vauva

Mitä vauvavuodesta jäi käteen

Kuopuksen vauvavuosi on ohi. Mietin ennen kuopuksen syntymää, että nyt kyllä nautin vauva-ajasta täysillä ja teen kaikkea ihanaa mitä ei työarjessa ole mahdollista tehdä ja mitä jäi esikoisen kanssa tekemättä kaiken sen stressin ja opiskeluiden keskellä.

Ajatus jo siitä, että nyt on pakko nauttia on ollut typerä alunalkaenkin. Silloin ei tule ainakaan nauttineeksi jos stressaa nuuhkinko lastani tarpeeksi, leikinkö ja pidinkö sylissä ja kärryttelenkö auringonnousuissa. Viikot hyppi silmissä ja sumussa itkuisen vauvan kanssa tälläkin kertaa. Aamujooga ja eteerinen olemus oli aika kaukana tästäkin vauvavuodesta.

Yksi työkaverini sanoi hyvin vauvavuoden pyhyydestä, sen odotuksista ja pettymyksistä. Juuri kun se omalla tavalla raskain ja kuluttavin vaihe on ohi, vanhenpainvapaa loppuu eikä ole enää samalla tavalla läsnä, kun se lapsi oppii ilmaisemaan itseään ja tunteitaan muutakin kuin itkemällä ja kitinällä. Niillä siis, jotka kokee ettei vauvavuosi ole ollut helppo. Toisethan kokee vauvavuoden ihan lomana. Ja ihanaahan se on jos jää sellainen kokemus. Itse en pysty sellaista tunnustamaan ja tunnistamaan.

Mietin myös mikä vaikutus meidän perheellä on ollut siihen, että molemmat lapset on syntyneet vasten kaikkein pimeintä aikaa. Valo ei ole ollut auttamassa yöttömissä öissä ja kesän kepeä tunnelma nostattamassa uuteen päivään.

Vuosi meni niin kuin suunnittelin ja sitten ei kuitenkaan yhtään. Se oli tyystin erilainen eikä vähiten koronan vuoksi. Samaan aikaan vauvoja saaneita kavereita ei voinut nähdä, vauvauinnit loppui juuri kun päästiin sukeltelemisen makuun ja muskarit ja muut ei ehtineet käyneet edes mielessä. Ehdin käydä vauvajoogassa ja suunnitella koko perheelle viikon allinclusivelomaa, josta tulikin kahden kuukauden kalsariloma kotona.

En käynyt vauvan kanssa yksin retkeilemässä, mutta me kävimme koko perheellä senkin edestä, kun puolison työt loppuivat sataprosenttisesti.

En käynyt hitailla lounailla kavereiden kanssa, mutta nautimme hyvästä kotiruuasta. Ja nyt kun työt on palanneet on voinut myös herkutella noutoruualla useammin. Omaan vanhenpainpäivärahaan ei sentään korona koskenut.

En päässyt pitkälle junareissulle koti- ja ulkomaille, mutta kiinnyin kotimaan maaseutuun, rauhaan ja luontoon entistä vahvemmin.

Ei tullut lojuttua kauppakeskuksissa ja koluttua alennusmyyntejä tai allennuspäiviä, mutta tajusin etten niitä enää edes kaipaa. Yhtään.

Koronan aktiivisin aika oli oikeastaan meidän perheelle melko outo, kuormittava ja ainutlaatuinen ajanjakso. Olimme koko perheellä kotona yhteensä kaksi kuukautta. Se oli upeaa, kun minä sain aamuisin pitkiä aamu-unia valvottujen öiden jälkeen. Oli ihanaa syödä yhdessä ja puuhailla yhdessä ja jakaa sekä taakkaa että iloja. Käydä asuntoautolla tekemässä retkiä ja olla kaukana muiden ihmisten silmistä. Katsoa kartasta aamulla minne sitä tänään lähtisi ja eväät vain reppuun.

No nautinko minä sitten niin kuin lupasin itselleni? Itkuinen ja huonosti nukkuva se oli tämäkin vauva ja toivon todella vaaperoelämän tuovan meille pian yöunemme takaisin. Huomasin jälleen, että minä olen sellainen, joka nauttii enemmän lasten kanssa olosta, kun se on vuorovaikutteista eikä pelkkää perushoitoa ja hoivaa.

Ymmärrän, että vaikka haluaisin olla se pullantuoksuinen ja laventelilta tuoksuva kotiäiti, kaipasin jo vanhenpainvapaalla rinnalle myös muuta. Inhoan kurkkua kuristavaa kiirettä, mutta en vain osaa myöskään nauttia jos edessä on samalla kaavalla päiviä kuukausitolkulla. Haluan itselleni jotain omaa ja järkevää ja samalla antaa aikaani lapsille.

Siksi aloin jo vanhenpainvapaalla miettimään miten voisin saada arkeeni enemmän perhettä ja kuitenkin saisin tehdä kivoja työjuttuja. Välillä kun tuskailen puolisolle, että voikun vois katsoa vaan mahaa raapien pari viikkoa saippuasarjoja, kun kuopus nukkuu. Hän totesi, että tuskin minä siitä nauttisin. Se olisi ehkä päivän kivaa, jonka jälkeen kaipaisin jotain äksöniä.

Luulen hänen olevan erittäin oikeassa. Ehkä kyseessä onkin se, että mieli alkaa helposti haikailemaan aina jotain, jota on jossain nähnyt tai ajattelee muilla olevan. Tai jonkin asian perään, jota ei ole saanut kokea kyllästymiseen asti.

Tämä vuosi opetti taas lisää siitä, että niillä pelimerkeillä on mentävä mitä on, ei voi jäädä tuleen makaamaan ja vaikka asioilla on tapana järjestyä harvoin ne järjestyvät vain toivomalla ja odottamalla.

Totean, että hyvin meidän perhe veti, vaikka vuosi monella tapaa oli erittäin eriskummallinen. Taputan itseäni myös olalle, että jaksoin kirjoittaa vauvakirjaan merkintöjä. Tuskin muistaisin muuten niistä enää yhtäkään.

Ehkä näin jälkeen päin sanoisin itselleni, että lopeta se nauttimisen miettiminen. Teet sitä jo. Ja vaikka onkin totta, että vauvavuosi on ohikiitävä hetki pitkässä juoksussa, monta merkityksellistä vuotta on vielä edessä. Ja nautittavana.

Pojan syksyiset ristiäiset

Kuopuksemme kastejuhlaa vietettiin marraskuun lopussa vanhempieni kotona. Arvoimme ensin seurakuntatilojakin juhlapaikaksi, mutta koska äitini on syntynyt emännöimään ja heillä on iso maalaistalo, oli juhlien järjestäminen heillä myös helppo valinta. Lisäksi meidän kunnassamme seurakunnan tilat ovat maksullisia, joten olipa valinta myös kustannustehokas. Myös esikoinen kastettiin vanhempieni luona, joten perinteeksi kai jo tätäkin voisi kutsua.

Rakastan juhlia, sekä järjestää että olla kutsuttuna. Jaksan aina ärsyyntyä jos joku kommentoi suunnitelmissani olevan vaivaa. Entä sitten? Miksi kaiken pitää olla aina helppoa ja vaivatonta? Varsinkin sellaisissa asioissa joista itse nauttii. Ei tässä elämässä kuitenkaan vaivatta pääse. Omat häät ovat olleet isoin juttu, jossa on päässyt toteuttamaan omaa luovuuttaan, mutta kyllä ristiäisissäkin oma puuhansa on. Se ei kuitenkaan haittaa minua, kun saan rauhassa puuhailla ja joku huolettaa lapsistani. Heh.

Kuvat ovat sekalaiselta seurakunnalta, mutta toivotavasti joku saa vähän ristiäisinsipaariota tai pääsee mukaan tunnelmoimaan. Olin ensin harmissani, että ristiäiset on taas myöhään syksyllä. Äkkiä se harmitus laantui, kun osaa tarkastella asiaa oikeassa valossa. Kun sitä luonnonvaloa ei ole, voi keskittyä tunnelmaan.

Tein täytekakun kotona kuorruttamista vaille valmiiksi. Sisälle tuli suklaa- ja valkosuklaamousset.
Matkalla mummulaan. Voinee sanoa auton olevan täynnä, kun vaippapakettikin täytyi antaa kuskin syliin.
Kasteviikonloppuna oli ihania ja marraskuun harvinaisia pilkahduksia auringosta.
Päivänsankari osasi ottaa juhlansa letkeästi.
Päälle tuli samaa suklaamoussea kuin sisälläkin oli.

Minussa asuu pieni oman elämän floristi. Minusta on ihanaa tehdä kukka-asetelmia ja suunnitella niitä. Uskaltauduin heittäytyä kahvi- ja kastepöydän asetelmien tekoon, kun uskalsin aikanani tehdä myös oman hääkimppuni ja muut kukka-asetelmat häihin. Toki itse tekemällä säästää, mutta kannattavampaa olisi näpertelyyn mennyt aika olla töissä. Se ei kuitenkaan ole se pointti. Itse näpertäminen on minulle tärkeä osa juhlan tuntua ja tuo juhlaan erityistä sielukkuutta. Ostamalla valmiina pelkään myös ettei päänsisäinen visioni toteudukaan.

Ostin kukkakaupasta neljä punaisia oksaneilikkaa, neljä gerberaa ja kaksi marjakuismaa sekä kaksi oksaa tuota vihreää (jonka nimeä en kyllä muista). Hintaa näille tuli yhteensä 32 euroa. Lähikaupasta nappasin vielä mukaan ksyranteemikimpun varmuuden varalta hintaan 6,90. Heinät ja muut kuivakukat poimin tienpientareilta edeltävänä viikonloppuna ja jätin ylösalaisin roikkumaan katosta. Lisäksi äidin kukkapenkistä löytyi vielä jotakin vihreää.

Do it yourself.
Asetelmat tein juhlia edeltävänä iltana ja jätin jo pöytään valmiiksi.

Itselläni oli päällä Gipsyparrotin imetysmekko*, joka oli i-h-a-n-a. Ei kiristänyt tai puristanut. Se on rento, mutta kuitenkin juhlava. Imetys oli helppoa ja liehukkeiden ansiosta ei ollut mitään ongelmaa ruokkia poikaa kahvittelun lomassa. Mikä parasta, yritys on turkulainen. Imetysmekot ommellaan kuitenkin pienessä ompelimmossa Tallinnassa. Lasten rusetit ovat myös Gipsyn ja ne valmistetaan Turussa. Pojan juhla-asu oli lainassa ystävältä, jonka poika oli hieman aiemmin kastettu ja nahkatossut toiselta ystävältä, joka niin ikään myös on saanut pojan vähän ennen meitä. Rusetti sentään oli oma ja jäikin muistoksi.

Juhlalook. Isi-miehellä oli yllänsä musta puku ja samansävyinen rusetti kun lapsillakin, eri materiaalia tosin.
Osallista.
Lohiskageneita tein sekä tavallisina että maidottomina oman imetysdieettini vuoksi.
Toinen peuranvasa oli tankkaamassa.
Pihlajanmarjat keräsin marraskuun alussa talteen. Ihmeen hyviä olivat vielä silloin. Keksin ne koristeeksi vasta vähän viime tipassa, olisi hyvin voinut kerätä ne jo aiemmin. Ne kestivät kuitenkin hyvin. Ilmaisia ja näyttäviä koristeita, suosittelen syksyn juhliin.

Olen ollut huono delegoimaan juhlahommia muille, mutta nyt onnistuin huomattavan helposti jakamaan tarjoilujen taakkaa. Juhlapöytä saatiinkin aikaan sukujen naisten voimin. Äitini teki voileipäkakun, anoppi huoletti peruna- ja karjalanpiirakat sekä munavoin, mieheni isoäiti leipoi saaristolaisleivät ja vinoleivät (wilhelminat, kyntäjän pikkuleivät…, rakkaalla pikkuleivällä monta nimeä). Itselleni jäi vain täytekakun, vegaanisen porkkanapiirakan ja lohiskagenien täytteen valmistus. Lisäksi maljassa oli sekaisin Fazerin sinistä, dominoa ja geishaa.

En koe olevani materialisti, mutta ristiäisiä järjestellessä huomasin miten pajon tilaisuudessa oli esineitä, joilla oli historia. Se tuo juhlaan erityistä tunnetta ja arvokkuutta. Elämän jatkumoa, mutta kuitenkin juurruttaa. Kastemalja on äitini siskon maalaama ja sen mukana kulkee vihko, johon on kaikki suvussa kastetut merkitty. Kastemekko puettiin jo kolmannelle polvelle, eli on jo isäni päällä aikanaan ollut. Kahvipöydän pellavaliina on äitini kutoma ja kahvipöydässä aina juhlien aikaan.

Kastekaava meillä oli hyvin perinteinen. Lasten evankeliumin luki kummityttöni, ätini luki pienen rukouksen. Neiti sai kuivata kasteen jälkeen pikkuveljensä pään. Esirukouksen aikaan halusimme rukoilla oman ilomme keskellä myös yhden vertaisperheen puolesta, jolla on elämässään tällä hetkellä kohtuuton suru ja huoli läsnä. Virsinä meillä oli Jumalan kämmenellä ja Ystävä sä lapsien, jotka siskoni säesti pianolla. Jumalan kämmenellä harjoittelimme neidin kanssa etukäteen viittomaan muutamasti ja hän osasikin hurjan hienosti. Videomateriaalia voi käydä katsomassa Instagramissa.

Vähän pelkäsimme kaikki kynttilöiden ja kakkujen puolesta, jos vauhti yltyy liian kovaksi meidän neitokaisella. Hän osasi olla kastetilaisuuden että koko juhlan ajan todella nätisti. Hän istui meidän vanhempiemme vieressä lähes koko toimituksen hievahtamatta ja ihmetteli mikä meininki. Taisi lumoutua tunnelmasta. Myös rauhassa nukutut päiväunet saattoivat auttaa asiaan.

Nutturaa löysälle ja päivänsankarin tankkaus vielä ennen kotiin lähtöä.
Juhlien jälkeen kaikilla ihan sukat makkaralla. Olo oli vähintään tällainen itselläkin.

Jo etukäteen ajattelin, että tällä kertaa täytyy muistaa ottaa vauvasta kuvia juhla- ja kastevaatteet päällä etukäteen. No, ei muistettu. Tai ehditty. Kastetilaisuuden jälkeen pojalla iskin nälkä ja kuvien ottamisesta ei niin ikään enää mitään sitten tullutkaan. Sen jälkeen alkoikin kahvihässäkät. Lisäksi näin loppusyksyn aikaan valon määrä on hyvin rajallinen, joten siksikin kuvat olisi hyvä ottaa edes sen pienen hetken aikana kun sitä valoa eniten on tarjolla. No, seuraavana viikonloppuna otettiin uusia kuvia, vähän levänneenpänä.

En usko olevani ainoa, joka saa kyselyitä mitä toivomme ristiäislahjaksi. Olinkin ensin ihan apua ja en keksi mitään, mutta kun aloin pohdiskelemaan, tuli paljonkin ajatuksia. Saimmekin tosi kivoja ja tarpeellisia lahjoja. Toinen ikuisuuskysymys on mitä ristiäisissä tarjoillaan. Seuraavaksi siis luvassa vielä esittelyt siitä mitä poikamme sai ristiäislahjaksi ja mitä nuo herkut olivat, joita pöytä notkui.

*Imetysmekko saatu yhteistyössä.

Elämän mittainen erityinen sisaruus

Kuopuksemme on syntynyt perheeseen, jota ei ole saanut valita, mutta josta hän toivottavasti saa ja osaa olla ylpeä ja kiitollinen vielä tulevaisuudessa. Mitä hänen päässään nyt liikkuu? Voi kunpa sen tietäisin. Mutta nyt voin jo nähdä sen miten leveän hymyn liian lähelle tulevat siskon kasvot saavat aikaan pojassani. Minulla on tästä toivottavasti elämän pisimmästä ihmissuhteesa hyvä tunne.

Jännitin ihan hirveästi miten 3-vuotias esikoisneitimme ottaisi uuden tulokkaan. Kirjoitin ennen syntymää ajatuksiani miten puhua tulevasta sisaruksesta erityislapselle. Onko hän vauvaa kohtaan väkivaltainen? Kohdistaako hän mustasukkaisuutensa meihin? Onko hän meille väkivaltainen? Taantuuko hän? Alkaako hän pissailemaan housuunsa? Sulkeutuuko hän vauvan itkusta ja ahdistuu? Alkaako hän uhmailemaan entisestään? Mitä kaikkea hänen päässään liikkuu, kun hän ei osaa sitä vielä niin hyvin kertoa ulos?

Olen lukenut paljon kokemuksia todella mustasukkaisista isosisaruksista, varsinkin jos esikoinen on jo vähän vanhempi. Olin valmistautunut henkisesti varmaan pahimpaan mahdolliseen skenaarioon. En usko vanhaan sananlaskuun ”Kel onni on sen kätkeköön”, mutta silti en uskaltanut edes someen kertoa miten esikoinen on pikkuveljen ottanut vastaan. Pelkäsin, että kaikki kääntyy ihan päälaelleen jos menen liikaa innostumaan.

Nyt on kuitenkin takana kaksi ja puoli kuukautta ja elämä alkaa pikku hiljaa asettua raiteilleen. Tai olemme löytämässä arkea nelihenkisenä perheenä. Ja suurinpana huokaisuna vauva ei ole enää niin itkuinen ja huonosti rauhoittuva.

Meidän neiti on ottanut pikkuveljen paremmin kuin olen koskaan uskaltanut unelmoida. Mitään niin koskettavaa en ehkä ole koskaan tuntenut sisälläni, kun esikoiseni tuli synnytysvuodeosastolle. Hän näki vauvan sylissäni, tuli ja otti vauvan pienen pään omien pienten pehmeiden sormiensa suojiin. Hellemmin kuin mihinkään muuhun koskaan on koskenutkaan.

Jouduimme sairaalassa olemaan vauvan kanssa ensin kolme päivää ja sitten jouduimme palaamaan vielä yhdeksi yöksi parin kotipäivän jälkeen. Pelkäsin erossaolon tekevän huonoa heti alussa ja sen vaikuttavan neidin ulkopuolisuudentunteeseen. Vauva oli myös ensimmäiset pari kuukautta itkuinen ja huonosti rauhoittuva, mikä ei tietysti ollut kivaa esikoisellekaan. Etenkin lasten itku ahdistaa neitiä ja molempien lohduttaminen samaan aikaan oli ja on sekin vaikeaa. Toinen huutaa kurkku suorana ja toinen kivettynyt suolapatsas.

Tässä välissä oli kasteluvaihe, jolloin hän kasteli päiväunilla. Liittyikö se tähän uuteen tilanteeseen? Heaven knows. Nyt päiväunikastelu on kuitenkin loppunut pääasiallisesti. Muuten ei taantumasta ole tietoakaan. Päin vastoin. Yritän ehtiä kertomaan pian meidän uusista tuulista ja taidoista.

Neiti puhuu paljon vauvasta, sanoittaa ajatuksiaan. Kesken omien leikkiensä hän saattaa käydä moiskauttamassa pusun tai silittämässä hiuksia. Kerran vauvan itkiessä neiti kävi tarjoamassa porkkanaa suuhun. Yleensä kuitenkin tuttia. Senkin hän on oppinut hienosti laittamaa vauvan suuhun.

Viime aikoina hän on alkanut juttelemaan vauvalle. Nyt kun vauva on alkanut hymyilemään myös neiti on alkanut ilmehtiä enemmän vauvalle. Hän myös katsoo hurjan tarkkaaan miten me muut kommunikoimme vauvan kanssa ja matkii. Hän pyytää paljon vauvaa syliin ja aina kun vain mahdollista olen vauvan hänen syliinsä antanut. En tietenkään silloin kun vauva syö tai nukkuu, mutta muuten. Myös kylvetyshetkissä ja vaipanvaihdossa osallistetaan eikä ainakaan eristetä neitiä.

Mitä sitten olen tehnyt sen asian eteen ettei esikoinen kokisi itseään ulkopuoliseksi? Ehkä tärkeimpänä olen pyrkinyt pitämään huolta, että hän tulee kuulluksi. Erityisesti kun hän ei vielä puhu kunnolla, koen tärkeäksi, että hän äärelleen pysähdytään niin että hän kokee tulleensa ymmärretyksi. Nyt hän on viime aikoina alkanut ihan hirveästi sanoittamaan ympäristössä tapahtuvia asioita ja vauva tietysti olennaisena osana. Esimerkiksi vauva nukkuu, hiljaa, tutti tippui, vauva itkee… Tuntuu, että hän jäsentää ympäristöään ja yrittää ymmärtää sitä puhumalla siitä jatkuvasti.

Toinen tärkeä asia on ollut tehdä siskolle selväksi, että sylissäni on aina tilaa hänellekin, vaikka siellä olisi vauvakin. Ja erityisesti aina kun hän pyytää syliin myös otan hänet. Poislukien ne hetket kun kesken lenkin jäätäisiin syliin asumaan ja pitäisi samalla työntää vaunuja.

Kolmantena kulmakivenä sanoisin hetket pelkästään esikoisen kanssa. Niinä hetkinä kun vauva nukkuu tai puoliso on hänen kanssaan, pyrin leikkimään ja touhuilemaan paljon neidin kanssa. Lähtemään kaksin metsäretkelle tai lukemaan kirjoja. Oma hetki, jolloin hän on keskipiste ja tärkein.

Hyvänä vinkkinä yksi vertaisvanhempi kehoitti pitämään jo aikaisempia rutiineja yllä. Ne luovat lapselle turvaa ja tuttuuden tunnetta. Ettei aivan koko maailma ole mullistunut vauvan syntymän jälkeen. Laulut hampaiden pesun äärellä, iltasatu, jumppahetki, hiusten harjaus. Mitä se ikinä kenenkin perheessä tarkoittaa.

Toki vaiheita tulee ja menee. Saattaapa olla, että ensi viikolla olen tänne repimässä hiuksiani täysin erilaisesta kotona vallitsevasta tilanteesta. Eikä heitä voi tälläkään hetkellä hetkeksikään jättää silmistään, edes vessassa käynnin ajaksi. Sen verran arvaamatonta pienen touhutiinamme metkut vielä on. Veli on saanut muutamasti luokattoman kovan läppäisyn avokämmenestä tai tanssihetken tuoksinnassa neiti on kokeillut jos sivupotku osuisikin vähän vahingossa pikkuveljeen. Ja sitterikin on heilunut niin että sitä voisi heittoistuimeen verrata. Mutta eiköhän tämä kaikki kuulu isosiskon kasvuun ja sisarussuhteen luomiseen. Yrityksen ja erehdyksen kautta. Niin kuin äiti ja iskäkin heitä kasvattaa. Nyt on hyvä ja levollinen mieli. Se riittää.

Rauhaisaa ja ihanaa itsenäisyyspäivää kaikille.

Pissakakkajuttuja ja pottailua

Eilisessä Helsingin Sanomissa (torstai 11.5.2017 C15) haastateltiin kasvatustieteen professoria Timo Saloviitaa kuivaksi opettelun saloista ja että se on hyvinkin mahdollista ennen kaksivuotissyntymäpäivää. Hän on julkaissut useita tutkimuksia siisteyskasvatuksesta ja on myös ammentanut oppejansa kehitysvammaisten parissa työskennellessään. Mitkä on meidän typyn mahdollisuudet oppia kuivaksi ja milloin? En tiedä, mutta ei kukaan muukaan tiedä. Siksi kasvatamme lastamme niin kuin kasvattaisimme muutenkin.

Olen jo monesti joutunut huomaamaan aliarvioivani lastani, vaikka tietoisesti olen yrittänyt ja yritän olla sitä tekemättä. Uskon, että kehitysvammaisten kanssa tähän sortuu kaikki, jokaisella taholla. Voin lyödä vetoa, että heissä on paljon hyödyntämätöntä potentiaalia ja voimavaroja, jos heitä osattaisiin tukea ja opettaa oikein.

Saloviidan mukaan on kolme syytä, miksi kuivaksi opettelu viivästyy; vaipat ovat liian mukavia päällä, neuvoloiden mukaan kuivaksi opettelu vaatii henkistä kypsyyttä ja vaipanvalmistajien oma propaganda. Näin yhden lapsen aloitelleen pottailumestarin äitinä ei ehkä kovin yleistettäviä ohjeita ole antaa, mutta sitä varten meillä onkin Saloviita! Kannustaa silti voin! Suosittelen kaikille, ei meilläkään aluksi pysytty ilman tukea, nyt neiti onkii leluja jalkojen juuresta potalta käsin. Nyt niihin myytteihin, joiden vuoksi se kuivaksi opettelu myöhästyy…

Vaipat ovat liian mukavia päällä

Sairaalasta kotiutumisen jälkeen eli noin kahden viikoin ikäisenä aloittelimme kestovaipoilla. Kertakäyttövaipat meillä on ollut käytössä reissuilla. Kestoiluun siirtyminen ja sen käytäntöön paneminen tuntui vaikealta, vaikka kestoilupäätös oltiinkin jo ennen syntymää tehty. En siis yhtään ihmettele, että monia vieroksuttaa ajatus. Mutta, kun se aloitettiin, kaikki sujuikin vallan kivasti. Mitä nyt meni opetellessa minkä malliset ratkaisut toimii omalla murulla ja kuinka paljon hän kastelee eli paljonko tarvitsee fyllinkiä väliin.

Monilla paikkakunnilla on olemassa kestovaippalainaamoja, joista saa paketin ja pääsee testaamaan, minkä malliset toimii parhaiten. Kaikkea siis ei tarvitse ostaa testatakseen. Ajattelemisen aihetta antoi ystäväni, joka vieroksui käytettyjen vaippojen käyttämistä, sillä emmehän itsekään osta käytettyjä pikkuhousuja. Mietin tätä. Mutta lapseni vaipat voidaan keittopestä eli pestä 90 asteessa, minun pikkuhousujani ei. Ne joutaisi sen jälkeen barbien päälle.

Kestovaipat ovat nykyisin mielestäni tosi helppoja ja hienoja verrattuna itseni päällä olleisiin virityksiin, mutta kyllä ne harsot toimivat edelleen kuulkaa! Materiaalit ovat pehmeitä ja mukavia ja itse pitäisin ainakin mielummin sellaista päällä kuin muovista hengittämätöntä materiaalia. Mutta liikkumamukavuus on kertseissä edelleen parempi, uskallan väittää, sillä ne on saatu niin tyköistuviksi, kun taas imukerrokset kestoissa jalkojen välissä ehdottomasti vievät tilaa. Kestot tuntuvat usein myös märemmältä kuin kertsi. Kertsissä imukyky alkaa olla sitä luokkaa, että vaipan painosta pystyy vain arvelemaan sen olevan pissassa.

Pottailun aloittaessa unien jälkeen tuli aina pissat, kun laittoi potalle. Meillä oli silloin pieni kerttiskausi ollut vaippojen kanssa omien sairasteluiden vuoksi. Kestoihin taas vaihtaessa lirahteli useammin pissat vaippaan. Yritin tehdä pientä kokeiluluontoista tutkimusta onko vaippamateriaaleilla jotakin väliä pissojen osumisella pottaan. Kertakäyttöisten kanssa pissat tulivat järjestelmällisemmin pottaan, mutta nyt ei tunnu olevan merkitysta, oli sitten kumpi vain käytössä. Tämän kotilabran yhteenvetona ei ole muuta antaa kuin nöyrä pyyntö, että joku tekisi tästä oikean tutkimuksen. Olisin erittäin kiinnostunut tuloksista!

Neuvoloiden mukaan kuivaksi opettelu vaatii henkistä kypsyyttä

Me aloittelimme pottailun ennen Prahan reissua eli noin 7 kuukauden iässä. Kun pottailun aloittaa ja se alkaa sujua, ei sitä saisi lopettaa. Varmasti ihan sama asia, kun sinulle sanottaisiin, että pissaa housuus, seuraavaan pysähdykseen on vielä pari tuntia. Reissussa emme kuitenkaa pottailleet ja huonon omantunnonhan siitä sai itselleen tehtyä. Takaisin tulon jälkeen pottailut on kuitenkin jatkunut järjestelmällisesti unien ja ruokailun jälkeen. Aikaa se vie hitokseen, kun ei voi jättää yksin nököttämään kirjan kanssa, mutta toivottavasti vaivannäkö palkitaan. Samalla meillä on tietysti kiva yhteinen hetki, kun laulellaan ja luetaan kirjaa. Tasapaino on kehittynyt kummasti ja meillä istua nökötettiin tosi vahvasti 8 kuukautisena. Pottailun ongelmana pidän reissaamisen. Monissa paikoissa ei ole pottaa tai sitten se näyttää siltä, että vähiten siihen tekisi mieli lastaan istuttaa. Täten lanseeraan uuden vauvaperheiden OPM:n. Oma potta mukaan.

Itse hätkähdin, kun 7 kuukautisneuvolassa terkkarimme kehoitti aloittamaan pottailun hyvien kokemuksien nojalla. Meillä ei siis ole kokemusta neuvolan leuan alle taputtamisesta. Sen sijaan, että kysyin miksi niin totesinkin miksei ja siitä pottailumme lähti liikkeelle. Saloviitakin toteaa, että jos pottailun aloittaminen viivästyy, lapsi tottuu pissaamaan vaippoihin ja potta tuntuu vieraalta. Mietin myös paikallaan pysyvän ja tukea istumisessa tarvitsevan naperon tottuvan pottaan nopsempaan, kuin parivuotiaan vipeltäjän, jolla mielenkiinto saattaapi olla jossain ihan muualla.

Meillä paha ja säännöllisesti lääkitty ummetus kiinteiden aloittamisen jälkeen helpotti pottailulla. Nyt vaippaan tulee enää aniharvoin isompia tavaroita, pottaan on nääs kiva pusata. Nyt typy melkein 9 kuukautta myös nauttii suurisesti, kun pottatuotoksista seuraa isot taputukset ja kehut. Myös viittomia on ollut hyvä ujuttaa pottailuhetkeen. Ja mikähän se henkinen kypsyys on? Jos me odotettaisiin, että meidän neiti haluaisi itse potalle, sitä varmaan sais odottaa rippikouluun.

Vaipanvalmistajien oma propaganda

Vaippapaketteja on tullut vajaa 9 kuukauden aikana ostettua ehkä viisi, maksimissaan kymmenen. Emme ole ostaneet yhtäkään uutta kestovaippaa. Paljon olemme saaneet ihanilta tutuilta ja kirppareille on mennyt 50-80 euroa. Yllä viitatun lehtijutun mukaan laskennalliset vaippakulut ovat 500 euroa vuodessa lasta kohden. Se tekee jo aika ison tilin Liberolle, jos kaikki käyttävät vaikka vuodenkin pidempään vaippoja. Vaippojen ja lastenhoitotarvikkeiden ekologisuusteema onkin sitten ihan oma lukunsa…

Lehtijuttu päättyy Saloviidan opetusohjelmaan, jossa hän uhoaa alle 2-vuotiaan oppivan kuivaksi päivässä. Tarvitaan kesäinen lauantaiaamu, lapselta vaipat pois ja potta olkkariin. Lapselle tarjotaan mahdollisimman paljon vettä ja annetaan hänen jököttää potalla ja luetaan satuja samalla. Jossain vaiheessa kun se pissa viimein tulee, kiitellään ja lahjotaan rusinalla. Sitten päästetään lapsi hetkeksi muihin touhuihin, lisää juotavaa ja takaisin potalle. Lopulta jätetään pois keinotekoiset opetukset, kuten kehotukset ja palkkiot. Tadaaa! Saloviita komentaa jättämään vaipat pois saman tien, myös öisin. Muovinen poikkilakana saattaa auttaa äitiä ja isää kesän valoisina pikkutunteina, mutta retkellekin riittää vain varahousut.

Ei muuta kuin viritetään kaikki potat toimintavalmiuteen, kesä on kohta täällä (vaikka ulkona satais vielä lunta). Mahtia viikonloppua kaikille!

Oliko sinulla oikeus syntyä?

Oletko miettinyt asiaa koskaan?

Tuntuu epämukavalta puhua synkkistä asioista, kun valonmäärä lisääntyy. Tänään on kuitenkin vaihteeksi sadepäivä, joten voidaan mennä uimaan hetkeksi syviin vesiin. Palataan aika tarkkaan vuoden takaiseen (joka tuntuu vuosisadalta tässä kohtaa) ja niihin ajatuksiin.

Onko äiti tai isä puhuneet koskaan, millaisia asioita he päänsä sisällä kävivät, kun olemassaolosi varmistui? Miettivätkö he koskaan olitko sinä riittävän hyvä, riittävän terve tai tulevaisuudessa riittävän tuottava ansaitseksi paikan maan päällä? Olivatko he valmiita vastaanottamaan sinut juuri sellaisena kuin olit siellä pienenä avuttomana, mutta hengittävänä ja sätkivänä tietoisina siitä, että mitä vain voi elämän ihmeelliselle matkalle sattua ja tapahtua?

Me pohdimme. Me jouduimme pohtimaan. Meidät pistettiin pohtimaan. Meitä painostettiin pohtimaan. Ja lopulta minä halusin pohtia ollakseni varma. Minä halusin saada sisälleni rauhan.

Kerron teille pääasiassa vain omista tuntemuksistani ja ajatuksistani tässä blogissa. Mieheni on yhtälailla käynyt läpi tunnemyrskyt ja ollut yhtä messissä tässä liemessä kuin minäkin, mutta kerron omista kipukohdistani koska ne osaan nimetä ja tunnistaa. Puhun siis vain omalla suullani.

Jaan elämäni läheisteni kanssa, mutta käsittelen paljon asioita myös ihan yksikseni, joskus kirjoittaen. Mahdottomista asioista tulee usein mahdollisia, ylitsepääsemättömistä selvitettäviä, tuskasta mielenrauha. Juttelimme paljon miehen kanssa, jonka mielestä tilanteessa ei ole ollut missään kohtaa kuin yksi vaihtoehto. Keskustelimme pettymyksestä ja epäonnistumisen tunteesta, tulevaisuuden pelosta ja ahdistuksesta. Myönnän päässäni käyneeni myös aborttiajatus. Sitä asiaa en koskaan ole ajatellut joutuvani ajattelemaan, koska lapsi ja perhe on tuntunut aina tärkeältä. En edes tiennyt minusta löytyvän sellaista alavirettä, että niin pohjalla joutuisin käymään. En ole koskaan pitänyt lasta itsestäänselvyytenä, mutta ne epävarmuuden ja epäonnistumisen ajatukset tulivat silti jostakin horjuttamaan jykevää ja itsevarmaa sisintäni. Terveydenhuolto ei varsinaisesti kannustanut lapsen pitämiseen ja saimmekin melko yksipuolista ohjausta tällä matkalla. Aika suoraan meille kerrottiin kuinka hiton huono tuuri meillä on käynyt ja kuinka olemme niin nuoria, että eikun uutta putkeen vaan. No niin just. Niinhän se menee.

Päässäni pyöri vain ajatus ikuisesta lapsesta, joka ei ikinä itsenäisty. Mietin, onko hänellä minkäänlaisia onnellisen elämän edellytyksiä. Miten voin auttaa ja puolustaa, kun häntä kiusataan. Mietin saako hän koskaan ystäviä, puolisoa. Menin 20 vuoden päähän. Mutta kuinka moni on maalannut lapsensa tulevaisuuden jo sikiövaiheessa. No, varmaan monikin, mutta se on yhtä turhaa kuin synnytykseen valmistautuminen ja sen suunnittelu.

Tässä elämäni suurimmassa myllerryksessä ja suurimman kysymyksen äärellä minua loupulta ohjasi ja lohdutti tieto siitä, etten elämääni pysty muutenkaan kuin tiettyyn pisteeseen itse hallitsemaan. En pysty silti tietämään, olisiko lapseni skitsofreenikko, autisti, syöpäsairas, onko hänen sormensa yhdessä, tulisiko hänestä anorektikko, narkkari, näpistelijä, koulukiusaaja, syrjäytynyt tai mitä vain siltä väliltä. Eikä kukaan kysynyt näidenkään vanhemmilta, onko hänen järkevää rasittaa yhteiskuntaamme.

Siitä loppupeleissähän on pajolti kyse. Kehitysvammainen lapsi tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Hyvin kalliiksi. Eikä hän ole mitä suurimmassa määrin yleensä tuottava. Ja vain se yhteiskunnassamme ratkaisee. Aineellinen, rahallinen hyöty. Tätä minäkin mietin ja nyt jo naurattaa.

En moralisoi enkä osoita oikeita vastauksia kenellekään. Koen kaikkien tekevän parhaan mahdollisen valinnan itselleen siihen elämäntilanteeseen nähden ja olen tyytyväinen, että raskaudenkeskeytysmahdollisuus on olemassa, vaikka siihen en lähtökohtaisesti kannusta. Siinä tilanteessa ihminen pistetään melkoisen seinä seinää vasten. Ei se helppoa ole missään nimessä. Se on ahdistavinta, mitä sisälläni olen joutunut kokemaan ja tuntui ettei se tuska helpota enää koskaan. Mutta sen jälkeen, kun olin saanut mielenrauhan itselleni, olen ollut hyvin seesteinen ja onnellinen. Jälkikäteen ajatellen olen tosi iloinen, että sain tietää tyttömme erityisyydestä etukäteen ja käydä läpi ne mustat ajatukset ennen hänen syntymäänsä. Olisin vain toivonut, että olisin saanut lääketieteen karujen ja hurjien tarinoiden rinnalle inhimillisyyttä ja kurkistuspalan arkea. Voi kuinka minulle olisi silloin kerrottu, että elämämme on juuri sellainen kuin kuuluukin. Myöhemmin yksi äiti kirjoitti minulle:

”Tärkeimpänä asiana sanoisin että jos olisin odotusaikana nähnyt tähän hetkeen, en olisi murehtinut. Elämä on huikean kivaa ja olemme hirmuisen onnellinen perhe”.

Voiko siihen muuta lisätä. Hirmuisen onnellinen perhe. Sitä me olemme. Kun katselen käsivarsillani 8 kuukautta vanhaa hyvinkehittyvää tyttöämme, en ymmärräkään miten olen voinut joskus uida niin syvissä vesissä. Eikä se rakkaus omaan lapseensa olisi yhtään sen vähäisempi, vaikka hänen kehityksensä hitaampaakin olisi ollut. Tämä paketti on täydellinen, mitään muuttamatta. Silkkaa rakkautta. Voi sitä kikatuksen määrää, kun suukottelen häntä tai voi niitä märkiä suukkoja, joita saan vastalahjaksi.

Elämä on kaunista. Vaikka ulkona sataakin toukokuun korvilla räntää.

Miksei blogiteksteissä ole valokuvia?

Ulkonäkö on puoliruokaa. Visuaalisuutta arvostavaakin häiritsee ja harmittaa, kun teksejä ei jäsentele ja väritä kuvat. Uskon, että monia kiinnostaa tulenpalavasti ja erinäisistä syistä nähdä miltä typymme näyttää. Ja voi pojat kuinka mielellään näyttäisinkin koko maailmalle hänen kristallin kirkkaat, mantelinmuotoiset sinisiniset silmänsä, pienen nöpönenän, pulleat ja pitkät sormet, ryhdikkään olemuksen, tarkkaavaisen ja iloittelevan luonteen, auringossa punertavan tukan ja hampaattoman hymyn.

Olin kuitenkin päättänyt jo kauan ennenkö edes tiesin odottavani uutta elämää, että kuvia lapsestani en nettiin laita. Miksi olin pyörtämässä päätöstäni, kun meillä on elämässämme erityislapsi? Jo pelkästään siksi, että kaikki näkisivät miten yhtä viaton ja kaunis vauva hän on. Jotta näkisitte hänen kasvuaan ja kehitystään. Kommelluksia. Luonnetta. Haluan jakaa arkeamme, jotta se ei tuntuisi teistä niin oudolta ja  erillaiselta. Suvaitsevaisuuden ja tiedon lisäämiseksi. Mietin, että tyttömme ymmärtäisi ja hyväksyisi sen myöhemmin, koska teenhän sen hänen parhaakseen.

Sitten havahduin taas miettimään, miten minulla on yhtään enempää oikeutta päättää hänen puolestaan kuvien julkaisemisesta kaikelle kansalle sen enempää kuin muidenkaan lasten kohdalla. Hänellä on yhtälainen oikeus omaan itseensä ja kehoonsa ja kenelle hän sen haluaa jakaa. Siksi toistaiseksi ainakaan täällä ei päästä ihastelemaan downimaisia piirteitä ja vauvanhuurteisia kuvia. Sitä ennen meitä voi turuilla ja toreilla nähdä ja meitä saa aina tulla jututtamaan ja moikkaamaan.

Ehkä näin myös annan teille rauhan keskittyä teksteihin ja siihen mitä haluan sanoa. Monesti kuvat myös puhuvat niin paljon puolestaan, etten jaksa itse keskittyä tekstiin. Mutta sehän on vain omaa laiskuutta! Koitan kuitenkin saada aikaiseksi laitettua muita kuvia, esimerkiksi sairaalassaoloajastamme, jottei tämä näyttäisi niin mustavalkoiselta. Koska sitä meidän elämämme ei ole :D!

Mitä muut meistä ajattelee

Kyllä nämäkin tunteet ja ajatukset on käyty läpi. Todellisuuttahan en voi tietää, muuta kuin mitä mulle on kerrottu ja mitä itse olen miettinyt. Olisi kiva kuulla miltä teistä tuntuu. Tämän innoittamana aionkin kysellä tulevalla lomalla syvällisiä perheeltäni ja kavereiltani. Varautukaahan!

Ensitiedon tultua mietin kuinka suuri häpeä on perheillemme, ettei ensimmäinen lapsemme ole ”terve”. Koin suurena epäonnistumisena, ettei appivanhempien ensimmäinen lapsenlapsi ole tavallinen. Mietin, miten he pystyvät kertomaan hänestä kenellekään, voivatko he olla ollenkaan iloisia tästä.

Mietin, voimmeko koskaan enää poistua kotoamme, voimmeko onnellisena työntää rattaita kaupungilla ilman, että meitä tuijotetaan. Kun lapsemme ei tottele ja sätkii maassa tai hän ölisee jotain mistä muut eivät saa mitään selvää. Entäpä, kun menemme leikkipuistoon. Siirtääkö toiset äidit ja isät lapsensa hiekkalaatikolta pois kun me saavumme. Viimeinen lause mietityttää edelleen aika ajoin, koska se ei ole mikään vitsi. Äidit tosiaan on vieneet lapsensa pois erityistemme luota, jos vaikka tarttuu. Ajatus kuvottaa ja mietin voiko sellaista toimintaa olla oikeasti vielä. Käymme kerhoissa ja harrastuksissa tytsyn kanssa ja toistaiseksi seuramme on onneksi kelvannut enemmän kuin hyvin.

Muiden mielipiteet eivät kuitenkaan olleet päälimmäisenä. Huoli muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään oli loppuviimeksi pienimmästä päästä. Syntymän jälkeen, kun vähintäänkin kaikki sukulaiset saivat tietää, yllätti kuitenkin  miten raskaasti tieto otettiin vastaan. Järkytys on ehkä kuvaavin sana, mikä velloi ympärillä. Mutta ymmärrän heitä. Uudet asiat pelottaa. Ja osaltaan olin jo unohtanut kuinka järkyttyneitä itse olimme. Saimme kylläkin myös paljon sydämmellisiä, aitoja ja kiinostuneita onnitteluita. Saimme myös kuulla paljon kuinka vahva ja hitsautunut olemme mieheni kanssa parina, että näin tämän kuuluikin mennä.

Nämä ajatukset tuntuvat nykyään aivan hulluilta ja absurdeilta. Miten olen koskaan voinut olla näin hölmö. Miten koskaan tuhlasin aikaani murehtimalla näin vähäpätöisiä asioita. Haluan kuitenkin tuoda näitä negatiivisia fiiliksiäni esiin, koska tiedän, että en ole näiden kanssa yksin. Ja vaikka kuinka positiivisia ja vahvoja olemmekin, kyllä mekin olimme järkyttyneitä ja poissa tolaltamme. Pitkään.

Mun yks ystävä totes, tiedon saatuaan viime vuonna että: ”Teillä on aina ollu semmonen oma tyyli elää, ette te mee ja oo niin kuin muut. Ei tää teille oo mikään katastroofi.” Jäin pohtimaan näitä sanoja ja vinha perähän siinä taitaa olla. Me ei todella olla sitä massan mukana kulkevaa ja taidetaan polkumme soveltaa ihan omalla tyylillä muutenkin. Mä juoksin viime kesänä mustikkamettässä Pokemonien sijaan, me lähdetään treffeillä mielummin pelaan yhessä sulkapalloa kuin paikalliseen baariin juomaan hanakaljaa ja snäppäilyn ja instagramin sijaan keskitytään olemaan läsnä niissä hetkissä, joista videoita ja kuvia jaetaan. Olisi valetta, jos sanoisin ettei kiinnosta mitä muut meistä ajattelee, mutta se miten se vaikutta elämäämme… No. Ei yhtään mitenkään.

Ensimmäinen viikko kotona

Ihanaa olla kotona. Ei äkkiä muistu mieleen, koska olisi näin onnellinen ollut kotiin pääsemisestä. Täällä ollaan harjoiteltu uutta arkea ja aikataulua. Tai oikeastaan ettei sellaista sanaa enää ole. Sitä silmät on auennut ihan uusille ja ihmeellisille asioille. On tullut omin silmin koettua matkailun avartavan. Oman lapsen saaminen käsivarsille vähintään mullistaa maailmankuvaa.

Hieman huomioita itsestä ja ympäristöstä edeltäneltä viikolta:

Minua on huijattu, että nuorena jaksaa valvoa vauvan kanssa. Ei jaksais.

Herään kuitenkin monta kertaa yössä kuuntelemaan pelkästään hengitetäänkö pienessä pahvilaatikossa.

Säntäileminen ja hötkyily on turhaa. Koska sitä tissiä ei voi syvemmälle suuhun työntää eikä ne ilmat pienessä mahassa lakkaa taikasauvan heilautuksella, voi keskittyä nauttimaan hetkestä ja katsella ympärilleen. Vois sitä vieläkin sotkusempaa olla.

En voi laskea vauvaa meidän sänkyyn ilman vaippaa vain kipaistakseni huoneen toiselta puolelta hakemaan uutta tilalle. Sen tehtyään saa satavarmasti vaihtaa omatkin lakanat.

Just kun oot saanut koko vaununkomeuden nyytteineen valmiiksi ja oot valmiina lähtemään ulos, alkaa pieni tiikerinpentu ilmoitella nälästään. Sitten onkin kakat vaipassa. Ja bodyssa. Ja niskassa. Ja pissat kaaressa omilla vaatteilla. Sen jälkeen tuleekin koira ovelle kertomaan, et joo nyt on muuten mun vuoro. Ja näin on taas yksi tunti aikataulusta myöhässä.

Toistaiseksi mua edelleen kiinnostaa, miltä peilissä näyttää, vaikka kulmakarvoja ei ehkä nypitäkään samalla antaumuksella. No ainakin ne pissaset paidat vaihdoin.

Esteetön kulku ei ole itsestäänselvyys ja logistiikka tulee aivan varmasti tuottamaan useampia harmaita hiuksia. Liuskojen metsästys on alkanut ja mukulakiviä ei vältellä enää korkojen vuoksi.

Asioille on lähdettävä sitten nyytti on tyytyväinen. Ja ennen kuin olen päättänyt olenko se äiti joka imettää keskellä kahvilaa vai verhoihin peiteltynä vessakopissa kotiin on kiirehditty kiltisti ruoka-aikojen rytmittämänä.

Ruokaa ei kannata laittaa lautaselle ennen kuin valtakunnassa on kaikki hyvin. Eikä lämmin ruoka ole silloinkaan itsestäänselvyys.

Se puolison olemassa olo tuntuu aika hemmetin ihanalta niinku noin muutenkin kuin kainaloon käpertyäkseen. Joskaan senkään merkitys ei ole vähentynyt eikä toivottavasti tule laiminlyödyksi tulevaisuudessakaan.

Ruokapöydässä keskustellaan enemmän ulosteen laaduista kuin maailman politiikasta.

Lapsiperheiden duunimäärä on uskomaton. Vaikka jokainen on oman elmänsä survivor, niin kyllä jokainen äiti ja isi ansaitsis vähintään kutsun linnan juhliin.

Mulla on aikaa ihailla kuinka paljon ja kauniita pihlajanmarjoja tänä syksynä on.

Näin perjantai-iltana ei lähdetä spontaanisti leffaan tai yksille bubiin. Pitkä suihkukin tuntuu absurdilta, sillä makuuhuoneesta kuuluu vaikeroiva nyyhkytys. Mutta ai että se tyytväinen ilme, kun massu on täynnä, puhdas vaippa ja sylissä kaivaudutaan mahdollisimman lähelle. Ei valittamista.

Matkasuunnitelmiin muutoksia

No niin siitä edellisestä postauksesta onkin hurahtanut aikamoisen pitkä väli (neljä kuukautta?!) ja alkuvuoden jälkeen on tapahtunut yhtä ja toista. Pitkään pohdin alanko kirjoittaa asiasta ollenkaan, onko minulla siihen voimia saati aikaa ja onko minulla siihen oikeutta. Yhdessä miehen kanssa päätimme pitää taktisen radiohiljaisuuden ja kertoa sitten asiat rehellisesti, kun aika on kypsä. Nyt on.

Tämän lyhyen matkan aikana olemme päässyt toteamaan, että kun edes terveydenhuolto ei ole valmis ottamaan perhettämme ihmisinä, miksi muut olisivat. Maailma eikä Suomikaan ole vielä valmis ottamaan meitä vastaan ja tukemaan sellaisina kuin meidät on luotu ja tarkoitettu. Koen minulla olevan velvollisuus omalta osaltani kantaa korteni kekoon.

Oma elämäni on edennyt melkosella meiningillä viime vuosina: valmistuminen, töihin, kihloihin, mutto toiselle paikkakunnalle, korkeakouluopinnot, naimisiin, Afrikkaan vaihtoon, häämatka……………Ja sitten…

Vauva. Hyvänen aika. Kuka olisikaan uskonut. Vallan luonnottoman luonnollinen jatkuma. Sekös se meidän pienen perheen on sitten suunniltaan saanut? No, tavallaan, koska kevään mittaan on aika monta kertaa saanut koota omia palasiaan ja hokea:

keep-calm-its-only-an-extra-chromosome-33

Meidän arkeen on annettu jälleen hiukan lisämaustetta kera 21-trisomian (arkisemmin downin syndrooma). Rakas tyttäremme parkaisi maailmaan viime maanantaina raskausviikolla 36. Tällä hetkellä olemme lastenklinikalla Helsingissä, mutta se on ihan oma juttunsa ja kerron myöhemmin miksi olemme täällä. Tyttäremme toipuminen on lähtenyt nyt hyvin käyniin ja hän on jo touhukas pakkaus!

Te tutut ja tuntemattomat, sukulaiset ja naamatutut mietitte ensimmäiseksi kuinka kohdata meidät. Saatatte myös pohtia miksi emme ole kertoneet asiasta jo raskausaikana.  Tiedän, koska minä mietin ihan samaa. Mutta ei se ole helppo rasti.  Ei kukaan, jolta kysytään että ootko raskaana vastaa, että: ”Joo, tervettä lasta odotan”. Ei se tuntunut yhtään sen luonnollisemmalta kertoa, että: ”Joo, down-vauvaa odotan”, vaikka asia ei millään lailla salaisuus olekaan. Elämme ja me halutaan elää mahdollisimman meidännäköistä arkea. Se mitä se tulee olemaan on jonkun muun kädessä. Meinasin kirjoittaa olevani edelleen se sama ihminen, mutta sitähän en enää ole. Toivon ettei kuitenkaan huonompaan suuntaan olla menty ja meitä voi ja saa tavalliseen tapaan jatkossakin kohdella.

Kyselkää, puhukaa ja ihmetelkää suoraan. Onnitella saa, osaanottoja ei tarvitse toivottaa. Niitä ”Kyllä minä tiedän mitä on valvoa koliikin, korvakierteen ja kasteluiden kanssa”-kommentit ja avautumiset saa jättää suorittamatta. Tsempata saa ja apuakin saa tarjota. Jos emme sitä sillä hetkellä tarvitse, myöntäkää takuu myöhempäänkin ajankohtaan. Jos näyttää siltä ettemme sitä osaa vastaanottaa ja uupuneelta näyttää meno, niin tunkekaa vaikka meille ja kattokaa mistä sitä alottais. Yrittäkää ymmärtää, jos jokaiseen huolestuneeseen viestiin ja puhelinsoittoon ei ehdi reagoida.

Mitään ei tarvitse osata sanoa, mutta sanokaa se. Kaikkein pahimmalta on tuntunut, kun on avautunut itselle raskaasta aiheesta ja aihe on sivuutettu tai vaihdettu kokonaan puheenaihetta. Myös ”Onnea nyt kuitenkin” ja ”On se silti teidän lapsi”, eivät ole kauheasti mieltä lämmittäneet. Vaikkakin ne nyt osaa jo asettaa omaan arvoonsa ja ymmärrän, että kaikki reagoivat ja käsittelevät asiaa eri tavoin.

Kyllä se Suomi taitaa olla vauvojen vastaanottamiseen tottunut, turha minun siitä on täällä länkyttää. Kun mietin viime syksynä blogin nimeä, oli mulla ajatus tehdä siitä sen verran laaja-alainen, että voisin jatkaa resurssien puitteissa ihan toisenlaisistakin aiheista. Silloin en vielä osannut ymmärtää millaisen soihdun saisin kannettavakseni. Pidätän oikeuden avautua sinappisista puklujutuista, mutta lähinnä taidan keskittyä terapioimaan itseäni tämän kautta täysin tajunnanvirtaisesti sekä avaamaan erityislapsiarkea (että miten kamala termi) meidän silmin. Miten me otettiin diagnoosi vastaan, miten me ollaan siitä selvitty ja miltä tulevaisuus näyttää. Se kuinka aktiivinen ehdin olla, jää nähtäväksi.

Alkuvuosi oli raskas ja luulin ettei hysteerinen itkeminen lopu enää koskaan. Pienet vastoinkäymiset tuntui vähintään maailmanlopuilta ja hetken olin jo varma ettei kevät ja aurinko saavu enää meille. Kaikki kunnia ja kiitos menee rakkaista rakkaimmalle miehelleni, joka uskoi meihin ja tulevaisuuten, kun oma taivaanranta oli hyvin harmaa. Tilalle on tullut uusia harmaita syyspilviä, mutta meillä on vahva usko ja luotto tulevaan. Meillä ei ole tällä hetkellä hätää.

Toivomme, että ihmiset jotka murehtivat meistä ja meidän jaksamisestamme kohdentaisivat voimavaransa tulevaisuuteen. Epäilemättä me tulemme tarvitsemaan tukea ja apua. Tulee vastoinkäymisiä, sairaalareissuja, takapakkeja ja epätoivoa. Mutta emme halua lähteä elämään huomisen murheita, koska siitä tuskin loppua tulee. Olkaa mukana jakamassa onnemme ja ilomme, koska siihen on aihetta.

Meillä on ihana tyttö.

Meillä on perhe.