Yhteiskunta

Päiväkodissa olleet vappunaamiaiset ja siitä koituva stressi itselleni herätti paljon keskustelua sosiaalisessa mediassa sekä vanhemmissa että varhaiskasvattajissa. Kerroin, että meillä lapset ei varsinaisesti nauti tai hakeudu roolivaatteiden ääreen eikä pukeutuminen vappuna ja halloweenina ole ollut mielekästä. Tuntuu silti siltä, että jotain pitäisi olla, vaikka totta kai tiedän, ettei kukaan pakota tai soimaa asiasta. Tulee silti jotenkin olo, että aiheutan lapsilleni FOMOa (fearing of missing out).

Varhaiskasvatus on tuskainen ja kamppailee jatkuvasti varhaiskasvatussuunnitelman ja vanhempien välissä. Miten lisätä osallisuutta ja yhteistyötä kodin kanssa ja vastata kaikkien toiveisiin? Monissa yhteistyötä ja osallisuutta hyödynnetään niin, että kotoa tuodaan erilaisia asioita, kuten metsäretkieväät tai naamiaisehostus. Pedagoginen kliimaksi olisi se, että lapsi yhdessä vanhemman kanssa miettii, mitä huomenna otetaan evääksi, käy yhdessä katsomassa kaupassa mistä sitä löytyy, mitä maksaa ja tarvitseeko banaani muovipussia ympärilleen. Pilkkoo ja pakkaa eväät reppuun ja lapsi saa huolehtia, että repusta löytyy myös vesipullo ja pepun alunen.

Olishan tämä hienoa, mutta uskallan väittää, että suurella osalla perheistä lapsella ei ole osaa eikä arpaa näihin valmisteluihin. Joko vanhempi katsoo edellisenä iltana kello 23.25 silmät ristissä ensi viikon päiväkotitarpeet ja kaivaa kaappeja, mikä sopisi evääksi. Tai sitten vanhempi askartelee edellisen illan naamiaisvaatteita hiki valuen pitkin peppuvakoa ja lasten katsoessa Pipsa possua.

Kaikki nämä variaatiot on ok JOS perhe näistä asioista nauttii. Ongelma tai oikeastaan rikkaus on siinä, että perheet, elämäntilanteet ja resurssit on kaikilla kovin erilaiset. En usko, että päiväkodin lempeäksi sysäykseksi tarkoitut vaateet puree perheisiin, joihin toivotaan lisää vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Aikaan saadaan lähinnä paineita niihin vanhempiin, jotka jo valmiiksi yrittää ylitunnollisesti ruksia vanhemmuuden check listiä.

Sen lisäksi, että monessa päiväkodissa joka viikko tapahtuu asioita, jotka vaatii perheen ponnistelua kotona, tulee tehtäviä myös kotona tehtäväksi. Sain viestin, jossa vanhempi kertoi 3-vuotiaalle lapselleen alkaneen tulla kotitehtäviä päiväkodista. Esimerkiksi ”askartele näistä muumikuvista paperinuket liimaamalla hahmojen taakse grillitikuista tikut” tai ”käy uimassa, leikkipuistossa, metsäretkellä, tee värityskuvia” ja niin edelleen. Eikä tämä ole lajinsa ainoa kokemus.

Ajatus näiden takana on ihana; inspiroida ja sysätä toiminnan äärelle. Mutta milloin varhaiskasvatus on alkanut ohjaamaan näin paljon perheiden vapaa-aikaa`? Tiedän saavani viestejä, että se ei ole tarkoitus ja eihän näitä ole kenenkään pakko tehdä näitä. Tämä ei kuitenkaan välity vanhemmille ja siksi viestintään tulisi panostaa. Korostaa vanhemmille, että tärkeintä on tehdä vapaa-ajallaan sellaisia asiota, jotka tuo perheelle hyvää oloa, palauttaa ja rentouttaa. Päiväkotipäivä on työpäivä siinä missä aikuisellekin ja kaikki palautuvat eri tavoin. Toiset palautuvat lähtemällä salsatunnille, toiset lukemalla kirjaa tai puutarhatöissä. Breaking news: Lapsilla on sama! Vapaa-aika on nykyään se, josta monella perheellä on eniten pulaa. Sen pitäisi olla pyhää ja vain perheensä itsensä kajottavissa.

Meidän vanhempien vastuu on lopettaa kilpajuoku siitä, kenellä on viimeisen dropin vaatteet päällä, hienoimmat eväsrasiat ja tehdä sellaiset asiat vähemmän merkityksellisiksi. Toivoisin, että me voitaisiin löytää merkityksellisyyttä muualta ja antaa myös lapselle tälle. Varhaiskasvatuksella on etulyöntiasema kasvattaa myös vanhempia siihen, että vähempikin riittää. Monesti jopa vähemmän on enemmän.

Sen lisäksi, että kotona tehtävät esivalmistelut päiväkotiin kuormittaa, ne lisää eriarvoisuutta lasten parissa. Vaatteilla on monille tärkeä rooli itsensä ilmaisussa jo lapsena, mutta onko se oleellista esimerkiksi päiväkoti- ja koulupäivän aikana? Koulupuvun käyttöön ei mennä nyt, mutta koska sain myös liputtavan kommenit Lontoossa asuvalta seuraajalta, otan senkin tähän esiin.

Koulupuvut vähentää vertailua ja luokkaerojen näkymistä lapsissa ulkoisesti, vaikka kaikkea kengistä hiuspompuloihin voidaan senkin jälkeen vertailla. Antaisiko se silti meille tilaa enemmän ilmaista itseämme ihmisinä? Hoitajana ollessa työvaatteina oli aina sama univormu. Nautin kauniisti pukeutumisesta ja laittautumisesta, mutta itse olen aina nauttinut työvaatteiden pukemisesta. Ihanan selkeää ja turvallista. Se myös vahvisti työidentiteettiäni ja jälkeen päin ajatellen ehkä myös yhteisöönkuuluvuuden tunnetta. Oli vapauttavaa ettei tarvinnut kriiseillä joka aamu mitä pukee, vaan tiesin työpuvun palvelevan tarpeitani vuoroni aikana.

Erilaiset tapahtumat ja ohjelmat kuormittaa myös henkilöstöäkin ihan varmasti. Suunnitellun toiminnan toteuttaminen vaatii aikaa ja naamiaishäntien ja -korvien tallella ja oikealla lapsella pitäminen on varmasti oma työmaansa. Spesiaalipäivät ovat jännittyneitä ja lisäävät aistikuormaa ympäristöön. On tärkeää pohtia miten helposti kuormittuville lapsille saadaan mahdollisiman turvallinen olo.

”Kyllä lapsillekin pitää saada olla kivaa ja spesiaalia arjesta”.

Vappuna monessa päiväkodissa lakkailtiin kyntiä, tehtiin kampauksia, kasvomaalauksia ja tanssittiin vappubiisien tahtiin. Omia naamiaisasuja ei tuotu, vaan eteisessä odotti rooliasurekki, josta sai valita mieleiset jos tahtoi. Toisaalla taas oli ohjeena, että sai tuoda oman asun, mutta piti hyödyntää olemassa olevia materiaaleja tai lainata. Tämäkin on ehdottomasti parempi, jossa lapsia voidaan ohjata ajattelussa kestävämpään suuntaan. Päästään taas siihen, että toisille se kaupan valmisasu olisi helpoin tapa, toisilla siihen ei ole taloudellista mahdollisuutta. Yksi vanhempi sai ekaluokkalaiselle lapselleen kotiin viestin, että paras asu palkitaan ja kekseliäisyyteen kiinnitetään huomiota. Ajatus on ehkä ollut antaa luovuudelle ja hassuttelulle tilaa, mutta tämä vertailu ja kilpailuasetelma on se, jota toivoisin vähennettävän.

Monen päässä takoo ”niin i, eli missään tilanteessa ei voi olla kaikkien mieliksi.” Ei voikaan, mutta lähimmmäksi päästään, kun kotoa tuotava materia jätetään kokonaan kotiin. Naamiaisleikkejä omilla lempiasuilla voi ehdottomasti leikkiä kotona ken haluaa.

Uskon, että tämä jäätävä ralli monen lapsen talouksissa helpottaa sekä varhaiskasvatuksen että perheiden stressiä ja työtaakkaa. Etuoikeutettujen ja valta-asemassa olevien oikeus ja velvollisuus on pitää kiinni yhdenvertaisuudesta. Varhaiskasvatuksella on valtaa vaikuttaa myös vanhempiin. Viestittää sitä, miten tärkeää on luoda lapsille yhdenvertainen ympäristö, keskustella kuluttamisen tarpeellisuudesta ja siitä, miten erilaiset mahdollisuudet perheissä on ylipäänsä kuluttaa.

Vanhemmat, jotka vaativat lisää toimintaa ja välineurheilua tekevät sitä todennäköisesti jo vapaa-ajalla. Päiväkoti-ikäisellä lapsella voi olla jo useampana arkipäivänä harrastuksia viikossa. Ammattilaisilla on avaimet kädessä rauhoittaa myös tällaisten lapsien elämää päiväkotipäivän ajan. Viestiä vanhemmille, että oikeastaan lapsen kasvua ja kehitystä tukee se, ettei koko ajan tarvitse suorittaa ja olla siirtymässä seuraavaan toimintaan.

Uskon, että kun me voidaan päästää irti tästä jatkuvasta ohjelmien ja materian perässä pysymisestä, meille vapautuu kaikille tilaa hengittää ja tehdä sponttaanisti kivoja juttuja arkeen. Voisiko vaikka aurinkoisena päivänä syödäkin lounaan ulkona? Tai monien tuntien aikana rakennetun aistiradan sijaan lähteä metsään aistimaan miltä tuntuu kaarna, märkä sammal tai muta? Tai tehdä retken päiväkodin keittiöön ja nähdä mistä se ruoka lautasille oikein tulee?

Etenkin näin kunta-alan lakon ja varhaiskasvattajien ahdingossa haluan osoittaa kaiken tukeni teille. Kaiken keskiössä haluan, että tämä kaikki johtaa yhteiseen hyvään. Siihen, että teilläkin on aikaa hengittää ja olla luovia ja innostuneita työpäivän aikana. Ja vielä sen jälkeenkin.