Marraskuun luetuimmat postaukset x 10

Näistä aiheista pöhistiin marraskuussa:

  1. Mitä pojalle ristiäislahjaksi?

2. Miten saimme tietää down diagnoosista?

3. Minun täytyy valita omat vanhemmuuteni taistelut

4. Haluaisin olla ennen kaikkea äiti

5. Paljasjalkakengät lapselle

6. Mitä on pienen lapsen seksuaalikasvatus

7. Vinkkejä tukiviittomien opettelun aloittamiseen

8. Ristiäistarjoilut

9. Mitä 4-vuotiaalle lahjaksi?

10. Kun ei ole mitään tekemistä – Vinkkejä kotipäivään

Mitä joulukuu tullessansa? No ainakin joulun makustelua, ehkä jotain yhteenvetoa tästä vuodesta, ajatuksia marraskuun sopeutumisvalmennuskurssilta ja ehkä ajatuksia ensi vuodesta. Saas nähdä.

Aikaisepien kuukausien suosikkipostaukset löytyvät alta.

Voiko ja saako (erityislapsen) äiti olla urakeskeinen

Lukijoiden viestit ja ajatukset edellisestä tekstistä ”Ennen kaikkea haluaisin olla äiti” sai omat ajatukseni liikkeelle ja jäin vellomaan vielä äitiyteen. Uraan. Onko erityistarpeisen lapsen perheessä mahdollista yhdistää vaativa mutta mielekäs työ sekä tarvitsevan lapsen palapeli lääkäreineen ja terapioineen.

Ylipäänsä äitiyden ja työn yhdistäminen herättää aina monenlaista keskustelua. On se toinen ääripää, joka haluaa äidit töihin isojen massien äärelle ja tienaamaan omat eläkkeensä. Sitten se toinen pää, joka kokee ettei ole mitään muuta oikeaa ratkaisua kuin kotiäitiys tasapainoisen lapsuuden turvaamiseksi. Tässä välissä on aika iso porukka naisia. Sellaisia, jotka toivoisivat, että voisi tehdä kumpaakin joustavasti ja erilaiset elämäntilanteet huomioiden. Niin että työnantaja ymmärtäisi perheen arjen vaihtelevuuden, monimuotoisuuden ja haasteet ja niin että myös äiti pystyisi joustamaan.

Onko erityisperheessä mahdollista yhdistää sekä työ että äitiys jos se on äidin oma halu.

Toiset naiset kokevat ettei olisi missään nimessä resursseja työskentelemään erityislapsiarjen lisäksi. Toisilla on voinut olla todella raskaita aikoja kotona sairaan lapsen kanssa ja yöt sisältävät jatkuvaa heräilyä. Oma hyvinvointi ja jaksaminen ei kestäisi työhön palaamisen stressiä ja uuden opettelua. Toiset taas kokevat, että työ on se, josta saa voimaa myös perhearkeen ja elinehto omalle hyvinvoinnille. Sitten on niitä, jotka haluaisivat tehdä työtä, mutta lapsen tilanteen vuoksi se ei ole mahdollista. Esimerkiksi lapsi on niin infektioherkkä, että päiväkoti ei ole vaihtoehto. Tänne näiden väliin mahtuu vielä kaikenlaista.

Kuntaliiton mukaan vuonna 2017 alaikäisen lapsen omaishoitajana toimi noin 8200 vanhempaa. Se kuinka moni on nainen ei kerrota. Lapsen omaishoitajuus ei itsessään ole este tehdä kokoaikatyötä, mutta mietin kuinka paljon se vaikuttaa työhönpaluuseen. Jos ei ole valmiina paikkaa jonne palata, ei ole tarjolla koulutusta vastaavaa työtä tai ei ole koulutusta. Pitäisikö kunnalla olla vammais- ja sosiaalipalveluissa kokonaisvaltaisempi koordinaattori, joka miettisi myös vanhempien kokonaiskuvaa. Vanhempien tarpeita ja toiveita. Onko mahdollista tavoitella korkeakoulututkintoa tai vaikka bisnesmaailmaa jos se on kiinnostuksen kohteena? Voisiko kunta tai valtio tukea vanhempia kouluttautumaan tai saamaan työtä antamalla arkeen tukea erityislapselle? Olisiko se yhteiskunnallisesti kannattavaa?

Toisaalta, jos vanhempi hoitaa vaikeavammaista lastaan kotona, olisiko omaishoidon tuki aiheellista olla edes jossain suhteessa siihen, mitä kunta säästää siinä ettei lapsi ole laitosmuotoisessa ympärivuorokautisessa hoidossa. Puhumattakaan siitä, kuinka monen lapsen arki on hoidollista, mutta ei silti saa omaishoidontukea.

Moni nainen kokee kantavansa vastuun lasten asioista ja vielä useammin vastuu erityislapsen asioista jää äidille kuin isälle. Toki on myös miehiä, jotka kantavat suurempaa vastuuta lapsen asioista, mutta tähän liittyvät haasteet liittyvät usein enemmän siihen, että yhteiskuntamme hämmästyy näissä tilanteissa. ”Ai mieskin voi käydä lapsensa kanssa verikokeessa? Missäs se äiti on?”

Usein äidin suurempaa vastuuta kodista ja lasten asioista perustellaan alun alkaen sillä, että miehellä on parempipalkkainen työ. Pitäisikö yhteiskunnnan tukea enemmän naisten töiden ja opiskeluiden mahdollistumista perheissä, joissa on erityistarpeinen? Entä voisiko puoliso tehdä muita töitä ja kantaa enemmän vastuuta lasten asioista? Millaiset vaikutukset tällä olisi äitien mielenterveyteen ja sitä kautta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, yhteiskunnalliseen asemaan, eläkekertymään? On paljon vanhempia, jotka eivät kykene työelämään, mutta kotiäiteinä on paljon myös naisia, jotka haluaisivat tehdä mielekästä työtä. Kynnys lähteä työelämään on usein vain suuri ja tuen saaminen työllistymisen mahdollistumiseski on usein vaikeaa.

Mitä jos äidille sattuu jotain? Hän sairastuu fyysisesti tai psyykkisesti tai kuolee? Kuinka selvillä puoliso on erityislapsen asioista? Puhun erityislapsesta siksi, että on helpompi lähteä ostamaan kaupasta valmismakaronilaatikko tai kokeilla minkä kokoinen paita mahtuu päälle, kun selvittää mitä kaikkia erikoissairaanhoidon palveluita, terapioita, tukia, apuvälineitä, verikokeita ja muita kontrolleja lapsen arkeen kuuluu. Yllättävän monella miehellä ei ole mitään käsitystä näistä. Entä jos äiti on yksinhuoltaja ilman turvaverkkoa? Kuka on hänen pelastusrengas?

Onko tämä edes yhteiskunnan ongelma? Jos jo raskausaikana on saanut tietää odottavansa vammaista lasta, onko vanhemmilla oikeutta haluta uraa ja perhe-elämää? Entä jos lapsi vammautuu synnytyksessä tai myöhemmin sairastuu? Harva kyseenalaistaa perheen tuen tarvetta ja oikeutta siihen silloin kun lapsi sairastuu syöpään tai vammautuu tapaturmaisesti. Tai vanhempi saa burn outin tai MS-taudin. Miksi minä kainostelen pyytää apua ja tukea yhteiskunnalta siksi, että olen täysin tietoisesti vammaisen lapsen synnyttänyt? Siihen, että voisin tehdä hyvää itselleni, perheelleni ja yhteiskunnalle.

Jos byrokratian tilalle saisimme aimoannoksen joustavuutta ja paikallista sopimista niin olisikohan kaikkien elämä pikkuisen leppoisampaa, työ tuottavampaa ja arki mielekkäämpää.

Vertais(ura)äiti kiteytti hyvin:

Arjessa asiat ovat arkisia. Ja niin ratkaistutkin.

– Kootut terveydenhuollon käynnit

– Keskitetyt palvelut

– Nimetty yhteyshenkilö

– Matalan kynnyksen lapsenvahti

– Yöpymismahdollisuus sairaalan osastolla

Jos joku joskus vastaisi: ”En tiedä, mutta selvitän puolestasi”.

Haluaisin olla ennen kaikkea äiti

Vanhemmuus on vaikea laji ja monesti varsinaista kilpajuoksua ja toisten arvostelemista. Varsinkin vaikuttajilta saa usein kuulla, miten omaa tapaa toimia vanhempana saa jatkuvasti perustella. Tätä en tunnista itse oikeastaan ollenkaan, sillä saan häkellyttävän ihania viestejä sosiaalisessa mediassa siitä, miten kohtaan lapseni. Ja miten upeaa työtä teen hänen eteensä. Työtä. Sitäkö äitiyteni on?

Kannustavat viestit antavat hyvää fiilistä itselleni. On mahtava kuulla, että muut inspiroituu ja saa asennetta ja varmuutta omaankin vanhemmuuteensa sekä näkökulmia työhön. Tuntuu hyvältä ettei sanomisiani koeta paineita luovina tai pätemisenä. Tai varmasti sellaisiakin kokemuksia on, mutta he eivät koskaan kerro sitä ja lopettavat varmaankin vain seuraamiseni.

Mietin myös kuinka paljon ihmiset ajattelevat etteivät he uskalla tai viitsi sanoa, kun ajattelevat että on muutenkin rankkaa, kokevat sääliä tai ettei vammaisen lapsen vanhemmutta ole korrektia haukkua. Nyt tämä kuulostaa siltä, että kaipaan shaibaa niskaan muilta. No en. En tiedä saako tästä ajatuskelasta kiinni. Ehkä erityisen lapsen vanhemmat tietää mitä tarkoitan.

Tämä kaikki saa aina välillä minut miettimään, että mitä minä oikein teen arjessani? Kuka minä olen tyttärelleni?

Minua ei ole tunnustettu omaishoitajaksi eli en saa omaishoidontukea ja siihen liittyviä muita tukia. Kriteerit ovat jokseenkin salamyhkäiset ja jokaisessa kunnassa omanlaiset. Mutulla voisin kuitenkin sanoa, että ero keskiverto 4-vuotiaaseen on kuitenkin jo sen verran iso, että ajattelisin kriteerien täyttyvän. Haluanko edes olla omaishoitaja? Omaishoitajuushan on työtä. On erilaista olla puolison tai oman vanhemman omaishoitaja kuin oman lapsen. Oman pienen lapsen. Millaista se on?

Ennenkaikkea olen äiti. Vai olenko?

En hetkeäkään epäile, ettemmekö olisi tehneet töitä keskivertolasta enemmän esikoisen kasvun tukemiseksi. Hän on lapseni. Olemme tehneet tietoisen valinnan, että haluamme tehdä hänen tulevaisuutensa vuoksi töitä jo varhaislapsuudessa, koska uskon varhaiskuntoutukseen ja herkkyyskausiin myös vammaisten lasten kohdalla. Onko se työtä? Vai vanhemmuutta? Ainakin tuntuu, että tämä käy työstä.

Olen puhunut aiemmin siitä, miten lähes aina on todettu: ”Ei hän nyt niin paljon ikäisestään eroa”. Mitä enemmän tiedän millaista on toisenlainen vanhemmuus, tiedän millaista sontaa tuo väite on.

Olen vanhemmuudessani oppinut ihan hirmuisesti relaamaan ja menemään arjen flowssa, mutta en silti saa enää koskaan ”kuntoutusaivojani” pois päältä. En pidä sitä huonona asiana, mutta koen sen olevan merkityksellinen ero omassa erityisessä vanhemmuudessa verratessani vanhempia, joilla ei ole erityislapsia. Minä en ole pelkkä äiti.

Sanonta ”Arki on itsessään kuntouttava” pitää ihan täysin paikkansa. Se millaista arjen sisältö on ei ole merkityksetöntä ja mikäli en tiedä miten teen leikistä, syömisestä ja suihkusta kuntouttavaa, ei se silloin sitä ole.

Minunkin vanhemmuuteen kuuluu päivät, jolloin kärsivällisyyttä ei ole tippaakaan ja paras mihin pystyn on pukea lapsi makaronina osallistamatta ja telkkarin päälle laitto. Hampaat jää pesemättä ja se korvataan pastilleilla. Jos jaksaa. On päiviä, jolloin huudan mitättömistä asioista, vaikka en tarkoittaisi. Otan liian kovaa käsivarresta ja riuhtaisen mukaan, vaikka ei tahtoisi. On päiviä, kun tekisi mieli sen lapsen lattialle heittämän jugurttikipon perässä heittää lapsi itse. Väsymys tekee puolestamme asioita, joita emme toivoisi ja saa mieleemme ajatuksia, joista emme uskalla kenellekään puhua. Jossei ole koskaan kokenut väsymystä, ei ehkä osaa samaistua.

Toisaalta ajattelen vanhemman vihan ja väsymyksenkin olevan hyväksi lapselle tiettyyn rajaan asti, myös vammaiselle lapselle. Nähdä myös vanhempien vajaavaisuus, katkeamispiste ja hauraus. Turvallisessa ympäristössä nähdä, miten ihmisillä on myös huonoja päiviä. Silloin ehkä lapseni myös myöhemmin ymmärtää, että joskus ihmiset suuttuu. ”Aiheesta” tai ilman että toisella on siihen osaa tai arpaa. Ja toisaalta lapsi saa harjoitella miten reagoida toisen huutamiseen, kiukutteluun ja itkuun.

Omien myrskyjen tyynnyttyä olen sentään lapsilta oppinut pyytämään anteeksi käytöstäni ja kertonut miltä minusta tuntui. Liian helposti myös tulee sanottua, että suutuin koska et totellut. Silloin lapsi kasvaa ymmärrykseen, että hänellä ei saa olla huonoja hetkiä ja omaa tahtoa, jotta en ole vihainen. Yritän sen sijaan kertoa väsymyksestä, jonka vuoksi en jaksanut olla kärsivällinen, vaikka pitäisi. Lapsi ei välttämättä vastaa tai katso edes päin, mutta enemmän häntä hämmentää epävakaa aikuinen, joka ei yritä selittää hetkellistä turvattomuuttaan ja tunnekuohujaan. Tämä on ehkä se normaalein osa vanhemmuuttani.

Monen erityiseen vanhemmuuteen kuuluu sosiaalityötä, sairaanhoitoa, apuvälinetekniikkaa, futurismia, terveydenhuoltoa, mielenterveystyötä, edunvalvontaa, salapoliisityötä… Tästä oli napakka ja erittäin hyvä kirjoitus nimimerkillä Helsingin Sanomissa marraskuun alussa. Mielipidekirjoitus kertoi siitä, että vammaisen lapsen oikeudet ne ovat kun uuvuttavat, ei niinkään lapsi. Olen kirjoittanut samasta aiheesta aiemmin. Linkit niihin löytyy alta.

Meidät uuvuttaa byrokratia – ei downin syndrooma

Kuka tukee ja ketä?

Haluaisin olla katselemassa lapseni harrastusta enkä sillä välin selvittämässä, mistä numerosta saan uusia isompia vaippoja lapselle. Haluaisin kalenterini olevan täynnä merkintöjä lasten synttärikutsuista enkä to do-listoja hoitamattomista lapsen asioista. Haluaisin leikkiä lapseni kanssa nukkeleikkiä enkä miettiä milloin 4-vuotias lapseni aloittaa oppivelvollisuutensa. Haluaisin lapseni voivan leikkiä turvallisesti omalla pihallaan läsnäollessani enkä tapella viranomaisten kanssa siitä, onko piha-aita tarpeellinen vai tarpeeton hänen vaarantajuttomuutensa ja äkkipikaisuutensa vuoksi. Haluaisin, että näkemykseeni ja kokemukseeni lapseni asiantuntijana luotettaisiin, eikä tunnin tapaamisessa tai puhelimen päässä vedettäisi omia johtopäätöksiä siitä millaista todellinen arki kodissamme on.

Ennen kaikkea haluaisin olla äiti.

Kun ei ole mitään tekemistä – Vinkkejä kotipäivään


Kaupallinen yhteistyö: Neuvokas perhe


Saan usein ihmettelyitä miten paljon puuhaamme lasten kanssa. Levoton luonne se kai on ja asettaa omat haasteensa. On vaikeaa pysyä paikallaan ja olla vaan. Lapset on myös sellaisessa vaiheessa ettei itsenäisesti puuhailu ja leikki oikein vielä onnistu.

Varsinkin tämä syksy ja korona-aika on ollut meidän perheelle hyvää aikaa harjoitella kotoilua ja vain olemista. Lapsistakin on selkeästi kasvamassa enemmän meneviä ja tekeviä kuin yhteen asiaan paneutuvia. Siksikin haluan tietoisesti harjoitella koko perheen voimin tylsyyden sietämistä, paikallaan olevaa yhdessäoloa ja läsnäoloa. Josko lapset ei sitten kokisi aikuisena jatkuvaa huonoa omaatuntoa tekemättömyydestä.

Tahmaisissa kotipäivissä on yleensä se ongelma, että jotain pitäisi kuitenkin lapsille keksiä, mutta juuri silloin päässä on kivojen ideoiden tilalla lähinnä pelkkää perunamuussia. Tietoa ja vinkkejä on netti pulollaan, mutta mistä aloittaa. Sisäpuuhailuihin olen saanut uusia ideoita ja ajatuksia Neuvokas perhe-sivustolta, joka on Sydänliiton ylläpitämä.

Neuvokas perhe on asiantuntija-sivusto, josta löytyy artikkeleita, videoita ja tehtäviä monipuolisesti 0-12-vuotiaiden lasten perheille. Neuvokas perhe jakaa tietoa perhearjesta, syömisestä, liikunnasta, levosta ja kehosta. Sivuston tvoitteena on lisätä perheiden hyvinvointia ja sieltä lähdinkin kaivamaan meidän kotipäiviin kättä pidempää.

Ulkoilun korvaaminen olohuonesirkuksella

Meillä usein aamupäivä olisi se paras hetki ampaista ulos, varsinkin näin marraskuussa, kun näkee vielä eteensä. Jos satumme olemaan kotona viikonloppuna emmekä ole menossa minnekään rakastamme puolison kanssa hitaita aamuja, kun ei tarvitse hötkötä mihinkään suuntaan.

Se tarkoittaa myös sitä, että ennen lounasta alkaa huomata, että ulkoilu on jäänyt välistä. Lasten paineita pitäisi saada purettua, jotta he malttaisivat rauhoittua päiväunille. Silloin me tehdään pikainen olohuonesirkus, joka ei vaadi mitään ylimääräistä rekvisiittaa. Olohuonesirkuksen aikaan saama kehon herääminen auttaa myös esimerkiksi ennen ruokailua ja pukeutumista.

Välillä tuntuu ettei oikein itse pääse sisälle leikkiin ja luovuuskupla on täysin marraskuisen harmaa, löytyy videoita eläinjoogaliikkeisiin täältä. Aina voi kaivaa mukaan myös vessajakkarat, kirjapinot ja jumppa-alustat esiin ja tehdä temppuradan sisälle tai joogaliikkeitä vaikkapa jakkaran päällä.

Meillä on Eläinjoogakortit, jotka ovat olleet kyllä ihan lasten suosikit. Lapset ei jaksa kuunnella ohjeiden lukemista, mutta kuvasta katsotaan miltä voisi näyttää leijona tai perhonen ja sitten vain tehdään. Ei siellä ole kukaan muu tuomaroimassa kuin oman pään sisäinen piiskuri. Siellä on sekä aktivoivia kortteja että rauhoittavia kortteja tilanteen mukaan.

Kuinka sirkus kesytetään?

Mien sen sirkuksen saa sitten rauhoittumaan? Yhdessä harjoittelupaikassani ihana sosionomi Laura kertoi, että heillä on tapana joka arki-ilta mennä lasten kanssa vanhempien sänkyyn ennen iltapalaa höpöttelemään ja hipsuttelmaan. Kuulostelemaan päivää ja mitä ihmeellisempiä asioita lapsilla on mielen päällä. Huokaisin ihastuksesta. Näin minäkin haluan tehdä lasten kanssa. Terkkuja Lauralle jos hän sattuu olemaan kuulolla.

Todellisuus kuitenkin näyttäytyy tällä hetkellä meille siten, että lapset ei juuri vielä sängyssä pötköttelystä perusta, enemmänkin siellä pomppimisesta ja painimisesta. Olen nyt aina silloin tällöin lasten kanssa raahannut kaikki peitot, tyynyt ja patjatkin olohuoneen puolelle. Se on ainakin toistaiseksi toiminut tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Kun päiväunet jää lyhyiksi (ainakin vanhemmilla), niin jatkoaikaa saa usein satuhieronnalla. Meillä toimivammaksi on osoittautuneet päästä revityt sadut. Usein kerron kuluneesta päivästä. Silloin tuntuu, että esikoinen höristää oikein korviaan. Silitys tuntuu toisista lapsista epämukavalta, silloin enemmän painetta sisältävät sivelyt voi olla mielyttävämpiä tai apuvälineen kuten hierontapallon, maalitelan tai -sudin avulla.

Kiukku- ja uhmapäivinä peittopesää voi yrittää käyttää myös rauhoittamaan tilannetta. Yle Areenasta löytyy mm. Nallen rentoutusharjoituksia. Olen myös haaveillut huoneesta, jonka saisi lukkoon niin ettei lapset pääsisi sieltä omin avuin pois. Siellä olisi vain ihania pehmeitä asioita ja koko konkkaronkka voisi mennä sinne puhaltelemaan.

Joskus tulee kuitenkin päiviä, kun tuntuu ettei silmissä loimua kuin suunnaton raivo ja väsymys lasta kohtaan. Silloin voi olla vaikeaa nähdä lapsessa mitään hyvää. Ensimmäisellä sopeutumisvalmennuskurssilla on jääneet erityisesti mieleen psykologi Jussi Tukiaisen sanat. Viimeistään päivän päätteksi Tukiainen kehoitti nostamaan lapsen käsivarsille oman päänsä yläpuolelle ja sanomaan ”Vau”. Katsoa lasta silmiin ja osoittaa läsnäoloaan. Jos lapsi on esimerkiksi pyörätuolissa tai muuten vaikea nostaa ylös, voi kyykistyä lapsen alapuolelle. Pääasia on osoittaa lapselle, että hän ei ole aina alempana kuin vanhemmat. Lapsella on oikeus kokea tulevansa ihailluksi juuri sellaisena kuin on.

Neuvokkaan perheen ruokailoa ja -rohkeutta-osiosta löytyy ihania ideoita vanhempienkin lasten kanssa toteutettavaksi. Kaikkia ideoita voi soveltaa riippuen minkä ikäisiä lapsia kotona on. Seuraavana tylsän harmaana päivänä ajattelin piristää pimeää aikaa vähän erilaisella välipalalla. Ajattelin ostaa kotiin valmiiksi hedelmiä. Tuttuja ja selkeästi lemppareita sekä ihan uusia ja eksoottisia. Samalla pääsee kaikki aistit työhön ja saisi luvan kanssa leikkiä ruualla. Lopuksi pienissä käsissä muussaantuneet hedelmät voi heittää blenderiin smoothieksi.

Muistan omalta yläasteen kotitaloustunnilta, kuinka opettaja oli tuonut eksoottisia hedelmiä, joita sitten maisteltiin ja yritettiin tunnistaa. Se oli aivan huisin mielenkiintoista ja hauskaa. Toiset terveiset lähtee siis kotitalousopettajalleni Tiinalle.

Wikipediasta voi tulostaa vaikka listan hedelmistä ja miettiä lasten kanssa etukäteen mitä hedelmiä ostetaan. Sitten niitä voi yhdessä etsiä kaupasta ja kotona vaikka selvittää missä päin maapalloa ne kasvavat. Karvaisina ja karkeina hedelminä voisi olla ananas, kiivi ja passion. Nahkaisina hedelminä mandariini, greippi ja lime. Sileinä hedelminä, mutta sisältä niin erilaisia voisi taas olla esim. granaattiomena, mango ja pitahaya. Äkkiseltään sitruuna saattaa kuulostaa happamalta, mutta lapsilla, joilla on sensomotorisessa kehityksessä haasteita sitruuna saattaa jopa tuntua miellyttävältä suussa.

Ei Suomen marraskuusta saada Koh Samuita, eikä kai ole tarviskaan. Äkkiseltään ei tule mieleen kenenkään lapsen huokailleen tai tuskailleen, miten mälsää ja pimeää vain koko ajan on. Kaikkien olohuoneet ja elämä siellä on erilaisia. Kokeilemalla selviää, löytyykö teidän perheen riemunkiljahdukset kun yritätte yhdessä avata kookosta, yhteisestä meditaatiohetkestä tai vanhempien kanssa tehdystä Lontoon bussista.

Käy kurkkaamassa Neuvokkaan perheen sivuilta, miten teidän viikonlopusta voisi tulla juuri teidän näköinen.

Pst. Siellä on myös vielä loppuviikon käynnissä perhekysely, johon vastaamalla osallistuu hotelliyön arvontaan.

Minun täytyy valita oman vanhemmuuteni taistelut

Mustikkaa sukassa, repaleiset kirjan sivut, reikiintyneitä vaatekappaleita, lähmäiset ikkunat ja peilit.

Muistan vieläkin, kun sanoin äidilleni ettei minun kodissani loju keittiössä paperikasoja, vaan kaikki on omissa kansioissa tiptop. Osittain tämä on toteutunut ja edelleen siellä täällä lojuvat paperikasat saavat ahdistumaan ja muistamaan teiniuhmani.

Kodissani lojuu kuitenkin aika monta muutakin kasaa joka päivä; lelu-, kirja-, vaate-, pyykki-, hiekka-, pöly- ja ihmiskasoja. Ennen vanhemmuutta minulla oli jokaisesta kasasta selkeä näkemys ja miten ne huollettaisiin. Lelut olisi omissa kasoissa, kirjat kaapissa pituusjärjestyksessä, vaatteet henkareissa värisuorassa, jääkaapin ja aterinlaatikon pohjilla ei olisi epämääräisiä muruja ja tahmoja. Varisinkin lapset siivoisi aina omat jälkensä ja menisi itsenäisesti nukkumaan.

Minun päässäni kukaan ei ilmeisesti koskaan sairastellut, ollut kiireinen, väsynyt tai muuten vaan sellaisella tuulella ettei huvita.

Ajattelin myös, että sotkua vielä sietäisin, mutta en likaisuutta. Nyt vessan lattiasta on edelleen hinkkaamatta ne kynsilakat, jotka sinne levisi, kun tiputin purkin kesällä kaakelille. Telkkaritasolla on edelleen se mukirinkula, jonka pyyhkimistä olen ajatellut aina sen hetken kun se silmiini on osunut. On se sohvan alusta, joka ei lopeta imaisemasta kitusiinsa kiloa hiekkaa, yksittäisiä sukkia, ja kaikkea jonka sinne vain saa tungettua pikkuisilla sormilla. On parempi kulkea sukat jalassa, kun tuntea kaikki pikkumurut jalkapohjassa. Hetken ylpeyttä toi yksi tyhjä taso, kunnes kääntää selkänsä ja taas oli pyykkejä täynnä toinen taso.

Hieraisen silmiäni, kun näen Instagramissa lasten kirjahyllyn kirjat, joiden kulmat ei repsota mistään suunnasta, lelut ovat oikeissa laatikoissa loogisesti, valkoisissa villamatoissa ja kangassohvissa ei näy läikän läikkää tai nukan nukkaa. Mietin kuumeisesti mitä tutorialissa siivotaan, kun en näe mitään siivottavaa. Ai tuollaistakin voi olla lapsiperheissä. Vau.

Kuvat ovat keväältä, kun teimme terassipuutarhan esikoisen kanssa. Tämä oli kaupallinen yhteistyön Kekkilän kanssa

Aina on olemassa vaihtoehto. Onko se oikea, kokeilemalla selviää. Olen luonut arjelleni uudet standardit ja madaltanut omaa rimaa. Rajusti. Minun on täytynyt hyväksyä, että en psyty olemaan sellainen nainen ja vanhempi, joka haluaisin päässäni olla. Sotku ja lika tuntuu edelleen masentavalta, kuivunut puuro syöttötuolissa ketuttaa joka kerta yhtä paljon ja ulkoa ajautuva hiekka ei koskaan pysähdy eteiseen ja tuntuu ajatuvan omienkin vaatteiden alle hiertämään.

Jokaisella on saman verran tunteja päivässä – sanotaan. Näin on, mutta se miten pystymme ne tunnit käyttämään ei ole vain itsestämme kiinni. Joku saattaa laittaa ruokaa samalla tai jopa lukea kun toisilla taas on lapsia, jotka ei osaa tai pysty leikkimään itsenäisesti. Usein ihaillaan, miten paljon touhuilen esikoisen kanssa. Todellisuudessa minulla ei ole ollut muita vaihtoehtoja, koska hän on vasta nyt alkanut leikkimään itsenäisesti. Ajattelemalla, että minun pitäisi pystyä samaan kuin muut ei palvele ketään, vähiten itseäni. Olen kateellinen aina välillä, mutta se ei tee arjestani merkityksellistä. Yhteiset puuhailut ja lattialla painimiset sen sijaan tekevät. Olkoonkin puuhailujen jälkeen koti siivoton ja lattia jolla lojutaan hiekassa.

Siisteyttä ja harmoniaa rakastava sieluni taistelee menevän ja puuhaavan luonteeni kanssa. Sekoitetaanpa tähän vielä puolituntinen, kun olisi rauhaisaa, mutta ei vaan saa mitään aikaiseksi. Sen sijaan, että korkkaisi glögin tai lähtisi ulkoilemaan vaikka vesisateeseen pyörii ympyrää, selaa Instagramia ja miettii miksi on niin samperin saamaton. Joka päivä täytyy tehdä valintoja mitä tekee ja mitä jättää tekemättä, koska kaikkea en kuulemma voi saada.

Ulkoistanko puolisoni ja lapseni vaatteiden viikkauksesta, jotta pinot näyttäisi siltä kun haluan vai antaisinko kaikkien olla osallisia omalla tavallaan, vaikka t-paidat onkin pitkähihoisten kanssa samassa pinossa tai minun pikkarit löytyykin esikoisen pikkarilaatikosta.

Annanko lasten tutkia lelulaatikoita itse, vai käymmekö aina leikkitaulun kautta yhdessä miettimään mikä leikki valitaan, jonka jälkeen vapautan munalukkojen takaa ne tietyt lelut.

Kontrolloinko lapsen lukemista, josta hän nauttii ja johon hän hakeutuu itsenäisesti. Vai annanko tutkia rauhassa ja itse, vaikka välillä sivut repeilee ja kirjat lentää kaaressa olan yli lommoille.

Alanko hiljaisuuden jälkeen vaivaamaan juurileipää vai luenko kirjaa, jonka nimi ei ole Pupu Tupuna tai Eläinsatuja.

Annanko katsoa vielä yhden ylimääräisen Nallen telkkarista, vaikka juuri hetki sitten olin sanonut lapsille, että nyt on viimeinen.

Jäänkö sisälle lasten kanssa koko päiväksi, vaikka tiedän sen seuraukset, jotka ei miellytä ketään.

Valitsenko pakastejuurekset keittoon ja makaan Pikku kakkosen ajan sohvalla lasten kanssa vai kuorinko hiki hatussa luomuporkkanoita.

Ahdistunko lakanoista, jotka on olleet käytössä jo kuukauden vai toteanko, että hyvin niillä nukkuu vielä yhden viikon ja köllähdän puolison kainaloon.

Imuroinko yhdessä lasten kanssa vai hankinko robotti-imurin ja lähden sillä välin luontopolulle.

Missään näistä vaihtoehdoista ei ole mitään väärää. Haluaisin tehdä kaiken tämän, molemmat puolet ja vaikka mitä muuta. Haluaisin antaa lasten harjoitella luovuutta ja tutkia ja samalla pitää kodin mintissä. Haluaisin treenata maratonia, leipoa kaikki leivät itse ja lukea elämäkertoja. Haluaisin syödä vain itsekasvatettua luomuruokaa, metsästää riistan pöytään ja kalastaa kalan. Haluaisin näyttää aina eteeriseltä ja nukkua yhdeksän ja puoli tuntia yössä. Haluaisin juoda viiniä ja tanssia aamuviiteen ystävien kanssa ja sen jälkeen lähteä vaeltamaan. Haluaisin asua maalla ja kuitenkin nauttia kaupunkikulttuurista. Haluasin ehtiä korjaamaan lasten vaatteet ja neuloa villapaidan. Haluaisin tehdä havukranssin oveen ja vuorata kodin ja pihan valoilla, jotta pimeys ei tunnu enää missään. HALUAN KAIKEN.

Ristiäiskakku, vuosi sitten. Kääk.

Mutta niin kauan kun kaikkea en voi tehdä, valitsen sen joka tuo minulle enemmän iloa ja joka antaa minulle enemmän voimaa.

Siispä kun nyt flunssanenäisenä ja koronatuloksia odotellessa mietin viikonloppua jos ja kun toivottavasti olemme jo terveitä. Kumpi tuo enemmän voimia – ne lojuvat parittomat sukat vai lapsien kanssa yhdessä lojuminen. Entä pitäisikö viikonloppu siivota kaappeja vai lähteä puolison matkaan Helsinkiin ja tavata ystävä ja illalla nauttia kahdenkeskeisestä ajasta puolison kanssa? Siinäpä vasta kysymys.

Minun täytyy valita vanhemmuuteni taistelut. Ja välillä nostettava kädet pystyyn ja livistettävä hetkeksi pakoon.

Piikkiön linnavuoren valloitus

Kävimme Piikkiön linnavuorella poikkeuksellisella kokoonpanolla, sillä mukana ei ollut kuin kuopus. Tuntui hetkittäin kun lapsia ei olisi ollut mukana ollenkaan, niin tyytyväisenä hän repussa vielä matkustelee. En tiedä kuinka paljon normaalisti poluilla on väkeä, mutta nyt oli ainakin syyslomaviikolla parkkipaikka täynnä ja poluillakaan ihmisiä tuli ja meni.

Osoite Linnavuorelle on Lystiläntie 21, Piikkiö. Parkkipaikkana toimii Kehityksen kerhotalon parkkipaikka. Opastaulun takaa löytyy roska-astian näköisesta laatikosta polttopuita. Mikäli haluaa grillailla nuotiolla niin kannattaa muistaa ottaa mukaan joku halkokassi tai -reppu ja puut mukaan mennessä.

Kuvassa näkyy kerhotalo ja seison ”lähtöpisteellä”
Ensimmäine opaskyltti on vähän piilossa, mutta sitten reitti on hyvin merkitty ja polku selkeää.

Meillä oli taas kerran vähän alkukankeuksia löytää reitin alku. Jos parkkipaikalta katsoo kerhotaloon päin ja lähtee kulkemaan tietä vasemmalle niin polun alku löytyy. Polkuja menee ilmeisesti myös, kun lähtee oikealle, mutta ne jäivät seuraavaan reissuun tutkittaviksi. Itseasiassa meidän reitti ei mennyt ihan alkuperäisen mukaan, sillä emme tajunneet, että se ”nähtävyys” eli Huttulan Linnavuori ei ole polun varrella vaan sinne olisi pitänyt poiketa jo melko alussa matkaa. Sen vuoksi me kiersimme polun niin, että poikkesimme kodan kohdalta takaisin polulle, jota olimme jo tulleet. Loppuosa reitistä jäi siis kulkematta.

Hiekkatietä on noin 150 metriä, jonka jälkeen tulee ensimmäinen opaskyltti ja sen jälkeen polulta ei pääsekään eksymään. Linnavuoren polut (4 km) on osa Tammireittejä. Noin puolessa välissä matkaa on metsän keskellä kallioisella paikalla kota ja grillauspaikka.

Pitkospuita ei tämän enempää ollut.

Maasto on vaihtelevaa ja nousua ja laskua löytyy. Korkeuserot toki ei ole mitään järin päätä huimaavia, kun on Länsi-Suomesta kyse. Maasto itsessään on perinteistä metsäpolkua. Oksaista ja kallioista, mutta helppokulkuista. Nyt on sadellut sen verran, että osin oli jo tosi märkiä kohtia. Ne pääsi kuitenkin kiertämään ihan hyvin.

Reitin varrelta pääsee poikkeamaan myös muillekin nyppylöille ja muinaisrannalle, mutta me emme käyneet niitä kurkkailemassa.

Huttulan Linnavuorelle täytyy tosiaan poiketa erikseen polulta. Matkaa tulee yhteen suuntaan muutama sata metriä. Täältä näkymät ympäristöön olivat parhaimmat. Muuten reitti ei erityisesti saanut sydäntä läpättämään, mutta voin kuvitella millaisia leikkejä kallioilla lapset keksisivät. Lähellä ei ole myöskään vettä eikä suoalueita, joten sen puolesta myös on turvallisempaa lasten leikkiä.

Se tässä lumettomassa talvessa on mukavaa, että retkeilykausi lasten kanssa jatkuu helpompana. Muita Varsinais-Suomen lähiretkikohteista kirjoituksia löytyy täältä.

Lokakuun luetuimmat postaukset

Kuukauden luetuimmat jutut nyt koottuna taas yhteen, olkaa hyvät.

1. Mitä pojalle ristiäislahjaksi

2. Puhumattomana lapsellakin on mielipide

3. 4-vuotisneuvola

4. Mitä on pienen lapsen seksuaalikasvatus

5. Parisuhteen kymppisynttärit

6. Vertaisperheen lapsen akuutti lymfaattinen leukemia

7. Vinkkejä tukiviittomien opettelun aloittamiseen

8. 3-vuotisneuvola

9. Paljasjalkakengät lapselle

10. Meidän tarina ei ole heidän eikä teidän tarina

Marraskuussa tulen kertoilemaan meidän ensi viikkoisesta sopeutumisvalmennuskurssista, lähiretkeilystä ja tuttuun tapaan erityisestä vanhemmuudesta. Mitä sinä haluaisit kuulla?

Talven to do lista

Tajusin miten keväällä mietitään takatalvea, mutta syyskuun helteissä harvempi marisi saati puhui takakesästä. Etelän vähälumiset talvet on saaneet minut miettimään miten pimeästä ja märästä talvesta saisi iloa irti. Päätin tehdä talvelle oman to do listan puuhailuista, jotka eivät vaadi lunta ja pakkasta. Bonarina tulee sitten ne perinteiset lumessa ja jäällä puuhastelut jos sellaista eteläänkin suodaan.

Minähän olen vannoutunut listojen tekijä ja perinteeksi on muodostunutkin tehdä aina kesää vasten to do-lista.

KOTOILU

  • Vanhojen valokuvien katselu yhdessä. Mikään ei ollut lapsena parempaa kun ihmetellä oman äidin ja isän hääkuvia ja omia lapsuuskuvia. Pitäisi myös saada aikaiseksi tehdä uusia kuvakirjoja, joita ihmetellä lasten kanssa.
  • Kirjoja luettuna tai äänikirjoina. Yksin ja yhdessä.
  • Lautapelejä koko perheellä tai kaveriporukalla. Joka kerta yksi saa valita pelin jota pelataan.
  • Taskulamppupiilosta tai ihan perinteistä. Jos on jo pimeää valmiiksi niin miksei katkaisisi loppujakin tuikkuja.
  • Vuorotellen kaikkien lemppariruokia ja sunnuntaisin vaikka yhdessä seuraavan viikon ruokalistan miettiminen
  • Joulupipareiden leivontaa
  • Kyselin Instagramissa onko ollut jotain lastenohjelmia, joita on lapsena pelännyt. Mulle tuli kauhea Disney-leffakuume. Haluaisin katsoa jotain lapsuuden tärkeitä elokuvia ja toivottavasti lapsetkin vähän innostuisi. Ainakin Helen Keller on toivelistalla.
  • Unelmakartan teko. Tämä voisi pimeänä iltana helpottaa, kun voisi katsella lehtien kuvia ja miettiä mitä tulevaisuuden unelmia minulla on.
  • Tunnekorttien avulla tunteiden miettimistä lasten kanssa. Ilmaiset tunnekorit voi käydä tulostamassa täältä.
  • Joogamaton levittäminen olohuoneeseen tai leuanveto-haasteen vastaanottamine. Tai molemmat.
  • Ei ne tuodut mangot yhtään samalta maistu kuin turkoosien vesien äärellä, mutta silti voi matkustuskaipuuta helpottaa tekemällä aistimatkan kotona. Teemailta Santorinin auringonlaskuun tai Vietnamin katukeittiöön. Kaupasta shoppailee eksoottisia hedelmiä ja jos lapset on sen ikäisiä, niin voisi vaikka arvuutella mikä on mikäkin hedelmä ja missä niitä kasvaa.
  • Sadetanssi. Alasti tietty. Jos vaan sataa, sataa ja sataa niin sauna päälle ja tanssimaan sateeseen. Mikään ei ollut lapsena hauskempaa. Jos se tarkoittaisi kerrostalon sisäpihalla pörräämistä niin voisi harkita vaikka saunan vuokraamista jostain keskeltä ei mitään. Yksin tai kavereiden kanssa.

MUSIIKKIA JA MUUTA KULTTUURIA

Olen viime aikoina herännyt siihen miten paljon kaipaan livemusiikin kosketusta sieluun asti.

  • Livemusiikkia yksin ja lasten kanssa. 
  • Teatterista ja muista kulttuurijutuista saan valtavasti voimaa ja ne ovat itselleni paikka antautua ja latautua itseni kanssa.
  • Kirjastoon haahuilemaan. Mitä jos lähtisikin lasten kanssa eri kirjastoon kuin siihen lähikirjastoon.
  • Kirkoissa järjestetään varsinkin joulun alla ihania konsertteja. Kauneimmat joululaulut on varmasti monille tuttuja, mutta myös erilaisia artisteja vierailee monissa kirkoissa.
  • Vanhan suurtorin joulumarkkinoilla voisi käydä vähän tunnelmoimassa joulua.
  • Laitan ravintolaillalliset tähän kategoriaan, koska kyllä se kulttuurin piikkiin menee. Lapset jää kotiin, mutta toivottavasti pääsisi tukemaan muutamasti ravintolaelämän pystyssä pysymistä.

LIIKUNTA

  • Luistelemaan sisähalliin, esimerkiksi Turun yleisövuorot löytyvät Turun tapahtumakalenterista
  • Johonkin seikkailumaahan tai Superparkkiin. Turussa lasten liikunnan ihmemaa on auki, mutta siellä on erikoisjärjestelyt ja ennakkoilmoittautuminen
  • Uimaan. Riski korona-altistumiseen on uima-altaassa ilmeisesti jopa pienempi kuin muissa julkisissa tiloissa altaiden sisältämien kemikaalien vuoksi.
  • Retkeilyä. Jos ei ole lunta, metsässä ja kaikkialla retkeily on lasten kanssa mahdollista edelleen tammikuussa.
  • Saunomista ja ehkä avantouinnin harjoittelua. Haluaisin olla kunnon avantouimari, mutta olen kyllä melko nynnerö ainakin vielä niissä hommissa. Pitäisi varmaan aloittaa totuttelu, että ui ympäri vuoden luonnonvesissä niin se keho tottuisi pikku hiljaa. Tai sitten menen ja nautin vain tunnelmasta. Mitä jos lähtisikin koko perheellä? Tai neidin kanssa? Tai sitten otamme ja lähdemme kaksin miehen kanssa? Saas nähdä.

MAISEMAN VAIHTAMINEN

  • Road trip. Miksi vain kesällä road tripataan. Miksei voisi lähteä ajelemaan vaikka johonkin uuteen paikkaan, jossa käy syömässä tai jos sää sallii niin omat eväät ja katselemaan merta rantakallioille. Toki alueiden koronatilanteita täytyy tarkkailla.
  • Hotelliyö tai Air bnb kämpän vuokraus ja pois arjen normeja. Päivä turistina omassa kunnassa tai täysin vieraassa kaupungissa.
  • Meillä marraskuussa tulossa sopeutumisvalmennuskurssi Oulussa ja toivon varpaat ja sormet ristissä ettei se peruuntuisi.
  • Olemme buukanneet myös täyshoitoloman joulun jälkeiselle ajalle. Pidin viime vuonna somettomat kaksi viikkoa viime joulun aikaan. Mietin pitäisikö tehdä samat tänä vuonna.
  • Jos tilanne sallii niin ja varsinkin jos etelässä ei ole lunta koko talvena siintää haaveissa keväinen lumiloma pohjoisessa.

Mitä muuta kivaa vois keksiä marraskuun pimeyteen ja kevään heräämistä odotellessa?

Mitä on pienen lapsen seksuaalikasvatus

Lasten seksuaalikasvatuksesta puhutaan enemmän kuin koskaan. Ihanaa. Se mitä meidän vanhemmilla saati heidän vanhemmillaan ei ole vielä ollut tukena, on monessakin suunnassa. Silti omien kynnyksien yli on itsekin vaikea päästä, vaikka kuinka luulisi olevansa avarakatseinen. Toisaalta taas seksuaalikasvatuksessa on kyse hyvin arkipäiväisistä ja toistuvista asioista. Koska minä vanhempana koen saaneeni niin hentoisen tuen seksuaalisuuteeni koen silti vahvasti tarvitsevani vieläkin enemmän tukea oman lapseni seksuaalikasvatukseen.

Lapsen oman tilan, rajat ja niiden kunnioittaminen unohtuu varsin helposti, jos lapsi ei osaa ilmaista itseään. Erityisesti kättä pidempää kaipaan myös erityislapsille ja heidän kanssaan toimiville kasvattajille.

Odottaessani esikoista luin silmät suurina keskustelua vanhempien haastavista kokemuksista esimerkiksi tyttärien kuukautisten kanssa. Kuinka opettaa lapselle mitä ne tarkoittaa ja miten toimia. Kuukautiset haittaa hygieniaa ja itsestään huolehtimista esimerkiksi koulussa. Silloin mietin miksei meille voi tulla poikaa. Ei tarvitsisi tällaisia miettiä. Nyt ajattelen, että ihan samalla tavalla kuukautisten ymmärtäminen on pojille tärkeää. On kuitenkin totta, että kuukautiset eivät poikien joka kuukautista elämää kuitenkaan kosketa samalla tavalla.

En ajatellut osaavani muuttaa vettä viiniksi ja toivonkin saavani asiantuntijuutta ja apua tähän matkaani, mutta kerron miten olen yrittänyt huomioida terveys- ja seksuaalikasvatusta jo pidemmällä tähtäimellä.

Meillä lapset pörrää jaloissa kun olen vessassa. Ovi on ollut auki alun alkaen turvallisuussyistä tai olen kantanut lapsen mukanani samasta syystä. Huomasin kuitenkin jossain vaiheessa miten minua ja tekemisisäni tarkkaillaan. Siellä samalla he näkevät että ahaa, noin se äiti pyyhkii pyllynsä tai että äitistä vuotaa verta, mutta hän on hyvin elävän näköinen. Jos lapsi näkee kuukautisverta, siteiden tai kuukupin vaihtoa ensi kertaa sen koskettaessa vasta itseä niin totta ihmeessä se tuntuu salamyhkäiseltä, pelottavalta ja hävettävältä.

Käymme suihkussa yleensä niin, että minäkin olen alasti. Meillä kuluu suihkussa vettä varmasti luvattoman paljon, mutta se on onneksi hiukan vähentynyt. Meillä on myös jopa muutama onnistunut pikasuihku. Saattaa kuullostaa hassulta, mutta lapsi joka inhosi suihkun painetta iholla se oli aika big deal. Suihkuhommista olenkin kirjoittanut täällä.

Suihku ja sauna on mainio paikka tutkia muutenkin kehoa, opetella toisen rajoja ja antaa ihokosketusta. Usein lapset ovat kiinnostuneita myös muiden kehoista ja haluaa kosketella niitäkin. Tilanne saattaa tuntua itsestäkin hämmentävältä, mutta se on erittäin hyvä paikka keskustella vanhemmankin omista rajoista. Yhtä lailla kun äidin tisseihin ja pimppiin ei saa koskea ilman lupaa, ei saa koskea myöskään lapsen omiin alueihin.

Lapsen omat rajat ja kunnioitus häipyvät helposti myös vessareissuilla. Pyllyä pyyhkiessä ei kaikkien lasten kohdalla voi kysyä saako pyyhkiä pyllyn. Lapsi ei välttämättä ymmärrä asiaa ja taas toisaalta hän voi kieltäytyä siitä voimakkaastikin. Tällaiset tilanteet olen pyrkinyt kiertämään ja neuvottelemaan. Ensin pyyhin minä, sitten saa lapsi itse. Suihkussa voi peseytymisen yhteydessä harjoitella esimerkiksi pyllistämistä ja jalkojen levittämistä. Näin vessareissuillakin pyyhkiminen tuntuu lapsesta toivottavasti mielyttävämmältä.

Huomaan itsestäni, että pimpistä ja pippelistä helposti tulee väännettyä jotain muita nimityksiä. Nojoo en nyt ole pimppiä tussuksi sanonut, mutta olen yrittänyt keskittyä samalla nimellä puhumiseen. On pienelle lapselle hirveän sekavaa jos ensin puhuu pimpistä, sitten pimpsasta tai vaginasta. Ei olkapäätäkään sanota välillä olkikseksi. Kun on vielä kielellisiä haasteita asiat kannattaa pitää mahdollisimman simppeleinä.

Lapsille, joille koskettaminen ja silittäminen tuntuu vastenmielisiltä voi harjoitella ensin apuvälineen kanssa koskettamista. Täristimet, erilaiset pallot yms. voi antaa enemmän painetta ja tuntua helpommilta kuin suora kosketus. ”Painavat”, pitkät ja laajaliikkeiset silitykset helpottaa monia yli- tai alituntevia lapsia tuntemaan kosketusta paremmin. Satuhierontaa voi tehdä jo ihan vastasyntyneelle.

Puhuin suihkujuttujen yhteydessä siitä, miten pikkulapsiaikana ihokontakti jää vähemmälle. Tätä voi pyrkiä lisäämään ainakin suihku- ja saunareissuilla halimalla, istumalla vieretysten. Moni lapsi nauttii myös suoraan iholle hieromisesta. Iltasadun voisikin välillä korvata esimerkiksi satuhieronnalla.

Toiset lapset nauttivat enemmän nakuilusta kuin toiset. Jos lapsi ei kylmety niin en näe mitään syytä miksei lapsi voisi olla kotona ilman vaatteita. Toisaalta jossain tapauksissa johdonmukaisuuskin voi helpottaa. Jos lapsen kanssa ei pysty keskustelemaan, että kotona voi olla ilman vaatteita mutta sitten ei kun on kaveri tulee kylään tai mennään päiväkotiin voi olla helpompi yrittää pitää vaatteita myös kotona päällä.

Pikku kakkonen on koonnut hyvän ja yksinkertaisen artikkelin, josta löytyy myös lapsien kanssa katsottavaksi muutama juontopala, jossa toisessa käydään läpi ruumiinosia ja toisessa käydään läpi uimapukusääntö. Väestöliiton sivuilta voi lukea myös lisää pienten lasten seksuaalikasvatuksesta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella on myös kerrottu siitä, miten tärkeää on jo pienelle lapselle kertoa rehellisesti miten vauvat päätyvät vatsaan.

Meillä ei vielä ole tällaisia mitä ja miksi kysymyksiä juurikaan seksuaalisuusasioiden tiimoilta. Hankalalta tuntuu myös ajatella mitä ja miten esikoinen ymmärtää asiat. Ehkä palaan näiden asioiden äärelle sitten kun se tulee meille ajankohtaiseksi. Ajattelisin kyllä haavoittavampaa olevan liian vähäinen tieto kuin liiallinen tieto jos lapsi itse kysyy. Yksinkertaisimmillaan ja varmasti monesti pienelle lapselle riittää vauvantekokysymyksissä, että pimppi menee pippeliin ja sieltä tulee siemen äidin vatsaan, josta kasvaa vauva. Miten te olette sanoneet?

Lasten kehitys menee eri aikoja, samoin seksuaalinen kehitys. Ehkä vammaisten seksuaalisuus koetaankin siksi niin vaikeaksi, koska se ei välttämättä ole enää ihan pienten lasten avointa ihmettelyä. Koetaanko se vanhemmalla lapsella jotenkin häveliäämmäksi ja kiusallisemmaksi. Esimerkiksi 2-vuotiaan käsien laittaminen housuihin ruokapöydässä tai kaupassa ei tunnu välttämättä yhtään niin nolostuttavalta kuin 10-vuotiaan käsien laittaminen housuihin. Vaikka molemmat ovat samassa luonnollisessa vaiheessa, jossa he tutustuvat omaan kehoon ja miltä se tuntuu.

Mieli tahtoisi lähteä keulimaan ja miettimään vanhempienkin lasten seksuaalikasvatusta, vammaisiin kohdistuvaa olematonta ja vähättelevää seksuaalikasvatusta ja varsinkin siihen liittyviä tabuja.

Miltä tämä kaikki kuulostaa teidän korvaan?

Ei tämä seksuaalikasvatus ehkä sittenkään ole niin salamyhkäistä tai kovin korkealentoista mitä ensimmäisestä mielikuvasta itselleen maalaa. Ihmetellään yhdessä. Ja se minkä minä olen oppinut salamyhkäiseksi onkin toivottavasti tulevaisuudessa lapsilleni yhtä tärkeä, normaali ja arvokas asia kuin oma sänky ja lämmin ruoka.

Parisuhteen kymppisynttärit

Häämatkalla – Phu Quoc

Meidän parisuhde täytti pyöreitä. Meidän yhteisen taipaleen kymppisynttäreitä juhlistimme viime viikonloppuna Teijon kansallispuistossa maastopyöräillen ja illalla saunoen ja poreammeessa kelluen.

Mietimme usein meidän yhteistä matkaamme. Mitä kaikkea siihen on mahtunutkaan. Nyt mietin millainen on ollut matkani mieheni kanssa. Ainakin 10 vuotta pitkä. Vai 10 vuotta lyhyt. Sekä että.

Kuvista päätellen meillä olisi paljon yhteistä matkustelua taustalla. Todellisuudessa arki oli harrastamista, opiskeluja, valmistumisia, töitä ja taas opiskeluita. Siinä ohessa esikoisen syntymä ja elämän heittäminenkin ihan uudenlaiseen vuoristorataan. Toki sinne on mahtunut paljon retkeilyä ja matkustamista lähelle ja kauas, mutta arkikuvia on tullut otettua paljon vähemmän. Miksi oi miksi. Olen ennenkin kirjoittanut, että kuvatkaa arkea ja sanon sen taas.

Tykkään usein tentata miestäni kysymällä vaikka viisi lempparireissua, jotka hänelle tulee ensimmäisenä mieleen. Tai viisi paikkaa, jonne hän haluaisi minut viedä. Tai kymmenen asiaa, jotta haluaisi minun kanssani tehdä. Nyt halusin hirmu kekseliäästi jakaa kymmenen asiaa, jotka tulevat itselleni ensimmäisenä mieleen parisuhteestamme.

Zansibar, Tanzania
Hot springs Tanzania

1. VAPAUS

Vaikka me ollaankin oltu niitä teinejä jotka käy samaan aikaan suihkussa, ollaan me myös oltu niitä, jotka on olleet pitkiäkin aikoja erossa toisistaan. Meidän parisuhteen aikana olen itse ollut vaihdossa sekä Iso-Britanniassa että Afrikassa. Ex-poikkis eli nykyinen aviomies oli taas kova lentopalloilija ja oma hevibändi vei pitkin poikin.

Monesta saattoi tuntua hassulta, että lähdin kuukausi häiden jälkeen ilman miestäni vaihtoon Afrikkaan. Se kuitenkin kuvaa hyvin meidän parisuhdetta ja tuoretta avioliittoa. Tahto sitoutua toiseen, mutta vapaus elää ja kulkea kohti omia unelmia. Arjessa vapaus on meillä sitä, että molemmilla on omia kiinnostuksenkohteita, jotka ei toista niin kiinnosta.

2. ARVOSTUS JA SEN OSOITTAMINEN

Me kehutaan ja kiitetään toisiamme. Mies on sanonut, että ei jokaisesta roskapussin viemisestä tarvitse kiittää. Hän kuitenkin tietää miten kiitollinen olen siitä ettei meidän perheessä väännetä kotitöistä. Ja silti kyllä ne pienet arjen huomaamiset tuntuu kivalta. Valmiiksi ladattu kahvi. Hinkattu keittiö tai vessanpytty. Lempparileivos kaupasta. Kun asioista tulee itsestäänselvyyksiä, on hyvä muistaa nipistää itseään välillä ettei ne todella ole sitä. Kertoa miten ihanaa on tulla huomatuksi ja että toinen jakaa arjen taakkaa kanssani.

Lähdössä Helsingistä kohti Tansaniaa

3. TIEDÄMME ETTÄ TEEMME KAIKKEMME

Totta kai mekin nillitetään niistä lojuvista sukista. Meidän ei ole kuitenkaan tarvinnut tehdä tiskivuoroja. Se tekee joka ehtii ja osaa. Meillä minä hoidan lasten paperiasiat pääasiassa, kun taas mies hoitaa autoon ja taloon liittyvät paperiasiat. Yritämme puolin ja toisin pitää kärryillä kuitenkin toisemme, mutta on myös turhaa kuluttaa omia voimavaroja sellaiseen, jonka toinen hoitaa nopeammin.

Meillä onkin ehkä ollut ongelma enemmän se, että jos toinen häärää ja toinen makaa sohvalla niin toiselle tulee huono omatunto. Tästäkin onneksi pikku hiljaa ollaan päästy pois. Molemmat on perusluonteeltaan kuitenkin sellaisia häärääjiä ja sitten kun näkee toisen makaavan sohvalla tietää ettei hän ole siinä laiskuuttaan, vaan että häntä oikeasti väsyttää tai tarvitsee breikin.

4. SAMALLA PUOLELLA

Tätä meidän on pitänyt harjoitella enkä tiedä olemmeko siinä valmiita vieläkään. Tiedämme saavamme toiselta vankkumattoman tuen kahden kesken, mutta muiden seurassa olemme toisinaan vähätellyt toistemme ajatuksia tai mielipiteitä. Luulen tämän olevan sellaista, joka iän mukana lisääntyy. Se ettei toisten mielipiteet omasta elämästä ja valinnoista enää kiinnosta. Mutta koska ei voi olla viisikymppisen itseluottamusta, mennään tällä kaksikymppisen itseluottamuksella.

Häämatkalta Moskovan kentältä vaihto kohti Ho chi Minh cityä

5. HUUMORI

Jos huumori loppuisi, loppuisiko rakkauskin. En tiedä, mutta luulen että jossain vaiheessa loppuisi. Ainakin minusta tuntuu hurjan hyvältä kun saan nauraa maha kippurassa mieheni kanssa. Meistä ei kumpikaan ole mitään läpänheittäjiä. Enemmänkin meidän vitsit on tilannekomiikkaa, sanailua ja itselle ja toisen toilailuille nauramista.

6. INNOSTUS JA UTELIAISUUS ELÄMÄÄN

Tämä auttaa pitämään meidän parisuhteen tuoreena. Molemmat innostuu helposti uusista asioista ja boostaamme toisiamme menemään epämukavuusalueelle ja kokeilla uusia asioita. Poikkeustilan parisuhteesta kertoessani kerroinkin, että meillä on pyrkimys kuukausittain viettää kahdenkeskeistä aikaa. Tarkoituksena on, että vuorotellen toinen järjestää ohjelmaa. Ne ei ole mitään laskuvarjohyppyjä, mutta ollaan yritetty tehdä erilaisia ja uusia juttuja. Tänä vuonna ollaan oltu pelaamassa padelia, melomassa, boulderoimassa, leffassa ja laitettu kotona ruokaa, jota lapset ei syö, käyty Tuomiokirkon terassilla ihailemassa kesää ja haettu noutoruokaa.

Esikoisen ensimmäinen lentomatka Prahaan

7. LUOTTAMUS TOISIAMME JA ELÄMÄÄ KOHTAAN

Me nauretaan usein sitä, että sitten kun toisen mieli vetää pohjamudissa niin toisella on lennokas meno ja päinvastoin. Sitten me vuoronperään tsempataan toisiamme. Molemmat meistä on taipuvaisia stressiin, mutta meillä on silti jokseenkin mutkaton suhtautuminen elämää kohtaan.

Esikoisen ollessa sairaalassa syntymän jälkeen me käytiin Taiteiden yössä ja pyöräiltiin Seurasaareen viinille. En muista olenko juuri edes puhunut tästä, koska hävetti ajatus siitä, että oma lapsi on sairaalassa ja minä vain viinittelen ja viiletän turistina Helsingissä. Mutta kuka minun majapaikan sohvannurkassa ahdistumisesta ja murehtimisesta olisi hyötynyt. Vähiten varmasti tyttäreni.

8. LÄHEISYYS JA ETÄISYYS

Olemme olleet pitkiäkin aikoja erossa toisistamme, mutta toisaalta eläneet aina hyvin tiiviisti yhdessä. Lasten mukanaan tuoma toisinaan tuleva läheisyysähky helposti etäännyttää. Me ollaan pyritty kuitenkin halimaan, pussailemaan, pitämään kädestä ja vaan olemaan. Toisaalta jos läheisyys ei ole tuntunut hyvältä myös sen sanominen toiselle on ollut tärkeää.

Läheisyys voi olla muutakin kuin kosketus. Kumpikaan ei lähde koskaan eteisestä sanaakaan sanomatta tai katsekontaktia ottamatta. Itse olen huono soittelemaan keskellä päivää tai ottamaan videopuhelua, mutta toisinaan niillekin on aikansa ja paikkansa. Meillä tämä taitaa kyllä liittyä enemmän siihen, että puoliso haluaa nähdä pitkien työpäivien aikana lapset hereillä, ei niinkään minua.

9. LUONTO JA LIIKUNTA JA YRITTÄJYYS

Jos näissä asioissa meillä ei mätsäis niin uskon myös että aika monet meidän elämän arvot ei mätsäis. Häneltä ei löydy intohimoa sienestystä ja marjastusta kohtaan, mutta se ei ole merkittävää. Se on miten luonnon ja liikunnan kokee.

Tähän nivoutuu ehkä myös luontevan epäluontevasti lapset, jotka kuuluu hyvin vahvasti osaksi meitä, vaikka eivät olekaan meidän parisuhdetta. Se, että meillä on yhteinen ajatus ettei ole olemassa mitään ”elämää lasten jälkeen”, vaan elämä on nyt ja me eletään itsemme näköistä elämää. Lasten ehdoilla, mutta itseämme ja toisiamme unohtamatta.

Yrittäjyys on myös asia, joka koetaan monesti uhkana perheelle ja parisuhteelle. Olemme puolitosissaan sanoneet ettei meille mahdu kahta yrittäjää. Ja niin vain kävi. Uskon intohimojen ja kehitykseen pyrkivä mielemme on vienyt meidät molemmat yrittäjiksi. Ja varmasti juuremme. Olkoonkin yrittäjyys elämäntapa, tarvitsee siitäkin taukoa. Olen ylpeä puolisostani, joka on yrittäjänäkin ja varsinkin tänä outona ja talouteen kovasti vaikuttaneena vuotena tehnyt töitä sen eteen, että voi pitää myös lomaa.

10. MUISTELLAAN TAAKSEPÄIN, KATSOTAAN ETEENPÄIN

Meidän yhteiselle matkalle on mahtunut yhtä ja toista. Sairastumisia, epäonnistuneita yrityksiä ja vaikeita ajanjaksoja. Usein puhumme siitä miten ”mitä tekisin elämässäni toisin” puhe on ihan hassua. Ei me oltaisi tässä pisteessä jos niitä kokemuksia ja opetuksia ei olisi ollut. Kaikesta on selvitty. Me haaveillaan, suunnitellaan, perutaan ja taas suunnitellaan.

Muisteltiin juuri viikonloppuna, kun olimme ensimmäistä kertaa kahdestaan asuntoautoilemassa, miten me haaveiltiin ylipäänsä asuntoautosta vielä vähän yli vuosi sitten. Sitten kun tekeekin töitä ja näkee asioissa mahdollisuuksia haaveista voikin tulla totta.

Miksi sinä olet parisuhteessa juuri hänen kanssaan? Mitä sulla tulee ensimmäisenä mieleen teidän parisuhdetta kannattelevista asioista? Tai yksineläjänä elämästäsi. Miten kuvailisit sitä?

Näytin eilen illalla tämän tekstin puolisolleni pitkän työpäivän jälkeen myöhään illalla. Oli ihana nähdä se hymy väsyneillä kasvoilla, jonka tämä sai aikaan. Kirjoita sinäkin sun ajatukset ylös ja anna ne sun puolisolle luettavaksi.

Ps. Olis ihanaa jos tuut kertomaan mulle millaisen reaktion sait aikaan.

1 2 3 11