synnytys

Synnytyskertomus ja ammesynnytys kokemuksena

19.1.2022 Päivi
3 Comments
Synnytys

Hups, tämä synnytyskertomus unhoittui neljäksi kuukaudeksi luonnoksiin. En pysty ymmärtämään, että meidän kolmas lapsi on tämän kaiken häsellyksen keskellä ollut jo kohta 8 kuukautta. Synnytyksestä on kahdeksan kuukautta. Josko olisi nyt aika päästää irti tästä ja kertoa miltä tuntui tämä kolmas synnytys.

Toivoin jo keskimmäistä odottaessa, että olisin päässyt kokeilemaan ammesynnytystä (vesisynnytystä, allassynnytystä…, you name it), mutta Tyksin kaikki kaksi ammetta olivat juuri silloin varattuja. Tällä kertaa aikainen lintu madon nappasi eikä ollut aamutuimaan muita ammeeseen halajavia, joten nyt saan jakaa myös kokemukseni veteen synnyttämisestä. Vesi on ollut itselleni aina todella hyvä elementti rentoutumiseen ja kivunlievitykseen ja siksi ajattelin, että se olisi minulle hyvä tapa synnyttää.

Vuorokausi ennen synnytystä

Olin valmistautunut, että synnytys tapahtuu hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa niin kuin kahden muunkin lapseni synnytyksessä. Kun niin ei tapahtunutkaan ja piti varata aika synnytyksen käynnistykseen, oli pakko ottaa oman päänsä kanssa time out.

Takanani oli kaksi melko luonnollista synnytystä. Luotin kehooni, mutta kun synntys ei käynnistynyt, iski epävarmuus, miten kehoni reagoisi käynnistykseen. Yritin tasata mieltäni, olin somesta pois, tein spinning babies liikkeitä, kävin pururataa kävelemässä edestakaisin, söin jäätelöä litroittain, yritin vain olla. Mitä ikinä se sitten voi tarkoittaa 4,5-vuotiaan ja 1,5-vuotiaan seurassa. Saunat, seksit ja siivouksetkin tuli kokeiltua. Ei mainittavaa edistystä saati odotettua lopputulosta. Toisaalta tunsin itseni jaksavaksi ja voimakkaaksi ja toisaalla olin aivan loppu sekä henkisesti että fyysisesti.

Noin 15 tuntia tämän jälkeen mulla oli vauva sylissä

Perjantai 2:30

Tiistaiaamuna olisi ollut käynnistysaika. Olin monena yönä ollut levoton ja uneton, mutta mitään ei ollut tapahtunut satunnaisia supisteluja lukuunottamatta. Torstain ja perjantain välisenä yönä olin taas puoli 3 maissa hereillä. Olin joko nousemassa sängystä tai menossa sänkyyn, kun kuulin ja tunsin sisältäni pienen poksahduksen, jonka jälkeen jalkojen välistä lirahti lapsivedet. En tiedä kuulinko ihan oikeasti, mutta ainakin kuvittelin kuulevani, niin selkeästi se tuntui. Se ei sattunut ollenkaan, oli kuin jokin kupla olisi hellästi puhjennut.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun lapsivedet menivät sponttaanisti ja kotona. Ei se ole kyllä yhtään niin dramaattista kuin elokuvissa. Vettä tuli selvästi, mutta kuitenkin sen verran vähän että hetken mietin, olikohan se sittenkin pissaa. Vetisiä lurahduksia tuli kuitenkin sen jälkeenkin muutamasti ja ymmärsin ettei tämä nyt ihan pelkkää virtsankarkailua ole. 

Supistuksia ei vielä oikeastaan silloin ollut, mutta herätin kuitenkin puolison täydestä unesta. Emmittiin yhdessä vieläköhän sitä kehtaa tässä kohtaa soittaa äitiäni ja isääni meille, onhan yö. Ihan niin kuin se sitä syntyvää vauvaa kiinnostaisi.

3:00

Aikaisemmista nopeista synnytyksistä viisastuneena soitin ja toivoin kuitenkin vanhempien tulevan jo, vaikka vielä ei lähtöä ollutkaan tiedossa. Supisteluita alkoi tulla jonkin verran, mutta taisimme jopa kaikki vielä nukkua hetken vanhempieni saapumisen jälkeen.

6:00

Soitin Tyksiin ja kysyin, että nyt varmaan tultaisiin. Joka tapauksessa lapsivesien jälkeen pitäisi mennä aina tarkastukseen, eli olisimme voineet lähteä jo silloin kolmen jälkeen. Näin jälkikäteen pohtien uskon tämän olleen kuitenkin hyvä näin, sillä pystyin rentoutumaan kotona hyvin ja synnytys käynnistyi ja eteni omaa tahtiaan.

Puhelun jälkeen herätin puolison ja sanoin, että nyt mentiin. Siinä itseäni pukiessa supistelut lähti voimistumaan ja tihentymään nopealla tahdilla. Äänensävyssäni ei tässä kohtaa tainnut olla enää yhtään lempeyttä ja tunsin, että nyt on toimittava.

Meiltä ei sairaalaan ole onneksi aja varttia kauempaa. Sairaalan aulassa ei ollut ketään ja olin aivan kärsimätön ja kivulias. En kuitenkaan niin kivulias etten olisi selvinnyt, tuskainen enemmänkin. 

Maskin sain riisua tässä vaiheessa pois eikä sitä synnytyksen aikana tarvinnut pitää. En tiedä pysyisikö siihen edes kukaan.

6:30

Olin kiukkuinen, kun ketään ei näkynyt missään. Supisteli. Puoliso kävi etsimässä jonkun hoitajan, joka ottaisi meistä koppia.

Kun hoitaja löytyi, pääsin nopeasti tutkittavaksi. Vauvasta otettiin sydänkäyrä vatsan päältä ja minusta otettiin streptokokkinäyte synnytyskanavasta ja tarkistettiin kohdunsuun tilanne. Makuulla olo tuntui kamalalta tässä kohtaa ja pomppasinkin heti ylös kun mahdollista. Tai no – pomppasin ja pomppasin.

Kohdunsuu oli kätilön mukaan 8cm auki. Vau. Keinuttelin itseäni seistessä puolelta toiselle ja odottelimme, sillä pääsin tälläkin kertaa suoraan synnytyssaliin. Kätilö kysyi vielä tässä kohtaa oliko minulla jotain toiveita synnytyksen suhteen. Mutisin epämääräisesti ammeesta. Jälkikäteen naurattaa miksi sitä ei osannut ponnekkaammin tuoda esiin, kun tahto vesisynnytykseen oli vahva.

Odottelimme ehkä vartin verran ammeen täyttämistä tutkimushuoneen puolella, jonka jälkeen pääsin siirrtymään suoraa ammehuoneeseen. Synnytysosaston käytävillä tuntui rauhalliselta ja saavuimme juuri sopivasti vuoronvaihtoon. Oikeasti hoitajan näkökulmasta se ei oo hyvä ajankohta, mutta oli kiva ainakin ettei tarvinnut monen kätilön kanssa asioida. Sain aivan ihanan kätilön, joka kertoi hänellä olevan viimeinen työvuoro ennenkö hän siirtyy muihin tehtäviin. Todennäköisesti tämä olisi viimeinen vauva, jonka synnytyksessä hän ainakin vähään aikaan olisi mukana.

Käytävän perällä oli pienssä vessan näköisessä huoneessa kulma-amme, joka oli todella paljon pienempi kuin kuvittelin mielessäni. Olin vähän hukassa, että menenkö mä nyt sitten ammeeseen heti vai mitä tehdään. No, sinne mä loikkasin, puoliso viritteli kaiuttimen ja aiemmin tekemäni soittolistan tulille. Ihanaa, että oli musiikkia vaikka en siitä nyt juuri muistakaan. Siinä hetkessä se tuntui hyvältä ja rentoutti, se riittää.

Huone oli hämärä ja aamu synnytysosastolla tuntui seesteiseltä ja rauhalliselta. Vesi ei ollut mitään ihmeellisen lämmintä, sitäja ajoittain minulla oli jopa vähän kylmä. Että ei siitä varsinaisesti mitään spakokemusta tullut. Jälkikäteen mietin, että olisi varmasti auttanut vielä entisestään jos olisi suihkutellut samalla.

Tuntui, että hetken aikaa ammeessa tuli lähes hengailtua, vaikka supistelut olivatkin jo todella voimakkaita ja kipeitä. Synnytyslaulusta ja hengittämiseen keskittymisellä oli todella iso apu minulle kipuihin. Kuvistakin voi huomata, että meillä oli läpi synnytyksen leppoisa ja hyvä tunnelma, vaikka ponnistusvaiheeseen ei kyllä leppoisuus sanana oikein sovikaan.

Ammeessa oli vaikea löytää hyvää asentoa, mutta oli ehdottomasti parempi kuin olisi ollut sängyssä synnyttäessä. Olisin halunnut olla ikään kuin vatsamakuulla, mutta amme oli niin pieni etten saanut itseäni sellaiseen asentoon ja toki vastakin ammeen reunaan otti kiinni. Lopulta koin konttausasennon parhaaksi ja välillä nojasin käsivarsillani ammeen reunaan. Minulla oli vatsan päällä sydänkäyrän mittausvyö, mutta päädyttiin laittamaan vauvalle myös scalp-anturi eli ”pinni” päähän, jotta sykettä pystyttiin seuraamaan tarkemmin eikä tarvinnut huolettaa jos vatsan päältä ei tule niin hyvää käyrää. Se oli hyvä, koska keskimmäisen synnytyksessä koin vastenmielisenä sen, että minun piti tulla suihkusta välillä pois käyrille, kun sitä ei saatu suihkussa toimimaan. Se myös häiritsi omaa kuplautumista ja rentoutumista.

Kaikki kuvat tästä eteenpäin ovat Sonja Siikasen, jonka kanssa tein kaupallisen yhteistyön synnytysvalokuvauksesta. Postauksessa kerron miten ja missä vaiheessa Sonja saapui synnytysosastolle.

7:35

Kohdunsuu oli 10 cm auki. Saan kuulemma ponnistaa sitten kun siltä tuntuu ja ihan omaa tahtia. HÄH!? Aikaisemmissa synnytyksissä olen synnyttänyt sängyllä ja kätilö on antanut ohjeita, että milloin kannattaa vähän himmata ja pikku hiljaa ponnistaa ja milloin saa antaa itsestään aivan kaiken irti. Tuntui ensin ihan liian vastuulliselta, mutta huomasin kyllä kropan kertovan milloin todellakin kuuluu ponnistaa. Kaikki se mitä keho kertoo ja miten se toimii on uskomatonta. Ensisynnyttäjälle toivon ennen kaikkea rohkeutta ottaa ne tunteet vastaan ja elää niitä. Tuntuu pelottavalta päästää irti kehonsa kontrollista. Keho on kuitenkin viisas, sille kannattaa luottaa itsensä. Papereiden mukaan ponnistusvaihe kesti 18 minuuttia.

Pään syntymisen jälkeen ponnistamisen tarve kuitenkin lähes loppui. Olin tosi väsynyt ja ilman ponnistuksen tunnetta oli vaikea saada tarmoa ponnistaa. Kätilö ”kutitteli” alavatsaani, jotta supistelut aktivoituisivat. Supisteluja tuli, mutta se järjetön ponnistamisen tarve oli poissa. En pysty ymmärtämään millä voimilla ne synnyttää, jotka ottavat synnytyssupistuksia vastaan monta vuorokautta. Ihminen on ihmeellinen.

Olin omassa kuplassani, mutta sieltä ymmärsin kuitenkin, että nyt ilmeisesti olis vähän kiire saada lapsi ulos, kun he käskivät minun kääntyä puoli-istuvaan asentoon. Lopulta hartiat autettiin ulos. Napanuora oli kertaaleen ollut kaulan ympäri, jonka vuoksi sykkeet olivat alkaneet laskea ja tuli vähän kiire. Yritin tyynnyttää mieltäni ja keskittyä ponnistamaan. Kysyin jälkikäteen huomasiko puoliso hoitajille tulleen vähän kiire kanssani. Hän ei ollut huomannut mitään. Niin taitavia he siis oli ettei maallikko osannut nähdä tilanteessa mitään kiireen tuntua.

Kätilön apuna oli lastenhoitaja ja yhdessä he auttoivat vauvan vedestä suoraa iholleni rintakehälle. Vauva ei itkenyt aluksi mikä on melko tyypillistä vesisynnytyksessä, mutta kyllä hän siitä piristyi ja äänensä avasi. Olin samaan aikaan levollinen ja kaikkeni antanut. Tuntui hyvältä saada lapsi lähelle, vaikka olinkin todella väsynyt ja viluinen.

8:00

Ammeesta huoneeseen siirtyminen olikin sitten oma operaationsa. Kaikkensa antaneena vastasyntynyt hatarien käsivarsieni syleilyssä oli vaikea päästä ylös ja ammeen reunan yli, vaikka tukijoita oli kummallakin puolella. Kun nousin ammeesta niin verta tuli holahtaen lattialle, minua heikotti ja kylmäsi. 

Verivana perässäni ja vauva napanuoralla kiinni minussa hoipuimme sänkyyn. Uskomatonta. Hän oli viimein täällä. Yhtä ruttuinen kasvoiltaan kuin keskimmäinenkin. Moni kysyi miltä tuntuu, kun sinne veteen tulee sitten kaikki muutkin eritteet. Ei mitään muistikuvaa, että se olisi kiinnostanut minua missään kohtaa tai että olisin kokenut veden likaiseksi tai epämiellyttäväksi.

Tärisin kylmästä ja olin pienessä horroksessa. Rintaliivit autettiin päältäni ja sain peittoa vauvan ja minun päälle. Koin oloni heikoksi. Minulle laitettiin kanyyli varmuuden vuoksi, koska vuosin verta jonkin vuoksi ja hemoglobiinini oli valmiiksi alakanttinen.

Puoliso auttoi vauvaa rinnalleni, tarjoili pillimehua ja piti kädestä. Vielä oli vuorossa istukan syntyminen ja totuuden hetki, eli olisiko alakerrassa ommeltavaa.

Kahdesta ensimmäisestä lapsesta ei ole tullut ompeleen ompeletta, mutta nyt ommeltavaa oli yhden vuodeosaston kätilön sanoja lainaten ”siellä sun täällä”. Nauratti ja kauhistutti samaan aikaan. Esikoinen oli kuitenkin kaksi kiloa pienempi ja keskimmäinen kilon pienempi syntyessään. Ei siis sinänsä ihme, että alakerta otti osumaa, vaikka olikin kyse kolmannesta synnytyksestä. Synnytystapa-arviossa vauvan koko vastasi hyvin viikkoja eikä koosta ollut huolta. Sen jälkeen vauvan kokoa ei kukaan arvioinutkaan enää. Osasin odottaa, että kuopus on isompi kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta yllätyin kyllä kuinka paljon isompi hän olikaan.

Ennen ompelua minua yritettiin puuduttaa kunnolla, mutta ei se siltä tuntunut. Puutumisen kanssa on minulla ollut aiemminkin haastetta. Harvemmin kuulee puhuttavan istukan synnyttämisestä ja ompelusta ja siihen liittyvästä kivusta. Koen ettei se ole mitenkään kivuton, paikka paikoin jopa kivuliaampi kuin itse synnytys. Siinä vaiheessa synnytyksenaikaiset hormonipiikit ovat varmasti osittain laskeneet.

Kätilön ansiosta minulle jäi jälkipyykistä kuitenkin hyvä ja turvallinen olo. Hän kohtasi minut. Hän kysyi haluaisinko mielummin kuulla etukäteen ennenkö iskee neulan lihaani vai onko parempi ettei sano edeltä. Hän myös antoi minulle aikaa huilata välillä, jonka jälkeen jatkoi ompelua. Hän oli pahoillaan, että joutui satuttamaan, mutta hän lupasi tehdä hyvää jälkeä. Meillä synkkasi hyvin ja huumorin kautta sain helpotusta olooni.

”Sovitaanko, et ompelen tän alakerran niin kuin itelleni tekisin.”

Deal.

Puoliso oli kätilön kanssa ottamassa mittoja ja muuta ja minä yritin freesata itseäni. Minulla ei ollut yhtään nälkä, mutta yritin syödä nopeasti sulavia ruokia. Mielessä jäyti jo mahdollinen ummetus ja kylmäsi jo pelkkä ajatus. Toivottavasti osastolla olisi taas luumunektraria tarjolla, huomasin ajattelevani.

Kävin pitkässä suihkussa ennen osastolle siirtymistä. Taas kerran suihku helpotti oloani. Pissaamisen onnistuminen on tärkeä meriitti synnytyksen jälkeen, jotta virtsarakko ei ylitäyty ja veny liikaa. Vessanpytylle istuutuminen tuntui aivan mahdottomalta tehtävältä, joten yritin pinnistää pissaa suihkuun. En heti saanut, mutta kun sain rentouduttua hetken suihkussa sain tirautettua senkin.

Toukokuussa koronatilanne salli puolison tulon vuodeosastolle ja tosiaan synnytyksessä oli myös valokuvaajamme Sonja mukana. Osastolle päästyämme könysimme nukkumaan sylikkäin kaikki samalle sängylle ja olimme kaikki kaikkemme antaneita. Ihmettelin elämää, voimaa joka minussa oli ja sitä rakkautta joka minut ja meidän perheen ympäröi. Niin paljosta sai kiittää.

Huh. Tuntuu käsittämättömältä, että mä ja me ollaan tuossa. Olen ikuisesti itselleni kiitollinen, että uskaltauduin ottamaan valokuvaajan mukaan synnytykseen.

Lue myös:

Esikoisen synnytyskertomus

Keskimmäisen synnytyskertomus

Kaksi erilaista synnytyskokemusta

Synnytysvalokuvaus Turussa

3.10.2021 Päivi
1 Comment
Kaupallinen yhteistyö, Perhe, Synnytys

Kaupallinen yhteistyö: Valokuvaaja Sonja Siikanen

Mietin keväällä, mitä toivoisin viimeiseltä raskaudelta. Synnytyksen valokuvaaminen oli tuntunut jo keskimmäisen kohdalla tärkeältä, mutta en jotenkaan uskaltanut ottaa askelta sitä kohti. Vieras ihminen omassa synnytyksessä mietitytti.

Lähdin työstämään synnytysvalokuvausajatusta sitä kautta etten etukäteen tunne kätilöitäkään ja silti päästän heidät lähelleni. Aloin puhua puolisolle ajatuksestani, joka muuttui pikku hiljaa toiveesta kovaksi haluksi. Puoliso ei ensin innostunut ajatuksesta, mutta juttelimme moneen kertaan asiasta vielä kevään aikana. Pikku hiljaa hän huomasi ja alkoi ymmärtää synnytyskuvauksen olevan minulle tosi tärkeä.

Joku saattaa miettiä nyt, että sehän ei ole puolison asia ja taas joku luopuu ajatuksesta puolison ensireaktion vuoksi. Kaikille synnyttäjille sanon rohkaisuksi, että kuvaaja synnytyksessä on todella ensisijaisesti sinun päätöksesi. Koin kuitenkin tärkeäksi ettei puolisolla olisi epämukava olo kuvaajan läsnäolosta, koska hän on tärkein tukijani. Koin kuvaajan tärkeäksi myös siksi, että puolisoni ei tarvitse stressata siitä muistaako ottaa minusta ja vauvasta kuvia, puhumattakaan siitä paniikista tuleeko niistä mielestäni hyviä, hah.

Tärkein kaikista kuitenkin oli se, että haluaisin että hänestä ja meistä perheenä tulisi kuvia. Sen tiesin jo kokemuksesta ettei minulla olisi pienessä mielessäkään siinä hetkessä vauvan ja puolison kuvaaminen. Halusin, että hänellekin jää synnytyskokemus. Muisto siitä, miten hänen läsnäolonsa oli minulle äärettömän merkityksellinen.

Vitkuttelin yhteydenoton kanssa, koska koronarajoitukset mietitytti. Olin kuitenkin Tyksiin yhteydessä ja sieltä kerrottiin, että sillä hetkellä sai synnytyksessä olla mukana kaksi henkilöä. Mietin, että nyt tai ei koskaan ja päätin naputella Sonjalle viestin.

Olin Sonjaan yhteydessä vasta vajaa kuukausi ennen laskettua aikaa, ihan liian myöhään. Hän oli jo ehtinyt buukkaamaan keikkoja vauvan lasketun ajan ympärille. Sonja kuitenkin heti alkoi miettiä saisiko järjestymään kuvauksen ja lupasi tulla jos suinkaan on maisemissa. Normaalisti Sonja järjestää synnytyskuvaukset lasketun ajan ympärille niin ettei hän ota kuvauskeikkoja, joita ei ole mahdollista helposti siirtää tai keskeyttää. Hän järjestää itselleen myös tuuraajan jos jostain syystä ei itse pääsisi paikalle.

Aikatauluja järjestellessä sanoin ettei vauva nyt ainakaan kesäkuun puolella synny, kun on nämä muutkin ennen laskettua aikaa tullut. Virhe. Jos jotain tämäkin raskaus taas opetti niin sen ettei mikään ole niin varmaa kuin epävarma.

Kuvaukseen kuuluu aina etukäteen palaveri. Meidän piti nähdä ensin kasvotusten, mutta kaiken minusta johtuvan säädön vuoksi otimme etäyhteyden, jossa puhuimme toiveistani ja ajatuksistani.

Toivoin, että Sonja kuvaisi KAIKEN. Mietin, että en todellakaan tiedä haluanko katsoa kaikkea ja tallettaa itselleni. Olen tässä vuosien aikana kuitenkin ymmärtänyt, että kuvat voi aina deletoida, mutta jälkikäteen on enää mahdoton hetkiä tallettaa. Ne hurjimmat kuvat voin halutessani tallettaa mappi öö:hön ja voin palata niihin vuosikymmenten päästä uudelleen.

Ajattelin kuvauksesta olevan myös hyötyä synnytyskokemukseni läpikäyntiin myöhemmin. Nyt kun synnytyksestä on neljä kuukautta katselen kuvia taas aivan erilaisin silmin ja ne muuttuvat silmissäni joka kerta kun katson niitä.

Näen asioita, joita en olisi nähnyt ilman kuvia ja näen erilaisia asioita eri aikana. Näen itsestäni kaiken sen kivun, veren, voiman ja alkukantaisuuden sekä rauhan, levollisuuden, ilon sekä yhteyden itseeni ja puolisooni.

Olin Sonjaan hyvin matalalla kynnyksellä yhteydessä. Jännitin hänen jokaista Turun ulkopuolella olevaa keikkaa, että elähän vain vauva silloin synny. Siksi Sonja todella kannattaa varata todella hyvissä ajoin, koska silloin hän ei mene buukaamaan kauempaa kuvauskeikkoja lasketun ajan lähelle.

Kun vauvaa ei laskettuun aikaan mennessä näkynyt eikä kuulunut saatiin hiukan lisäjännitystä lisää, kun synnytyksen käynnistys oli varattu samalle päivälle, kun Sonjalla oli Helsingissä kuvaukset. Hän kuitenkin järjesteli oitis minulle vielä varakuvaajan jos synnytys todella menisi käynnistykseen asti ja hän ei itse pääsisi.

Sonja asuu lähellä Tyksiä, joten hänet oli helppo hälyyttää pikaisella varauksella yöuniltakin. Ja niin hän tosiaan sai väliaikatietoja pitkin yötä. Sonjan ja hänen kumppaninsa numerot oli talletettu suosikeiksi ja Sonja eli jännitystä kanssani ja oli ihanasti osana matkaa. Vaikka Sonja ei olekaan doula tai muu synnytystukihenkilö niin kaikki se mitä häneltä sain tuki ja tukee kyllä koko tätä synnytyskokemustani.

Sonja tiesi aikaisempien synnytyksieni olleen nopeita, joten hän tiesi että hetimmiten täytynee tulla kun lähtö tulee. Yleensä Sonja tulee siinä vaiheessa kun siirrytään synnytyssalin puolelle. Sonja olikin pelipaikalla heti alusta alken, koska pääsin heti synnytyssaliin sairaalaan päästyäni.

Tapasin kasvotusten Sonjan synnytyksessä vasta ensimmäistä kertaa, mutta olimme samalla taajuudella tosi nopeasti. Ehdimme hetken jutella ennenkö vaivuin omaan kuplaani. Ainakin yrittäjyydestä, josta puolisonikin aina syttyy. Sonja osasi olla etäällä ja läsnä. Hän oli rauhallinen eikä yhtään hötkyilevä. Juuri sellaista rauhaa synnytyksessä tarvitaan. Jälkikäteen ihmettelin miten hän oli silti ihan jokaiseen kuvakulmaan ehtinyt.

Synnytyksen jälkeen minua jännitti ihan hirveästi avata kuvakansio ensimmäistä kertaa. Hämmästyin taas miten uskomattoman sensitiivinen Sonja osaa olla. Sähköpostiin gallerian kilahtaessa hän kirjoitti mitä kaikkea kuvasi, jotta osaan miettiä ennen gallerian avaamista olenko valmis katsomaan siinä hetkessä kuvat. Hän myös lupasi tehdä alakategoriat jos haluaisin katsoa kuvia ensin esimerkiksi vain ennen ja jälkeen synnytyksen. Mietin miten joku voi ajatella noin pitkälle. Tuli olo, että hän todella välittää asiakkaastaan.

500 kuvan galleriassa todella oli kuvattu KAIKKI. Oli hurjaa nähdä se verilammikko allani, istukan syntymä, kuinka paljon ompeleiden laitto sattui, miten puoliso piteli minua ja katsoi meitä ja miten pöllähtäneen kaunis olin. Voimakas ja haavoittuvainen samaan aikaan.

Katseltiin kuvia yhdessä puolison kanssa. Oli ihanaa nähdä ja kuulla myös häneltä, että onneksi kuvaaja oli ja vau miltä me näytetään.

Sonjaan saa sekä somen @sonjasphoto että sähköpostin välityksellä tosi nopsaan kiinni ja ei ole kysymystä tai mietittävää asiaa, jota hänelle ei voisi kertoa. Sonja tuo valokuvaajana poikkeuksellisen paljon esille arvojaan, joka vahvisti itselleni kokemusta siitä, että saan tälle mukaani ihmisen, joka tekee työtään koko sielullaan.

Sonjasta voi lukea lisää hänen sivuiltaan ja hinnasto löytyy täältä. Lisää synnytyskuvausfiilistelyä löytyy portfoliosta, josta löytyy Mutsis on blogin Emilian synnytyskuvaus. Sonja tekee myös tosi paljon boudoir-kuvauksia. Niitä kuvia pääsee fiilistelemään varisnkin Instagramista.

Jos olet miettinyt synnytyskuvausta niin kannattaa laittaa Sonjalle hetimmiten viestiä, koska Sonjan kalenteri täytyy vinhaa vauhtia. Mitä aikaisemmin on yhteydessä niin hänen on mahdollista suunnitella kanssasi kuvausta kanssasi.

Miltähän musta tuntuu katsoa näitä 10 vuoden päästä? Tai näyttää lapsille joskus aikanaan. Joitakin iltoja sitten totesin puolisolle iltapalapöydässä kun oltiin juteltu elämästä, että musta on ihanaa muistella hänen kanssaan. Ja että hän tykkää myös muistella. Saankohan mä vielä 40 vuoden päästä muistella hänen kanssaan näiden kautta elettyä elämää. Kuinka kaunis se on ollutkaan.

Kaksi erilaista synnytyskokemusta

2.1.2020 Päivi
1 Comment
Äitiys, Synnytys

Nyt on takana kaksi erilaista synnytyskokemusta. Molemmista synnytyksistä on jäänyt hyvä ja levollinen mieli. Lapsivuodeajassa sen sijaan on (paljonkin) asioita, jotka toivoisin tulevaisuudessa olevan toisilla vanhemmilla toisin. Esikoisen synnytyskertomus ja kuopuksen synnytyskertomus kannattaa lukaista ensin, niin pääsee paremmin desinfektion, eritteiden ja tuskanhien käryyn.

Synnytys

Molemmat synnytykset menivät teknisesti omalla painollaan lukuunottamatta kalvojen puhkaisua herra kakkosen kanssa. Sillä pyrittiin nopeuttamaan kohdunsuun avautumista. Ja kyllähän se lähtikin aukeamaan nopeampaa tahtia. Samalla supistusten voimakkuus nousi eksponentiaalisesti. Koen supistusten kivuliaisuuden kovemmaksi kuopuksen synnytyksessä, vaikka sainkin enemmän lääkkeitä.

Ensimmäisessä synnytyksessä minua ja vauvaa ei ehditty seurailemaan mitenkään. Toisessa taas tuntui, että minua ja vauvaa syynätään koko ajan. Ikävimpänä ja kipeimpänä lähes koko synnytyksestä koin kätilön ja lääkärin kohdunsuun ronkkimiset. Naiset ovat alkaneet puhua paljon synnytysväkivallasta. Paljon on väärä sana, mutta ennen synntysväkivallasta ei ole puhuttu ollenkaan. En koe, että minua kohtaan oltiin väkivaltaisia, mutta kyllä monesti ehdin miettiä onko kädellä ronkkiminen niin usein ihan välttämätöntä tai edes tarpeellista. Varsinkaan kun ei ollut mitään hätää tai edes hädän uhkaa.

Kivunlievitys

Ensimmäisessä synnytyksessä olin synnytyspäivänä ottanut yhden gramman Panadolia ja siinä se. Ei puhettakaan, että olisi muuta ehtinyt synnytyssalissa miettimään. Hyvä että sinne asti ehdittiin. Kotona lievitin kipuja lämpimässä suihkussa. Olin suihkun alla oikeastaan koko päivän ja vielä puoli tuntia ennen kuin synnytin. Vesi on aina ollut itselleni hyvä tapa rentoutua ja se saa päänsärynkin tuntumaan siedettävämmältä. Lämpimällä vedellä on selkeästi itselleni kipua lievittävä vaikutus.

Toisessa synnytyksessä en niin ikään ottanut suun kautta mitään kivunlievitystä. Synnytyssairaalaan päästyäni vinguin suihkuun hetimmiten aikaisempaan kokemukseeni uskoen. Ja se toimikin hyvin. Olisin toivonut pääseväni altaaseen, mutta molemmat Turussa olevat altaat olivat varattuja. Lisäksi supistusten voimistuessa ja antibiootin tippuessa en voinut mennä suihkuun. Sen aikana mieheni lätki selkääni TENS-sähköä, jolla oli hyvä vaste, kun impulssit olivat tarpeeksi voimakkaat. Niidenkin tehoa kuitenkin jouduttiin laskemaan, koska se häiritsi vauvan sydänkäyrää. Saakelin käyrä, kirosin sen moneen kertaan. Lisäksi sain lämpöpussia alaselälle, josta oli myös apua kipuun. Sain myös PCB-puudutteen eli kohdunkaulan puudutteen supistusten. Se vei alapäästä supistuksissa kivulta pahimman terän, mutta mitään taivaiden aukenemista en tuntenut. Kermana kakun päällä kokeilin yhden supistusvälin ilokaasua, jonka jälkeen totesin ettei oo mun juttu orastavan etovuuden vuoksi.

Synnytyksen kesto

Esikoista synnyttäessä ehdin olla sairaalassa noin 20 minuuttia. Ensimmäisistä kipeistä supistuksista syntymiseen kesti noi 7 tuntia. Herra kakkonen näki 10 tuntia sairaalaan saapumiseni jälkeen päivänvalon. Kipeät supistukset olivat alkaneet noin tunti ennen sairaalaan saapumista.

Synnytyksen jälkeen

Esikoisen sain jalkojeni päälle hetkeksi ennen kuin häntä lähdettiin kiikuttamaan teho-osastolle. Se hetki oli raastavin ja vei pois tunteen koko lapsesta. Pitkään tuntui oma lapsi kovin etäiseltä. Kotiin palasimmekin vain miehen kanssa ja elämä ensimmäiset pari viikkoa Helsingissä vauvan leikkauksen vuoksi tuntui kuin olisimme olleet vain työkeikalla ja vierailijoina oman lapsemme luona.

Korjaava kokemus tuli herra kakkosen kanssa ehdottomasti tässä. Sain lapsen heti iholleni ja rinnalleni, jolle hän lähti hakeutumaankin hetimmiten. Muhinoin ja pesin vastasyntyneen poikani kanssa ihokontaktissa monta päivää (ennen kuin hänet piti asetella sinivalon alle). Se oli ihanaa. Tuoksutella ja nukahtaa siihen sylityksin.

Sairaalassaoloaika

Synnytysvuodeosastolla olin yksin yön yli esikoisen ollessa teho-osastolla. Minut laitettiin kahden hengen huoneeseen toisen synnyttäneen äidin kanssa eikä mieheni päässyt edes saattamaan/ juttelmaan kanssani lapsivuodeosastolle. Herra kakkosen kanssa saimme ihanasti perhehuoneen, josta tosin nautiskelimme vain yhden vuorokauden. Ajatus oli, että olisimme päässeet kotiin nopsastikin, mutta kun bilirubiinit lähtivät nousuun jouduimme jäämään sairaalaan yhteensä kolmeksi yöksi.

Vaikka itsekin olen sairaanhoitaja niin ”potilaana” ollessa sitä ei silti ole yhtään omalla maaperällään sairaalassa. Esikoisen kohdalla sairaalassaoloa rytmitti vierailuajat ja jotta sain edes lapsen syliini tarvitsin aina hoitajaa, joka auttoi kaikki piuhat ja letkut mukaani. Kakkosen kanssa olin yhdessä sairaalassa sisällä ja koin vaikeaksi toimia luontevasti. Mietin miten pääsen suihkuun tai hakemaan ruokaa, kun vauva ei ollut tyytyväinen kuin sylissä. Olisi ehkä pitänyt itsekäämmin käydä lykkäämässä vauva jonkun hoitajan syliin, mutta ei sitä oikein osannut kun ilmapiiri tuntuu olevan sellainen ”Kaikki opettelee itse hoitamaan ja pärjäämään vauvansa kanssa”-tyyppinen nykyisin. On toki hyvä viedä lapsivuodeaikaa perhekeskeisemmäksi, mutta olisi joku voinut kysyä haluaisinko syödä rauhassa tai käydä suihkussa niin että hän pitää vauvaa.

Jatkuva verikokeen otto vauvalta sai oman tatin otsassa välillä kasvamaan. Näytteenotto sattui osumaan yleensä aina sellaiseen hetkeen, kun vauva (ja samalla minä olisin voinut) nukkua. Tällaisissa ei henkeä välittömästi uhkaavissa kontrolleissa voisi vähän palvelumuotoilla niin, että vauvalta voitaisiin ottaa näyte sitten kun hän on hereillä. Samalla kun vauva ruokailisi voitaisiin ottaa näyte ja olisi vauvallekin kivuttomampi, kun saa olla turvallisessa sylissä ja ruuan äärellä. Näin ollen ylimääräistä glukoosia ei välttämättä tarvitsisi antaa, mikä siis annetaan nestemäisenä ruiskulla suuhun vauvoille kivunlievitykseen.

Tällaisten asioiden vuoksi halusin äkkiä kotiin. Siellä uskaltaisin vaikka huudattaa hetken vauvaa käydäkseni pissalla, mutta sairaalassa en kokenut sitä huonekaveria kohtaan kovin mukavana eleenä. Esikoisen kanssa taas peittelin oman pienen kaksi ja puoli kiloisen kääröni illalla ennen vierailuajan päättymistä ja luovutin vastuun hoitajille. Sairaalaan ei ollut mahdollista jäädä vauvan kanssa. Joustavuutta ja resursseja tämä sairaalajärjestelmämme kaipaisi. Vaikka ensiluokkaista ja maailman parhaimpiin kuuluvaa onkin.

Oma vointini synnytyksen jälkeen

Molempien synnytyksien jälkeen olin melko nopeasti aika freesh. Kävin suihkussa hetimmiten ja ihmettelin mahaa, jossa muutama hetki sitten vielä köllötteli vauva ja näytti nyt yhtä isolta, lässähtäneeltä vain. Jälkisupistukset olivat toisen synnytyksen jäljiltä paljon voimakkaammat. Imetyksen kerrotaan voimistavan jälkisupistuksia, joka tietysti on hyvä kohdun palautumiseksi. Esikoisen kohdalla jälkisupistuksia en juuri muista, mutta enpä häntä päässyt imettämäänkään ensimmäiseen viikkoon. Kakkosen synnytyksen jälkeen jouduin asettelemaan tyynyjä joka puolelle, käytin ahkeraan lämpötyynyjä alaselällä ja -vatsalla ja kipulääkettäkin tarvitsin. Esikoisen kohdalla en tarvinnut kuin tuplapeittoa päälle.

Seuranta kotiutumisen jälkeen

Esikoinen matkusti tosiaan Helsinkiin leikkaukseen ja sairaaloissa vietimme aikaa yhteensä pari viikkoa. Seuranta ja tutkimukset jatkuivat kotiutumisen jälkeenkin tiuhaan tahtiin. Ravaaminen siellä ja täällä rytmitti ensi kuukausia. Kakkosen kanssa kävimme kotiutumisen jälkeen vielä päivittäin verikokeissa synnytyssairaalassa. Tuntui murskaavalta kuulla, että joudumme palaamaan vielä osastolle yhdeksi yöksi kotiutumisen jälkeen sinivalon alle. Itkin asiaa. Paljon. Kysehän oli naurettavan pienestä ja helposti hoidettavasti murheesta, kun vertaa jo pelkästään kokemuksia esikoisen kanssa. Olin kuitenkin onnistunut luomaan itselleni hattarapään, jossa pääsen alkamaan kotielämän heti eikä hetken päästä tällä kertaa. Samalla ehkä tulvahti muistoja esikoisen ajoilta ja sekaisin olevat hormonini saivat asialle kohtuuttomat mittasuhteet. Murehdin tietysti myös esikoista, joka oli joutunut olemaan paljon minusta erossa. Ja todellisuudessa se kolme päivää on toisille kolme kuukautta. Ihmismieli on herkkä. Ja outo.

Kolme vuotta sitten, ensimmäinen jouluni äitinä

Oma palautuminen

Molempien kohdalla voin sanoa kokeneeni vointini lähes normaaliksi viikko synnytyksen jälkeen. Tämän kuopuksen kohdalla tuntuu, että palautuminen on ollut jopa nopeampaa. Nyt herra kakkonen on kolme kuukautta. Keskivartalo ja lantionpohja toki elää omaa elämää verrattuna treenattuihin aikoihin, mutta koen kroppani todella hyväksi. Olen aloittanut treenaamisen salilla pikku hiljaa itselleni sopivasti ja koko perheen juoksulenkki vaunujen kanssakin on tehty.

Molempien kohdalla kehoni on huutanut liikumaan samoihin aikoihin hiukan ennen kahden kuukauden ikää. Joogaa, reippaita kävelylenkkejä ja kuntosalia, jota pääsee tekemään nyt parhaimmillaan kerran viikossa. Omaa kehoa kuunnellen ilman repiviä liikkeitä. Eli vielä olen rinnalle- ja maastavedot, leuat ja vatsarutistukset sun muut jättänyt muille ja keskittynyt vahvistamaan ja herättelemään kehoa. Painotkin ovat hyvin maltilliset verrattuna vuoden takaiseen.

Esikoisen kohdalla minulla oli muutaman sentin vatsalihasten erkauma. Nyt erkaumaa ei oikeastaan edes ole. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen erkauma kuroutui ajallaan enkä muista joutuneeni sen eteen töitä oikeastaan tekemään. Aloin kyllä treenata ja liikkua jarrutellen, koska sietorajan ylittäminen ja itsensä piiskaaminen on itselleni enemmän ominaista kuin himmailu.

Oliko synnytyskokemus korjaava

No oli se. Ehdin tajuamaan, että synnytys on alkanut. Kaikkein tärkeintä kuitenkin minulle oli, kun sain poikani rintakehäni päälle eikä häntä tarvinnutkaan viedä minulta pois. Siinä hetkessä oli täydellisen hyvä olla.

Synnytyskertomus

25.12.2019 Päivi
7 Comments
Äitiys, Synnytys

Pohtiessani voisiko meille tulla joskus lisää lapsia kerroin toivovani toista lasta myös korjaavan kokemuksen vuoksi. Ajatushan on absurdi, koska koskaan ei voi tietää miten tuleva raskaus, synnytys ja lapsivuodeaika tulisi menemään. Ilokseni voin kuitenkin todeta saaneeni korjaavan kokemuksen.

Toisen lapsen kohdalla osaavat varmasti monet vanhemmat ottaa kaikkinensa rennommin. Kuitenkin ensimmäisen raskauden aikana läpikäymäni romahdus down-diagnoosin saatuani kasvatti minua sen verran, että ihan pienet ei varmaan olisi saanut itseäni skitsoilemaan. Esikoisen synnytyskertomus löytyy täältä.

Miten kuopuksen kanssa sitten synnytys meni?

Itse en pystynyt enää operaatio vaatteiden pukemiseen osallistumaan
Enpä olisi uskonut olevani 11 tuntia myöhemmin vauva sylissäni.

Kaksi päivää ennen synnytystä eli baby shower-päivänä vatsani yhtäkkiä tipahti. Tämä siis tarkoittaa sitä, kun vauva laskeutuu kohti synnytyskanavaa. Tunsin selvän tyhjän osan ylävatsallani, joka oli vasta hetki sitten ollut ihan pinkeä ja ahdistunut oloani. Se oli jännä huomata, se kävi niin nopeasti ja ero oli huomattava. Muutoin vointi oli suht ok, mutta ei todellakaan mikään mairitteleva.

Synnytystä edeltävänä aamuna heräämisen jälkeen noustuani tunsin reisiä pitkin valuvan jotakin kirkasta. Sitä ei kuitenkaan tullut mitenkään holahtaen, vaan enemmänkin tipoittain, joten epäilin voisiko se olla lapsivettä. Vai ennemminkin valkovuotoa. Eihän minulla ollut kokemusta miltä ”lapsivesinen meneminen” näyttää tai tuntuu. Synnytyssalissa sen sijaan sain tuntea. Tuntui kuin litran ämpäri loiskahtaisi jalkojen välistä nurin.

Vuoto loppui aamun jälkeen, palasi illalla ja jälleen seuraavana aamuna. Seuraavana aamuna vuoto oli muuttunut väriltään haalean vaaleanpunaiseksi. Oli myös jokseenkin metka olo ja The supistuksien tunsin hiipivän. Soitin synnytyssairaalaan tulenko näytille. Kehoittivat tulemaan, mutta ei nyt vielä klo 6 aikaan kannata tulla. Veimme lapsen päiväkotiin kahdeksaksi ja mies heitti minut synnytyssairaalaan ja jatkoi itse töihin. Ajomatkalla kotoa sairaalaan on kahdeksan kilometriä ja sillä välillä vahvistui tunne, että tänään synnytän. Supistukset alkoivat melko nopeasti lisääntymään. Kotona ne olivat olleen kohtalaisen epäsäännölliset, mutta nyt ne alkoivat tulla tasaisemmin. En olisi enää halunnut miehen lähtevän töihin, mutta toisaalta enhän voinut tietää mitä tuleman pitää ja koska ollaan in action.

8:30 Ilmoittauduin kaikessa rauhassa ja jäin kätilöä odottamaan. Minut otettiin käyrille (joka siis tarkoittaa vatsalle asetettavaa vyötä, joka tulkitsee vauvan sydänääniä). Tunsin edelleen housuihini holahtelevan tasaiseen tahtiin pieniä määriä jotakin. Lapsivettä se oli, se saatiin tikkutestillä testattua. Tikkutesti tulkitsee lapsivedessä olevia protetiineja. Sikiökalvoissa oli todennäköisesti pieni reikä jossakin kohdun yläosassa, koska vettä ei kuitenkaan tullut suuria määriä kerralla. Samalla otettiin GBS-testi, joka oli itselläni positiivinen. Minulla oli siis B-ryhmän streptokokki normaalifloorassa ja sen vuoksi sain synnytyssalissa antibiootteja suoneen ennaltaehkäisemään bakteerin siirtymistä vauvaan synnytyksen yhteydessä.

10:00 Tuloksien vahvistuttua (niissä ei kauaa mene) pääsin lääkärin tarkastukseen, jossa lääkäri totesikin kohdunsuun olevan auki jo n. 4 cm, ei muuta kuin kohti synnytyssalia. Jos synnytys ei olisi lähtenyt jo etenemään, olisin joka tapauksessa jäänyt sairaalaan käynnistykselle, koska lapsivettä oli siinä vaiheessa tihkunut jo yli vuorokauden. Olin huojentunut, että synnytys oli kuitenkin sponttaanisti käynnissä, se oli toiveenikin. Lisäksi lääkäri ultrasi ja sain kuulla vauvan olevan oikeassa tarjonnassa eli asenossa pää alas päin. Siitä oli matkan varrella varmuutta ja epävarmuutta sen verran etten huokaisin todella, kun kuulin tämän uutisen.

Tilanne eteni rauhallisesti ja tällä kertaa ei tullut missään kohtaa mitään draaman tunnetta. Ehdin päälläni mukaan kaikkeen. Kuullessani synnytyssaliin siirtymisestä aloinkin kaivamaan luuria, että nyt vois mies lähteä tulemaan tueksi ja turvaksi. Viikonloppuna hän vitsaili, että kunhan ei tiistaina, pahin päivä siltä viikolta töissä. Ja arvaattekos kiinnostiko se meidän pikkujäbää. Tuli muistuttamaan ettei elämää voi suunnitella määrättömästi.

11:00 Mies tuli paikalle hämmentävän nopeasti ja oppilaatkin olivat ymmärtäväisinä, että tunnit olivat ohi siltä päivältä (opettaa siis aikuisopiskelijoita). Supistelut alkoivat olemaan kivuliaampia, mutta jaksoin hyvin istua vielä paikallani tuolissa ilman suurempia ongelmia. Yhdessä pääsimme siirtymään synnytyssalin puolelle.

Hoitajan odottelua oli melko paljon, synnyttäjiä oli kuulemma paljon (kuinkas onnistunkin aina ajoittamaan synnytykset ruuhkapäiviin) ja kätilöt palloilivat huoneiden välillä. Vaihtelin vaatteita, mutta samalla supistukset olivat lisääntyneet ja voimistuneet koko ajan. Toivoin pääseväni hetimmiten suihkuun. Sain vauvan sydänkäyrämittarit langattomina, jotta voisin helpommin olla suihkussa. Yhteydessä oli kuitenkin ongelmaa, vaikka virityksiä hoitajat yrittivätkin tehdä. Jouduin suihkuttelun lomasta välillä pomppaamaan huoneeseen, jotta saatiin sitä hyvää käyrää aikaiseksi.

Ehdin saamaan antibioottia kaksi kertaa. Niiden aikana en voinut olla suihkussa, joten mieheni lätki selkääni TENS-sähköä ja lisäksi sain lämpimät geelipussit. Mieheni on koulutukseltaan naprapaatti, jonka vuoksi hän sai valtuuden käyttää TENS-laitetta ja pystyi osallistumaan kivunhoitooni.

15:30 maissa päädyimme kätilön kanssa, että puhkaistaan kalvot, jotta kohdunsuun avautuminen vauhdittuisi. Siinä kohtaa tunsin tosiaan sen lapsivesien hulahtamisen. Ja todentotta supistelut voimistuivat käsittämättömän paljon.

17:30 PCB-puudutteen eli kohdunkaulan puudutteen päädyin ottamaan kun kohdunsuu oli noin seitsemän senttiä auki, sen verran tuskaisat supistukset olivat. Puudute ei kuitenkaan vaikuta supistuksiin heikentävästi. Ne helpottivat varmasti kohdunsuun alueella pahinta terää kivusta, mutta ei se mitenkään chilliltä senkään jälkeen tuntunut. Pahimmassa supisteluvaiheessa kokeilin yhden supistusvälin hengitellä myös ilokaasua. Minulla oli orastava huono olo ja toisilla ilokaasusta tulee pahoinvointia, joten totesin pärjääväni ilmankin.

Liikkuminen alkoi tuntua ennen ponnistusvaihetta aivan mahdottomalta ja sängyssäkin asennon vaihtamiseen tarvitsin apua. Ponnistin lopulta kyljelläni. Mieheni piti polvestani kiinni, jota vasten sain hyvin ponnistettua. Asentoa tosin vaihdoin minkä kerkesin ja pystyin, kun tuntui ettei missään ole hyvä olla.

19:00 Ponnistuksen tarve on ihmeellinen asia. Tärkeintä siinä olisi myötäillä niitä. Olin ponnistuksien alkaessa kivuista melko uupunut ja tuntui etten saa kehostani yhtään voimaa ponnistaa itse lisää. Tuntui ettei hommasta tule mitään. Ponnisuksen tarve kuitenkin voimistui ihan käsittämättömiin ulottuvuuksiin ja siinä kohtaa ei todellakaan tarvinnut muuta kuin myötäillä ponnistuksia ja välillä yrittää puhallella taukoja, jotta repeämiltä vältytään.

Ponnistusvaiheessa tuntuu, että alapää ei voi selvitä vaurioitta, mutta kyllä itse pääsin hyvin pienillä vaurioilla, eikä ommeltavaa tullut. Kun minusta tuntui, että nyt pää on ulkona, niin kätilö kannusti ja totesi, että kananmunan verran päätä näkyy jo. Siis mitä. Siinä kohtaa meinasin lyödä hanskat tiskiin, mutta toisaalta myös sain itselleni kunnon kiukun päälle. Mies muistaa esikoisestankin sanoneen tismalleen samalla tavalla.

19:20 Sain paitani alle täydellisen pojan, joka lähti möngertämään kohti rintaani välittömästi.

Minulla oli kätilönä mahtava ja kannustava nuori nainen. Hän tsemppasi todella paljon. Voin kuvitella toisia jopa ärsyttävän, mutta sain kyllä itse niistä boostia. Korvaamaton tuki oli kuitenkin oma puoliso. Osasi pitää kädestä ja juottaa pillimehua minkä kerkesi. Jutteli mukavia ja oli hiljaa oikeilla hetkillä.

Muistan kyllä sanoneeni miehelleni, että jos minuun joskus vielä vauvakuume iskisi niin muistuta minua tästä päivästä ja sanoistani. Ei enää ikinä. Mutta kuinka se ihmismieli on kummallinen ja vajaa kolme kuukautta synnytyksestä pystyn palaamaan niihin fiiliksiin, mutta en tunne enää sitä kipua ja uupumusta kehossani lainkaan.

Seuraavaksi sukelletaankin vielä syvemmälle mielen syövereihin ja kaivellaan muistoja esikoisen syntymästä vertailemalla sitä tähän tuoreempaan synnytyskokemukseen. Tätä luvassa uuden vuoden jälkeen, mutta ennen sitä haluan jakaa teille vielä uuudeksi vuodeksi täydellisen suklaakakun reseptin, joka on peruja poikamme ristiäisistä.

Minun synnytyskertomukseni ja uutta vauhtia lastenklinikalta

26.9.2016 Päivi
11 Comments
Äitiys, Perhe, Synnytys, Terveys

Aikomuksenani ei ole jakaa syntymämittoja ja jälkivuotojeni määrää, mutta kokemukseni on mielestäni kirjoittamisen arvoinen aihe. Olen ensisynnyttäjä, mutta en ollut etukäteen kauheasti murehtinut miten haluan synnytyksen etenevän. Ja aivan turhaahan se olis ollutkin! Synnytyksestä on nyt tasan viisi viikkoa ja jossen olisi fiiliksiä jo aikaisemmin laittanut vähän ylös niin olisi aikakin ehtinyt jo kultaamaan muistoja.

Synnytyspäivän (maanantai) aamusella olimme olleet kontrolliultrassa, joissa olimme käyneet muutenkin tiuhaan tahtiin heinäkuusta asti, koska napasuonivirtauksissa oli heikkoutta. Siellä seurailtiin kasvua ja sen mahdollista estimistä. Olimme juuri kotiutuneet kotiseudulta opiskelupaikkakunnalle edellisenä päivänä ja to do-listalla oli kunnianhimoisesti pitkä liuta asioita. Sairaalasta päästyä mulla alkoi ekaa kertaa oikeasti tosi kipeät supistelut. Niitä tuli noin 10 minuutin välein. Jatkettiin matkaa kuitenkin meidän koululle, koska mun piti saada lukkiutuneen sähköpostini takaa tiedostot ja keskustelut pelastettua. Imurointi ei onnistunut ja olokin oli jo melkoisen tukala. Asioiden hoitamiset sai jäädä, mun oli pakko päästä kotiin.

Kotiin päästessä suunnilleen revin vaatteet päältä ja menin suihkun alle pariksi tunniksi. Se helpotti, mutta supistelut jatkuivat edelleen tihentyen. Yritin hetkeksi mennä välissä lepäämään ja mies paistoi mulle kesäkurpitsoja, joita sain alas (irtokarkkien lisäks:D). Hetken taisin jopa torkahtaa, sitten sain sisulla itteni ylös ja pakattua ”sairaalalaukun”, jonka kokoamista olin jo kauan miettinyt. Sitten tyrkkisin viereeni torkahtaneen rakkaani ylös että nyt mennään.

Käytiin käyrillä ja hyvin kylmäkiskonen kätilö kurkkas housuihin ja sano et lähe himaas ja ota panadoolii, ei täällä tapahdu vielä aikoihin mitään. Supisteluiden alkamisvälit oli tässä kohtaa melko tarkkaan 2 minuuttia. Kokovartalorampissa lähdettiin takas kotio, vaikka mun olo ei kyllä enää sellanen ollutkaan. Takasin suihkun alle ja mies lähti hakeen mulle kaupasta mehua ja muuta sokeria.

Soittelin ystävän kanssa vielä vähän ennen kuutta illalla ja sovittiin meidän koiran hoitoasioita. Kirjaimellisesti makasin meidän suihkun lattialla ja N meinas saada slaagin ku näki mut :’D . Hetken aikaa maltoin vielä ja sit todettin et kyl meidän varmaan nyt täytyy takas lähteä. Sanoin et laittaa ittensä valmiiks nyt, seuraavan supistelun jälkee mulle vaatteet niskaan ja lähetään vähäsen kiireellä. Käskin hakea autonkin ihan oven eteen, mä en enää pystyny kävelemään yhtään ylimäärästä. Ponnistutti ja tuntu et samalla tulee oksennus toisesta päästä. Klo 19 jälkeen lähdettiin sairaalalle päin ja en oo koskaan käskeny N painaan tallaan vähän äkäseen lisää vauhtia. Yksissä liikennevaloissakin jouduttiin hetki seisomaan ja ne tuntu mun elämäni pisimmiltä sekunneilta. Kolme kilometriä tuntu kolmeltakymmeneltä. Olin autossa lautasuorana sivuttain ja yritin keskittyä ettei vauva tulis ulos.

Autostakin kävelin vielä samperin tutkimushuoneeseen, johon oli väenvängällä mentävä vielä tutkimaan ennen saliin siirtymistä. Yrittivät alkaa mittareita ja antureita hakemaan, kun yritin pönkeä itteni pedille, kun kätilö jo toteskin et: ”Ny ei ehi, tukka näkyy jo”. Mokomat meinas et mä vielä siirtyisin toiseen sänkyyn. ”Ei tuu onnistuun”. Onneks oli sängyssä pyörät…

Kätilön mukaan oltiin noin 19.15-19.20 sairaalan ovista sisällä ja meidän pienokainen parkaisi 19.33. Voisin sanoa itseäni kustannustehokkaaksi, mutta kyllä meidän perhe tulee verovaroja tarvitsemaan sitten kaiken tämänkin edestä. Muistan miehen tsempit (ei mitään koutsaamista luojan kiitos) ja lujan kädenpuristuksen, kätilön rauhoittavat ohjeet sekä tajuttoman kivun. Ehdin jopa miettiäkin siinä jossain välissä, että tässähän on ihan hiki otsalla. Sitten tunsinkin jo pienet pehmeät jalat, jotka potki hanakasti mun takareisiä vasten. Siellä se oli. Meidän pieni ihme.

Kaiken sen työn ja tuskan jälkeen sain hetkeksi vauvan vatsan päälle, jonka jälkeen hänet kaapattiin teholle. Noin vain. Minun jäntevä ja voimissaan oleva tyttäreni, pois luotani. Tarkoitus oli, että hänen ravitsemus turvataan suonensisäisesti ennenkö suoliston kunto oli tarkastettu.

Suihkun jälkeen pääsimme teholle katsomaan ja ottamaan pienokaisemme syliin ja voi sitä epätodellisuuden määrää. Jouduin palaamaan osastolle tyhjin käsin ja mieskin vielä hätistettiin pois. Nukahdin murheellisuuden ja verhon takana olevan toisen äidin ja vauvan vuoropuhelun lomaan.

Tiistaina meille ilmoitettiin prinsessamme siirtyväksi Helsingin lastenklinikalle teho-osastolle suolistoleikkauksen valmisteluun. Meillä oli jo aiemminssa ultrissa havaittu suurentunut mahalaukku, mutta mitään varmaa ei oltu osattu sanoa mistä se kertoo. Ohutsuolen alkuosassa oli kalvo suolen edessä, joten uloste ei ruokamassa ei päässyt mahalaukusta eteen päin. Tämän tyyppiset anomaliat ovat downin syndroomalle tyypillisiä. Täysin yllätys tämä ei siis ollut, mutta ei kai sitä halunnut siihen valmistautua todellisuudessa.  Elettiin pitkän uuvuttavia tunteja ja seuraava päivä tuntui tyhjältä olla kotona ilman lasta. Ihan kuin sellaista ei edes olisi ollut. Kun oltiin lähetetty neiti matkaan, mulle oltiin pakattu osastolla rintapumppu valmiiksi ja sanottiin tervemorohei!

Keskiviikkona meille ilmoitettiin, että meille on järjestynyt majoitus Ronald Mcdonald taloista. Illalla pääsimme myös jo näkemään pienokaisemme letkujen ja piuhojen välistä leikkauksen jälkeen. Neljän tehohoitopäivän jälkeen tipu siirtyi kirurgiselle osastolle, jossa olimme vielä kuusi päivää. Arvot, suoli ja ruoka alkoi loppujen lopuksi tosi nopeasti vetämään ja neiti voimistui päivä päivältä ihan silmissä.  Kunnon sisupussi meidän neiti!

Kymmenen lastenklinikkapäivän jälkeen me tulimme vielä ambulanssin kyydittäminä lähemmäs kotia keskussairaalaan yhdeksi yöksi. Mielestäni vähän turhaan, mutta koska meille kyyti määrättiin, et siitä vänkkäämäänkään alkanut. Kerrankin varmanpäälle. Sen jälkeen pääsimmekin ihmettelemään kotielämää ja hakemaan meidän hauvavauvan hoidosta.

Kaiken tämän epävarmuuden ja surun keskellä ison iso kiitos HUSin ja ”mäkkäri-talojen” yhteistyölle. Meidän ei tarvinnut itse tehdä mitään ja asiat vain tapahtuivat. Se tuntui uskomattoman hyvältä ja lohdulliselta, että yhteiskunta todella pitää meistä nyt huolta. Meillä on siis sittenkin paljon hyvää, mitä emme ympärillämme näe ennen kuin sen aika on.

Summasummarum kaikki kävi niin äkkiä ettei pää oikein meinannut pysyä mukana. Sairaalassa lapsen luonakin käyminen tuntui kovin mekaaniselta ja käytännönläheiseltä, tunteita ei osannut käsitellä. Mutta kun ensimmäisen kerran Helsingissä sai pienokaisen syliin nousi kyyneleet silmiin ja ihokarvat pystyyn. Ei sitä hetkeä unohda koskaan, miltä tuntuu ottaa oma lapsi syleilyynsä. Kaiken tämän jälkeen.