja perheet on kaikki erilaisia, mutta se on se rikastuttavin asia koko kurssissa. Avata mielensä ja hiukan sielunsakin ihmisille, jotka voivat nyökyttää ja sanoa, että tiedän miltä susta tuntuu tai on tuntunut. Ainakin pikkuisen paremmin kuin muut.

Moni erityislapsiperhe pohtii kovasti osallistumistaan sopeutumisvalmennuskurssille koronan vuoksi. Monen lapsi ja/tai perheenjäsen kuuluu riskiryhmään, eikä halua ottaa mitään ylimääräisiä riskejä poistumalla kotoa. Sen lisäksi korona on vaikuttanut monen perheen taloudelliseen tilanteeseen. Yksinhuoltajalle tai toisen vanhemman työttömyys on perheelle todella iso taloudellinen ahdinko jos joutuu olemaan sairaslomalla perinteisen virusinfektion vuoksi, vaikka se ei korona olisikaan. Toisilla saattaa olla edessä vuoden tärkein sesonki. Ymmmärrän hyvin ettei ylimääräisiä riskejä halua ottaa ja kursseja perutaan monista eri syistä.

Itselle jäi sellainen olo, että Medifamilia oli miettinyt miten kurssin pystyttiin toteuttamaan mahdollisimman turvallisesti. Kurssille otetaan maksimissaan aina kuusi perhettä. Nyt kaksi perhettä oli peruuttaneet sairasteluiden vuoksi. Koko yhmän koko riippuu aina kovasti siitä, kuinka monta lasta perheissä on. Edenissä oli joka puolella käsidesejä ja maskisuositus kaikille. Kylpylän puolella oli altaissa maksimimäärä, joka sai olla kerrallaan samassa altaassa.

Päivän aikana oli aamupala, lounas, päivällinen ja iltapala sekä lapsille välipala oli omissa ryhmissään. Oulun Edenissä ruokailut oli ajoitettu tiettyihin tarkempiin aikoihin, jotta kontaktit muihin pysyivät minimissä. Meillä kävi vielä niin, että aikaikkuna ruokailuihin oli laajempi eikä meidän kurssin perheiden lisäksi ruokailemassa ollut lounaalla, päivällisellä ja iltapalalla muita. Meillä oli koko viikon kaikilla oma pöytä aamupaloja lukuunottamatta, koska siellä oli myös muut hotellin vieraat samaan aikaan. Ohjatuissa ryhmissä käytimme aina maskeja, jotka oli Medifamilia järjestänyt.

Moni kysyi mitä kurssilla oikein tehtiin ja millaista oli. Medifamilian kurssilla aamupäivisin oli kaikkien perheiden yhteistä toimintaa ja iltapäivällä lapsilla oli omat ryhmät ja aikuisilla omat ryhmät.

Aikuisten ryhmissä sosionomi puhui sosiaalietuuksia ja -oikeuksista, erityisopettaja pidennetyn oppivelvollisuuden toteuttamista, lääkäri perheitä mietityttävistä terveysasioista. Lähtöpäivänä vielä psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa puhuttiin jaksamisesta. Viimeisessä osuudessa emme olleet, kun lähdimme ajelemaan kotiin ennen lounasta.

Aikuisten ryhmien aikaan lapsilla oli omat ryhmät, joissa oli sisaruksille omaa ohjelmaa ja kuntoutujille omaa ohjelmaa. Tietääkseni perinteistä leikkimistä, lukemista ja ulkoilua oli viikon aikana. Lapset pystyi jättämään hoitoon hyvillä mielin ja tiesi, että homma hoituu. Meillä iltapäivän ohjelmaan lapset ei montaakaan kertaa ehtineet osallistua, kun se osui juuri päiväuniaikaan. Meistä vanhemmista jompi kumpi oli lasten kanssa päiväuniajan ja toinen aikuisten ryhmässä. Alkuraskauden väsymys ja pahoinvointi oli vielä melkoista, joten usein se olin minä.

Lisäksi viikon aikana oli mahdollista saada henkilökohtaista tukea johonkin arjessa kaipaamaansa haasteeseen. Puoliso kävi puhumassa esikoisen uniasioista samalla kun minä nukuin esikoisen kanssa päiväunia. Heh.

Perheiden yhteisissä ohjelmissa oli mm. soveltavaa liikuntaa. Sain sieltä monta ajatusta matkaani ja voisin kirjoittaa niistä myöhemmin. Yhtenä päivänä meillä oli erilaisia rentoutus- ja rauhoittumisvälineitä tutkittavana. Oli maalausteloja ja suteja, palloja nystyröillä ja ilman, painopeittoja ja satuhierontakirjoja. Materiaalipajassa sai tehdä tarpeelliseksi kokemiaan materiaaleja. Moni teki esimerkiksi viikkotaulun ja erilaisia tunnemittareita. Minä väkersin taulun, jonka avulla voi harjoitella itsenäistä pukeutumista.

Soveltavan liikunnan tunnilta

Yhtenä iltana oli järjestetty vanhemmille omaa aikaa ja lapsille iltahoitoa. Oli mukavaa, että kokoonnuimme kaikki aikuiset takkatupaan juttelemaan hetkeksi elämistämme. Tuli kuultua mitä muut tekevät työksensä ja millaista arki on. Siitä miltä tuntui ne ensihetket, kun diagnoosista sai kuulla ja miltä elämä tuntuu nyt. Ennen lasten hakua kävimme vielä pienellä iltalenkillä miehen kanssa Nallikarin näköalapaikalla.

Viikon aikana ehdimme iltaisin käydä uimassa ja minä kävin ihan vain saunomassa yksikseni muutaman kerran. Ulkoilemaankin ehdittiin, vaikka ohjelmaa paljon olikin. Päiväunia ei rattaissa nukkuvat lapset ovat hieman haaste, sillä silloin tosiaan toisen vanhemman täytyy skipata luento. Mikä kuitenkin aikataulussa on hyvää on se, että perheelle ja iltaan yhteistä luuhaamisaikaa.

Sopeutumisvalmennuskursseja järjestää Kela, joka on ostanut kurssien toteutuksen yksityisiltä yrityksiltä. Kurssi oli tarkoitettu alle kouluikäisille perheille, jossa on lapsi, jolla on downin syndrooma. Hakemusta varten tarvitsee alle vuoden vanhan lääkärin B-lausunnon. Myös kuntoutussuunnitelmassa mainittu lääkärin suositus käy.

Kurssi on perheelle maksuton. Lisäksi kuntoutukseen osallistumisesta voi hakea Kelan matkakorvauksia sekä yöpymisrahaa, mikäli ennen ja jälkeen kuntoutuksen on majoituttava matkalla tai perillä. Sopeutumisvalmennuskursseille ei kannata ottaa lomapäiviä, koska niistä saa kuntoutusrahan, joka on tulosidonnainen. Toki kuntoutusrahan voi saada joka tapauksessa, vaikka olisi ottanutkin lomapäiviksi kurssin. Myös yrittäjät ovat oikeutettuja kuntoutusrahaan.

Kurssi oli hyvä, mutta kieltämättä kaipaisin vieläkin syvempää osaamista, ajatuksia ja tietoa. Olisin halunnut kuulla ravitsemushoidosta ja sen merkityksestä, tulevaisuuden mahdollisuuksista ja tuulahduksista maailmalta. Tiedän, että liikkeelle lähdetään olettamuksesta ettei tiedä välttämättä entuudestaan mitään. Siksi olisikin hyvä, että kurssit olisi rakennettu enemmän yksilöllisen tarpeen mukaan, vertaistukea unohtamatta. Jäin myös kaipaamaan psykologia tai muuta mentaalipuolen asiantuntijaa. Psykologi Jussi Tukiaisen anti oli parasta ja voimaannuttavinta ensimmäisellä sopeutumisvalmennuksella ollessamme.

Osallisuuden tunne syntyy osallisuudesta

21.1.2021 Päivi
2 Comments
kehitys, Yhteiskunta
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 78AFF8C4-5485-4D1E-8A89-9FAAAA847B15.jpeg

Varsinkin etelässä poikkeuksellisen luminen talvi on tuonut mukanaan iloa, mutta myöa paljon murhetta talviliikunnasta lapsille ja perheille. Monissa päiväkodeissa ja kouluissa on nyt ohjelmassa luistelua ja hiihtoa, mutta ei kaikille. Eikä tämä kosketa vain meitä etelässä asuvia, vaan ihan kaikkia pohjoisinta Suoma lukien. Se, että pohjoisessa on lunta enemmän ja pidempään ei tarkoita sitä, että perheillä olisi mahdollisuudet hankkia talviurheiluvälineitä ja harjoittaa luistelua, hiihtoa, laskettelua…

Elsa Heiko puhui Instagramin stooreissa hyvin siitä, miten monenlaiset muutkin asiat kuin raha vaikuttaa siihen ettei talviurheiluvälineitä ole kaikissa perheissä. Vaikka välineitä löytyy käytettynä ja saisi jopa ilmaiseksi, niiden etsiminen, hakeminen, huoltaminen ja korjaaminen vie resursseja. Eikä välineiden omistaminen riitä, vaan resursseja pitäisi olla myös sinne toiminnan äärelle viemiseen ja ohjaamiseen.

Ketään ei (toivottavasti) pakoteta hankkimaan välineitä, mutta laittamalla toiset samaan aikaan pulkkamäkeen ja toiset suksille alamme tehdä jo hiljaista kastijakoa. Pulkkamäkiin laitetaan myös lapset, joilla harjoituskertoja ei ole takana tai niitä on vain muutamasti. Tätä perustellaan turvallisuudella. Tämä tarkoittaa siis sitä, että harrastamaan pääsevät ne, joilla on siihen mahdollisuus myös vapaa-ajalla. Ajatus että kyllä 30 vuotta sitten hiihdettiin ja luisteltiin on laiskaa ajattelua tämän päivän perheiden tilanteista ja tarpeista. Kyllä niitä vammaisia ja köyhiä on silloinkin ollut. Silloin 30 vuotta sitten vammaiset olivat vain piilossa, joten ei ihme jossei sellaisten ihmisten olemassaoloa edes ymmärrä.

En ole huolissani siitä etteikö oma lapselleni pääsisi kotona luisimille ja harjoittelemaan eri lajeja monipuolisesti. Olen huolissani kaikkien niiden lasten puolesta, joiden perheissä ei ole varaa hankkia niitä luistimia tai mahdollisuuksia viedä lasta harjoittelun ääreen.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 4DC5BD64-2565-4D25-8B74-1364B5C44991.jpeg
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 616E5C14-D0AA-4AF6-997C-F88F46830210.jpeg

Mitä jos ajateltaisiinkin, että luistelemaan viedään ne, joilla ei ole siihen mahdollisuutta vapaa-ajalla? Hyväksyttäisiinkö tämä yleisesti? Ei, en vaadi, että luistelemaan viedää vain ne lapset, jotka sinne ei muuten pääse vaan tasa-arvoisia mahdollisuuksia ihan jokaiselle. Jos kaikkia lapsia ei ole mahdollista viedä luistelemaan, silloin luistelemaan ei mene kukaan. Varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen toiminnan pitäisi olla sellaista johon kaikilla on yhtälaiset mahdollisuudet.

Tämä(kin) tuntuu varmasti monesta ylimitoitetulta vauhkoamiselta, mutta jos jo varhaiskasvus ja peruskoulu ajautuu siihen, että tietyt asiat mahdollistetaan vain niille jotka osaa, kykenee ja on varaa, ajautuu meidän yhdenvertaisuuden edistäminen kaatopaikalle jo lapsuudessa. Miltä tuntuu lapsesta, jolla ei ole varaa luistimiin? Tai vanhemmat eivät hanki niitä syystä, että niitä tulee käytettyä vuoden aikana vain muutamasti. Miltä tuntuu lapsesta, joka haluaisi olla mukana siinä mitä kaveritkin tekee, mutta jääkin tekemään lumikakkuja, koska ei pääse harjoittelemaan toimintaa?

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 5715F3DE-10C6-4B70-86F9-4ADEF04FA297.jpeg

Turun oppimistutkimuskeskuksen erikoistutkija Pekka Salonen on sanonut vuonna 2011:

Jos ympäristö ei muutu, vaan yksilön pitää sopeutua syntyy huono tulos.

Ylipäänsä päiväkodeissa ja kouluissa ryhmän toiminta tulisi olla suunniteltu siten, että jokainen lapsi saa ja pystyy osallistumaan. Kuulee sanottavan ettei varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen ole tarkoituskaan olla kaikille samaa. Tällä tarkoitetaan varmaankin ajatusta eriyttämisestä, joka siis pyrkii antamaan yksilön tasolle sopivia tehtäviä ja toimintaa. Eräs erityisopettaja pohti hyvin, että miksi on asetettu taso, jonka ylä- ja alapuolelle eritytetään. Miksi lähtökohta eriyttämisessä ei ole se, että heikoinkin yltää toiminnnan tavoitteisiin ja sitten eritytetään siitä ylöspäin. Pulkkamäki vs. hiihto-keskustelussa ei kuitenkaan ole kyse eriyttämisestä vaan epätasa-arvosta, josta julkisten instituutioiden pitäisi pyrkiä pois.

Jos joku kehtaa sanoa, että vammaisten, erityistä tukea tarvitsevien ja köyhien lasten vuoksi oma lapsi jää vaille mielenkiintoista kausitoimintaa, annan tarjoiluehdotukseksi heittämään vähän kylmää vettä kasvoille. Sen sijaan, että vetoaa tähän, voisimme ottaa mielikuvituksen käyttöön ja suunnitella miten me voisimme mahdollistaa kaikille sen luistelun. On olemassa apuvälineitä, vapaaehtoisia, lainaamoja ja päiväkotien ja koulujen sisäisiä lainausrinkejä.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 58D5D1CC-A70A-4DD7-B6A3-9EA5452B7ED4.jpeg
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on AFAEF53E-E957-4F54-A0D0-8AA11B2596C7.jpeg

Viime syksynä puhuin siitä miten lähtökohtaisesti kirjastossa on kaikilla oikeus olla, mutta todellisuudessa kaikki eivät koe omaa tai perheensä oloa mukavaksi ja tervetulleeksi. Sain viestejä silloin, että rohkeasti vain, kyllä se kirjasto on ihan kaikkien perusoikeus. On on, mutta jossei niitä ole suunniteltu ja rakennettu palvelemaan erityistarpeita jää ne myös sellaisilta ihmisiltä käyttämättä.

Se ei riitä, että me näytetään peukkua ja sanotaan yhteiskunnan olevan kaikille. Että rohkeaa, kun uskaltaa elää elämäänsä. Meidän pitäisi kehittää meidän palvelut sellaisiksi, että jokaisen olisi mahdollista osallistua. Ei pyörätuolissa istuva koe epäreiluna sitä ettei hän pääse kävellen kauppaan. Sen hän kokee ettei hän pääse pyörätuolillaan esteettömästi kaupan ovesta tai liikkumaan kaupan sisällä. Ei kuuro koe epäreiluna sitä ettei hän kuule puhelimen toisessa päässä olevaa ihmistä. Sen sijaan sen hän kokee jos ei ole olemassa palvelua, jolla hänkin saa hoidettua ajanvarauksen hammaslääkäriin ja hätäpuhelun hätäkeskukseen.

Hyväntekeväisyyttä, mutta kenelle?

19.1.2021 Päivi
2 Comments
Yhteiskunta, Yleinen

Hyväntekeväisyysjärjestöjä ja -yhdistyksiä on enemmän kuin ymmärtääkään. Lahjoituskohteista nyt puhumattakaan. Miten päättää mihin antaa aikaa, rahaa tai tuotteita? Hyvä kysymys. En tarkkaa tiedä itsekään, koska monen asian kehittäminen tuntuu niin tärkeältä, mutta kaikkea ei voi tukea. Ajattelin kuitenkin aloittaa savotan kysymällä teiltä mihin yhdistyksiin te lahjoitatte. Kohteet on jaettu seuraaviin kategorioihin; kohde, jolle voi lahjoittaa rahaa, kohde jolle voi lahjoittaa tavaroita ja kohde, jonne voi antaa omaa aikaansa.

Mistä sitten päättää kenelle lahjoittaa? Teiltä tuli hyviä ajatuksia siihen liittyen. Ensin kannattaa miettiä, mikä on itselle erityisen tärkeää. Jos siltikin rajaaminen tuntuu vaikealta voi tehdä suunnitelman. Kertalahjoituskohdetta voi vaihdella joka kerta eri paikkaan ja kuukausilahjoituksen voi pitää samassa paikassa. Millä perustein te valitsette lahjoituskohteen ja onko teillä joku suunnitelmallisuus siinä mukana?

Rahalahjoituskohteita:

Tavaralahjoituskohteita:

  • Furahome
  • Hope ry
  • Oman alueen kirpputorit (SPR, Pelastusarmeija, Fida, Syöpäyhdistys esim. Porissa)
  • Oman alueen lastensuojelu, päiväkodit, seurakunta (pelit, lelut, urheiluvälineet, varavaatteet…)

Oman ajan tai itsestäsi antaminen:

Listaa voisi jatkaa aivan loputtomasti, mutta aloitetaan tällä. Puuttuuko täältä jokin tärkeä avustusta tarvitseva kohde? Vinkkaa niin lisään listalle!

Ehkä täältä listalta voisi myös löytyä kohde, joka voisi tukea sinua ja/tai perhettäsi tai läheistäsi. Ilolla ja rohkeudella kannattaa hakea ja ottaa apua vastaan silloin kun sitä tarvitsee. Ehkä jonakin päivänä vielä sinulla on resursseja antaa itsestäsi muille.

Kohtaamiset, jotka lämmittävät minua edelleen

15.1.2021 Päivi
3 Comments
Yhteiskunta

Olen puhunut paljon siitä, miten paljon ongelmia kohtaamisiin varsinkin lasten kanssa liittyy. Tällä viikolla kirjoitin epäselvistä ja epätasa-arvoisista koronaohjeistuksista varhaiskasvatuksessa ja mikä kaikki siinä meni myttyyn lopulta. Puhun niistä sen vuoksi, että en ole ollut asioideni kanssa yksin ja välillä pölyn laskeuduttua miettii, oliko kohtaaminen sittenkään niin kohtuuton. On se monesti ollut. Asiaton, loukkaava ja varsinkin herkässä tilassa olevalle.

Meillä on matkan varrella onneksi ollut myös valtavan onnistuneita kokemuksia kohtaamiseen suhteen. Ei yhtään kädenlämpöisiä, vaan sellaisia, jotka saavat minut uskomaan ihmisyyteen. Niistä haluan kertoa nyt.

Esikoisen synnytys

Esikoisen synnytyksessä kaikki kävi niin äkkiä. Synnytyksessä mukana oli kätilö ja kätilöopiskelija. Pääni ei pysynyt mukana siinä, että ehdin olla sairaalassa synnyttämässä vajaa puoli tuntia ja lapseni vietiin hetken jalkojeni päällä olon jälkeen teho-osastolle. Illalla teho-osastolla vierailun jälkeen minä jäin yksin synnyttäneen äidin kanssa samaan huoneeseen kuuntelemaan itkua ja iloa verhon takana. En muista tuliko synnytyksessä mukana ollut kätilö jo samana iltana, mutta ainakin seuraavana päivänä hän tuli kyselemään fiiliksiäni ja totesi että hoidin homman himaan ihan hirmu hienosti. Minulle tuli tunne, että kätilö tuli varta vasten tapaamaan minua osastolle ja häntä kiinnosti miten voin hurjan ensisynnytyskokemukseni jälkeen. Tuli tunne, että henkinen hyvinvointini todella kiinnosti kätilöäni.

Esikoisen kanssa ollessa lastenklinikalla leikkauksessa heidän sosiaalityöntekijänsä otti meidät huomaansa. Hän selvitti meille mitä tukea me voimme hakea ja tarjosi kaiken oleellisen yliviivaustussilla yli vedettynä. Tämä on sitä tukea ja apua, jota tarvitsee, jotta voi keskittyä itse olennaiseen. Eli omaan ja puolison jaksamiseen ja oman vastasyntyneen tukemiseen leikkauksen jälkeen.

Esikoisen neuvolassa

Esikoisen terveydenhoitajat vaihtuivat vauvavuotena neuvolassa tiuhaa tahtia, mutta hetken meillä ehti olla pidempään yksi terkkari. Hän kohtasi esikoisen kuin kenet tahansa. Hän kannusti aloittamaan pottailut heti puolen vuoden jälkeen hänenkin kanssaan eikä missään kohtaa ajatellut ainakaan ääneen ettei ole järkeä, koska downit oppivat kuivaksi keskimääräisesti paljon myöhemmin. Samoin vauvan vaikean ummetuksen kanssa hän mietti kanssani myös ruokavaliota ja millaisia asioita voisi lääkkeiden rinnalla kokeilla. Hän etsi syytä kanssani eikä hoitanut vain oiretta.

Kuopuksen synnytys

Kuopuksen synnytyksessä iltavuoroon tuli nuori, ehkä minun ikäiseni nainen. Tuon nuoruuden taas kerran esiin, koska lähtökohtaisesti nuoret mielletään aina kokemattomiksi ja turvattomiksi. Minäkin kauhistuin, että tuleeko tästä nyt mitään. Minun epäilykseni hävisivät kuitenkin ensimetreillä.

Kätilöni oli aivan uskomattoman levollinen, rauhallinen ja kuitenkin energiaa säteilevä. Kätilö kunnioitti toivettani mahdollisimman luonnollisesta synnytyksestä. Hän osoitti sitä kertomalla lääkkeettömistä kivunlievitysmahdollisuuksista ja vähemmän kajoavista lääkkeistä, kuten pudendaali-puudutuksesta eli häpyhermon puudutus. Hän antoi puolisoni käyttöön TENS-laitteen, koska se oli hänelle oman työnsä kautta tuttu. Se oli varmasti puolisollekin tärkeää kokea olevansa avuksi ja olla osa sitä isoa ja mullistavaa rutistusta.

Mainittakoon vielä etten ole lääkevastainen, mutta koska esikoinen oli tullut lopulta niin nopeasti ilman lääkkeitä eikä minulle ollut jäänyt huonoa kokemusta kivuista, toivoin saman taktiikan toimivan myös nyt.

Äitiysneuvolassa kuopusta odottessa

Odottaessani kuopusta äitiysneuvolan terveydenhoitajamme osasi puhua ja olla vaikeiden asioiden äärellä. Hän ihmetteli miten emme ole saaneet esikoisen raskausaikana tukea ja puhua psykologin kanssa elämänmuutoksesta ja tunteista, joita kävimme läpi. Hän ei kuitenkaan taivastellut ja voivotellut menneitä, vaan hänellä oli selkeä ja rauhallinen asenne, että tehdään se mitä tulevaisuudessa on tehtävissä.

Hän osasi puhua poskia punoittavista aiheista täysin rennoin rantein ja luonnollisena osana elämää. Erityisesti tähän terveydenhoito tarvitsisi lisää tukea. Oli kyse peräpukamista, seksistä, vammaisuudesta, masennuksesta tai hiivatulehduksesta, sen pitäisi olla hoitajalle ihan yhtä luonteva kysymys kuin mitä eilen tuli syötyä.

Esikoisen kanssa käsidesin juonnin jälkeen päivystykseen

Viim alkusyksyiseltä päivystysreissultamme muutama viikko sitten haluan nostaa erityisesti nuoren miehen, joka oli kandi-vaiheessa. Hän tervehti meitä omalla etunimellään, jonka jälkeen olin jo todella vaikuttunut. Hän loi leppoisan tunnelman, ei yhtään hierarkista tai ylhäältä päin katsovaa. Heillä synkkasi myös neidin kanssa vallan mainiosti. Hän oli avoimin mielin. Se monesti riittää.

Samalla reissulla vähän jännitin myös, että kuinka paljon nyt tentataan sitä, miten lapseni on saanut käsidesiä itselleen. Kukaan ei kuitenkaan kyseenalaistanut vanhemmuuttani. Se tuntui hyvältä. Käsivarsiin puuduteainetta laittaneet hoitajat myös kuulivat minut, kun kerroin miten se saadaan kaikkein parhaiten laitettua. Esikoinen sai kokeilla myös alkometriin puhallusta monta kertaa rauhassa ja hoitaja kehui esikoista lopuksi miten hienosti hän yritti. Kirsikkana kakun päällä laboratorion työntekijät kysyi miten olemme tottuneet verikokeen ottamaan ja sillä mentiin.

Rakenneultrassa tapaamassa baby number #3

Kätilö antoi vaikutelman ettei mihinkään ole mikään kiire ja saan kysyä ja ihmetellä hänen kanssaan mitä tahansa. Hän selitti kun kysyin tarkentavia kysymyksiä. Puoliso ei päässyt mukaan ultraan ja pyysin, että saisin kuvata ultrahetken. Oikeastaan olisi puoliso ollut mukana tai ei niin saimme aivan ihana muiston. Kuvaamista ja videokuvaamista pitäisi arvostaa terveydenhuollossa paljon enemmän osana hoitoa. Sen terapeuttinen vaikutus on monelle valtavan suuri ja valokuvaterapiahan on oma terapian muotonsakin.

Minulle tuli tunne, että me ihmettelemme yhdessä uutta elämää ja hihkumme kun näemme hänen avaavan suutaan ja heiluttavan kättään kuin viestiksi, että terveisiä sinne teille.

Mainittakoon samalla vielä sikiöseulontaan liittyvä ultra, jonka teki miespuolinen kätilö. En tiedä miksi koen epäluuloisuutta mieskätilöitä kohtaan, mutta hän teki minun ja puolisoni olon mukavaksi. Hän selitti ja vastasi kysymyksiin ymmärrettävästi eikä puhunut vain minulle. Hän oli liikkeissään sähäkämpi kuin rakenneultran tehnyt kätilö, mutta hän oli todella varmaotteinen ja herätti meissä luottamusta. Hän kysyi sekä alussa että lopussa olisiko meillä jotakin mistä haluaisimme puhua.

Tällaisia ihania, lämpimiä ja unohtumattomia kohtaamisia lisää, kiitos <3

Niitä viime syksynä teidän jakamia kohtaamiskokemuksia voi lukea alta:

Yksikin huono kohtaaminen voi jättää elinikäiset haavat (I)

Yksikin huono kohtaaminen voi jättää elinikäiset haavat (II)

Syksyllä 2017 kirjoitin omia kokemuksia siitä millaisia kokemuksia minulla on ollut ammattilaiset kanssa:

Kuinka ammattilainen kohtaa

Päiväkodin koronaohjeistus ja onko se ajan tasalla

13.1.2021 Päivi
9 Comments
Yhteiskunta


Päiväkodimme aikuisille on annettu ohje, että vanhemmat soitetaan herkästi hakemaan lapsi kotiin kaikista oireista eikä lasta saa viedä hoitoon jos on mitään oireita. Yksittäistä nenänniistoa ei kuulemma lasketa. THL kirjoittaa näin:

Jos lapsella on allerginen nuha, yksittäisiä aivastuksia tai jos hänen nenänsä alkaa vuotaa ulos mennessä mutta oireilu loppuu sisätiloissa, lapsi voi mennä kouluun tai varhaiskasvatukseen, kunhan hänen yleistilansa on muuten normaali eikä infektio-oireita ole.

Jos testitulos on negatiivinen, lapsi voi palata kouluun tai varhaiskasvatukseen, kun hän on parantumassa, vaikka oireet eivät olisi kokonaan väistyneet.

Jos testi otetaan, mutta tuloksen saaminen viivästyy, voi kouluun tai varhaiskasvatukseen palata vähintään yhden oireettoman päivän jälkeen, jos lapsi ei tiettävästi ole altistunut varmistetulle koronavirustapaukselle eikä perheestä kukaan ole matkaillut ulkomailla edeltävän 10 vuorokauden aikana.

Jos samassa perheessä lapset ja aikuiset ovat sairastuneet samaan aikaan ja aikuisen testitulos on negatiivinen, lapsia ei tarvitse testata. Jos vain lapsilla on oireita, riittää että yksi lapsi testataan. Oireisten nuorten ja aikuisten pitäisi kuitenkin aina mennä testiin, vaikka lapsen testitulos olisi negatiivinen.

Jos lapsen hengitystieoireet pitkittyvät, häntä ei tarvitse testata toistuvasti, kunhan oirekuva pysyy samanlaisena.

Näin ohjeistaa myös kuntamme yleisesti. Tämän varmistin viimeksi hoitajalta tällä viikolla, kun kuopukselta otettiin vuorostaan korona-testi.

Juttelin somessa viime viikolla tilanteestamme ja sain paljon viestejä miten muualla Suomen päiväkodeissa toimitaan. Varsinkin pääkaupunkiseudulla ohjeistus ei ole niin tiukka kuin meidän päiväkodissa. Soitin päiväkodin johtajalle keskustellakseni onko päiväkodin linjausta pohdittu koska viimeksi ja konsultoitu miten muissa kunnissa toimitaan. Hän ei ole keskustellut muiden kuin oman kunnan toimialueen kanssa. Eikä keskustelun päätteeksikään luvannut keskustella, vaikka sitä kovin toivoinkin. Hän sanoi keskustelevansa neidin ryhmän aikuisten kanssa, mutta ei edes koko henkilökunnan kanssa.

Kerroin miten pääkaupunkiseudulla päiväkodissa töitä tekevät kertoivat toimivan. Hän sanoi haluavansa olla varovainen. Kaikkihan me haluamme, mutta emme voi elää jatkuvassa pelossa ja olla kuuntelematta asiantuntijoiden ohjeita. Miksi me emme voi tehdä yhteistyötä ja soittaa toiselle puolelle Suomea kollegoille ja kysyä miten he toimivat ja miten se on näyttäytynyt sairastavuutena. Tämä on tismalleen sosiaali- ja terveyspuolenkin kehittymistä estävä toimintatapa. Pysytään omaan yksikköön päin kääntyneenä eikä vaan kysytä muualta miten siellä toimitaan. Siinähän olisi riski huomata ettei omille päätöksille ole perusteita tai että oman yksikön toimintaa voisi kehittää.

Syksy oli päiväkodin johtajan mukaan myös poikkeuksellisen ihanteellinen, kun nuhaisia lapsia ei ollut päiväkodissa. Onko mietitty, kuinka paljon pienempiä ryhmät olivat, mitä muita toimia tehtiin eri tavoin kuin aiemmin, oliko enemmän aikaa huolehtia jokaisen lapsen käsihygieniasta ja niin edelleen? Hän myös perusteli tiukkaa linjaa sillä, että jos lapsi tartuttaa aikuisen niin se on poissa ryhmän resursseista. Nykytieto kuitenkin kertoo, että oireetonkin voi kantaa koronaa ja tartuttaa muita. Eikä kenenkään vapaa-aikaa ja missä sitä viettää vahdita eikä kuulukaan vahtia. Emme siis varmuudella voi sanoa kuka tartuttaa ja olla kaikki kotona varmuuden vuoksi. En siis ihan osta tätäkään argumenttia.

Päiväkodin johtajan mukaan tällaisella linjauksella voitaisiin jatkaa eteenpäin tulevaisuudessakin. Olen toki samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että olisi ihanaa jossei päiväkodissa olisi yhtään oireilevaa lasta koskaan. Se myös tarkoittaisi sitä, että astmaatikot, moni vammainen, ympärivuotinen allergisestä nuhasta kärsivät ja muut sellaiset oireita aiheuttavat krooniset vaivat sulkevat monia lapsia varhaiskasvatuksen ulkopuolelle. Totta kai tämä helpottaisi heikon vastustuskyvyn omaavia lapsia. Tiede ei ole kuitenkaan kehittynyt siihen pisteeseen, että lapsesta voisi skannerilla lukea kantaako hän jotain tartuttavaa virusta.

Onkin ihan todella hyvä keskustelu, miten kausiflunssia voitaisiin ennaltaehkäistä, mutta tällaisessa toimintatavassa en näe sitä kaikkia hyödyttävää tulevaisuutta. Joukossa on todennäköisesti monta vanhempaa, jotka tekevät työkseen sellaista, jota etäältä ei voi hoitaa. Siivoojia, keittäjiä, hoitajia, varhaiskasvattajia, poliiseja, bussikuskeja, tien auraajia ja sitä rataa. Kuinka paljon vanhempien talous ja yhteiskunta kestää, että vanhempi hoitaa vuotavia neniä kotona. En tiedä, mutta en myöskään usko vastauksen tähän olevan uudelleenkouluttautuminen. Moni vanhempi ei myöskään yksinkertaisesti pysty tekemään etätyötään lasten kanssa kotona heidän tarvitsevuutensa vuoksi ja on aivan voimiensa äärirajoilla tai oikeastaan jo ylittänyt sen ulkopuolisen tuen puuttumisen vuoksi.

Argumentoituani asiaa sain vasta-argumentiksi ettei meidän neiti osaa edes niistää. Sen jälkeen minulla hitsasi ihan lopullisesti kiinni ja ymmärsin miten paljon tässä taitaakin olla kyse myös tyttäreni vammaisuudesta ja hoitoisuudesta. Meidän neitihän on osannut niistää jo monta vuotta, vaikka jostain hän keksi ettei niistäminen vielä viime syksynä onnistunut. Herääkin kysymys mikä tämä keskustelu on, joka on käyty tyttäreni niistämistaidoista. Pyysin häntä johtajana lopettamaan vammaisten lasten syrjinnän ja aliarvioimisen tähän paikkaan. Hän pyysi anteeksi, mutta olen äärettömän pettynyt ja vihainen.

Toisinaan vammaisella ihmisellä saattaa olla jatkuvaa limaisuutta liittyen esimerkiksi värekarvojen ja limanerityksen häiriöihin eikä hän pysty limaisuuttaan itse edes poistamaan. Silloinkin pitäisi olla oikeus varhaiskasvatukseen. On myös ihan muuten perusterveitä lapsia ja aikuisia, jotka kärsivät talviaikaan tukkoisuudesta. Minulla on itsellänikin rakenteellisesti ahtaat poskiontelot. Neidillä on vielä downin syndroomaan liittyen ”tavallista” vähän pienemmän rakenteet. Hänellä alkaa joka vuosi yleensä marraskuussa flunssailut, johon on liittynyt usein myös kuumeilu. Nenän vuotaminen loppuu huhtikuussa. Hän ei ole asiaan saanut mitään diagnoosia. Sehän on ihan tavallista päiväkoti-ikäisellee, sanotaan. Kesäisin on myös pitkä loma ja nyt joulun ajan neiti oli myös täysin terve ja nuhaton. Voihan kyse siis olla myös päiväkodin sisällä olevasta ongelmasta. Sitä en tiedä.

Päiväkodin johtaja totesi myös, että jos joku muu lapsi tai aikuinen sairastuu ryhmästä niin kyllähän se katse kääntyy tyttäreeni. Tai sitten käy niin, että muut vanhemmat alkavat vaatimaan nuhaisia lapsiaan hoitoon. Elämme digitaalisen viestinnän aikakautta. Olen ymmärtänyt johtajan työtehtäviin kuuluvan selvittää, päivittää ja viestittää ymmärrettävästi sekä alaisilleen että sidosryhmille (vanhemmille) miksi toimitaan niin kuin toimitaan ja hän osaa perustella päätöksen yleisiin ohjeisiin nojaten. En ole vielä kuullut toisten vanhempien vaativan omalle lapselleen puheterapiaa, koska meidän lapsellamme on.

Aivan varmasti meitä ja meidän menoa joku katsoo ja katsoisi paheksuvasti. Tulen äärettömän surulliseksi ettei päiväkodin johtajalla ole halua olla tukenamme. Minulle olisi riittänyt, että hän sanoo selvittää miten muualla toimitaan, päivittää tämän hetkinen ohjeistus ja tiedottaa siitä. Tuntuu loputtoman uuvuttavalta, että kukaan muu ei pidä lapseni puolia.

Niin kuin tiedämme, poikkeusaika voi jatkua vielä vaikka kuinka pitkään ja tai voi jo tulla uusia viruksia ennenkö edes korona on kokonaan hallinnassa. Vaikka korona ei ole ohi pitäisi myös osata tarkastella yhteiskunnan toimintoja muukin kuin pelkkä koronan pelko silmissä.

Joulusta ei saada kaikille samanlaista tekemälläkään

16.12.2020 Päivi
0 Comment
Elämä, Yhteiskunta

Sosiaalisessa mediassa käydään myllyä joulusta. Siitä ettei kaikilla perheillä ole varaa jouluherkkuihin ja lasten lahjoihin. Kirjoitinkin tästä Instagramiin ja Facebookiin jo pienen jutun. Ajattelin, että se siitä, mutta josko saisin itsellenikin levollisemman mielen, kun olen oksentanut nämä ajatukset täällä ulos. Käyty keskustelu jää mielestäni nyt kovin varallisuuskeskeiseksi ja olisi vielä niin sanotusti yksi pikku juttu. Tai kaksi.

Arvostamani vaikuttaja Emmi Nuorgam kirjoitti Instagramin storyssa:

Varmasti jokainen vanhempi toivoisi, että oma lapsi kuuluisi joukkoon, voisi joulun jälkeen kertoa lahjoistaan ja elää ihan tavallista elämää, jossa ei tarvitsisi olla jokaisesta lahjoitetusta suihkusaippuasta kiitollinen.

Kyllä epäilemättä jokainen vanhempi toivoisi lapsen kuuluvan joukkoon, mutta ei se korjaannu sillä, että lapsi saa uuden lautapelin tai My little ponyn. Yhtäkkiä se ei ole lapsen silmissä mitään, kun kaveri kertoo saaneensa uuden pelikonsolin tai puhelimen, vaikka se lautapeli olisi maksanut viisikymppiä. Ja se on paljon rahaa se.

Ihmettelin joitain viikkoja sitten omassa somessa, miten lehdessä hyväntekeväisyyskampanjaan haastateltava sanoi, että samanlaiset vaatteet lisää yhteenkuuluvuutta ja ehkäisee kiusaamista. Silloin sain viestin, jossa äiti kertoi, että hänen 4-vuotiaan lapsensa pukeutumista ovat arvostelleet muut samanikäiset. Vaatteet on siistit, ehjät ja lapsen mielen mukaiset. Hän ei silti kokenut joukkoon kuulumisen tunnetta.

Entä lapsi, joka ei osaa puhua tai ei osaa avata lahjapaketteja? On ihan sama saako hän tuhat vai yksi pakettia, kun ne avaa vanhemmat tai avustaja. Hän ehkä osaa iloita niistä, mutta ei hän niistä kavereilleen kerro. Onko edes kavereita. Vammainen lapsi ei käy useinkaan lähikoulua eikä koe yhteenkuuluvuutta lähileikkipuiston samanikäisten lasten kanssa. Ei välttämättä juokse samaa hippaa tai koe tervetulleeksi itseään samalle hiekkalaatikolle.

On toki paljon ihmisiä, joilla ei ole varaa niihin perus hygieniatuotteisiin, kuten siihen suihkusaippuaan. Se, että toivoo lahjaksi suihkusaippuaa ei kuitenkaan kerro itsessään kurjasta elämästä. 11-vuotias kummilapseni toivoi lahjaksi rasvoja ja suihkusaippuaa, vaikka vuorenvarmasti hänellä on kotona niitä saatavilla. Toisinaan mediakin rakentaa meille todellisuutta kurjempia elämiä ja lähdemme värittämään sitä omissa mielissämme.

Ensihoidossa oli ihan hyvä näköalapaikka suomalaisiin jouluihin ja juhannuksiin.

Jonkun lapsen vanhempi on joulun sairaalassa. Toisen putkassa, kolmannen päihtyneenä, neljänen kuollut, viidenen ateisti tai jouluvihaaja ja kuudennen töissä. Lista on loputon.

Joku taas voisi luopua urasta ja kaikeasta varallisuudestaan jos vain voisi saada lapsen. Onko kohtuullista sanoa heille, että jouluttaminen on etuoikeus ja pitäisi vähän himmailla, koska kaikilla ei ole siihen varaa. Ei kaikilla ole läheisiä tai isovanhempia joiden luokse mennä, vaikka olisikin varaa matkustaa. Tai lapsi on niin sairas ettei hänen terveys kestä matkustamista tai maiseman vaihtaminen on liian iso muutos. Jonkun lapsi viettää joulunsa päiväkodissa, koska työpaikka velvoittaa päivystämään töissä. Jonkun lapsi saa jouluna papereihinsa elvytyskiellon ja toinen skuutin.

Yksinhuoltajuus ei ole aina valinta. Lapsettomuus ei ole aina valinta. Yksinäisyys ei ole aina valinta. Sairastuminen ei ole useinkaan oma valinta. Allergiat ei ole oma valinta. Ei kuusellekaan allerginen perhe saa kuusta kotiin, vaikka haluaisi ja siihen olisi varaa.

Varattomuus ei ole vain valinta. Kuinka olisi. Aika moni meistä toivoisi olevansa rikas ja ettei tarvitsisi miettiä ruokakaupassa mitä voi ostaa. Varallisuus ei kuitenkaan tuo meille yhteenkuuluvuutta, se ei poista kiusaamista eikä tee meidän joulusta onnellista ja merkityksellistä. Raha helpottaa montaa asiaa ja voi viedä monenlaista murhetta pois, mutta hyvin toimeentulevissa perheissäkin jouluna voi olla kireä ja kylmä tunnelma.

Ymmärrän, miten taloudellisesti hyvin pyyhkiviä välillä risoo heidän osoittelunsa. Tuskin heistä kukaan kaipaa sädekehää tai pyhimyksen titteliä. Rikkaat ja rikkaat yrittäjät kantavat kuitenkin aika paljon korttansa kekoon yhteiskunnan hyväksi. Antavat hyväntekeväisyyteen, maksavat huimia määriä veroja, luovat työpaikkoja omalla riskillä ja maksavat toisten työterveyshuoltoja. Ei, en ole rikas enkä rikkaasta perheestä oleva oikeistolainen, mutta tuntuu ihan älyttömältä tällainen keskustelu, jossa sanotaan, että rikkaat vaan mässäilevät epäeettisellä kinkulla ja laulavat iloisia joululauluja desingpöydän äärellä.

Olen itse kasvanut pienituloisessa perheessä ja vanhempani ovat matalasti koulutettuja. Muistan lapsuudesta, että olen miettinyt mistä ruuista nipistetään ensimmäisenä ja vastaus oli mielestäni vanhempien kahvi. Tämä naurattaa nyt. En ole koskaan nähnyt todellakaan nälkää ja minulla on ollut aina säänmukaiset vaatteet. Minun lapsilisät eivät ole menneet kuitenkaan sijoitussalkkuihin vaan vessapaperiin tai uusiin sukkiin. Lapsi ymmärtää monia asioita, mutta helposti emme ihan avaa sitä todellista tilannetta.

En ole matkustanut perheeni kanssa ulkomailla, vaikka meidän taloudessa on ollut kaksi vanhempaa. Jos koronaa ei olisi, aika moni perhe suuntaisi Thaimaahan tai jonnekin, josta minä lapsena haaveilin. Meidän perhe on käynyt viikonloppuisin ja lomilla metsässä ja retkeilemässä. Se ei ollut 20 vuotta sitten vielä trendikästä. Ei siitä kerrottu ylpeänä kavereille.

Kyllä, silti olen ja olen ollut etuoikeutettu. Minulla ei ole ollut mitään hätää. Olen saanut kokea rajatonta rakkautta ja rajoja, kannustusta ja tukea. Sivistystä on arvostettu, mutta pehmeät arvot ja kova työnteko ovat korostuneet. Olen hävennyt vanhaa pyörääni ja isosisaruksien vanhoja vaatteita päälläni. Sen sijaan, että vanhemmat olisivat hädissään miettineet miten minulle saadaan uusi pyörä ettei minua kiusata, olen saanut eväitä kuinka vastata naljailijoille.

Oli joulu tai ei lapset vertailevat toistensa talvikenkiä ja pyöräilykypäriä. Lomien jälkeisiä keskusteluja voi aikuinen kuitenkin ohjata matkojen ja materian sijaan takaisin oleelliseen: ”Kiva kun olette tulleet kaikki takaisin, mitä haluaisitte, että me tänä keväänä puuhataan koulussa tai päiväkodissa?”

Lopetetaan sanomasta, että kiusaaminen häviää ja koemme osallisuutta, kun kaikki saa lahjan ja artesaanikonvehteja pöytään. Tai että lapsen elämän merkityksellisyys kasvaa, kun joulupukki tulee tai saa koristella joulukuusen. Siihen en usko. Lähdetään miettimään ettei eriarvoisuuden kokemus kasva eliittikouluilla ja laskuvarjohyppyjen kaltaisilla harrastuksilla.

Meillä on nykyisin kova huoli, että lapsemme jää kokemuksista ja lahjoista paitsi. Jäin miettimään mistä tämä koko ilmiö kumpuaa. Ihmiset elää niin omankaltaistensa kanssa samanlaisissa sosioekonomisissa piireissä, että emme enää ymmärrä toisiamme. Sosiaalinen media kuitenkin mahdollistaa kurkistusluukun erilaisiin elämiin, mutta ei tarjoile sitä kaikkine väreineen. Näemme vain sen, jonka juuri se ihminen haluaa näyttää. Usein ne on niitä hyviä ja kauniita asioita. Ehkä totta, ehkä kaukana todellisuudesta. Siksi myös ”nykylapselle” voi olla vaikeaa selittää ettei elämä ole tasapuolista tai että kaikki mitä some tarjoilee ei ole oikeaa elämää.

Elämä ei aina rakennu ja etene niin kuin itse haluaisi tai yrittäisi elää. Elämä ei ole aina ja kaikille reilua. Oli rahaa paljon tai ei ollenkaan. Vaikka sitä olisi tulevaisuudessa yhtä paljon kaikilla, elämästä ei tule tasapuolista. Sen sijaan, että poljetaan jalkaa ja vaaditaan kaikille valtion kassasta uusia älykelloja voisikin sulkea puhelimen kokonaan. Ehkä tänään olisi hyvä päivä aloittaa kirjoittamaan yksin tai perheen kanssa kiitollisuuspäiväkirjaa. Ehkä ensi jouluna se toisikin joulumieltä enemmän kuin yksikään muovinen tai itse tehty kranssi.

Täytyypä kokeilla.

1 2 3 … 5