Minä – nainen

Oman median kaupallistaminen

Välillä tuntuu hassulta tehdä omalla alustalla kaupallista sisällöntuotantoa. Olen miettinyt miksi. Ehkä pelkään, että ihmiset ajattelevat sisällön pinnallistuvan tai ehkä siksi, että se tekee kirjoittamisestani työn. Siihenhän kaikki on tähdännyt koko ajan, mutta silti se jännittää.

Olette ehkä huomanneet, että teen mediaani vakavasti ja pyrin laadukkaaseen sisältöön samalla ollen arkista ja todellista. Minusta on tosi vaikeaa vielä sanoa itseäni ääneen vaikuttajaksi, saati että teen blogia ja somea työkseni. Sitä se kuitenkin koko ajan on enenevässä määrin.

Sisällön tekeminen vie aikaa. Paljon. Kuvaaminen, kuvien editointi, tekstien kirjoitus ja hiominen ja sosiaalinen media eritoten haukkaa aikaa, joka ei pääty virka-ajan päättymisen jälkeen. Sen lisäksi aikaani vie keskustelu, markkinointi ja yhteistöiden suunnittelu, kirjanpito ja yrityksen muu paperinpyöritys.

Syksy toi meille mukanaan sairastelukierteet. Sellaisiksi niitä jo uskallan kutsua, koska sekä vatsataudit että flunssat ovat lähteneet jo uudelle kierrokselle. Ajattelin vielä vauvavuonna miten sitten helpottaa, kun kuopuskin menee osittain hoitoon. Saan kirjoitettua rauhassa, eikä minun tarvitse jännittää nukutaanko päiväunia puoli tuntia vai kaksi tuntia. Se lisäisi joustavuutta arkeen, kun saisi tehdä töitä kotoa käsin ja ajoittaa lasten palaverit ja terapiat sopiviin väleihin. Yksi pieni asia jäi huomioimatta. Sairastavat lapset.

Kirjoittamiseni on kai aina tähdännyt tekemään kirjoittamisesta itselleni työn, ainakin osittain, mutta vakavasti ja päämäärätietoisesti olen kirjoittanut nyt noin reilu vuoden. Mitä enemmän sisällöntuottaminen on alkanut haukata päivästä, sitä paremmin olen tiedostanut, että minun on tehtävä tätä työnäni, jotta se ei verota sitä, joka on minulle vieläkin tärkeämpää – perhe, ystävät, harrastukset, oma aika. Kaikkea ei voi kuitenkaan saada ilman että joku kärsisi. Tässä tapauksessa kirjoittaminen on haukannut juuri näistä tärkeimmistä, mutta ehkä eniten itseltäni eli omasta ajasta ja harrastuksista.

Olen äärettömän iloinen ja innoissani, että saan kirjoittaa ja puhua yhteiskunnallisista asiosta ja kirjoittaa muitakin inspiroivia oivalluksia arjestani. Työni mahdolliseksi tekee yritykset, jotka maksavat tuottamastani sisällöstä. Olen miettinyt ajatellaanko sitä kevytkenkäisenä, mutta vasta nyt olen miettinyt miten merkityksellistä hyvien yritysten markkinointi on.

Pieni info minusta löytyy täältä. Olen siellä avannut mm. sitä, kenen kanssa teen kaupallisia yhteistöitä. En tee kaupallisia yhteistöitä kenen tahansa kanssa vaan käyn jokaisen yrityksen läpi tarkkaan ennen yhteistyön aloittamista. Mielenkiintoni herättää:

  • Kotimaisuus
  • Arjen helpottaminen 
  • (Perheiden) hyvinvoinnin edistäminen
  • Kasvispainotteinen ruoka
  • Seikkailut korpikuusen kannon nokasta kaupunkien pienille mukulakivikujille.
  • Yhteiskunnalliset kysymykset

Kotimaisuus ja kotimainen työ on perheelleni tärkeä lähtökohta ja minusta on upeaa miten voin tehdä sitä työlläni näkyvämmäksi, jotta myös muut tietäisivät hyvistä tuotteiesta ja palveluista. Jos tuote tai palvelu on sellainen ettei sitä Suomesta saa tai vastaava tuote on tuotettu eettisemmin muualla, en pidä kotimaisuudesta kynsin ja hampain kiinni, mutta pyrin löytämään kotimaisen vaihtoehdon jos mahdollista.

Mediani ympärille kokoontuu sellainen joukko, joka jakaa samoja arvoja kanssani. Silloin kaupallisuuskin kohdentuu oikein ja hyödyttää kaikkia osapuolia. Yritys tavoittaa oikean yleisön ja kuluttaja saa tietoa ja kokemuksia tuotteista ja palveluista, jotka häntä mahdollisesti kiinnostavat. Ja minä saan palkkaa, jolla voin elättää perhettäni.

Koen ratkaisevan tärkeäksi myös sen, että pystyn seisomaan sanojeni ja yrityksen takana. Jos lähestyn itse yhteistyökumppania, tutustun yrityksiin etukäteen itse tai kysyn heiltä etukäteen kysymyksiä, joita heidän toimintansa herättää. Jos yritys täyttää kriteerini, lähden kysymään kiinnostusta yhteistyöhön. Jos yritys lähestyy minua, tutkin silloinkin sopiiko yritys Elämän mittaisella matkalla -brändiin. Sekin vie aikaa.

Yhteistyökumppanini tai heidän myymänsä tuote tai palvelu ei kannusta kertakäyttökulttuuriin. En mainosta sellaista, jossa tavoite on ostaa mahdollisimman paljon, vaan tarpeeseen ja vuosien käyttöä ja kulutusta ajatellen. Asia erikseen on tietysti esimerkiksi ruoka tai hammastahna. Niitä kuluu ja kuuluukin kulua. Niissä taas tärkeää on alkuperä ja sisältö.

Kun minulle maksetaan sisällöstä voin kirjoittaa myös muista asioista, joista kukaan ei maksa minulle. Ainakaan toistaiseksi. Se tarkoittaa taas sitä, että yhteistöistä pitää saada sen verran, että se kattaa työpäivät, joista ei kilahda tilille mitään. Kun kirjoitan yhteiskunnallisista kysymyksistä, pyrin tutkimaan aihetta ja hakemaan näkökulmia tutkimuksista tai muista luotettavista lähteistä enkä vain jakamaan omia mielipiteitäni, joita toki niitäkin riitää.

En ole ammattikirjoittaja eikä minulla ole viestinnän tai kaupallisen alan koulutusta. En ole kauhean hyvä ystävä tekniikan kanssa ja paljon on pitänyt opetella hitain askelin. Se onkin kaihertanut minua. Voinko tehdä työtä, johon minulla ei ole koulutusta? Ei kaikkeen tietenkään tarvitsekaan olla koulutusta, tekemällä oppii ja sitten opiskelee, kun liian vaikea asia tulee kohdille. Kaverit onkin nauraneet, että Päivi kyllä oli viimeinen, jonka uskoi tekevän somessa työtä. Elämä ja Päivi yllättää.

Ehdottomana vahvuutena vaikuttajana koen kuitenkin koulutukseni sairaanhoitajana ja lähihoitajana. Minulla on laaja katsantakanta eri puolilta sosiaali- ja terveyspuolta, pystyn kirjoittamaan terveydestä ja sen edistämisestä sekä hyvinvoinnista ylipäänsä kansantajuisesti ja turvallisesti ja pyrin olemaan kiihottamatta keskustelua.

En ole kellottanut kuinka paljon aikaa viikossa minulla menee somen ja blogin pyörittämiseen, mutta pitäisi varmasi. Se varmasti yllättäisi niin itseni kuin muutkin. Monella työpäivä loppuu siihen, kun sulkee työpaikan oven, mutta näissä töissä pitää osata itse rajata itseään.

Toki siinä on hyvätkin puolensa. Pystyn tekemään töitä pääasiassa missä tahansa ja aina, kun lapset siihen suovat mahdollisuuden. Toisaalta se olen minä, joka määrittää milloin työ tehdään. Kukaan ei maksa minulle siitä, että minä tai lapseni sairastetaan kotona. Jos sen vuoksi työt jää tekemättä ei myöskään mitään kilahda tilille.

Mitäkö siis haluan sanoa? Minusta on tullut yrittäjä. Olen ollut jo jonkin aikaa, koska niin pitkään kuin y-tunnus on ollut olemassa olen kai tietyllä mittapuulla ollut yrittäjä. Nyt kun vanhenpainvapaa ja ihan juuri hoitovapaakin on taputeltu alan vasta itse sisäistämään tätä. Tie yrittäjäksi ja sisällöntuottajaksi ei ole ollut nopea, helppo ja tehtävää riittää edelleen. Ainakin jos haluan tavoittaa oikeita ihmisiä ja esitellä ajatuksiani enkä takamustani tai rintavarustustani.

Vaikka turnausväsymystä ja uskoa itseen on koeteltu taas lujasti, olen myös luottavainen ja innoissani. Uskon, että minulla on teille annettavaa ja haluan olla somekentässä omalta osaltani mahdollisimman vastuullinen ja omanlaiseni.

Voit osoittaa tukesi vaikuttajille tykkäämällä ja kommentoimalla pitämäsi vaikuttajan sisällöstä. Olin se sitten minä tai joku muu. Se on tärkeää. Kiitos teille siellä, jotka olette. Teidän ansioista saan tehdä tätä tärkeäksi kokemaani työtä, joka ei sekään ole todennäköisesti elämäntyöni, vaan toivottavasti askel kohti jotain jota en vielä itsekään tiedä.

Mitä haluan ja mitä oikeasti tarvitsen?

Julia Thurén kertoi Juliaihminen-blogissaan uuden tuotantokauden alkaneen Kaikki rahasta-podacastin osalta. Postauksessa hän listasi asioista joita hän haluaisi ja mitä hän tarvitsee. Saman listauksen oli tehnyt myös Satu Rämö ja nämä asiat oli siis niin samaistuttavia ja sitten ei kuitenkaan, joten tein myös oman listani.

Nämä asiat haluan nyt:

  1. maastopyörän
  2. matkan Uuteen-Seelantiin tai Italiaan
  3. säännöllisesti käyvän siivoojan
  4. keltaisen sadetakin
  5. ruosteen väriset tai harmaat retkeilyhousut
  6. esikoiselle langattomat kuulokkeet, joista kuunnella Titi-nallen joulua
  7. kaupassa tai kauppa-kassitilauksen puolestani hoitavan ihmisen (puolisoa ei lasketa)
  8. lisää neliöitä kotiin
  9. isompi potkupyörä esikoiselle
  10. uuden valkoisen t-paidan

Nämä asiat tarvitsen nyt:

  1. sadetakin
  2. retkeilyhousut
  3. esikoiselle langattomat kuulokkeet, joista kuunnella Titi-nallen joulua
  4. sadetakin esikoiselle
  5. isompi potkupyörä esikoiselle
  6. talvikengät esikoiselle ja kuopukselle
  7. talvihaalari kuopukselle
  8. hammastarkastuksen
  9. uuden tai siis vanhan, mutta mulle uuden valurautapannun
  10. uuden pyöräilykypärän

Neljä samaa asiaa päätyi sekä haluan-listalle että tarvitsen listalle. Haluan listaa olisin voinut jatkaa ihan vaikka ja kuinka. Sen sijaan asioita, joita oikeasti tarvitsen juuri nyt piti oikein hetki miettiä. Ravistelevaa. Silleen lempeällä tavalla.

Mitä sä haluat? Mitä sä oikeasti tarvitset?

Q&A – Kysymyksiä ja vastauksia osa 1

Tein Instagramin storyihin pienen esittelyn itsestäni ja kysyin haluaisiko jengi tietää minusta tai meidän perheestä vielä jotain muuta. Vastailen nyt niihin sieltä tulleisiin kysymyksiin tänne, koska ne ei olletkaan niin yksinkertaisia, kuten ”Mikä sun kengän koko on?” tai ”Mikä sun lempiruoka on?”

Olen kyllä ihan otettu, että kysymykset menivät pintaa syvemmälle. Vastauksista tuli sen verran pitkiä, joten jaoin vastaukset moneen osaan. Tässä ensimmäinen osa Q&A eli questions&answers eli niinku suomeksi vastaan kysymyksiinne.

Onko minulla ollut lähempää kokemusta erityislapsista/ aikuisista ennen esikoista?

Aika lähellä nollaa oli omat kokemukset. Omasta lähipiiristä ei ollut mitään kokemusta. Opiskeluiden aikana harjoittelussa tuli joitain kohtaamisia vammaisten kanssa ja ensihoidossa oli toki myös vammaisia, mutta hoitokontakti heidän kanssaan oli aina varsin lyhyt. Sen vuoksi uskon, että uutinen downin syndroomasta olikin niin iso ja vaikea asia minulle. Vieras ja tuntematon pelotti.

Mitä tukea olemme saaneet perheellemme?

Tällä hetkellä: Taloudellista tukea saamme vammaistuen muodossa. Kasvatuksellista tukea saamme kuntouttavasta päivähoidosta ja eri terapioista (toiminta- fysio- ja puheterapia). Henkisenä tukena on tukiperhe 1 vrk/kk. Lisäksi olemme olleet viiden vuorokauden mittaisella sopeutumisvalmennuskurssilla Rokualla ja menemme nyt loppuvuodesta uudelleen Ouluun. Siinä ne.

Odottaessamme esikoista: Emme mitään. Siitä voikin lukea männävuosilta kirjoituksestani ”Kuka tukee ja ketä”.

Onko meidän erityislapsella tukiperhettä/ tilapäishoitopaikkaa?

Meillä on puolisoni vanhemmat eli neidin isovanhemmat tukiperheenä yhden vuorokauden kuukaudessa eli usein yhden yön.

Onko partio meille retkeilyn ohella tuttua? Perhepartio? Sisupartio?

Ei itseasiassa ole, kiinnostava kysymys! Olen mielikuvissani ajatellut sen jotenkin liian sitovana vähäisessä vapaa-ajassa ja silloin kun on perhe-aikaa niin tykkäämme olla vain perheen kesken. Mutta olen ajatellut kyllä partiota ja miettinyt, että sitten kun neiti vielä vähän kasvaa niin partiosta hän voisi pitää tai siitä voisi tulla jopa meidän yhteinen harrastuksemme.

Kehitysvammapuolella kysyjän työkaveri mietti voiko vammaisen lapsen vanhemmille sanoa, että on äitinsä tai isänsä näköinen lapsi ja loukkaako se vanhempaa?

Kysyjä jo kirjoittikin olleensa kysymyksestä vähän järkyttynyt ja ajattelee jokaisen lapsen olevan oma persoonallinen oma itsensä. Vammainen lapsi voi näyttää vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan riippumatta erityisistä piirteistä. Tästä olen kirjoittanut aika tyhjentävästi kirjoituksen ”Tuo lapsihan näyttää sinulta”.

Onko lasten saanti vaikuttanut miten parisuhteeseen? Onko eroa esikoisen tai kuopuksen kohdalla?

Noin niin kuin yksiselitteisesti aika ja voimat toisen kohtaamiselle ovat hiirenkakka verrattuna enne lapsia. Näin niin kuin arjen näkökulmasta ennen lapsia me liikuimme tosi paljon yhdessä. Tai liikummehan nytkin, lasten kanssa, mutta enemmänkin treenasimme tavoitteellisesti ja teimme tosi paljon yhdessä puolison kanssa asioita kahdestaan. Esikoisen jälkeen tuli käytyä salilla ja liikkumassa pääasiassa yksin ja yhteinen aika vaihtui iltaisin kotisohvalle rikossarjojen pariin.

Esikoisen jälkeen sponttaanius katosi elämästä. Ei enää lähdetty yhtä helposti käymään yksillä tai ravintolassa, ei vaeltamaan tuosta noin vain. Asuimme silloin vielä opiskelemassa kaukana läheisistä ja tukiverkosta, joten melko omillamme olimme kaikkinensa.

Toinen lapsi on muuttanut lähinnä sitä, että kahdenkeskeistä aika on vieläkin vaikeampi järjestää. Nyt kyn esikoinen on perhehoidossa kerran kuukaudessa niin pääasiassa kuopus on kuitenkin meidän kanssamme.

Kysyin puolisolta mielipidettä tähän asiaan ja hän sanoi, että lapsi kerrallaan jaksaa panostaa parisuhteeseen ja kohdata toisen aina puolet vähemmän. Hah. Raaka peli Ranualla. No joo, mutta kyllä se varmasti näin on, ainakin näin vauva-arjessa ja kun esikoinenkin tarvitsee perushoidollisestikin vielä paljon enemmän huomiota ja aikaa. Se kapasiteetti, jonka on voinut jakaa vain puolisolleen jaetaankin nyt kolmeen osaan.

Henkisellä tasolla olemme varmasti paljon avoimempia ja rohkeampia juuri sellaisina kuin olemme. Samalla näemme toisemme yhteisenä voimavarana entistä vahvemmin. Monesti vaikeina ja kuormittavina päivinä tai ajanjaksoina muistuttelemmekin toisillemme, että yhdessä me olemme enemmän ja yhdessä me tästä selviämme. Yksin emme.

Miten löytää tyytyväisyys omaan elämään?

Harvoin pidän mustavalkokuvista ja sitten toisaalta niistä joista pidän on myös mun lempparikuvia, niin myös tämä. Mustavalkoisuus noin muuten elämässä on kamalaa monessakin mielessä. Yksi voimakkaimmista väripaletin sekoamisista itselläni on ollut, kun sain raskausaikana tietää lapsellani epäiltävän downin oireyhtymää. Aluksi pelkäsin menettäväni värit ja sävyt elämästäni lopullisesti. Onneksi sain ne takaisin, entistä kirjavempina.

Käsillämme on uusi vuosi ja uudet kujeet. Onkohan näin. Vai onko se hetken yritys saada suunta muuttumaan toivottavampaan suuntaan, joka kuitenkin lässähtää kuin tipaton ja kuntoiluinto tammikuun lopussa? Niin moni kokee ettei ole hyvä olla juuri tässä hetkessä ja mietin etenkin viime vuonna usein postauksen otsikkoa. Miten löytää tyytyväisyys elämään? Miten omalla kohdallani on?

Usein miehen kanssa puhumme miten perseestä monet asiat on, kuinka kuormittavaa arkemme on ja miten hankala meidän yhteiskunta toisinaan on. Vähintään yhtä usein kuitenkin päädymme iltapalan ääressä miettimään miten helkkarin hyvin meidän asiamme myös ovat.

Meidän kokemuksemme mukaan tyytyväisyys omaan elämään ei tule itsestään ja se vaatii jatkuvaa muutosta. Se vaatii liikettä ja taitoa pysähtyä liikkeessä. Se on päättäväisyyttä, halua sekä rohkeutta kurottaa vielä yksi saappaanmitta pidemmälle kuin luulee pystyvänsä. Se on opittua taitoa nähdä milloin tarvitsee ojentaa käsi ojan yli ja milloin tarvitsee enemmänkin pukata persuuksista. Se on tahtoa hyväksyä oma ja oman yksikkönsä heikkous, mutta nähdä sen sitäkin suurempi voima.

Tyytyväisyys ei ole yhtä kuin pötkö täydellisiä päiviä, täynnä kyltymätöntä energiaa tai että kaikki olisi aina edes keskinkertaista. Tyytyväisyys on mielestäni tunne siitä, että minulla on hyvä olla, vaikka kaikki ei olekaan täysin niin kuin toivoisin.

Minulla on matkan varrellani ollut monia syitä olla vihainen ja katkera. Itselleni ja koko muulle maailmalle. Voisin lyödä hanskat tiskiin heikolla hetkellä ja todeta ettei lapsistani kuitenkaan kirurgeja tule eikä minusta formulakuskia. Voisin lopettaa liikkumisen, alkaa ryyppäämään ja syödä holtittomasti, koska voinhan kuitenkin sairastua verenpainetautiin ja saada rasvamaksan. Se ei kuitenkaan vie minua eteen päin. Ja sitä kohti meidän on pyrittävä.

Hesarin kannessa oli muutama vuosi sitten Leopekka Tähti ja otsikkona ”Kehitys loppuu tyytyväisyyteen”. Se oli Toyotan mainos, joka pysäytti minut. Pysäytti niin paljon, että leikkasin kuvan talteen. Se oli minun herätysliikkeeni.

Olennaista ei ehkä olekaan siis olla poskettoman tyytyväinen kaikkeen. Jos tyytyy siihen miten asiat on, kokee ettei asioiden muuttaminen muuta mitään ja makaroni-jauhelihamössö jokapäiväisenä ruokana menettelee vielä viiden vuoden jälkeen, jossain kohtaa elämästä putoaa ne lempivärit. Kun ihminen on liian pitkään liian stabiilissa tyytyväisyyden tilassa, tulee tyhjiö. Sen täyttäminen tuntuu mahdottomalta, koska mikään ei tuota tarpeeksi voimakasta läikähdystä sisällä. Ihmiset, jotka ovat perustemperamentiltaan sopeutuvaisia ja rauhallisia, ovat kaikkein eniten uhattuna. Heidän täytyy tehdä paljon enemmän töitä sävyerojen saamiseksi arkeensa. Toisaalta he osaavat olla tyytyväisiä juuri siihen. Eikä sekään ole väärä elämäntapa.

Useampi varmasti miettii, että mites sitten, kun kyse on mielen sairauksista, kroonisten sairauksien ja kipujen aiheuttamista tuskista tai lasten huolista? Murheista, joita ei arjesta saa pois pyyhittyä ja läsnä oleva tieto siitä ettei aurinkoisempia päiviä tule? Silloin aurinko täytyy rakentaa olosuhteiden ympärille. Täytyy opetella löytämään tilanteesta uudet kulmat ja opetella rakastamaan uusia värejä, vaikka ei millään haluaisi luopua niistä vanhoista. Voisiko viedä esimerkiksi sairaan lapsen vielä johonkin kauniiseen paikkaan? Tai jossei voi, voiko hänen ympärilleen tuoda kauniin? Naurua, lämpöä ja rakkautta. Mitä minä itse tarvitsen? Ei ole itsekästä varastaa aikaa ja resursseja itselleen jos se luo hyvinvointia myös ympäristöön.

Muutos vaatii voimaa ja se on usein liikaa pyydetty, kun ämpäristä lotisee jo valmiiksi yli. Silloin on aika hakea apua ulkopuolelta. Taas useampi miettii ettei ammattiapu mitään muuta. Ei niin. Muutos lähtee aina meistä itsestämme ja erityisen tärkeää olisi löytää itselleen ammattilainen, joka osaa kanssasi kaivaa ne pimeät ja valoisat kulmat, joita et itse ole nähnyt tai halunnut nähdä. Meillä kaikilla on ja tulee olemaan vaiheita elämässä, jossa tarvitsemme apua nähdäksemme minkä peiton alle oma Super-Hessumme on kömpinyt ja miten sen viitta saadaan liehumaan komeammin kuin koskaan. Voi kunpa meillä kaikilla olisi oma psykologi.

Muutosta ei kuitenkaan saa aikaan sinä, pillerit, terapiat ja kuntoutukset jos uskoa ja tahtoa muutokseen ei ole. Tulokset eivät tule nopeasti ja työtä tekemättä vielä vähemmän. Se on aikamme ihmisten haastavaa ymmärtää, kun niin monessa asiassa emme joudu enää niin paljon ponnistelemaan tai näkemään vaivaa saavuttaaksemme halutun asian. Aikamme ponnistukset liittyvätkin suurempiin sfääreihin. Kuinka löytää itsensä ja sisäinen rauhansa yltäkylläisyyden keskeltä.

Vihaan jo nyt sanaa ruuhkavuodet ja olen jo nyt alkanut tehdä ajatustyötä sen eteen ettei ne lävähtäisi eteeni siinä perinteisessä muodossaan. En halua kohdata sitä pitkää ajanjaksoa vain vaiheena ja lopussa todeta vain selvinneeni hengissä. Haluan silloinkin tuntea muutakin kuin kiireen ja uupumuksen. Kokea seesteisyyttä ja rauhaa. Mitkä ne toimenpiteet on sen edistämiseksi? Mietitään kaikki itse ja palataan tähän vähän myöhemmin.

Kuinka sitten itse olen löytänyt rauhan omaan elämääni? Täydellinen feng sui odottaa varmasti vielä jossain, mutta matkalla taidan olla. Olen ollut rohkea, utelias ja opetellut luottamaan siipiini. Olen astunut oman tutun boksin ulkopuolelle, vaikka on pelottanutkin. Olen kokeillut erilaisia asioita. Sellaisiakin, jotka ovat tuntuneet ajatuksen tasolla vastenmielisiltä tai vaikeilta. Olen oppinut ymmärtämään ettei kompastelu vahingoita minua. Olen ottanut vastaan oman elämäni möykyt, antanut niille aikaa ja työstänyt niitä.

Entä mitä olen tehnyt niille kokkareille joita en voi heittää seka- tai ongelmajätteeseen? Olen maalannut ne oman värisikseen. Sillä sävyt, kaikenväriset. Ne kuuluu elämään.

Äitiysloma loppuu

”Mitä se loma siinä äitiyslomassa tekee”, on todennut miehenikin. On sitä paljon pienempiinkin nyansseihin virallisissa termeissä puututta. Tässä sitä vasta hiomista olisikin. Tässä taas asia, josta joku voisi ottaa koppia! 😉

Oma mammalomani loppuu huomenna ja palaan töihin. Palkattomiin sellaisiin, sillä aloitan opintojeni loppurutistuksen, työharjoittelut. Ja koska sitä ei voi koskaan itseään helpolla päästää, on loppuvuodesta tulossa tiukka. Likimain koko loppuvuoden teen työharjoitteluita eri yksiköissä valmiit sairaanhoitajan paperit jouluksi silmissä siintäen. Hirvittää. Olen ollut työelämässä viimeksi elokuussa 2015. Vaikkei se ole nyt ihan hirveän pitkä aika, kynnys on ehtinyt jo nousta. Osaanko enää mitään? Mihin on kadonnut koko työmuistini? Miksi se säilömuistiin säilötty tieto ja taito tuntuu olevan vähän turhankin hyvässä jemmassa? Pystynkö sisäistämään alati uusia asioita? Miten saamme arkemme pyörimään?

Tätä ensimmäistä luopumisen tuskaa helpottaa miehen jääminen kesäksi kotiin tyttömme kanssa. Olemme siitä onnellisessa tilassa ettei tarvitse miettiä sitä taloudellista tappiota, jota miehen kotiin jääminen aiheuttaisi. Molempien ollessa opiskelijoita ei puhu päätä huimaavista ansioista, joten yritetään kartuttaa edes sitä henkistä pääomaa. Tämä on miehellenikin ainutkertainen kokemus. Tuskin koskaan hänellä on näin paljon aikaa antaa jakamatonta huomiotaan meidän lapsellemme.

Ennenkaikkea uskon tämän tekevän hyvää toistemme arvotukselle. Ei ole kyse siitä ettemme arvostaisi toistemme panoksia tai kokisi toisella olevan helpompaa kuin toisella. Mutta ei toisen asemaan pysty asettumaan täysin, ennenkö osat ovat toisin päin. Ei ole helppoa hoitaa arkea yksin kotona, eikä ole helppoa tehdä raskaita ja aikaavieviä opintoja ja tulla illaksi vielä jakamaan kotiin sitä taakkaa, joka siellä vallitsee.

Olen niin paljon kuullut turhautuneiden ja väsyneiden äitien vuodatusta heidän työnsä arvottomuudesta kotona. Lisäksi haluan, että mieheni löytää tytön kanssa omat rutiininsa, enkä minä kohella ja opasta heidän välissään. Haluan, että miehenikin osaa valita lapselleni tarpeeksi lämpimät ja mukavat vaatteet, kokkailla ruokaa, ymmärtää hänen tarpeensa ja huolensa. Enkä epäile hetkeäkään etteikö hän pärjäisi. Ehkä se suurin anti onkin, että hän itse hokaa selviävänsä ja pärjäävänsä.

En koskaan uhrannut ajatuksia laittavani lastani päiväkotiin alle 3-vuotiaana ja nyt se sitten tapahtuu. Tukiverkon asustellessa liian kaukana on kuitenkin pakko todeta ettei vaihtoehtoja oikein ole, jos aion saada paperit joskus ulos. Tarkoitus ei ole pitää lasta kokopäiväisessä hoidossa, mutta varaudutaan pahimpaan. Ja nyt aikamme sulateltua asiaa, on tässä paljon hyvääkin. Tyttö on ollut pääsääntöisesti vain meillä kahdella hoidettavana ja muiden lasten mallit on vähissä jollei muskareita ja muita äitilapsi-miittejä lasketa. Nyt hän toivonmukaan saa positiivisia kokemuksia vieraisiin aikuisiin luottamisesta ja saa hurjasti mallia muista lapsista. Pakko on jo siintää katse syksyyn vaikkei haluaisi, koska typyn päivähoitojärjestelyt vaativat vähän normaalia enemmän ja päivähoitopaikkoja tulee muutenkin hakea vähintään neljä kuukautta ennen tarvetta. Ajatuksia hänen päivähoitojärjestelyistään myöhemmin. Viikolla meillä oli erityislastentarhanopettaja kartoittamassa tilannettamme ja miettimässä millainen paikka hänelle sopisi. Toivon, että meidän mielipiteistä ja ajatuksista otettiin koppia ja typyn hoitoon siirtyminen on mahdollisimman smoothie.

Kotiäidin rooli on haikea vaihtaa siksikin, että vasta nyt olen oppinut nauttimaan kotona olosta. Nyt osaan ottaa rennosti ja hallita kaaosta. Tuntui vievän hirveästi aikaa oppia tuntemaan oma lapsi, hänen tarpeensa ja saada arki rullaamaan. Syksyn murheet yhdistettynä vaikean opinnäytetyön kanssa veivät voimat ja oli ajanjaksollisesta henkisesti rankinta ikinä. Muistan aivan loppusyksyn, kun jouduin toteamaan miehelle, että olen aivan loppu. Sinnittelin miehen koulupäivien yli, jotta saisin luovutettua vastuun lapsesta ja saisin rojahtaa sänkyyn. Ymmärsin miltä todella tuntuu olla uupunut ja pelotti, että masennun. Kaikki onneksi helpotti nopeasti, kun sain levätä. Edelleen olen väsynyt, mutta eri tavalla. Kahden lapsen isosiskoni totesikin, että tietty väsymys on ja pysyy, se tulee vanhemmuudessa kylkiäisenä.

Nyt on aika napsauttaa uusi välilehti auki. Innostavaa ja jännittävää päästä haastamaan itseään ja näkemään erilaisia työympäristöjä. Vaikka olen kirjaimellisestikin opiskellut erityislapsen äidiksi kasvatusta ja kasvun tukemista lukien, tulee rinnalle myös muuta. Kiva saada välillä muutakin ajateltavaa. Saatan olla jopa pikkuisen parempi äitinä, kun arjessa on vastapainoa. Sekin hämmentää minua, koska olen ajatellut aina itseni suurperheen isoksi äitihahmoksi. Edelleen menen vahvasti perhe edellä ja se on minulle kaikki kaikessa. Nyt minulle tulee kuitenkin ehkä enemmän tilaa miettiä mitä elämältäni, uraltani ja tulevaisuudelta haluan. Pyrkimys elämässä eteen päin pitää ihmisen vireessä ja aistivana.

Inspiroivaa uutta viikkoa toivottaen

-Päivi

 

Mikä maksaa? Reissubudjettiavautuminen

Kyllä minun silmäni niin meinasivat päästä tippua, kun sain laskettua reissubudjettini. Yllättävän hyvin olin laittanut menoja itselleni ylös, vaikka näin pitkä aika oli. Jos nyt olisi pitänyt alkaa miettiä kuinka paljon syyskuussa meni banaaneihin rahaa niin voivoi, ei tulis mitään. Tiesin, että rahaa paloi, mutta että ihan niiiin paljon. Vaikka tämä on pieni omaisuus ja aika monen kuukauden palkka, niin mitään en edelleenkään vaihtaisi pois. Tuntuu hassulta, että esimerkiksi Kilin vaellus oli mulle se ei niin must juttu, mutta kun sen tein, olisin voinut jopa priorisoida sen yhdeksi tärkeimmistä jutuista.

No, nyt sitten avaan kaikille tiedonjanoisille, että mihin ne rahat on menneet. Me elettiin Moshissa aika huolettomasti rahankäytön suhteen. Siellä ei oikein ollut syömisen ja juomisen lisäksi mitään kovin tyyristä mihin rahaa olisi voinut hassata. Niin kuin selväksi on tullutkin ei tainnut riittää 2 ravintolailtaa viikkoon, niin halpaa se syöminen siellä on verrattuna Suomeen. Mutta pienistä puroista syntyy suuria jokia ja kyllä se viivan alla sitten näkyykin.

Menot:

  • Päivä waterfallsseilla 10€ sis. ”sisäänpääsy/ opas” ja taksikyyti

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • Päiväretki hot springseille 8,70€

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • Coffee tour 25€ sis. kuljetukset, banaaniplantaaseilla käynti, vesiputouksilla, chagga heimon museossa käynti ja opas, lounas ja kahvin valmistus alusta alkaen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • Safari 585€
    • 100€ tipit
    • 10€ Maasai-kylä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No words.

  • Viikko Zansibarilla 607€
    • Lennot 200€
    • Hotelli Jambianissa 160€
    • Yksi yö Stone townissa 17€
    • 150€ Syöminen/ juominen
    • Shoppailut 50€?
    • Delfiinisafari 15€
    • Mopon päivävuokraus 15€

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehdottomasti ikimuistosin päivä mopon selässä pitkin Zansibarin kaakkoisosaa

 

  • Kilimanjaron vaellus sis. kaiken varusteista alkaen + tipit 1400€

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

The destination; Uhuru peak 5895 m klo 6.30 aamulla

  • Minireissu Lushotoon 170€
    • Hotelli/ hostelli/ 3 pv; 100€?
    • Bussit 15€
    • Taksit 12€
    • Päiväretki sademetsään sis. lounaan 20€
    • Syömiset ja juomiset 20€
    • Pääsylippu Irente view pointille 1€

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Irente view point

  • Asuminen (3kk) 450€
  • Sähkö n.50 €
  • Laskeskelmien mukaan syömiselle jäi 70€, mutta se nyt ei ole realistinen alkuunsakaan. Luulen, että siihen sekosi n. 300€ koko kolmen kuukauden aikana Moshissa. Muut ruuat olinkin budjetoinut suurin piirtein omakseen.
  • KCMC:n joku rekisteröitymisraha 150 €
  • Opiskelijaviisumi 200€
  • Salikortti, jossa uima-allas 2 kk 65€
  • Tuliaisiin meni n. 250€

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

YHTEENSÄ MOSHISSA RAHAA NOSTETTU  N. 4150€

Kaiken tämän lisäksi ennen reissua hintaa tuli vakuutukselle, lennoille hki-kilimanjaro-hki, lääkkeille ja rokotuksille ja turistiviisumille. Sen lisäksi maksoin vuokra-asuntoani normaalisti. Puhelinliittymää en lopettanut, mutta vaihdoin halvimpaan vaihtoehtoon ilman nettiä. Jos ne Suomessa olleet kulut samaan aikaan nyt sivuutetaan niin silti päästään aika tarkkaan 5000€ huitteille kaikkien kulujen kanssa.

Apurahoja sain 2100€ ja karkeasti laskettuna ne riitti lentoihin, asumiseen, viisumeihin, sairaalan omaan maksuun, rokotuksiin, syömisiin. Eli summasumarum kaikki ”ekstra” meni omasta pussista. Sen olen rahoittanut täysin itse hankituilla tuloilla, pääsääntöisesti ennen syksyä 2014, jolloin aloitin opintoni ja täyspäiväisenä opiskelijana. Pitää myös muistaa eläminen omassa armaassa kotimaassa. Ei sekään ilmaista ole.

Mua kiinnostaisi kuulla miltä tämä tiestä kuullostaa? Oonko hassannu rahani turhaan tai olisitteko tehneet jotakin toisin? Olen myös utelias kuulemaan paljonko ihmiset yleensä laittavat lomamatkoihinsa rahaa ja millaisiin asioihin panostatte? Onko se majoitus, ruoka, aktiviteetit, taksit…? Kovin kiivasta keskustelua blogissa ei ole käyty as you see, mutta nään kuitenkin, että täällä ihmisiä piipahtelee. Olis kiva kuulla erilaisia näkökulmia!

Laitoin joka ”retkeltä” yhden itselleni eniten muistoja tuovan kuvan, toivottavasti se ei haittaa lukemista ja luo sinulle inspiraatiota. Palatessani muistelemaan taas näitä hetkiä muistan entistä kirkkaammin, että kyllä; kannatti.

Himppasen laiskahko postausväli on kaamea, mutta toivon saavani jostakin hieman ylimääräisiä minuutteja päivään, jotta voin kertoa vielä ainakin meidän huisin ihanasta häämatkasta Vietnamissa. Sen jälkeen mennäänkin pikkusen deepinpiin aiheisiin. Vaikka reissujutut ovat aina niin ihania, minun elämäni matkaan kuuluu myös muuta. Nyt se muu on ravisuttanut elämääni enemmän kuin mikään muu koskaan ennen. Päätavoitteeni on ollut ja on, että matkan täytyy aina jatkua. Hetki sitten se ajatus tuntui mahdottomalta. Mutta kun matka uuvuttaa, täytyy pysähtyä ja leiriytyä ja ottaa aikaa nähdäkseen taas kirkkaammin. En ole vielä tarkkaan päättänyt kuinka asioista kerron, mutta tiedän, että minun on kerrottava.

Pysykää kuulolla. Aurinkoa kaikkien sunnuntaihin!

 

Labour ward

Lupailin kertoa synnytysosaston meiningistä, millä vietimme kaksi viimeistä harjoitteluviikkoa. Henkilökohtaisesti mua harmittaa, ettei saatu mahdollisuutta olla siellä pidempään, koska se oli oikeasti ainoa paikka leikkaussalin lisäksi, missä mä oikeasti opin asioita ja me ei oltu opiskelijoina ihan pelkkää ilmaa. Se oli ensimmäinen kosketus äitiyspuolen asioihin ja oli itsellä mielenkiinnonkohteena alun alkaenkin. Toisaalta se oli myös yksi karuimmista osastoista toimintatapojen ja lääkkeiden puutteen vuoksi.

Itsessään synnytykset ei olleet mitään tähtitiedettä. Se oli nainen lavetille ja siinä se oli oman onnensa nojassa niin pitkään, että kohdunsuu oli 10 cm auki ja annettiin lupa ponnistaa. Sikiökalvot puhkaistiin, muksu ulos, napaklipsut kiinni ja napanuora poikki. Suurimmat rämmäleet puhdistetaan silmiltä ja suulta ja sitten punnitukseen ja mittaukseen, jonka jälkeen kääritään kapaloon. Äitille oksitosiinia reiteen istukan syntymistä auttamaan, sitten kursitaan kiinni jos tarvetta. Tuore äiti saa hetken pötkötellä jossei itsekseen jaksa liikahtaa. Muuten se on soronoo ja pärjäilkää.

IMG_1235

Etualalla olevat töttöröt on sydänäänten kuunteluun vatsan päältä.

IMG_1238

IMG_1242

Ensimmäinen yritys tehdä yövuoro ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Me oltiin ihan innoissamme pakattu eväät laukkuun ja tarmoa täynnä päätettiin kerää kaikki rohkeus ja mennä sairaalalle apostolin kyydillä. Molemmat oli kyllä koko matkan niin jännäkakat housussa, että vannottiin sen olevan ihan vihoviimeinen kerta, kun kävellään ominemme pimeässä ja syrjässä.

Melkein kaks tuntia sairaalan seiniä potkittuamme sairaanhoitaja totes et lähtekää himaa, ei tääl tapahdu mitään. Meistä vähän tuntu, et he halus meidät jaloistaan pyörimästä, jotta pääsevät nukkumaan. Ja kyllähän se seuraavana yövuorona saatiin sitten todeta ihan omin silminkin. Seuraavana työvuorona saatiin kuulla, että siellä oli siltikin ollut yön aikana neljä synnytystä… Niin meidän tuuria. Lähtiessä käytiin vielä obstrektisen osaston kautta tsiigaamassa jos siellä olis tuloillaan joku. Ei ollut, mutta kissa säikäytti tyhjällä käytävällä. Sairaanhoitaja nauro meille räkäsesti ja ihmetteli eikö olla sairaalassa ennen kissaa nähty. ÖÖ… mietitäänpäs. Noooo…, ei.

Epäonnistuneen yön jälkeen päätettiin, että seuraava ollaan, vaikka mitään ei tapahtuisi. Ensimmäiset tunnit me täytettiin kaikki mahdolliset kaapit ja siivottiin ne, jotta ei nukuttaisi pystyyn. Hoitajat oli niin ihmeissään, että hyvänen aika me ollaan reippaita. Meitä taas nauratti, että töitähän tässä vaan tehdään ja pitäis olla tullut tekemäänkin. Seuraavat pari tuntia mekin vain poopoiltiin ympäriinsä ja koomailtiin. Sen jälkeen alkoi tapahtua.

Yön aikana nähtiin kuinka kätilö haukkui ensisynnyttäjän pystyyn kun ei jaksa ponnistaa ja siitä seurannut sektio. Samalla saatiin myös luento kuinka Maasai-heimon naiset ovat hyviä synnyttäjiä kun eivät puhua pukahda ja synnyttävät kiltisti. Leikkaus oli kamalin hoitotoimenpide, jota olen koskaan ollut todistamassa. Nainen ei ollut puutunut, hän tunsi veitsen ja toimenpidettä jatkettiin.

Kirurgin oli hetkeksi keskeytettävä, koska lihasvastus oli niin suuri. Lääkkeitä lisäiltiin, mutta tunto oli edelleen voimakas. Sikiökalvojen puhkaisun jälkeen toimenpidettä oli pakko jatkaa kivuista huolimatta ja salissa kuuluikin jotakin huudon/vaikerruksen/itkun sekaista TODELLA korvia ja sydäntä raastavana. Kirurgi ähelsi ja kovakouraisesti runttaasi ylävatsaa, kun leikkaushaava oli tehty liian pieneksi eikä vauva meinannut mahtua ulos.

Lapsokainen tuli kuin tulikin maailmaan sinisenä ja velttona. Sen suurempaa kiirettä vauva kiikutettiin toiseen huoneeseen, jossa oli imut ja ambut. Ambussakaan ei ollut kaikkia palasia kohdalaan ja kun kysyin onko jossakin sellaisia, hoitaja totesi, että on varmaan kadonnut. No, lapsi virkosi, mutta äidin ja lapsen toipuminen jäi arvoitukseksi.

IMG_1234

Sektiosali

IMG_1130

Menossa suorittamaan huippuvaativaa tehtävää – katetrin poisottoa. Itseasiassa taisin olla Emmin assistentti.

Yön viimeinen pienokainen saatetiin Emmin kanssa yhdessä maailmaan. Voin vaan kuvitella sitäkin naisrukkaa, kun kolmet kädet kopeloi lähestulkoon samaan aikaan alapäässä. On sitä koulussa torson kanssa kopattu lasta maailmaan, mutta oli se kieltämättä hieno olla itse ottamassa vastaan uusi maailman ihme. Äidillä ei luonnollisestikaan ilmekään värähtänyt, kun lapsi nostettiin vatsalle. Täällä ei tunteitaan sovi esitellä.

IMG_1519

Oltiin Emmin kanssa aivan äärettömän onnellisia, että jakso oli nyt ohi. Se oli ollut raskas. Hyvät hetket olivat vähissä ja olin onnellinen, että sain puhua ja jakaa tuntojani näkemistämme kohtaamisista Emmin kanssa. Tämän jälkeen vaihdoimmekin todellisen lomamoodin päälle ja viimeiset viikot reissasimme olan takaa. Lushotosta, Zansibarista ja Kilimanjarosta oonkin jo vähän ehtinyt kirjoittelemaan aiemmin.

IMG_1437

Viimeisestä työvuorosta lähdössä.

IMG_1445

Sunrise

Toivottavasti en järkyttänyt ketään liian syvästi enkä pelotellut ketään liikaa. Halusin tuoda mahdollisimman realistisen oman kokemukseni sairaalalta. Minusta on tärkeää nähdä, mitä maailmalla todellisuudessa vielä tänäkin päivänä tapahtuu. Monet sanovat etteivät ehkä pysty kohtaamaan sitä. Ei tarvitsekaan, mutta ei saa myöskään sulkea silmiään. Tämä on todellisuutta, vaikka se kaukaiselta tuntuukin ja asioille pitäisi tehdä jotakin. Kaikilla on oikeus hyvään, terveeseen ja onnelliseen elämään. Peace and love.

Asante / Kiitos

Loppusanat on jääneet sanomatta, koska tasan kaksi viikkoa Afrikasta tulon jälkeen pakkasin rinkan uudelleen. Suuntasin toiseen kehittyvään maanosaan Vietnamiin yhdessä mieheni kanssa. Häämatkamme jäi heti häiden jälkeen tekemättä minun harjoitteluni ja mieheni tiukan kouluaikataulun takia. Voi pojat teki kyllä pehmeä laskeutuminen arkeen hyvää ;).

No mutta. Kuukausi ja viisi päivää Afrikasta tulon jälkeen on aika fiilistellä tänne blogin puolelle viimeisiä kertoja omia kokemuksiaan. Mitä tuo aika tuo ensimmäisenä mieleen?

Valtavasti iloa, onnea ja naurua. Meillä oli Emmin ja muiden vaihtareiden kanssa niin hauskaa, yhdessäonnistumisen hetkiä ja tilanteista selviämistä. Grillin sytyttämisessä olleet ongelmat, tarantellan metsästys, oikean majapaikan löytäminen Lushotosta, teltassa nukkuminen villieläinten keskellä, auringonnousu viimeisen työ(yö)vuoron jälkeen… Lista on loputon ja mikä parasta: Vaikka reissu alkaa olemaan jo kaukana, kukaan ei vie minulta pois näitä ja monen monia muita muistoja!

IMG_1445

Viimeisen työ(yö)vuoron jälkeen aamun sarastessa kotiin. Kyllä meillä oli kevyt askel.

Mun nimestä on saatu matkan varrella aikaan paljon hauskaa. Sen lausuminen on osoittautunut suureksi haasteeksi jos länkkäreillekin, mutta etenkin Afrikkalasille. Jos mitä ihmeellisimpiä variaatioita oon saanut kuulla, mutta aikamoisen usein mut nimitettiin babyksi. Voi kuinka monet naurut ollaan saatu ja kulttuurien välinen kuilu on pelkän nimen sanomisella sulanut. Usein myös huomasi sen, että mun nimen sanomista välteltiin kokonaan, kun sitä ei osattu sanoa.

IMG_1557

Kokattiin meidän kaverilla kalaa tomaattikastikessa. Lattialla syötiin käsien pesu oli ehdoton. Oikealla kädellä syödään. Vasemmalla pyyhitään ahteri.

IMG_1551

Keittiö. Hyvin tultiin toimeen. Astioita ulkona huilutellessa puhtaaksi palasaippuan, teräsvillan ja vesitilkan kanssa hoksattiin Emmin kanssa, että ihan kun kesämökillä olis.

IMG_1566

Naapurin mukuloita.

Yhtenä perjantaina olimme kaverimme siskon valmistujaisjuhlissa. Se oli aivan uskomattoman hauska kokemus omalla hullunkurisella tavallaan. Kaikki ojenteli muovista ja papereista tehtyjä kimppu ja vakavalla ilmeellä poseerattiin valokuvissa. Meitä taidettiin kuvata enemmän kuin valmistuneita ja kaikki halusivat yhteiskuvia ja selfieitä. Oltiin kuin suuremmatkin filmitähdet punaisella matolla. Vain luoja tietää kuinka monen kirjahyllyyn me ollaan päädytty.

IMG_1498

Oman kuvan sai ostaa muistoksi.

IMG_1478

Somettava nunna

Illalla menimme kaikki yhdessä ravintolaan, jossa oli suuri takapiha pöytineen. Päivänsankarille oli ostettu maailman kuivin kakku, jossa oli sokerimassaa päällä. Se oli kauniin näköinen, mutta sisällä ei ollut kuin kuivaa kakkupohjaa. Sitä päivänsankari sitten leikkasi kaikille palan kerrallaan ja tarjoili suoraan suuhun jokaiselle vuorollaan. Ja kaikista piti tietty ottaa kuva. Monta kuvaa. Ja skumppaa juotiin tietty! Alkoholitonta. Me tietty suomalaiseen tapaan taidettiin etsiä pullo missä eniten promilleja.

Missään koskaan ja milloinkaan en ole kokenut niin suurta kipua, vihaa ja tuskaa toisen puolesta kuin sairaalalla. Ei ne äänet ja katseet lähde koskaan pois, kun naiselle tehdään sektiota niin, ettei se ole puutunut ja tuntee kivut. Tai maksasairaan pojan maailmalle vihaiset silmät. Unohtamatta isän hyvin väsyneitä ja anovia silmiä, kun hänen 7-vuotiaalle pojalleen ei löydetä parantavaa hoitoa.

Materiasta luopumista ja luonnon kanssa elämistä on saanut tutana tuntea melkoisen moneen kertaan. Meillä oli ensimmäiset pari kuukautta todella paljon sähköt pois. Siinä sitä oppi arvostamaan pyykinpesukonetta, jääkaappia, lämmintä tai kylmää, mutta suihkua ylipäätään, liettä, verkkovirtaa, jossa saa ladattua puhelimen, toimivaa nettiä… Lista on loputon. Yhtä kaikki, suurin osa näistä aineellisista asioista tuntui täysin tarpeettomilta ja turhilta, kun sekin sai aikaan niin paljon yhteisiä naurunhetkiä ja paljon lämmintä läsnäoloa toistemme kesken. Usein ollaan puhuttukin, ettei varmasti oltaisi näin paljon vietetty aikaa ja lähennytty muiden kanssa jos sähköt eivät olisi olleet poikki.

IMG_1302

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Moshin vanha rautatieasema

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

IMG_1418

Takapihalla oli pieni nuotio. Mä olin ihan huolesta soikeena ja yritin kysellä etupihalla haravoivalta tytöltä mikäs juttu tää nyt on. Ei ymmärretty toisiaan, mutta koska seki otti rennosti, mäki päätin.

Jään kaipaamaan aikatauluttomuutta, huolettomuutta ja hakuna matata-asennetta. Ihmiset odotti, että autot täyttyy, saapuivat tapaamisiin tunteja myöhässä ja laskun maksamatta jättäminen/ kortin toimimattomuus oli ihan okei. Asiat järjestyy. Ja järjestyi. Eikä siihen yhtään auttanut höntyily, hötkyily ja hampaiden kiristely. Vaikka osasyy Afrikan elintason laahaamiseen onkin juuri heidän tämänlainen asenteensa, heillä oli aikaa olla läsnä ja katsoa ympärilleen.

Nyt ymmärrän mitä ihmiset näkevät Afrikassa. Lähimmäisen rakkauden, oravanpyörästä ja maallisesta mammonasta irrottautumisen sekä luonnon ehdoilla elämisen. Aistit siellä herkistyy ja ymmärtää, mikä ja mitkä asiat elämässä on oikeasti merkityksellisiä. Kuukaudessa ne asiat eivät ole ehtineet vielä sumentumaan, mutta toivon, etten enää koskaan päästä niitä käsistäni ja pidä niitä itsestäänselvyyksinä.

Olen puhunut. Afrikka ja Tansania oli nuoren ihmisen parasta aikaa, enkä vaihtaisi sitä juurikaan mistään pois. Juuri tänään, vuoden ensimmäisenä koulupäivänä totesin, etten oppinut mitään ammattillisesti. Mutta kyllä sekin on väärin. Minäkuvani, moraalini, etiikkani, hoitajaminäni ja koko elämänkatsomukseni on muuttunut. Jos minusta joskus tulee sairaanhoitaja, toivon löytäväni paikan, jossa pystyn ja jaksan tehdä sitä täysillä ja koko sydämmelläni.

Lupaan vielä kirjoittaa puhtaaksi pienen jutun synnäriltä ja oman budjettini reissusta. Josko vielä sen jälkeen aikaa löytyy, saatte pieniä maistiaisia Viatnamin vilinästäkin!

Ihanaa alkanutta vuotta kaikille!

 

 

Kilimanjaro – Machame route

Tämä teksti on viiminen, minkä oon suoltanut itsestäni ulos Afrikassa. Voi pojat miten hullua. Kello on nyt 6 aamulla ja nään omin silmin kun päivä alkaa sarastaan. Tää on meidän totaalisen viimeinen päivä Tansaniassa. Aivan hullua, miten nopeesti aika menee.

Meillä oli töiden jälkeen kolme viikkoa lomaa. Oltiin suunniteltu jonnin verran ohjelmaa näille viikoille, mut tää viiminen viikko jätettiin sellaseks no plans week, jos sattuukin tulemaan vielä jotain, mitä haluis tehdä tai nähdä. Ja voi mitä huutonaurua kuuluukaan mun sydämestä nyt? Ai tuliko pari muuttujaa ja viimehetken suunnitelmia? Mun viimeinen viikko vierähtikin sitten aiemmasta suunnitelmasta poiketen Kilimanjarolla.

Mietittiin Annien kanssa ympäri ja ämpäri, että tehdäänkö helpompi Marangu (Coca-cola route) vai haastavampi Machame (Whiskey route) reitti. Mutta miksi oltais tyydytty kokikseen, kun viskiäkin oli tarjolla? No ei kai… Päädyttiin Machameen kuitenkin syystä, että:

  • Maisemat on monipuolisemmat ja kauniimmat
  • Ohueen ilmaan tottuminen on helpompaa, kun reitillä noustaan ylös ja palataan taas alas. Automaattisesti se tarkoittaa myös fyysisesti raskaampaa suoritusta.
  • Siellä ei ole ihan niin paljon vaeltajia kuin Marangulla

Tuun varmaan puhumaan kurkkuni kipeeks ja leukaluuni sijoiltaan tän Afrikkahypetykseni kanssa, mut en voi sille mitään (eikä kukaan voi sille mitään) et nää mestat ja ihmiset on vaan sellasia, että ne pitää ite kokea ennenkö todella ymmärtää mistä täällä on kyse.

Taas kerran kuvia ja tekstiä tulee enemmän kuin olisi ehkä tarpeen, mutta milläs tätä taas supistaman, kun niin paljon kerrottavaa. Koittakaahan pysyä mukana! Ja pahoittelut jos lähtee laukalle… Ystäväni, johon olin ihasunut ja joka melkein kolme kuukautta tervehti aamuisin mua ikkunasta. Lähdin ottamaan selvää, oliko tässä kyse jostakin muustakin.

  1. Päivä

Startti piti olla 9am meidän talolta, mutta kuinka ollakaan, meidän yhtiö odotteli lunch boxeja tunnin verran ja lähtö oli tuntia myöhemmin. Sen lisäks Annie kävi hakemassa paniikki snacksit kaupasta ja yritettiin nostaa tilit kuiviks, että saadaan maksettua loppureissu ja tipit.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tilanne hallinnassa.

P1000530

Lähtöjännitystä. Tyhjenneltiin myös vesipulloja, sillä porttien sisäpuolelle ei saa viedä muovipulloja. Ja kaikki joka vuorelle viedään, tuodaan myös mukanaan takaisin. Tarkoittaa sitä, että luonto oli harvinaisen puhdas ja sotkuton.

IMG_2257

Puolenpäivän jälkeen meijän startti porteilta totaalisesti alko. Oltiin yhtä hymyä ja hoettiin vaan et onks tää todellista ja ollaanko me hulluja ja mitä tästä tulee. Hyvää tuli. Heh. Maasto oli helppokulkuista loivaa ylämäkeä ja ilma oli tosi lämmin ja kostea. Päällä mulla tais olla legginsit ja ohut paita. Hyvin niillä olis pärjänny ja vähemmälläkin, jossei meillä olis ollut ”pientä” herättelyä todellisuuteen. Ensimmäisenä päivänä tallattiin 4,5 tuntia, josta apauttiarallaa kolme tuntia aivan kamalassa kaatosateessa. Nälkä oli aivan hullu parin tunnin kävelemisen jälkeen, kun alla oli vaan aamupala, mut meitä ei yhtään huvittanu jäädä jumittaan keskelle sademetsää eväsretkelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ennen sitä THE vesisadetta

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No pakkohan se sitten loppuviimeks luovuttaa, heittää reppu selästä ja kaivaa eväät esiin. Siinä ylikypsennettyä kanankoipea jyystäessäni aivan vihoviimistä kolkkaa myöden märkänä mietin ekaa kertaa, et minne helvettiin oon itteni laittanu. Tätäkö tää on seuraavat 5 päivää? Ja joo, päivärepusta jäi pakkaamatta sadehousut, mutta kyllä se vedenpitävä takki ja kengätkin teki tepposet, että eipä niillä varmaan sitte siinä kohtaa olis paljon ees tehnyt.

No siinä me sitten värjöteltiin ensimmäisenä iltana aivan törkyjäässä ja odotettiin meijän tavaroita, jotka oli osa niistäkin kastunut. Melkeen koko loppu viikon jännäsinkin, ehtiikö mun talvitakki kuivumaan ennen huiputusta. Ehti se. Suurempi huoli oli mun aivan läpeensä märät kengät, koska vaihtureita ei ollut. Kroksitkin, jotka aattelin reppuun heittää, jäi kotiin. Eipä sillä, että niillä oltais minnekään tallattu. Mut eipä olis tarvinnu konkata yhdellä kengällä ruokailutelttaan Annien kanssa :’D

Matkaan kannattaa aina lähteä mahdollisimman varhain, sillä sateen mahdollisuus on pienin ennen puoltapäivää ja yleensä on myös kaikkein kirkkainta. Toki ei myöskään tuu akuuttia kiirettä seuraavalle camping alueelle, mikäli väsy yllättää kesken matkan.

  1. Päivä

Startattiin siinä varmaan likempänä yhdeksää, kun yritettiin kuivatella edellisestä päivästä kärsineitä varusteita. Aamuaurinko oli onneks niin voimakas, että mun aivan litimärät kengät oli lähestulkoon jo vaan enää siedettävän kosteat. Höyry vaan nousi, kun pressun, telttojen ja puskien päälle leviteltiin vaatenyttyjä.

Ite nukuin melko kehnosti ensimmäisen yön, mutta sen jälkeen joka yö nukuin suhteellisen hyvin. Se ei oo mitenkään tavanomasta, sillä monet sanoo, että mitä ylemmäs menee sitä vähemmän pystyy nukkumaan. Päivän parhaat hetket olikin, kun päivä oli retkeilemisen osalta ohi ja sai ottaa nokoset. Voi jestas sitä tunnetta! Kokeilin myös toisena päivänä ottaa melatoniinia ja tehdä tutkimustyötä sen vaikuttavuudesta, mutta enpä nyt niin tiedä oliko tehoa. Jälkeen päin sainkin kuulla, et ne oli imeskelytabletteja. Ups.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toisen päivän aamuna tavaroita kuivateltiin telttojen, pressujen ja puskien päällä.

thumb_PC023538_1024

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En tiiä kuinka moni teistä tekis tätä duunia vuodesta toiseen?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäiset päivät oli tosi sumuisia ja näkyvyys varsinkin näköalapaikoilta oli harmittavaisen heikko

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Illat ja aamut oli sitäkin kauniimpia ja kirkkaampia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mt. Meru

Maasto oli välillä jyrkkää ja välillä vähemmän jyrkkää ylämäkeä kalliomaista kivikkoa pitkälti. Puustoa oli vielä tosi paljon ja maisemat oli tosi kauniit. Toinen, kolmas ja neljäs päivä oli tosi sumuisia, joten hirveen pitkälle ei nähnyt näköalapaikoilta, mutta muuten meikät fiilisiteli ihan kybällä. Noustiin 3900 metriin ja laskeuduttin alas camping alueelle, jossa metrejä oli 3600. Illalla tehtiin vielä n. 45 minuutin kävelylenkki ylös 3900

  1. Päivä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hymy korvissa, sillä tästä näky jo camping alueelle

  1. Päivä

IMG_2314

Hyvää huomenta. Ei turhaa romantisointia, vaan faktat pöytään: Yöt oli aivan helkkarin kylmiä ja pää oli makuupussin sisällä.

P1000615

Meijän jengi, valmiina neljänteen päivään! (Ei tiedetty vielä tulevasta…)

Neljäntenä päivänä kasvillisuus alkoi olemaan jo melkoisen niukkaa ja sumukin peitti näkyvyydet melko lahjakkaasti. Liikenteeseen lähdettiin 8 tuntumaan. Maasto oli melko jyrkkää kivikkoa ja kallionseinämää, mutta tällä päivällä oli myös muutama todella loivakin nousu. Sade pahainen meidät siltikin pakotti kudetta lisää vetämään niskaan.

 

IMG_2384

Mun ja Annien omat we was here-kasat 😀

 

  1. Päivä

Startti kohti huippua oli määrä alkaa klo 1 yöllä. Kumpikin meistä oli nukkunut yllättävän hyvin, Annie heräs just muutamaa sekuntia ennen puolta yhtä, kun telttaa tultiin kolisuttamaan. Hörpättiin inkivääriteet ja keksit kitustiin, painettiin pipo syvälle ja otsalamppu päälle. Oli aivan uskomattoman hieno fiilis lähteä yön pimeyteen, katsella otsalamppuvalonauhaa kipuamassa vuoren rinnettä ja nähdä, kun yö taittui aamuksi. Takana kimmelsi kaupunkien valot ja kuu nousi pilvien takaa taivalle. Voi näitä muistoja.

Mulla oli yllättävän hyvä boogie, kroppa jakso ja reppunikin jaksoin koko ajan itse kantaa. Stella pointin jälkeen alkoi kyllä omakin väsy painamaan ja kävelytahti alkoi olla todella hidas. Siellä aamu tosin alkoi 6 jälkeen sarastamaan ja pilvenhattarien yläpuolella, kun katsoi auringonnousua, teki mieli vaan tanssia.

thumb_IMG_2413_1024

thumb_PC053777_1024

thumb_PC053776_1024

thumb_PC053792_1024

thumb_PC053790_1024

thumb_PC053791_1024

thumb_IMG_1674_1024

thumb_PC053789_1024

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

THE SUMMIT: 5895 m

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tähän kuvaan kyllä tiivistyy koko reissun fiilis.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Takastullessa sitä näki mimmosta mäkeä sitä on tultu yöllä ylös. Ei oo turhaa sanottu, että on parempi ettei nää liian hyvin, kun menee ylös päin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näistä näköalavessoista puuttu vaan ikkunat. Tosin eipä niissä ihan niiin kauan olis viihtyny, etteikö mielummin ulos olis tullu. Kavereiden kanssa naurettiinkin, että vessojen reiät senkun pieneni, mitä ylemmäs noustiin. Kyllä oppi sihtaamaan.

  1. Päivä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alamäkeä viilettäessä sitä jälleen mietti, et tuollako mä ihan totta eilen olin. Sitte sitä muistaa taas särkevät polvensa ja tuntee koko touhun luissa ja ytimisissään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja 3000 metristä, kun lasketeltiin, niin linnut alko laulamaan, kukkaset kukkimaan…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

…Ja apinat hyppelemään puissaan

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuolta me tultiin ja kyllä oli tytöillä sauvat ylhäällä ja kyyneleet herkässä. Me tehtiin se!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Henkilökohtaisesti mulla ei tullut minkäänlaisia hengitys- ja verenkierto-ongelmia ja pystyin nauttimaan matkasta ja maisemista koko ajan. Aloitin Diamox 250mg 1/2 tbl (käytetään ehkäisemään vuoristotautia, lisää tuotteesta esim. http://www.drugs.com/mtm/diamox.html ) syömisen lähtöä edeltävänä iltana ja söin sitä 1/2-1 tbl/vrk. Huipulta tulon jälkeen otin vielä puolikkaan ja sen jälkeen jätin sen.

Vuoristotauti ja muita lievempiä oireita saattaa tulla kenelle vaan iästä, kunnosta ja sukupuolesta huolimatta. Omia oireitani helpotti varmasti Diamoxin aloitus, mutta vielä suurempana apuna uskon mielettömän vedenjuontini. Join päivittäin suunnilleen 4 litraa vettä, mutta kyllä puskan puolella sitten käytiin myös sen edestä.
Huipulta 4500 metriin laskeutumisen jälkeen oli päänsärkyä, joka lähti Burana 600:lla ja tunnin nokosilla. Alas päin jatkaessa polvet alkoivat särkeä melko julmetusti ja kävelysauviin tukeudun melkolailla. Itselläni polviongelmaa löytyy, mutta myös ne, joilla ongelmia ei ole, sanovat, että alas tulo todella tuntuu heilläkin.

Kotona Suomessa urheilen ja treenaan n. 5 kertaa/ viikko ja reissussakin olen pyrkinyt 3-4 kertaa viikkoon. En ole missään nimessä huippu-urheilja, mutta ihan ok kunnossa. Suosittelen kaikkia reissua suunnittelevia silti miettimään omaa taustaansa ja olemaan rehellisiä itselleen.

Onko valmis viikon ajan tarpomaan mahdollisesti koko ajan vesisateessa ja sumussa märissä kengissä ylämäkeen ja alamäkeen työpäivän verran. Entä nukkumaan kivikovalla pohjalla kylmässä ilmassa, jos pystyy nukkumaan. (Unettomuus ja ruokahaluttomuus korkealla on tavallista). Reissu on vaativa, mutta ei todellakaan mahdoton. Ja jos tämäntyyppisistä aktiviteeteista nauttii muutoinkin, ei muuta kuin TWENDE (let’s go)!

Reissu kokonaisuudessaan kustansi 1200$ + 200$ tippeihin. Hintahan on aivan hirveä ja pahalta tuntuu se edelleen sanoa. 700$ menee kuitenkin Tansanian valtion kassaan parkkimaksujen johdosta, joten se mikä firmoille jää, ei ihan suuren suuri sitten loppuviimeksi edes ole. Oppaiden, kokkien ja repunkantajien palkka koostuu melko pitkälti tipeistä, joten niistäkään ei haluaisi tinkiä. Ja toisethan laittaa tän hinnan Vuittonin laukkuun, toiset Forten tanssilattialle ja kolmannet uusista uusimpaan telkkariin. Valintojen maailma.

SUMMASUMMARUM

  1. day: 4,5 hours from Machame gate (1800m) to Machame camp (3100m) = 11km
  2. day: 5 hours from Machame camp to Shira cave camp (3840m) = 5km
  3. day: 7 hours from Shira cave camp to Baranco (3950m) = 13km
  4. day: 7 hours from Baranco camp to Barafu camp (4700m) = 9km
  5. day: 5,5 hours from Barafu camp to summit (5895m) = 5km, 2 hours back = 5 km + 3 hours from Barafu camp to Mweka camp (3100m) = 3,5km
  6. day: 3 hours from Mweka camp to Mweka gate (1600m) = 3,5km

Total = 54km, almost 40 hiking hours and the summit 5895m

VINKKILISTA

  • Kerrospukeutuminen ja iso peukku
  • Toiset kengät (croksit tmv. millä voi hengailla leirintäalueilla)
  • Pakkaa kaikki tavarat muovipusseihin (taas kerran kantapäänkautta tämänkin muistin)
  • Camelbak helpottaa ja auttaa juomaan runsaasti vettä koko ajan ilman, että aina täytyy pullo repiä repusta
  • Aurinkorasvallekin on käyttöä
  • Kosteuspyyhkeet
  • Paljon energia-, proteiini- ja suklaapatukoita (itselle n. 2 kpl/ pv oli sopiva)
  • Nöyrä, luottava, vahva ja yltiöpositiivinen fiilis koko matkan ajan :)!

Ja se vinkeistä suurin ja kantavin maan päällä: Tee niin kuin sydän sanoo!

Zanzibar – The place what you can’t believe before you see it yourself

Toisiksi viimeinen viikko vietettiin Zansibarin kuuman kosteassa syleilyssä. Meidän lentomatka meni suit sait sukkelaan ja mietittiinkin Emmin kanssa, että voiko olla mahdollista, et joku meidän asia menee näin helposti. Mikä katastrofi meitä odottaa ?? No ainakin jumalaton vesisade oli meitä heti vastassa.

Ensimmäinen päivä vietettiin Stone townissa Flamingo guest housessa hintaan 17$ yö/kärsä. Aamupala kuului hintaa, mutta ei meitä kumpaistakaan oikein säväyttänyt. Suihku oli rikki ja huoneen tuuletin näytti siltä, että tulee hetkellä millä hyvänsä alas. Muuten ihan kiva ja siisti.

IMG_1890

IMG_1886

Näkymät hostellin kattoterassilta

Kamat hostellille heitettyämme ja pienen välikuoleman jälkeen startattiin kaupunkikierros. Välillä pideltiin sadetta vartijan kanssa pienessä kopissa, syötiin gelatoa pienessä kahvilassa, taivasteltiin krääsän hintaa suhteessa Moshiin ja nautiskeltiin kaupungin tunnelmasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näkymät ravintelin pöydästä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Zanzibarin entisen sultaanin palatsi; ainoa museo saarella. Minä, joka en rehellisyyden nimissä käy juuri koskaan museoissa (varsinkaan ulkomailla), tuppautui sisään ihastelemaan 1800-lukua. Saatiin tingattua ittemme sisään 6000 Tsh eli 3€

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nää maapähkinät maistuu ihan pikkusen eriltä kun Taffelin suolapähkinät

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saatiinpa taas kiukutkin aikaiseksi. Mun myyjä kerto tuotteidensa olevan satoja shillinkejä ja maksun hetkellä ne olikin tuhansia shillinkejä, vaikka olin varmistanut asian tuhat kertaa. Hyvää oli, mutta en silti tiedä jäikö kalan vai paskan maku suuhun.

Tarpeeksi fiilisteltyämme lähdettiin vaeltaan takasin hostelliimme hyvinkin aikaisin. Oli päivän kävely ympäriinsä tehnyt tehtävänsä. Huone piti seuraavana päivänä luovuttaa 10, joten lähdimme hyvissä ajoin seuraavana päivänäkin jo liikenteeseen kohti Jambiaania.

Tarjolla oli taksia ja yhteisbussia ja jos jonkinlaista, mutta me kovakalloisesti päätettiin ottaa taas kokemuksia sarvista kiinni ja selviytyä dalla dallalla. Kysyvä ei tällä kertaa tieltä eksynyt ja päästiin melko kivuttomasti oikeille poluille. Odotusta ja norona valuvaa hikeä oli kyllä sitten senkin edestä. Paikalliset maksaa kyydistä 2000Tsh ja meikäläiset makso kyydistä Stone townista Jambianiin yht. 25000Tsh. Jälkeen päin taas mietti

Jambiani on saaren kaakkoisosassa ja sinne saavuttuamme totesimme, että reissun viimeinen yö Stone townissa peruttaisiin. Me muutettaan tänne. Aamupala oli taivaallista ja näkymät henkeäsalpaavat. Vai miltä kuullostaa vastatehty tuoremehu, hedelmälautanen, tuore kahvi, paahdettu patonki, itsetehty hillo, voi, juustomunakas ja lettua suklaasiirapilla. Ahhh….

IMG_1916

Näkymä meidän terassilta

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

IMG_2173

”Meri on tullut takaisin”!

Loppuviikko otettiinkin sitten niin lökösti ja löllösti, kun ottaa vain saattaa. Luettiin, nukuttiin, haahuiltiin pitkin rantoja ja syötiin kalliisti täkäläiseen hintatasoon nähden. Käytiin delfiinisafarilla ja vuokrattiin päiväksi skootteri. Perjantaina käytiin myös full moon-partyissa Pajessa. Molemmat ekaa kertaa moisissa.

Delfiini safarille lähdettiin hotellin pihasta puol 6 pintaan. Meitsi oli tikkana herännyt jo 2 aikaan yöllä, syystä tuntemattomasta. Vissiin jännitti niin paljon, hehe.

Reissussa oli mukana mun ja Emmin lisäksi kaks pariskuntaa. Koko viikon ollaan naureskeltu, kun mestat kuhisee tyylikkäitä rakastavaisia, jotka menee käsikädessä kohti auringonlaskua ja sit tääl on kaks reissun rähjäännyttämää ja kikattavaa reppureissaajaa, jotka sählää ja söheltää.

Reissu oli tosi uskomaton. Veneet yritti ajaa mahdollisiman lähelle ja sitten piti olla kärppänä valmiina hyppäämään veteen. Siellä sitä delfiinien seassa snorklattiin suolavettä joka röörissä ja mietittiin, että voiko tää olla ees todellista. Omaa eettisyyttäkin tuli taas pohdiskeltua, kun kymmenet moottoriveneet ”jahtaa” delfiinilaumoja. Päädyin kuitenkin siihen, että tämä jos joku on parempi, kuin delfinaariot. Täällä ne saa kuitenkin mennä ja tulla kuinka tykkäävät

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Edes pieni todiste siitä, että niitä delfiinejä ihan oikeasti oli

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Skootterin vuokraus ei mennyt ihan tanssien, mutta päästiin puolen päivän jälkeen lähtemään kutakuinkin kädet tutisten ja naama näkkärillä. Meillä oli niin hauskaa, että poskilihakset oli ihan juntturassa ja pissat melkein housussa.

Muistakaa kuitenkin ongelmilta välttyäksenne tehdä sopimus siitä, että teillä on oikeus vuokrata mopoa, vakuutukset kuntoon ja että katsastus on voimassa. Ja no se tärkein, jota meillä ei ollut; ajokortti. Tosin meidän peli kulki kyllä semmosta kiitoa, että meikäläisen mopokortilla ei se touhu varmaan olis silti laillista ollut. Harmia siitä, kuitenkin tuli ja paikallisen virkavallan kanssakin päästiin kanssakäymisiin.

Loppu hyvin kaikki hyvin ja meikäläiset huristeli saaren itäosaa tukka hulmuten illan pimeyteen asti. Meinattiin siinä vähän eksymäänkin päästä. Eiku ei.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

The Rock

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jätskiannoksetkin alkoi 8$, joten tyydyttiin ottamaan kuvat ja kääntään mopon keula kohti Michamvia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sarjassamme älä-kysy-mitä-nämä-ovat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Illallista ja päivän ensimmäistä ruokaa paikassa jonka nimeä en muista:D

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pienestä pitäen näille opetetaan rahan vaatiminen. Pari dollaria ne olis halunnu, että otan ton meritähden käteen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Naiset rapsuttelemassa työkseen rantahiekasta simpukoita.

IMG_1964

Bisnes ei katso aikaa eikä paikkaa

IMG_1955

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Merisiilit

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leväistutukset

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

IMG_2018

Kanga päässä ja kookosvettä keskipäivän kuumuudessa.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nää oli mun uskollisimmat kumppanit koko reissun aikana ja palvelivat niin pitkään kuin pitikin. Zansibarille mun piti ne sitten jättää lepoon.

Meidän takastulomatka ei taas vaiheeks mennyt niin kuin elokuvissa. Oltiin varattu rutkasti aikaa lentokentälle ja syötiin rauhaksiin siellä. Yritettiin päästä chekkaamaan ittemme sisään, niin totesivat, että liian aikaista. Nairobin check-in tehtäisiin ensin. No odoteltiin kiltisti. Kun sitten Dar es Salaamin lentoa aloitettiin ajamaan sisään, selvisi, ettei yhtäkään jatkolentoa Darista Kilimanjarolle ole sille päivälle. Järkytys, paniikki, kangistuminen.

Mun päässä pyöri, että mun pitäis alottaa seuraavana päivänä kiipeeminen Kilimanjarolle ja Emmillä oli viimeinen päivä aikaa nähdä sen rakas ystävä, joka lähti myös kiipeemishommiin. Lentokenttävirkailija totes ettei hätää. Seittemältä illalla lähtee Nairobiin lento niin oltain joskus puolenyön tienoilla Kilimanjaron kentällä.

Jäätymisvaiheen jälkeen todettiin, että se ei ole todellakaan vaihtoehto, vaan meille täytyy järjestyä paikat vielä puolen tunnin päästä lähtevälle Nairobin lennolle. Turhaa ripeyttä ei ollut havaittavissa, mutta ensimmäistä kertaa Afrikassa olon aikana silti asiat järjesty rivakasi ja ILMAN ylimääräisiä maksamisia ja kuponkeja. Vieläkin jaksaa ihmetyttää kuinka helpolla lennot järjestyi loppuviimen.

Meillä ei ollut mitään haisua Nairobista Kilille lähtevistä lennoista Zansibarilta lähtiessä. Koneessa ehdittiin nopee tsekkaamaan, että jos aikataulut pitää kutinsa, meillä olis noin tunti aikaa saada liput seuraavalle lennolle ja oltaisiin noin 10pm Kilin kentällä. Pienet jännät housuissa rynnittiin Nairobin päässä ulos niin nopee kuin vain mahdollista.

Seuraavassa päässä taas suu vaahdossa selitettiin tilannetta ja hyvinkin nihkeä lentokenttätäti ihmetteli ja pyöritteli päätään ja ihmetteli, miksi meillä ei ole lippuja ja ettei homma nyt ihan tällä tavalla toimi. En tiedä halusko vaan kiusata näitä sekopäisiä naisia, mutta sitte se vaan löi taas liput kouraan ja toivotti hyvää matkaa. Tämä ei ollut sitä Afrikkaa, joka me oltiin opittu tuntemaan.

IMG_2232

Nairobi lentokoneesta

Ite oon varannut yleensä hyvin aikaa lennon jälkeen kaikille tälläisille pikku yllätyksille, mutta sen kerran kun pelivara on onneton käy tällä tavalla. Kyllä taas läksyni opin. Kaverit olivat hakemassa meitä kentältä ja puolenyön aikaan, kun oltiin Moshi ensin käännetty ympäri ruokapaikkaa hakiessa, aloin kauheella sykkeellä pakkaamaan seuraavan aamun Kilin kassia. Jännän levollinen mieli oli kuitenkin kaikesta ja oli jotenkin koko ajan olo, että kyllä nää asiat tästä suttaantuu. Hakuna matata. Sitä tää oli.

 

1 2 3