Keho ja mieli muistaa viime syksyn kuorman
Päivitettiin puolison kanssa kalentereita ajantasalle. Kyllä, me olemme vielä niitä, jotka ei omista yhteistä sähköistä kalenteria. Helpottaisi ihan varmasti kaikkien menoissa perässäpysymistä, mutta miten se tuntuu niin vaikealta ottaa käyttööön. Vielä mennään paperikalenterien kanssa. Olisikohan se ensi vuoden heiniä sähköistyä. Vaikka sähköjen kanssa ollaan jo ihan tarpeeksi ihan pulassa muutenkin, jotain tuttua ja turvallistakin on siis syytä pitää. Eli ei sittenkään vaihdeta.
Puolison luetellessa iltavuoroja huomasin rintaani hiipivän ahdistuksen. En ole ahdistuneisuuteen taipuvainen, mutta viime vuoden jälkeen olen senkin tunteen kokenut ja tunnistan sen. Se on tosi…, no, ahdistavaa. Ja nyt se sama tunne tuli hyvinkin voimakkaasti heti. Rintaa kuristi, onneksi myös itketti hirveästi. Joskus olen ollut myös niin väsynyt ja ahdistunut, ettei edes itkettänyt. On pelottava ajatus, ettei ahdistus pääsisi ulos itkuna, vaan jäisi vellomaan sisälle pitkiksi ajoiksi.
Siinä palaveeratessa kuitenkin palasin silmänräpäyksessä viime syksyyn, jossa olin liian yksin pienen vauvan, 1-tyypin diabetekseen juuri sairastuneen esikoisen ja vielä niin pienen ja tarvitsevan, nippa nappa 2-vuotiaan kanssa. Siihen 11 viikkoon, jonka lapset olivat putkeen sairaana. Aikaan, jolloin koronan pelossa ketään ei voinut kutsua kylään, eikä itse poistua pururataa kauemmas.
Meillä oli iltaisin usein apuri ja saimme kunnalta myös palveluseteleitä ulkopuolisen avun saamiseksi, joka tosi ei ollut kauhe suksee. On tosi rankkaa yrittää sisäänajaa ulkopuolista ihmistä, kun itse on aivan äärirajoilla väsymyksensä kanssa. Toisen kotiin tulo vaatii ammattilaiselta ihan hirmuisesti. Pitäisi osata tarttua ja olla itseohjautuva, mutta sensitiivinen ja toisen yksityisyyttä kunnioittava. Tykkäsin yhden tavasta. Kun hän tuli, hän kysyi heti mitä haluan, että tän tekee. Jos on hankala ”käskyttää”, niin helpompaa voisi olla, jos itse laittaisi etukäteen, mitä toivoo siltä kerralta toiselta.
Läheisten avusta olen pohjattoman kiitollinen, mutta se mitä kaikkea piti pään sisällä käydä läpi sen kaiken työmäärän lisäksi, jota muuttunut arki toi, siihen ei olisi kukaan voinut auttaa. Ne palaset oli itse kasattava ja se oli tosi rankkaa. Siis tosi rankkaa. Kukaan muu ei voinut ruokkia kuopusta, eikä kukaan vielä osannut hoitaa esikoisen diabetesta.
Ollaan määritelty rajoja, että viikossa puolisolla olisi maksimissaan kaksi iltavuoroa. Näinä päivinä minä hoidan yksin lapset päiväkodin hausta unille. Nyt kalenterissa oli ihan liikaa viikkoja, joissa on kolmea iltavuoroa viikossa. Vuodessa moni asia on muuttunut, helpottunut valtavasti. Mutta vaikka lapset ovatkin vuoden vanhempia ja kaikki hoidollisuus vähentyntyt kaikkien lasten osalta, en uskalla silti ottaa riskiä omasta romahtamisesta. Huomasin jo keskusteluiden aikana nousseen orastavan ahdisuksen, joka kertoo että olen tosi veitsenterällä vielä jaksamiseni kanssa.
Tunnen jaksavani perusarjen hyvin, mutta joustavuus mieleeni ja kehooni ei ole palannut entiselleen. Tuntuu, että mikä tahansa äkillinen kuorma voi katkaista kamelin selän. Tarvitsen arkeen lisää löysyyttä, lisää aikaa itselleni ja omille harrastuksilleni, liikunnalle. Enemmän unta, mielellään katkeamatonta. Samoin puolisoni yhtä lailla. Ei pitkät työpäivät ja katkonaiset yöt ole hänellekään ollut lepoa. Syksy kun mentiin pitkälti niin, että minä hoidin vauvan ja puoliso esikoisen diabeteksen hoitamisen.
Keskustelut johti siihen, että pohdittiin onko varaa jättää iltatöitä tekemättä. Voisiko rahan saada jostain muualta päiväsaikaan? Vai voisiko menoja karsia? Ulkopuolinen apu olisi vaihtoehto, mutta itse koen sen raskaaksi. En jaksa ja halua olla iltaisin kenenkään työnantaja kotonani.
Emme päässyt vielä mihinkään lopputulemaan, mutta puoliso lupasi kysyä, pystyisikö iltavuoroja järjestelmään häneltä pois. Kyllä me kuitenkin tähän kuulemma ratkaisu löydetään. Kahden yrittäjän taloudessa töiden jakamista ja perheen aikataulujen sovittaminen vaatii luovuutta, mutta ennenkaikkea joustavuutta ja toisen työn arvostamista. Liian usein kuulee sitä, että yrittäjä tekee pitkää päivää ja puoliso hoitaa kodin ja lapset. Eikä perheessä tarvitse olla edes yrittäjää. Ihan liian usein parisuhteissa toisen työ joustaa näennäisesti helpommin, joka ajaa siihen, että toinen joustaa aina.
Siinä kohtaa on hyvä ottaa esiin skenaario: Mitä jää jäljelle, jos jompi kumpi meistä romahtaa?
Oma ahdistukseni hellitti. Minulle tuli tunne, että minut nähdään ja kuullaan. Ja tiedän, että tekoja sen eteen myös tehdään. On tehty ennenkin.
Ole syksy lempeä, ole kiltti. Sinulle, minulle, meille, teille ja heille.
