Kun väreistä tulee tyttöjen ja poikien värejä

Tämän päivän olen tiennyt tulevan. Poikaoletettuni rakastaa käyttää värejä ja valitsee mielummin keltaiset kuin tummat housut ja kirjavan paidan kuin yksivärisen. He ovat myös ihan muitta mutkitta pukeneet pinkit hanskat, joissa on kukkia. Ja esikoinen kouluun kypärälakin ja haalarit. Itse olen miettinyt pitäisikö katsoa jotain neutraalimpaa, vaikka hanskathan ovat siis tosi siistit, kädessä hyvät ja tosi helppo pukea. Ja mikä sen helpompi kuin haalari ja kypärälakki, niitähän me kolmekymppiset taas käytetään, kun mukavuus ennen kaikkea. Sitä paitsi meillä on ne jo. Silti mietin, pitäisikö olla altistamatta lapsiaan näille ikäville keskusteluille. Olen hävennyt ajatuksiani. Minäkin mokoma feministi. Tässähän on tuhannen taalan paikka rikkoa niitä normeja, joita lapsen elämässä ei kuuluisi alun alkaen edes olla. Kasvattaa lapsen itsetuntoa ja rakentaa kaikille lapsille kevyempää tietä olla sellainen kuin on.

Olen myös kuullut juttua, että pienet lapset, pienet murheet. Tämä tällainen myytti ansaitsee oman postauksensa, mutta saan kyllä kiinni, mitä sillä tarkoitetaan. Jos päiväkodissa pahinta on toisen tönäiseminen tai pipon värin arvostelu, koulussa työnnetään päitä vessanpyttyyn ja somessa mitätöidään niin, että lapset menettää halun elämään. Mutta mä uskon, että tää kaikki lähtee sieltä hiekkalaatikolta ja siksi just nämä pienet murheet täytyy kuulla tosi isosti.

Urpo pipo

Tänään ihmettelin aamulla, miksi lapsi repi tupsua oranssista kypärälakistaan. Hän ei kuulemma pidä siitä ja tarvitsee sinisen pipon. Ymmärsin heti kysyä, onko joku sanonut hänelle kurjasti piposta. Hetken mongertelun jälkeen tuli ilmi, että päiväkodissa oli sanottu, että se näyttää urpolta.

Kerroin, että hänen piponsa on upea ja sopii hänelle tosi hyvin. Yritin jutella, että ehkä päiväkotikaveri on kateellinen piposta ja haluaisi itse samanlaisen. Tai ehkä joku on hänelle sanonut kurjasti jostakin hänen vaatteestaan ja hän purkaa omaa pahaa mieltä sinuun. Ehdotin, että hän voisi kysyä toiselta lapselta, että haluaisiko hänkin tällaisen pipon. Liian pelottavaa kuulemma. Muistan itsekin vielä tosi hyvin, että on tosi vaikea sanoa kasvotusten mitään takaisin, jos joku sanoo jotain ikävää. No, on se vieläkin.

Lapsilla on niin hitsin iso tarve kuulua joukkoon, että ne tekee sitä hinnalla millä hyvänsä. Pitää vielä jutella siitä, miten ihanaa on, että kaikki ei pukeudu samalla tavalla ja saa tykätä just sellaisista asioista kuin tykkää. Sillä mitä on päällä ei ole mitään merkitystä sen kanssa, kenen kanssa tuntuu hyvältä leikkiä. Ja jos päiväkodista ei löydy sellaista tyyppiä, jossain sellainen on ja voidaan yhdessä etsiä.

Värit kertoo ilosta, rohkeudesta ja siitä kuka on. Okei te kaikki gootit siellä, mustiinkin pukeutuvat voivat ehdottomasti olla iloisia ja rohkeita, mutta valitseeko lapsi itse lähtökohtaisesti pelkästään tummat vaatteet jo pienestä pitäen, jos saa päättää? En tiedä, menipä kiehtovaksi ja syväksi tämä pohdinta. Ainakin turvallista on kertoa, että meistä jokainen tykkää erilaisista asioista ja niin on myös vaatteiden kohdalla. Vaatteet on myös tosi kalliita, eikä kaikilla lapsilla ole mahdollista päättää, minkä värisiä vaatteita he käyttävät.

Oli miten oli, miten tärkeää meidän aikuisien onkaan vahvistaa lasten itseluottamusta. Niin helposti me luistutaan vaan kieltämään ja torumaan ja kasvatus kohdistuu siihen, mitä ei saa tehdä ja ripotellaan häpeää lapsen päälle, vaikka sitähän lapsi osaa tuntea hyvin varhain ihan ilman sanomattakin.

Haluaisin siis ajatella, että tätäkään keskustelua ei tarvitsisi käydä vain sanomalla, että kenenkään ulkonäköä ei arvostella ja kommentoida. Kaikille ehkä kivempia keskusteluja saa aikaan, kun vaikka kirjoja lukemalla tutkii eri värisiä vaatteita ja katselee ihaillen erilaisia ihmisiä.

”Vau, oletpa sä kaunis”

Lapsia ei voi liikaa ihailla. Moni meistä jo osaa kehua, kun on reipas ja taitava, mutta lapsi tarvitsee myös puhdasta ihailua, että vain on. Eikä tämä tarvitse liittyä mihinkään ulkoiseen olemukseen. Kaikkein kauneimmillaanhan me ollaan silloin, kun meidän silmät tuikkii, me ollaan innoissaan ja täynnä täpinää. Kaikki sukupuolet ovat kauniita ja komeita, mutta usein me vältellään pojille puhumasta kauneudesta ja tytöille komeudesta. Haastan sut käyttämään kumpaakin sanaa. Myös itseä kohtaan.

Muita turvallisia lausahduksia käyttää:

”Sä näytät hyväntuuliselta / iloiselta!”

”Sä olet ihana / rakas!”

Jos lapsi on valinnut itse vaatteensa, keikistelee ja pyörähtelee, ehdottomasti lasta voi silloinkin ihailla. Ja vaikka kysyä, jos ihan itse ei allekirjoita asukokonaisuuden upeutta:

”Miltä susta tuntuu noissa vaatteissa?”

Ja jos lapsi sanoo vaikka hyvältä tai ihanalta tai mitä vaan, siihen voi sanoa täysin rinnoin:

”Onpa ihana juttu!”

Muistan itse edelleen, miten jouduin 7-vuotiaana laittamaan väkisin päälle sellaisen tummansinisen paidan, jossa oli jokin kuvio. Hei siellä kotona, anteeksi on annettu, ei kaunoja. Sitä vain aina ajattelee, että sillä ei oo mitään väliä, mitä sillä lapsella on päällä, jos lapsella on hyvä olla. Aikuisenakin menee päivä helposti pilalle, jos on valinnut vaatteet, missä ei ole hyvä olla.

Tärkeää lasten olisi myös saada kuulla, kun aikuisten puhuvat itsestään ja toisistaan nätisti. Ei ole mitenkään omahyväistä sanoa peilin edessä, että näyttääpä ja tuntuupa tänään hyvältä.

Tässä asiassa poikien maailma on tosi paljon kovempi kuin tyttöjen. Ritari- ja autoleikit sallitaan paljon iisimmin kuin pojille prinsessa- ja nukkeleikit. Me myös tiedostaen ja tiedostamatta ohjataan lapsia stereotyyppisiin leikkeihin. Sinisen ja vihreän eri sävyt on myös tytöille myös useammin ok kuin pojilla pinkin sävyt, kukkakuoseista nyt puhumattakaan.

Mitä vanhemmaksi lapset kasvaa, sitä helpommin he alkavat pitää asioita itsellään. Tällä hetkellä paras tapa vaalia keskusteluyhteyttä on mennä lapsen kanssa nukkumaan. Pötkötellä vieressä kertoo toiselle, että nyt minä kuulen sinut. Kun maailma ympärillä rauhoittuu, ajatukset ja päivän tapahtumat pulpahtaa mieleen. Silloin tulee ne kiperimmät kysymykset ja syvimmät sisäiset haavat ilmi. Mikään ei tunnu niin hyvältä, kuin päättääkin antaa lapsen kertoa vielä ”yks pikku juttu” ja näkee pienen lapsen maailmantuskan hellittävän, kun asiasta on yhdessä juteltu.

Esikoisen eka luokka

Kokemuksia ja ajatuksia esikoisen koulun aloituksesta on toivottu enemmän kuin mitään muuta viime vuonna. Ja ymmärtäähän sen, lapsen koulun aloitus on jännittävää tosi monella tapaa ja meille siihen liittyi ylipäänsä vielä paljon yllättävää. Eihän hänen alun alkaen edes pitänyt vielä syksyllä aloittaa koulua, vaan käytä pidennetyn oppivelvollisuuden mukaan esiopetus kaksivuotisena.

Koulun aloitus TOI-luokassa

Ylipäänsä mietimme tosi paljon aikanaan, miten haluaisimme pidennetyn oppivelvollisuuden toteutettavan. Näin jälkikäteen voisi sanoa, että sitäkin murehti aivan liikaa. Esikoinen oli sairasteluiden vuoksi niin paljon poissa 5-vuotiaana, jolloin olisi periaatteessa ollut ensimmäinen oppivelvollisuusvuosi, että tuskin olisi ihan huimia oppimisvalmiuksia sen aikana kasattu. Ja toisaalta jos hän olisi jäänyt esiopetukseen toiseksi vuodeksi, olosuhteet olisi olleet paljon heikommat kuin mitä nyt koulussa pystytään mahdollistamaan. Ryhmäkoko olisi ollut lähes 30 eikä olisi ollut tarjolla erityisopetusta.

Esikoinen on siis lähikoulussa, josta löytyy TOI-luokka. TOI tarkoittaa toiminta-alueittain opiskelua, ei siis perinteisten oppiainejaon mukaan. Henkilökohtaisesti minua jännitti nimenomaan se, että esikoinen ei menekään opiskelemaan yleisen opetusvelvollisuuden piiriin ja hänen suhteen luovutetaan jo ennenkö edes aloitetaan. Jo pelkästään opetushallituksen sivuilla mainitaan, että toi-opetukseen menevät ne, jotka eivät kykene edes yksilöllistettynä opiskelemaan yleistä opetussuunitelmaa. Aivan sikakarseasti ja ableistisesti ilmaistu toisten tapa opiskella. Esikoisella kun on äidinkieltä, matikkaa, käsitöitä, musiikkia, liikuntaa, ympäristöoppia… Kuulostaa aika tavalliselta, vai mitä.

Keväällä kun tapasimme tulevan opettajan, hän vakuutteli, että hän lähtee kaikkien kanssa liikkeelle siitä, että mitä vain voi oppia. Toiminta-alueittainen opiskelu mahdollistaisi vain sen, että eteneminen voidaan tehdä lapsentahtisesti. Vaikutti ihan järkeenkäyvältä. Todella pitkään olin sitä mieltä, että ehdottomasti yleisopetukseen ja vasta jossei sinne saada riittävästi tukitoimia, mietitään muuta. Että jos hän ei mene yleisopetukseen, se sulkee tulevaisuudesta tosi monia ovia. Nyt ajatus siitä, että lapsi joka kärsii ympäristön ärsykkeistä ja tarvitsee tukea työskentelyyn olisi jossakin 25 lapsen luokassa, jossa toisella puolella joku kaivaa nenää, toisella puolella piirtelee kukkia ruutuvihkoon, kolmas rapistelee reppunsa sisältöä, neljäs… Niin, joo ei ehkä kuitenkaan. Olisiko hän ensi syksynä ollut tähän valmis, tuskin, en tiedä ja sellainen pohdiskelu on turhaa. Päätin luottaa ja esikoinen aloitti koulun, vaikka kyllä silloin ärsytti, että tämä oppivelvollisuuden toteutus muuttui resurssien vuoksi, ei lapsen vuoksi.

Kun koulun aloituksessa mietityttää joku muu kuin kielikylpy

Diabetes on ollut yksi iso kuormittavuustekijä niin meillä vanhemmilla, mutta ihan varmasti myös koululla. Ennen koulun alkua kävimme esikoisen kanssa näyttämässä systeemit ja mukana oli kaikki koulun ohjaajat, varmaan noin 15 henkilöä ja sairaalasta sairaanhoitaja opettamassa. Näin jälkeen päin ajateltuna olisi pitänyt olla ihan muutama ohjaaja paikalla, tilanne oli ihan liian jännittävä esikoiselle. Itselle jäi myös tosi vatsaa kouraiseva olo tämän tuokion jälkeen, kun osa ohjaajista toi ilmi meidän läsnäollessa hyvin vahvasti, etteivät pysty oppimaan eivätkä voi ottaa tällaista vastuuta kontolleen. Näin sairaanhoitajana osasin ottaa asian ammatillisesti ja ymmärsin heitä. En minäkään haluaisi ottaa yhtäkään lasta hoidettavaksi, johon en olisi saanut riittävää perehdytystä. Rauhoittelinkin, että alussa asia tuntuukin todella isolta ja kuormittavaa se onkin pitkään ennenkö asiasta tulee rutiini. Esihenkilöiden tehtävä on mahdollistaa tämä.

On vain tosi kuormittavaa itse olla kannatteleva osapuoli usein, kun itse toivoisi kannattelua. Eniten tuli kuitenkin paha mieli lapsen puolesta, joka oli tilanteessa mukana kuulemassa kaiken. Siksi toivon, että kaikissa kouluissa olisi jonkinlainen suunnitelma, miten lapsen tarpeet ja sairauksien hoito perhedytetään ja miten tietotaito tuodaan kaikille lasta hoitaville. Myös esihenkilöiden olisi hyvä keskustella henkilökunnan kanssa ensin keskenään ja vahvistaa tunnetta, ettei kukaan joudu vajaalla tietotaidolla hoitajaksi. Olen tästä keskustellut koulun kanssa ja he ymmärsivät näkökulmani tosi hyvin. Jos ja kun tätä lukee joku paikalla ollut ohjaaja, niin tämä ei ole mikään parjaus teitä kohtaan, vaan tuon tämän esiin siksi, jotta muissa kouluissa ja päiväkodeissa työskentelevät osaavat miettiä näitä juttuja tulevaisuudessa. Lapset ensin. Lapsen kohtaamisesta, jolla on diabetes, olenkin kirjoittanut aiemmin. Toki samat asiat koskee myös muita, joita hoidetaan.

Kaikki meni diabeteksen osalta hyvin. Diabeteksen suhteen säätöä ja sähellystä riittää lähes joka viikko, mutta jokainen, jolla on 1-tyypin diabetes tai läheinen jolla on, tietää mistä puhun. Ohjaajat oppi tosi nopeasti hoidon ja lopulta olin vain ensimmäisenä koulupäivänä mukana ruokailut. Ylimääräisiä välipaloja vietiin aluksi kouluun, mutta sitten he järjestivät sieltä niin, että niitä ei tarvitse enää muistaa sinne kiikuttaa. Itku meinasi tulla, kun he olivat asian järjestelleet ilman, että edes asiasta kysyin.

Fiiliksiä ensimmäisestä kouluvuodesta

Tai puolivuodesta. Meillä toiminta-alueittainen opiskelu on näin vanhemman vinkkelistä mennyt niin kuin se on ideaalimaailmassa tarkoitettukin toimivan. Hänelle on räätälöity omat tehtävät ja hän saa edetä omaa tahtiaan ja taso luodaan sopivan haastavaksi hänelle. Tässä jos jossain näkyy erityisopettajan huikea osaaminen ja tietotaito. Esimerkiksi esikoisella on hienomotoriikkassa haasteita ja kirjoittaminen ei ole helppoa. Opettaja on ratkaissut asian niin, että äidinkielessä kirjaimia harjoitellaankin toisella tavalla ja hienomotoriikkaa sitten erilaisissa tilanteissa. Näin hänen kaistaansa ei mene pinnistellessä kirjoittamista, vaan hän saa keskittyä yhteen asiaan ja oppiminen etenee, sen sijaan ettei mistään tule mitään. Aapinen on sellainen kuin tosi monella Suomessa ensimmäisellä luokalla olevalla on. Hänellä on sinne tehty omia räätälöityjä läksyjä ja esim. pieniä kirjaimia korvattu isoilla kirjaimilla.

Luokassa pidetään myös pidempi tauko päivällä, jolloin lepäävät ja lukevat kirjoja yms. Tämä on ylikuormituksen ennaltaehkäisyksi lapsille tosi hyvä, mutta myös aikuiset käsittääkseni ottavat hetken tauon kannalta ja pitävät huolta myös omasta jaksamisestaan. Tämä on minusta ihan hirmu tärkeää. Kun opettaja ja ohjaajat jaksavat ja nauttivat työstään, se varmasti heijastuu myös lapsiin ja opetukseen.

Syksyllä esikoisella tuli vaihe, kun hän sanoi ettei halua mennä kouluun. Yhdellä koulumatkalla hän yhtäkkiä asiasta avautui. Tämä oli taas tärkeä opetus itselle, miten tärkeää on olla kiireettömiä hetkiä lapsen kanssa, jossa lapsella on tilaa kertoa murheistaan. Opettaja otti asiasta heti koppia ja taas omalla rautaisella ammattitaidollaan osasi miettiä, mitä tehdään toisin ja tilanne rauhoittui ajan kanssa. Tuntuu, että on sellainen ”miten me onnistutaan -asenne” sen sijaan että olisi sellainen ”ei onnistu -asenne”.

Koulu ja sen toiminta on ollut otsikoissa männävuosina erityislapsia toiseuttavien toimien vuoksi ja moni kysyikin, miksi sinne lapseni laitan. Selvittelin muuttoaikeiden aikaan asiaa, keskutelin muutaman siellä opettavan ja muutaman vanhemman kanssa ja sain mediauutisointiin vähän lihaa luiden ympärille. On kertkaikkisen kamalaa, että joku lapsi joutuu kärsimään syrjinnästä. Mutta jos joku hopeareunus, uskon, että tämän casen jälkeen yhdenvertaisuus on jokaisen henkilökunnan ja kunnan päättäjien takaraivossa tulevia toimia tehdessä enemmän kuin koskaan. Esikoisen opettajan kanssa myös keskusteltiin asiasta ja jäi vaikutelma, että nyt suunta on toinen.

Koulussa he tekevät valtavasti juttuja. Syksyllä he kävivät esimerkiksi uimassa ja torilta ostamassa erilaisia herkkuja joita maistelivat. Joulujuhla oli aivan ihana, sellainen tunnelmallinen kyläkoulujuhla. Esikoisella on myös toiselta luokalta ystävä, mikä on ollut yksi ihanimmista jutuista viime syksyssä. Ilmeisen hyvin hän on joukkoihin muutenkin päässyt mukaan. Täällä on harrastamisen Suomen -malli ja kun tajusin jossain vaiheessa syksyä, että hei, voisikohan esikoinenkin päästä mukaan johonkin ryhmään. Jo heti sinä päivänä yksi ohjaajista lupasi jäädä varttia pidemmäksi töihin, jotta hän pääsi sirkuskouluilemaan. Tällaisissa hetkissä on herkistänyt, kun asiat on vain sujunut, mistään ei ole tarvinnut vääntää tai kokea olevansa hankala.

Toisaiseksi olemme tehneet niin, että viemme kouluun ja taksi tuo kotiin. Se on ollut ihan hyvä järjestely. Loma-ajoille täällä ei ole hoitomahdollisuutta, se on vähän ihmetyttänyt ja saanut harmaita hiuksia. Tämä ei ole koulun, vaan vammaispalveluiden asia. Tulevaisuutta ja tulevaa kesää ajatellen pitäisi kyllä alkaa jo jatkamaan selvittelyitä.

Että tämmöstä. Kaikenlaisia tunteita on siis matkan varrella riittänyt, mutta emme voisi olla tyytyväisempiä. Pienelle paikkakunnalle muutto jännitti, mutta tähän mennessä kaikki asiat on sujuneet tosi ketterästi ja on tullut olo, että hyvää huolta pidetään. Se jos joku rentouttaa vanhemman mieltä.

Uuden vuoden jorinat

Paluu juurille tänne blogin puolelle. Jos oltaisiin somessa, lisäisin tähän sen emojin, jossa on tähtisilmät. Piti oikein tarkastaa ja totta se on – en julkaissut viime vuonna yhtäkään postausta tänne. Muskari-verkkokurssia lukuun ottamatta, mutta sitä nyt ei kyllä lasketa. Nyt ihan täysin spontaani ekstempore hölöykset tänne, koska kirjoittaminen tuntuu kuitenkin edelleen itselleni kaikista luontevimmalta tavalta ilmaista itseäni. Vaikkakin ollaan paljon somen puolelle videomateriaalia alettu tekemään ja ollaan molemmat puolison kanssa innostuttu sen mahdollisuuksista välitää tunnetta ja informaatiota.

Arvolupaus someen 2024 – vähemmän vakavaa

On jotenkin tosi ristiriitainen olo somen vauhdittumisesta. Toisaalta nopeatempoinen some luo mahdollisuuden siihen, että jutut saa olla nopeita. Ongelma on vaan se, että työmäärä niissä monesti ei pienene, päin vastoin ja vaatimustaso on tosi korkea. Vai luonko minä itse itselleni sellaista. Ehkä ja siksi ajattelin, että yritän vähän löystää puristusta mailasta ja julkaista vähän enemmän tajunnanvirtaa. Mutta sekin on vähän vaarallista, sillä monesti kun on pohtinut yön yli ja joskus vähän pidempäänkin, moni asia on uusia näkökulmia ja aika ykstoikkoinen ja jyrkkä mielipide onkin jo hyvin toisenlainen. Siksi on välillä ihan tosi vaikea lähteä yhteiskunnallisiin keskusteluihin mukaan somessa, koska ne leimahtaa salamannopeasti ja sitten kun minä olisin valmis keskustelemaan, koko kohkaus on jo vaihtunut seuraavaan.

Se ehkä somessa onkin alkanut turhauttaa eniten. Toisaalta huudellaan ties mitä älyttömyyksiä ja nostetaan tikunnokkaan ja taas toisaalta sellaiselle keskeneräiselle pohdiskelulle tuntuu olevan aina vain vähemmän tilaa ja sanamuodot pitäisi olla ihan loppuun asti hiottuja, jotta ei tule väärinymmärretyksi. Se on tosi vahinko, koska juuri keskeneräisinä me kasvetaan eniten. Oma someurani on lähtenyt puhtaasti liikkeelle siitä, että oma ymmärrys ja kosketuspinta vammaisuudesta on ollut todella onneton ja halusin kaventaa sitä kuilua. Antaa alustan muillekin olla vähän ulapalla. Haluaisin ihmetellä ääneen enemmän, katsotaan. Ehkä teen sitä enemmän sitten täällä blogin puolella, katsotaan.

Viime vuoden hyppäsin todella ekstempore palkkatyöhön, kun minut valittiin hankkeeseen, johon hain. Se oli upea ja opettavainen vuosi ja vammaisjutuille ei riittänyt voimia. Teki myös hyvää olla irti niistä jutuista ja saada ihan täysin muuta ajateltavaa. Lupasin myös itselleni, että pidän itsestäni tänä vuonna parempaa huolta. Ehkäpä siis tänä vuonna teemana onkin nostaa esiin sitä kaikkea hyvää mitä on ja satunnaisesti niitä yhteiskunnan häpeäpilkkuja. Ja tännekin enemmän sellaista arkista olemista, kuin mitään tutkimusartikkeleja. HAHA, no ihan niin kuin ne nyt sellaisia olisi täällä koskaan ollutkaan, mutta enemmän sellaista, josta voitaisiin yhdessä ammentaa voimia omaan hyvinvointiin ja perheen hyvinvointiin. Ainakin voisi lähteä liikkeelle siitä, että päivittäisi ja siivoiaisi kaikki alustat. Blogin biograafissa, kun ollaan siinä vaiheessa, että kuopusta ei edes mainita. Haha, apua. Oispa varaa palkata sihteeri ja koodaajavelho.

Mutta se siitä märisemisestä tai kipuilusta. Pidän sosiaalisesta mediasta. Tämä on avartanut mun maailmaa ihan tosi paljon isommaksi, oon päässyt tekemään ihan tosi ihania töitä ja pystyn ilmentämään omaa luovuuttani myös tosi itselle sopivalla tavalla. Siksi musta on aivan ihanaa tarttua taas kokopäiväiseksi yrittäjäksi ja panostaa tähän juttuun, joka on itselle tosi merkityksellinen ja ihana kun jaksatte aina kertoa, että niin monelle myös teistä.

Vuoden 2024 teema: oma hyvinvointi

Olen tosi onnellinen tällä hetkellä, mutta haluaisin olla pirteämpi ja jaksavampi. Niin, että lauantaiaamuna lasten herättyä ei raahattaisi aina peittoja alakertaan ja jatkettaisi vielä tunti ja toinen torkkua lasten katsoessa aamuohjelmia. En voi sille mitään, että meidän elämässä yöheräilyjä ja muita arkea kuormittavia asioita, mutta moneen muuhun pystyn vaikuttamaan. Ja niihin aion keskittyä tänä vuonna.

Mitä ne voisi olla? No ainakin ajatuksen tasolla:

  1. Ruutuaikaa vähemmäksi, erityisesti somessa. Tutkin seuraavat pari viikkkoa omia ruutuaikoja, jonka pohjalta asetan somealustoille rajoitteet. Ihan maksimissaan haluaisin laittaa 2 tuntia, mutta sometyötä tekevänä en usko, että se rehellisesti on mahdollista.
  2. Some pois illoista. Pyrin siihen, että pystyisin tekemään mahdollisimman paljon työt lasten ollessa hoidossa ja sitten puhelin voisi maata jossakin hyllyn päällä illat.
  3. Herätyskello takaisin käyttöön ja puhelin yöksi pois makuuhuoneesta.
  4. Omat harrastukset. Säännöllinen ja aikatauluun sidottu harrastaminen on melko hankalaa meidän perheessä, siksi pitää luoda jonkinlaiset muut rutiinit, jotta on helpompi pitää kiinni omista jutuista.
  5. Urheilu päivän aikana. Lähden tavoittelemaan sitä, että pystyn urheilemaan päivällä, esimerkiksi heti aamulla, kun lapset ovat menneet hoitoon ja kouluun. Se on työajasta pois, mutta uskon ja toivon sen tuoman hyvinvoinnin antavan takaisin.
  6. Parempaa arkiruokaa ja preppailua useammin. Parempaa ei tarkoita kalliimpaa, vaan pikemminkin päin vastoin. Tavoitteena on säästää ruokakustannuksissa, mutta saada silti monipuolisempaa ja freshimpää sapuskaa. Viime vuosi oli sellainen paniikkinappulavuosi ruuanlaiton suhteen. Tykkään laittaa ruokaa, mutta kiireessä se on kamalaa. Ootte pitäneet paljon arkiruokaresepteistä ja niiden pariin ajattelin taas virittäytyä.
  7. Iho ja meikkipussi minttiin. Aloin jo viime vuonna pitää parempaa huolta ihostani, koska pelkkä vedellä huiluttelu ei näköjään enää kolmekymppiselle riitäkään. Mutta iho on siitä huolimatta mennyt huonoon kuntoon ja kertoo varmasti tarinaa yleisestikin omasta voinnista.
  8. Yritän päästä pitkälti sokerista irti, edelliseenkin liittyen. Ennen lapsia en oikeastaan juonut koskaan limppareita tai syönyt suklaata, mutta sitten se homma on vuosien varrella luisunut alkuraskauden pahoinvoinnista imetyksen energiavajetta korvaamaan ja siitä univelkojen energiavajeen korvaajaksi. Kaipaisin mielummin liikunnan tuomaa energiaa kuin valkoisen sokerin nopeita piikkejä. Mutta tämähän ei tarkoita sitä ettei sais syödä sokeria, vaan enemmänkin niin, että lopettaisin korvaamasta ruokaa sokerilla. Jäätelöt ja britakakut, teistä en luovu!
  9. Pikkuretket ja seikkailut takaisin. Meinasin kirjoittaa, että viime vuonna retket jäi tosi vähiin, mutta kyllähän me käytiin. Ei toki niin usein kuin vuonna 2022, mutta siihen on syy. Meillä on ihana uusi koti maalla, jossa on tilaa telmiä ja seikkailla pihalla. Enää ei oo pakko lähteä merta edemmäs. Mutta ehkä se mitä kaipaan on nukkumista ulkona ja josko tänä vuonna hankkisi teltan ja alkaisi harjoittelemaan lasten kanssa ulkona nukkumista. Myös maastopyöräilyä, melomista ja muuta sellaista olisi ihana enemmän tehdä.
  10. Remontti-, puutarha- ja sisustusjuttuja. Toivon, että somesta vapautuvalla ajalla tekisin enemmän käsillä. Tänä vuonna ehkä jotain pieniä esikasvatusoperaatioita, ehdottomasti viherkasveille lisää makramee-amppeleita ja ruukkuja ja josko ne verhotkin saisi ommeltua tämän vuoden puolella loppuihinkin huoneisiin. Käsillä tekeminen ehdottomasti saa itseni flow-tilaan ja lievittää stressiä.

Tänään on virallisesti ensimmäinen työpäivä eikä tänään tarvitsekaan näyttää koko vuosi valmiilta. Alan myös organisoimaan omaa työtäni järkevämmin ja systemaattisemmin. Se olkoon ehkä yksi isoin hyvinvointiteko itselle. Omaishoidon asioille pitää varata ihan oma slottinsa säännöllisesti, niin ikään myös kirjanpidolle ja milloin vastailen sähköposteihin ja kirjoittelen blogia.

Ettäpä jos kaipaat itsellesi vähän vähemmän hegästyttävää vuotta henkisesti, vähän enemmän hengästyttävää fyysisesti, leppoisuutta, seikkailuja ja hitaampaa arkea, niin mennään hei yhtä matkaa!

Kivaa uutta vuotta 2024 <3