Taapero

Monet on ehtinyt jo kysellä joko se tipun 1v. synttärit meni ja mitä typylle kuuluu ja miten hän kehittyy. Huhhuh, aika menee lujaa, en ihmettele ettei perässä voi pysyä. Sneak peak miltä meidän touhutiinan arki näyttää tällä hetkellä.

Kovin yritetään ylös päin saada tipua kiinnostumaan. Nyt hän kiipee jo aika paljon, tyynyjen yli, jalkojen yli maassa istuessa, lelukorien päälle.. Voimia on tullut lisää, mutta selkeästi huomaa ylävartalon olevan heikoin lenkki. Nyt kun yläkroppaan on tullut voimaa, tuntuu että keskivartalossa näkyy eniten se downien kuuluisa löysyys. Eteen päin ryömitään ja haetaan konttausasentoa, mutta ei suorin käsin konttaa kyllä.

Täyden lusikan käteen ottaminen ja suuhun laittaminen onnistuu, mutta sen jälkeen lusikka tipahtaa aika äkkiä kädestä. Tilanne on vähän kohentunut ja harjoitellaan myös miten sitä ruokaa siihen lusikkaan saisi. Pinsettiotetta ei ole, mutta kovasti yritetään jaksaa sormiruokailla ja siinä typy on kehittynyt tosi paljon. Leipää ja sellaisia kuivia juttuja on mennyt tosi hyvin jo myös monet kuukaudet, mutta märät ja limaiset ruuat ovat tuntumaltaan olleet outoja ja vaikeita. Puuron syönti on usein ollut pelkkää taikinaterapiaa. Kupista juomista harjoitellaan, pillillä juominen on onnistunut jo useita kuukausia.

Omaa jargoniaa on alkanut tulla päivähoitoon siirryttyä tosi paljon ja äiti tulee niin, että useampi on sen saanut todistaa tarkoittavan myös sitä! Ennen päivähoitoa ei juuri ollut jokelteltua, ajoittaista, mutta ei mitenkään isosti. Typyllä on huumorintajua ja hänen naurunsa ja korvasta korvaan hymynsä on jotain ihan käsittämätöntä. Silloin huonoinkin päivä näyttää hattarapilveltä.

Neiti leikkii jo hetken omia leikkejäänkin ja on ympäristöstä tosi kiinnostunut ja seuraa tarkkaan. Kovin lyhyt pinna kyllä on ja välillä on ettei tutki omia juttujaan ollenkaan, vaan saattaa hakea huomiomme esim. keinumalla. Se on ollut iso ongelma meillä ja sitä on edelleen, vaikka vähentynytkin paljon. Typy siis vatsallaan ja käden näyttää taakse päin ja heijaa itseään edes takaisin. Taputtamaan käsillä yhteen (leluja on hakannut vastakkain) hän oppi nyt ihan vasta. Rytmi on veressä, kaikeen menevään musiikkiin lähtee jammailemaan. Nyt on opittu joitain syy-seuraussuhteita. Nappulat on löydetty mistä painaa, että saa musiikkia jo aikaisemmin, mutta nyt osaa painaa tarpeeksi kovaa että saa esim. kovasta muovilelusta ääntä. Palikkalaatikon hän osaa avata ja sulkea, löytää sieltä esineitä. Oikeisiin reikiin palikat eivät vielä kyllä löydä. Palloa hän osaa heittää ja ottaa vastaan. Muutamia viittomia viittoo omalla tavallaan, esimerkiksi kiitos.

Hoidon aloituksen jälkeen kyläämme vähän liian pitkäksi aikaa tunkeutunut räkätauti näyttää tulleen jäädäkseen. Toivotaan ettei mitään kierrettä kehittelisi meille, neiti kun sai ensimmäisen vuotensa muuten niin terveenä viettää. Uhkarohkeasti käytiin uimareissulla katsomassa mitä se tekee flunssalle, ei ainakaan näyttäisi pahempaan suuntaan menneen. Hän rakastaa uimista. Silminnähden nauttii. Sukelluksetkin sujui, vaikka oli koko kesän ollut taukoa uinneista. Voi sitä hörönaurua!

Kielellä lipaisten saa suukkoja ja hoitopäivien jälkeen syli on haluttu, vaikka harvoin viihtyy muutoin samassa asennossa tai paikassa noin muuten. Hän osaa näyttää haluavansa syliin ja osaa mielensäkin sydänjuuria myöten pahoittaa tarpeen mukaan. Kovat ja äkilliset äänet, lapsien kiljahdukset ja koiran räksytykset saavat itkemään melko hysteerisesti, mutta ne on hoidon myötä helpottaneet myös hieman. Olen miettinyt pystyykö hän ilmaisemaan siellä tarpeeksi hätäänsä ja suruaan, kun itkeminen korkeille äänille ei ole kotona loppunut. Vai onko hoidossa muutenkin niin tasaisen korkeat volat ettei paljon ole eroa jos joku vähän kurkkuaan suoristaa.

Asia josta olen todella ylpeä ja ihmeissäni on typymme päiväkuivaksi oppiminen. Tällä viikolla päivisin ollaan yhdellä samalla vaipalla menty. Olemme siis aloittaneet pottailut 7 kk ja säännölliset pottailut n. 8 kk ikäisenä. En osaa sanoa mikä on loksahtanut paikoilleen, tämä on silkkaa tyttömme erinomaisuutta. Hän on tavallisessa alle 3-vuotiaiden päiväkotiryhmässään nuorin ja ainoa jolla kaikki menee pottaan.

Tekstistä ehkä huokuu enemmänkin se mitä meillä osataan kuin missä asioissa meillä on puutteita tai osaamattomuutta verratessa ikätovereita. Se on osin tietoista toimintaa. Olen aikanani hyväksynyt tilanteen, että kehittyminen on hitaampaa, joiltain osin paljonkin ja sitä me emme pysty ikinä kirimään vaikka kuinka yrittäisimme. Siksi yritän olla vertailemasta toisiin lapsiin, vaikka siitä itseni joskus kiinni saankin. Ilolla voin todeta kuitenkin viihtyväni muiden taaperoperheiden kanssa kokematta katkeruutta toisten kehityksistä. Se ei ole ollut meiltä pois. Toisaalta olen niin järjettömän ylpeä ja onnellinen lapsestamme ettei minua vähääkään kiinnosta jos jonkun älyttömän letkautuksen vaikka joskus jostain kuulisinkin.

Mietin vielä ennen 1-vuotissynttäreitä tuntuuko typy taaperolta. Mutta ei mennyt kaukaa. Hetkinen. Mihin se vauva yhtäkkiä hävisi? Tiedän sisimmässäni jo nyt että hän tulee elämässään pärjäämään, kunhan hänellä on ympärillään oikeita ja välittäviä ihmisiä. Meillä on kotona tahtonainen.

Leppoisaa viikonloppua kaikille!

Onko elämä pelkkää kuntoutusta?

Siltä se välillä tuntuu, vaikka yritän hokea sekä itselleni että miehelleni, että sitä se ei saa olla. Elämää aikataulutetaan lääkäreiden ja terapeuttien aikojen mukaan. Painetta tulee ammattilaisilta, toistoja tarvitaan, jotta on vähääkään järkeä kuntouttaa. Välillä on hankala modata aivojaan asentoon, jossa ei miettisi, miten seuraavaksi jumpattaisiin ja tuettaisiin kehitystä. Vasta nyt olen oppinut koppaamaan murusen kainaloon sohvalle ja lukemaan satuja ja katsomaan kuvia kaikessa rauhassa. No mutta. Kuntoutusta sekin, hehe.

Siinäpä se vitsi piileekin. Arki itsessään on kuntouttavaa. Ei tarvita peilisaleja, jumppamattoja ja -palloja, jotta voidaan puhua kuntouttavasta toiminnasta. Kuntoutusta on pukemiset, syömiset, leikkimiset, jos lähtökohtana on se, että lapsi tekee mahdollisimman paljon itse. Niin ikään päristelyt, peilin edessä hassuttelut, satuhetket. Sylittely ja silittely. Loruttelut ja lauleskelut. Muiden ihmisten ja lasten näkemiset. Yhdessä ruokapöydässä istuminen ja toisten tekemisten ihmetteleminen.

Kerran silitellessäni typyn päätä säpsähdin tajuamaan, että olen tehnyt sitä aivan liian vähän. Toki meillä hellitään ja halitellaan, mutta kyllä sitä vois vaan välillä olla tekemättä yhtään mitään. Olla vaan. Kokematta huonoa omaatuntoa.

Tajusin tosi myöhään myös sen ettei minun tarvitse olla koko ajan sirkushuveja järjestämässä. Yksinkin oleminen on lapselle tärkeää (tietysti valvonnan alla). Se, että hän saa opetella rakentamaan mielikuvitustaan, tutustua omaehtoisesti maailmaan ja kokea onnistumisen riemua salaa äidiltä saattaa olla lapselle jopa pikkuisen kutkuttavan kivaa. Jos siihen nyt antaisi mahdollisuuden eikä hötköttäisi koko ajan joka suuntaan.

En tiedä pystynkö koskaan kehittämään omaa toiminnanohjaustani sellaiseksi etten edes alitajuisesti miettisi, miten lapseni hyötyisi milloin mistäkin. Eikä se ehkä ole synneistä suurin, mutta pelkään sen vievän meidän perheestä voimat sekä rakkauden ja lämmön. En halua elämän muuttuvan suorittamiseksi. Siksipä kai yksin askel kohti parantumista on otettu, kun tiedostaa ongelmansa. Tänä syksynä, kun hoidon aloittaneella tipusella on jo täysipäiväinen duuni, aion ollan kotona enemmän rentoilija ja ottaa go with the flow-asenteen. Natsimutsi lupaa yrittää löysätä.

Kuinka ammattilainen kohtaa

Steriilisti, lääketieteellisenä oikkuna, surullisena tapauksena, menetettynä mahdollisuutena.

Omat saumat ja koetut särmät ovat hioutuneet jo tässä parin vuoden aikana melko siloisiksi ja mietin jopa välillä, että onko toisten suhtautuminen meihin ja ratkaisuihimme ollut vain omien korvieni välissä. Lyhyt keskustelu yhden hoitajan kanssa palautti minut taas maanpinnalle ja antoi ymmärtää, että minun on puhuttava meidän asioistamme. Jutustelumme ajautui niin, että kerroin tyttömme olevan down. ”Ai teillä on sellaistakin surua elämässänne”, totesi tämä hoitaja. Meinasin hetkeksi jäätyä, sainpa kuitenkin sanottua, ettei hän mikään suru ole. Että meillä on kaikki mennyt tosi hyvin ja tyttö on hienosti kehittynyt. Yritti jotenkin kai paikata, kun mietti, että ainahan se oma lapsi se kaikkein rakkain on vaikka olisi millainen. Siis häh. Mitä kohtaa mä en nyt tässä ymmärrä.

Sitä, että nämä terveydenhuollon ammattilaiset, jotka puhuvat näin, ovat niitä, jotka kertovat sen ensitiedon meille tästä uudesta ihmeellisestä maailmasta, kehitysvammaisen vanhemmuudesta. Itse kohtaamani tyypit ovat pääsääntöisesti olleet sairaanhoitajia ja lääkäreitä. Jos heidän oma maailmankatsomuksensa ja tietämyksensä kehitysvammaisista saati downeista on noin suppea ja kliininen, miten heillä on minkäänlaisia valmiuksia tarjota muuta kuin uhkakuvia tuleville vanhemmille?

Omalla raskausajallani en kuullut yhdeltäkään hoitavalta taholta millaista arkemme tulisi olemaan. Ainutlaatuista, kaunista ja hyvää omine suoloineen ja pippureineen. Aivan kuten joka hemmetin muullakin perheellä. Facebookin vertaisryhmään liittyessäni jo raskausaikana hartiani laskeutuvat ensimmäistä kertaa. Siellä kerrottiin, miten tavallisia asioita heidän elämässään on. Kuinka turhia lohduttomat ja itseään syyttävät itkut ovat olleet ensijärkytyksen aikaan. Kuinka erityisen veitikan valokseen voi elämäänsä saada. Tämän olisin halunnut kuulla, enkä ensimmäisenä sitä, että lapsemme elinajan odote on reilusti alle keskiarvon, todennäköisyys liitännäissairauksiin on huomattava ja kehitys on, no, niin niiiin vaikea arvioida.

Olemme monet vanhemmat myös kokeneet sen, että henkilökunta tulee vuoronperään kansanvaelluksenomaisesti lässyttämään sängyn laidalle, miten söpö vauva meillä on. Paistaahan se jo kilometrien päähän ettei siinä ole mukana kuin puhdas uteliaisuus nähdä näitä uran ”erikoisia keissejä” ja miltä se down näyttää. Aito halu tukea ja olla läsnä vanhemmille erottuu kyllä. Ja jos ei tiedä miten päin huoneeseen tulee, on paras vaikka aloittaa rehellisesti myöntämällä ettei oikein tiedä mitä sanoisi ja että tilanne on itselleenkin uusi. Kertoa, että haluaa antaa silti parasta mahdollista tukea ja otaa selvää, mitä tarvitsemme, jotta pärjäämme elämässämme.

Suurta surua aiheuttaa myös kaikkien oireiden laittaminen kehitysvammaisuuden piikkiin. Allerginen oirehdinta, refluksi, ummetus, hengitysvaikeudet, syömisongelmat… ”Tyypillistä 21-trisomiaan”. Itsekin pistin vaikeat ummetusongelmat pitkään pikkiriikkisen anatomisen rakennepoikkeavuuden syyksi ja vasta taannoin aloin miettiä, jospa ummetus johtuukin jostakin ruoka-aineesta? Mahdollisesti allergiasta? Kukaan ei ole ottanut kantaa oireilun syyhyn, vaan aina ollaan lyöty lääkettä lääkkeen päälle. Hoidetaan vain oiretta. Se se on meidän medikalisoituneen lääketieteen suurin ongelma sanon minä. Kenelläkään ei ole aikaa pureutua oireilua aiheuttavan vaivan alkulähteille. Liian suuri vastuu jätetään vanhemmille. Miten käy niille, jotka eivät vain kertakaikkiaan jaksa tai osaa löytää tietoa muutenkin raskaan ja uuvuttavan arjen keskellä.

Olen vakaasti sitä mieltä ettei kukaan käyttäydy pöllösti tahallaan. Sen enempää mistään mitään tietämättä ajattelen, että kaikki juontaa juurensa ymmärtämättömyydestä, tietämättömyydestä ja kokemattomuudesta. Kaikki vieras pelottaa ja aiheuttaa hämmennystä. Silloin tulee helposti lipsautettua jotain, jonka ei ole ollut tarkoitus kuullostaa niin ikävältä kuin se on sitten todellisuudessa kuullostanut. Uskon, että juuri tästä oli kyse aikaisemmin mainitsemassani keskustelussa. Ei tarvitse mennä montaa vuosikymmentä taakse päin kuin kehitysvammaisten ihmisarvosta on voinut olla montaa mieltä. Kehitysvammaisia on eristetty laitoksiin ja heidän kuntoutuksensa ja mahdollisuutensa tulla osaksi yhteiskuntaa ei ole juuri saanut tukea ympäristöltään. Siksi haluan tuoda itsemme esille. Tieto lisää ymmärrystä.

Lukekaa muutakin kuin käypä hoito-suositus. Haastatelkaa vanhempia. Olkaa aitoja. Kysykää miltä heistä tuntuu ja millaista heidän elämänsä on. Mitkä asiat on hyvin ja millaisia haasteita on. Mikä työyksikössä toimii, mitä pitäisi kehittää. Olkaa ylpeitä työstänne ja janoakaa tietoa, vaikka se ei olisikaan sellaista, jota tarvitsette joka päivä. Kuunnelkaa. Kaikkea kun ei kirjallisuuskaan teille eikä meille opeta.

 

Imetysonnistumishypetys

Imetys nostaa tunteet äiti-ihmisten pintaan tavalla jos toisella. Se on jopa vaarallinen aihe ja ainakin keskustelut netissä harvoin päättyy hellään hyväksyntään ja kommenttiin: ”Olet silti riittävän hyvä äiti”. En vain ymmärrä miksi me ruoskimme toinen toisiamme, kun tiedämme, miten yksinäistä, vaikeaa ja usein epäkiitollista duunia teemme.

Kuulin yhden down-vauvan äidin harmitelleen, ettei imetys taida tulla kysymykseen tämän lapsen kohdalla. Koska down. Tämä on rohkaisuksi etenkin heille. Meidän imetys on onnistunut lopulta todella hyvin, vaikka olin vauvani kanssa ensimmäisen kerran ihokontaktissa vasta lähes tytön ollessa kahden viikon ikäinen. Olen kuullut paljon iloisia ja onnistuneita imetyskokemuksia down-lasten kanssa myös muilta äideiltä.

On totta, että downeille ominainen lihastonuksen heikkous mahdollisesti vaikeuttaa imetystä eikä se välttämättä onnistu. Ei se kuitenkaan tarkoita automaattisesti etteikö se olisi mahdollista. Meillä oli myös sydänvikaa, ennenaikaisuutta, hengitystuen tarvetta ja nopeasti väsähtävä vauva, mutta pikku hiljaa pääsimme täysimetykseen, jota jatkoimme neljän kuukauden ikään asti.

 

Äidit tietävät miten huonolla tolalla imetysohjaus Suomessa on. Sitä ei oikeastaan ole. Jokaiselle meistä oman lapsensa imettäminen herättää tunteita ja suurelle osalle äideistä tuntuu enemmän ja vähemmän tärkeältä työltä. On tullut monia imetystuki-ryhmiä ja Facebookissa toimii imetyksen tuki-ryhmä, jossa saa hirmuisesti apua ja tukea imetykseen. Monet puheterapeutit liputtavat imetyksen puolesta, on imeväisikäisen parasta puheterapiaa, kasvojen lihaksien jumppaa.

Osastolla huomasi äkkiä, kuka oli imetysmyönteinen ja kuka taas ei. Toisessa vuorossa kyseltiin, että jokos jo sitä imetystä on kokeiltu ja taas toisessa, että eipäs nyt hötkyillä, annetaan vauvan vahvistua. Uusi asia pelotti itseä ja olisin kaivannut ohjausta ihan kädestä pitäen, miten se homma hoidetaan. Yksi tomera hoitaja  kertoi ihanasti, että lapsen tulee olla vatsa äidin vatsaa vasten ja… nenän linjasta jotenkin kohti nänniä, en enää muista! Apua, miten voi näin nopeaa unohtua.

No, minä olin ihan paniikissa ja jännityksestä soikea, miten pidellä 2,5 kiloista nyyttiä piuhoineen päivineen, saati imettää häntä. Meidän tipu se hokas kyllä samantien mistä oli kyse ja tarttu hanakasti rintaan. Sitkeästi tehtiin syöttöpunnituksia, joka tarkoittaa, että vauva punnitaan ennen syöttöä ja syötön jälkeen, jolloin nähdään, paljonko maitoa lapsi on saanut. Ensimmäisten kertojen jälkeen meni muutamia grammoja ja hän väsähti nopeasti. Loput tarvittavasta maitomäärästä annettiin nenämahaletkuun. Kun typy alkoi virkistyä, hän virkistyi huminalla ja voi sitä onnen tunnatta, kun puntarin lukema oli noussut syötön aikana 60 grammaa, joka oli tavoite. Voi miten onnellisia olimme! 60 grammaa?? Voi morjes jos joku olis joskus mulle kertonut miten tärkeältä tuntuu itse tuotettu 60 gramaa maitoa. Kotiuduimme vielä nenämahaletkun kanssa, koska typy väsähti vielä helposti syömisessä. Nyppäsin sen kuitenkin muutaman kotipäivän jälkeen pois, koska arvioin, että imetys meni tosi hyvin, lapsi oli tyytyväinen, nukkui ja pissasi.

Meillä ei ollut apuvälineille tarvetta, mutta monet niistä hyötyvät. Avuksi imuotteeseen voi kokeilla rintakumia tai esim. omistautuneet hoitajat voivat sairaalassa ollessa vielä tehdä pieniä tutti-/letkuviritelmiä, josta vauva saa nopeasti ensitipat ja jatkaa imemistä. Maidon nouseminen vaatii hetken ”tyhjää imemistä”, niin nopeasti väsyvät vauvat ei luovuta yhtä herkästi, kun saavat onnistumiskokemuksen nopeasti. Näistä kannattaa rohkeasti kysyä hoitajilta ja kertoa omista imetystoiveistaan.

Monet kaverit onkin kysynyt, että miltä se imettäminen tuntuu. No, aluksi se tuntui tosi hassulta, mutta kuitenkin aivan todella luonnolliselta. Mietin miten niin pienessä ja heikossa mytyssä voi olla niin kova imuteho. Ei sattunut yhtään, kun oli kivikautisten lypsykoneen kanssa veivannut tisut jo helläksi muutenkin. Ihmettelin tosin pitkään, miksi tuntuu, kuin rintoihin tulisi sähköiskuja, mutta se johtuu siis siitä, että maito nousee. Jännittävää myös oli, kun imetti, niin tunsi samalla miten toiseen rintaan nousee maito. Muutoin itsellä ei kauhesti mitään ylimääräisiä tuntemuksia tullut.

Olin pidellyt lastani sylissäni ensimmäisen kahden viikon aikana kolme kertaa ja tosiaan ihokontaktissa vasta kahden viikon iässä.  Siitä lähti kuitenkin meidän sinnikäs yhteinen yritys.  Rehellisesti sanottuna itsellä ei ollut ennakkoajatuksia ja -odotuksia, ettäkö imettäminen ei onnistuisi. Se ehkä tuntui naiivisti itsestään selvyydeltä. Ja sitähän se ei ole. Tein kyllä aktiivisesti töitä sen imetyksen onnistumisen eteen. Pumppasin maitoa typyn sairaalassa ollessa vähintään sen 8 kertaa päivässä, joista kerran yöllä. Maidon nousemisen onnistumiseksi kehoitetaan ensiviikkoina pumppaamaan 8-16 kertaa lähteistä riippuen ja yöllä tehtävää pumppausta suositellaan, koska on hormonaalisesti maidontuotannolle edullista aikaa. Itse heräsin kipeisiin ja täynnä oleviin rintoihin, jolloin tein sen yöpumppauksen.

Melko seesteisellä imetystaipaleellamme oli neljän kuukauden vaiheilla noin viikon verran kestäneet rintaraivarit, jolloin olin valmis jo luopumaan koko imetyshommista ja se tuntui ahdistavimmalta toiminnolta maan päällä. Käytännössä ainoa imetysasento joka kelpasi oli kävellessä lasta hötköttäen. Kokeiltiin vesihanoja pitää päällä, nukutuskohinoita, eri asennoissa, kantoliinassa ja ties missä. Olisi pitänyt ehkä päällään seistä.

Älkää äidit syyllistykö, jos syystä tai toisesta imetys ei kuitenkaan onnistu. On paljon muita keinoja jakaa läheisyyttä ja rakkautta. Yhteyttä ei ole kadotettu. Suolistoleikkauksen vuoksi hän ei saanut suun kautta mitään ensimmäisinä vuorokausina. Synnytystä seuraavana päivänä minua rohkaistiin astumaan lypsyhuoneeseen. Kyllä se siitä. Ensin se tuntuu kamalalta istua ventovieraiden naisten vieressä tissit törröllään jännittyneenä, tuleeko sinne pulloon mitään. Sitten sitä joko lakkaa välittämästä tai sitten sitä vain miettii miten hienoa on, että sinne pulloon kertakaikkiaan tulee ravintoa, joka on maailman parasta omalle lapselleni.

Summasummarum ehdin imettää typyä aika tarkkaan 11 kuukautta, jonka jälkeen tisulla käyminen oli venkoilua, tissillä leikkimistä ja pureskelemista eikä sen äärellä enää kauaa viihdytty. Koin hetken olevan hyvä lopettaa, kun lapsi itse tuntui tekevän jonkinlaista vieraannuttamista. Imetyskerrat olivat vähentyneet jo kuukauden verran, kun olit päivät töissä. Kaikille tulee se hetki joskus, kun tuntuu oikealta lopettaa, antakaa kaikkien päättä se itse. Taas joudun pyörtämään sanani, kun olen sanonut etten yli vuotta imettäisi. Kyllä se tuntui haikealta lopettaa, vaikka olin jo luopumistyötä tehnyt ja ajoittain kypsä tissin äärellä sekoilemiseen.

Ei minusta tullut sitä missä ja milloin vain juostessa bussiin-imettäjä, mutta olen myös rentoutunut ajan saatossa asian kanssa. Se toden totta on lapseni ruokkimista, hänen suurimpien tarpeidensa tyydyttämistä. Miksi se pitäisi tehdä likaisessa vessassa pytyn päällä? Käännä katseesi jos imettämisen katsominen etoo yleisellä paikalla. Tai sitten rohkaise mielesi ja käännä katseesi hyväksyvästi kohti äitiä. Kyllä hekin turuille ja toreille mahtuu.

Leikkauksesta toipuminen

Hei, tulin vain kertomaan, että kotona ollaan! Oma pieni auringonkukkani on hieman normaalia rauhallisempi ja sylikaipuisempi, mutta muuten normi ralli on jo päällä. Kaikki meni hyvin ja nyt pitäisi olla suolistoasiatkin kunnossa! Ainakin kakka tuli eilen ainakin neljä kertaa. Että hyvin täällä kulkee, mutta kulkekoon!

sairaala1

Aamujumpat

sairaala2

Olimme jo hyvin amis/lukioaikana elämän syvistä juurista perillä, kun penkarilakanassamme luki: ”Tärkeintä on rakkaus ja suolen toiminta”. In deed.

Meidän taaperolla alkoi työt – ensimmäinen hoitopäivä takana

Meidän pieni vauva ei enää ole vauva. Kun 1-vuotissynttärit alkoi uhkaavasti lähestyä, aloin huomata miten iso tyttö meillä kotona jo on. Yksi hammas alarivissä koko naamallaan naurava touhutonttu. Koohottaa joka suuntaan, mutta toisaalta osaa myös hetken keskittyä omiin leluihinsa (tai ainakin kiellettyihin juttuihin, kuten verhojen repimiseen). Syö niin reippaasti oikeita palasia ruokaa, tarttuu itse lusikkaan, kun ruuan on siihen auttanut, juo itse vettä pillipullosta, rakastaa piimää. Yrittää tomerasti laittaa housuja itse jalkaan, koittaa viittoa jotain mitä emme vielä ymmärrä, tanssii musiikin tahtiin, heittää palloa. Hän ymmärtää mitä ei tarkoittaa ja rakastaa kun saa meidät nauramaan. Vastahan minä mietin pystynkö minä vuorovaikuttamaan lapseni kanssa mitenkään. Nyt minä mietin miten joku voi katsoa noin intensiivisesti syvälle silmiin.

Maanantaina oli ensimmäinen päivä, kun typy jäi yksin hoitoon. Ei se ole mikään vitsi, kun sanotaan sen olevan vanhemmille isompi juttu kuin itse tenavalle. Vaikka varmasti oli uusi ja ihmeellinen asia hänellekin. Kaikki meni kuitenkin kuulemma loistavasti, sinne hän aamulla möyri muiden lasten luokse ihmettelemään what’s going on ja ei meinannut iskää enää huomatakaan.

Olen jo aiemminkin sanonut ettei ole koskaan uskonut laittavansa alle 3-vuotiasta hoitoon, mutta tässä se taas nähdään. Tässä tarinassa taas olen sitä mieltä, että tämä on vain hyväksi meille kaikille. Vaikka olemmekin käyneet muskareissa ja uinneissa ja tavanneet muita vauvakavereita silloin tällöin, kotona lapsien mallia ei oikein ole tarjolla. Uskon, että suurin ilo onkin, kun typy pääsee apinoimaan muita lapsia. Olemme opiskelupaikkakunnallamme vailla hoitoapua ja hyvin kiinni lapsessa koko ajan. Näin saamme helpotusta työ- ja koulusta selviämiseen ja samalla tuuletettua kotona pölyttyneitä harmaita aivosolujamme. Olen huomannut olevani rennompi ja läsnäolevampi lapselleni äitinä, kun en ole koko ajan kiinni hänessä. Kotiin tullessa minua oikeasti kiinnostaa hassutella ja touhuta lapseni kanssa.

Typyllä on oma avustaja ja olemme siitä todella kiitollisia ja tyytyväisiä. Koska hänen perushoitonsa vie aikaa todella paljon ja vaatii esim. syömistilanteisiin rauhaa ja aikaa, on tosi hienoa, että avustaja pystyy olemaan hänelle läsnä eikä tarvitse hötkötä joka suuntaan. Näin myös varmistetaan, että muut lapset eivät jää vaille huomiota kun henkilökunnan kaikki aika ei mene pelkästään meidän mukulaan.

Innolla odotan mitä uusia taitoja hoito tuo tullessaan ja samalla kauhulla mietin mitä huonoja tapoja meille imetään. Syksy on koittanut, uusi arki. Itselläni pyörähtää ensi viikon jälkeen toiseksi viimeinen työharjoittelu käyntiin ennen valmistumista ja miehellä viimeinen kouluvuosi. Jännän äärellä ollaan minne elämä meidät ensi keväänä kuljettaa. Mukavaa viikonloppua kaikille!

Sairaalareissu Helsinkiin

Tosi paljon tunteita ja muistoja herättävä reissu nytkähtänyt käyntiin. Aika tarkkaan vuosi sitten avattiin sama leppäkerttu-niminen huone Ronald mac donaldin taloista ja asetuttiin taloksi. Tuntui hassusti vähän kuin kotiin olisi tullut, niin isoja asioita täällä tapahtui. Muistoihini tulvahti kipeisiin rintoihin herääminen keskellä yötä, sähköpumpun tasainen tuksutus ja säätö ja sekoilu tahmaisen maidon kanssa, maitopullojen kiikuttamisen alakertaan jääkaappiin ja pullojen pesemisen ja kiehutteleminen. Muistan kipeän ja epästabiilin lantioni, kun kiipesimme ensimmäistä kertaa ylämäkeä kohti sairaalaa katsomaan teholle maailman mullistanutta ja murskannutta ihmettä. Muistan sen tunteen kun toin tänne keltaiseen taloon oman tyttäreni kotilomalle muutamaksi tunniksi ja olimme kuistilla yllätyksenä vastassa miestäni, joka tuli koulusta. Muistan sen tunteen, kun ensimmäisen kerran olimme pienen pienen sängyn vierellä sairaalassa pidättäen hengitystä, kun lapsemme avaa ensikertaa silmänsä. Muistan sen tunteen, kun sain tämän pienen ihmisen ensikertaa syliini. Muistan kauniin alkusyksyn. Aivan kuten tänäänkin.

Saimme vasta edeltävänä päivänä tietää, että meille vapautuisi huone ”mäkkitaloista”. Kuinka hassu sattuma, että vielä tismalleen sama kuin vuosi sitten. En voi kylliksi antaa kiitosta tästä paikasta. Hotellissa olo ei todella olisi tuntunut samalta. Vielä eilen illalla tullessamme keittiöön oli jäänyt lappu, että jääkaapista löytyy mustikkapiirakkaa, jota vapaaehtoinen oli talon asukkaiden iloksi leiponut. Sitä syödessäni mietin mitä kuuluu perheelle, joka oli pitkään meidän kanssa samaan aikaan talossa. Jos sattuman kaupalla tämän satutte lukemaan, toivon kaikkea hyvää perheellenne.

Tytöltämme leikattiin heti syntymän jälkeen viime syksynä duodenaaliatresia, eli ohutsuolen alkuosan tukkeuma. Hänelle tuli leikkaushaavalle tyrä ja sen vuoksi olemme nyt täällä. Tyrä suljetaan ja vuoden takainen leikkausalue tähystetään. Meillä ei ole ollut tyrästä vaivaa, mutta lääkärin arvion mukaan se ei tule menemään itsestään kiinni ja voi kasvun myötä suurentua. Reissun pitäisi kuitenkin olla nyt ”pieni ja helppo” typylle niin toimenpiteenä kuin toipumiseltaankin.

Nyt sitten odottelemme jahka heräämöstä soitetaan typyn olevan valmis osastolle siirtymään. Muuta ei vielä olla kuultu. Tosi kurja ettei vanhemmat pääse leikkausosaston ovensuuta pidemmälle. Meidän neiti oli niin esilääkkeestä tokkurainen ettei osannut harmistua, mutta mietin juuri vähän vanhempiakin lapsia, kuinka suuri merkitys pelottavassa isossa sairaalan äänimaailmassa olisi tärkeää olla jotain tuttua turvaa. Ymmärrän ettei kaikkien vanhemmat vain yksinkertaisesti mahdu eikä se ole potilasturvallisuuden kannaltaakaan järkevää, kun tiloja ei ole niin suunniteltu. Toisille lapsille on myös parempi ettei näe huolta ja pelkoja vanhemman kasvoilta. Uudessa lastensairaalassa asiat pitäisi kuitenkin olla järjestetty toisin ja vanhemman läsnäolo mahdollistettu paremmin. Toivotaan niin.

Pelon ja huolen läikähdykset lävistää ajoittain, mutta en osaa kantaa sen suurempaa huolta tälläkään kertaa tytön paranemisesta. Nekin uhkakuvat ovat liittyneet anestesiaan, ei itse toimenpiteeseen. Mutta viime viikolla viimeisen kerran kontrolloitu sydän pitäisi läpättää niin kuin muillakin taaperoilla ja muutenkin typy on voimistunut ja kerännyt vastustuskykyä vuoden aikana aika kasan. Asiat menköön painollaan. Yöllä jouduimme herättelemään ottamaan maitoa ja aamukuudelta vielä veden hörpyttämisen jälkeen kävimme pötköttämään hetkeksi. Raukea pellavapää painoi päänsä äidin kaulakuoppaan ja pötkötti sylissä vailla kiirettä. Siinä hetkessä taas ymmärsin kuinka käsin kosketeltavissa elämä on.

sairaala

Viime syksyltä. Ei tähän ole lisättävää. Taisi itselle konkretisoitua ensimmäistä kertaa ja sydämessä muljahtaa, että ihan oikeasti. Tämä on minun.

 

Pumpulihääpäivä

WARNING! Seuraa julkinen rakkaudentunnustus aviomiehelleni.

Polttareissa yhtenä vaimotehtävänä oli miettiä, miksi olet valikoitunut kainalooni ja viimeisimpänä mainitsin meidän olevan yhdessä dream team. Ja se on kyllä osoittautunut nimensä veroiseksi, edelleen. Meidän taloudessa ei tarvitse kiukutella tiskaamattomista tiskeistä tai pyykkäämättömistä pyykeistä. Ei tankkaamattomasta autosta tai ajamattomasta nurmikosta. Ei siitä, että koira on kusettamatta tai lamput eteisen katosta vaihtamatta. Tiedämme paikkamme yksikössämme ja hommat hoituu.., tai on hoitumatta. Mutta yrittämisestä ei voi kumpaakaan syyttää.

Olet yrittänyt opettaa minulle mököttämisen sijaan puhumaan ja anteeksi antamaan. Elämä on opettanut meitä keskustelemaan ja jakamaan taakkaa. Olet nähnyt valoa kun on ollut pimeää. Ymmärrät oikutukseni ja kesyttämättömän luontoni.

Ainoa äitiysneuvolasta sinulle mukaan tarttunut vinkkivitonen on, että pyllylle pitää muistaa taputtaa ja sitä et ole unohtanut. Suukkoja ja syliä on kotiin tullessa ja olkapäätä, kun itkusta ei ole loppua tullut. Rakkautta olet antanut ja ääneen sen myös sanonut. Juttusi saa minut edelleen nauramaan ja paikallaan et meitä saa pysymään.

Olet opettanut minulle nauttimaan siitä missä olemme ja mitä meillä on nyt, eikä siitä mitä meillä voisi olla tai missä voisimme olla. Kannustat minua parempiin ja kunnianhimoisempiin suorituksiin ja tuet haaveitani. Annat minun elää, mutta tiedän että läsnäolollani on elämässäsi paikka.

Olemme saaneet yhdessä kokea monta huikeaa tutkimusretkeä niin lähimetsissä suksilla kuin toisella puolella maapalloa sademetsässä skootterilla. Kuitenkin kauneinta ja ihmeelisintä mitä olemme yhdessä saaneet aikaan on eittämättä rakas pieni tyttömme. Olen onnellinen, kun saan katsoa teidän molempien hassuttelua, syvänsinisiä silmiä ja aitoutta olla siinä hetkessä sitä mitä te olette mitään lisäämättä, mitään pois ottamatta.

Tärkeintä on, että uskot meihin, perheeseemme ja huomiseen. Rakastan sinua tänään vieläkin enemmän, vaikka kotiin tullessa väsyttää niin, että todennäköisesti vain tiuskin.

Hyvää hääpäivää rakas.

Tässä muutama napsu arkistojen aarrearkusta. Kaikki kuvat upean kuvaajan Tuomas Mikkosen käsialaa. Häitä vietettiin Turussa. Alla olevien potrettien kuvauspaikkoina olivat Mustainveljesten kujan portaat, Samppalinnan puisto ja Turun pääpaloasema.

Blogi1Blogi2blogi3Blogi4Blogi5blogi6

Aurinkoista alkanutta viikkoa.

Muistakaa kertoa rakkaimillenne tänäänkin, kuinka tärkeitä he teille ovat.

Vuosi sitten haimme Paavon kotiin

Enpä ole kertonutkaan meidän esikoispojastamme täällä. Hassua sinänsä sillä aikamoinen mullistus ja virstaanpylväs oli Paavokin ensimmäisenä omana koirana meille kummallekin. Kyllä, Paavo on siis koira, chow chow joillekin tuttavallisemmin  kiinan pystykorva. Paavo on ehdottomasti osa perhettämme ja vaikka Paavokin toivottaa korteissa hyvää joulua ja syntymäpäivää, ei hän silti täytä perheessämme ihmisen virkaa. Yhtä suuri murhe on, kun Paavo on kipeä tai joku paikka reistaa ja niitäkin on tähän vuoteen mahtunut. Selittämättömiä ontumisia, jonkun öttiäisen pistos tassuun, kiveskietymää, kivestulehdusta ja muuta pientäsuurta on ollut. Ehdottoman rakas ja toivottavasti tulevaisuudessa heistä tulee typyn kanssa hyvät kaverit.

Paavo tuli meille tasan vuosi sitten. Monta vuotta koiraa oltiin jo pohdittu, mutta ajateltiin, että nyt tai ei koskaan, ehtii vähän kouluttaakin ennenkö vauva syntyy. Ja hyvä niin, ei mulla ole enää tippaakaan ylimääräistä aikaa saati innostusta tokokoulutuksiin. Eikä rotuna ja emäntänä me sinne ehkä kuulutakaan. Rehellisyyden nimissä, kun arki painaa päälle vähän turhan isosti, välillä myös miettii kuinka paljon helpompaa olisi ilman koiraa. Mutta eihän sitä minnekään enää siitä luopuisi.

Paavo on joutunut kokemaan monta hoitopaikkaa, kun tässä näitä sairaalareissuja (ja onneksi myös lomareissuja) on ollut, mutta onneksi olemme saaneet sille hyviä hoitajia aina, iso kiitos asianomaisille <3  Luonteeltaan Paavo on laiska, kuitenkin utelias uusia kuonoja ja kasvoja kohtaan ja haluaa tutustua kaikkiin. Itsepäinen kuin saapas, kuuntelee kun huvittaa. Ei hauku kuin pihan fasaaneja ja foliopalloja, kuorsaa pahemmin kuin meidän isäntä ja nauttii nukkumisesta. Ulkona viihtyis vaikka koko ajan ja metsässä on mukava temmeltää. Huomionkipeä se on sille joka seurustelee meidän neidin kanssa, mutta vihainen ei ole. Harvat koirat Paavosta diggaa, mutta muutama kaveri löytyy. Johdot ja neidin lelut on saanut olla aina ihan rauhassa ja ruualle on kovin nirso. Paavo on juustojen ja maksalaatikon ystävä.

Loppuun Paavon vuosi meidän kanssa pikku kuvapläjäyksenä, olkaatte hyvät!

thumb_IMG_4499_1024

Paavo noin kolmen viikon ikäisenä.

thumb_IMG_6601_1024

…Muutama viikko vanhempana, kun luovutusta odotettiin jo malttamattomana!

IMG_5888

Matkalla uuteen kotiin

IMG_5899

IMG_5906

IMG_6056

thumb_P7286567_1024

Ensimmäinen retki, lähisaareen piknikille.

thumb_P7286574_1024

thumb_P7286575_1024

thumb_P7286583_1024

thumb_IMG_6506_1024

thumb_IMG_6682_1024

Paavo pääsi viime kesänä huikean monta kertaa mustikkaan. Ja se nautti!

thumb_IMG_6666_1024

thumb_IMG_6651_1024

thumb_P7186100_1024thumb_IMG_6695_1024

thumb_IMG_6859_1024

Paavon kesälomareissu Turun saaristossa.

thumb_IMG_6942_1024

thumb_IMG_6948_1024

thumb_IMG_6955_1024

IMG_8116

Paavo toivottaa kaikille oikein leppoisaa päivää! Muistakaa rötvätä!

Reppureissulle raskauden puolivälissä, Lontoo 2/4

Lontoo oli ensimmäinen paikka Suomen ulkopuolella, johon matkustin uudelleen. Iso-Britannia oli myös ihka ensimmäinen maa, jonne olen koskaa ulkomailla matkustanut, joten sikälikin nostalginen. Lontoo suurkaupunkina oli tietysti nuorelle teinille mullistava ja mieletön kokemus. Oli kihisevän hienoa päästä tallaamaan samoille asvalteille ja muistella aikaisempaa kokemusta. Voi Lontoossa saisi kulumaan aikaa vaikka millä mitalla ja itseä kiinnostaisi päästä vähän ytimen ulkopuolelle, mutta nyttei aika riittänyt siihen. Onneksi on juttuja joiden vuoksi on syytä palata, kun sellainen sauma sattuu!

Lontoossa majoituimme YHA:n London Central hostellissa neljän naisen huoneessa. Olimme mestoilla kaksi yötä ja molempina oli huoneessa eri tytöt, mutta sen minkä ehdimm toisiamme nähdä niin ei mitään pahaa sanottavaa.

Lontoossa kiertelimme perinteiset Big Benit ja parlamenttitalot, osuimme Buckinghamin Palacen vartijoiden vuoronvaihtoon, joka on hämmentävän suureleistä, hengailimme Green Parkissa hot dogia syöden ja nautimme atmosfääristä. Toisena päivänä kävimme luonnontieteellisessä museossa (upea, valtava ja ilmainen – niin kuin suurin osa Lontoon museoista), Oxford-streetillä pyörähtämässä ja Harrolds-tavaratalossa toteamassa taas, että reppureissaajat ei kuulu pomppimaan lenkkareissa ja reppu selässä Miu Miu-laukkujen keskelle.

Lontoossa on jättimäisiä hienoja puutarhoja, yksi lemppari oli Regent’s Park, jossa on upeita ruusupuistoja. Sieltä pääsee Primrose-kukkulalle, jolta Lontoo näkyy kuuleman mukaan näkyy hienosti. Emme kuitenkaan itse sinne asti ehtineet, koska olimme saaneet älynväläyksenä Lontooturneen loppuun musikaalihingun, joka päästiin tyydyttämään West Endin Mamma Mia!-musikaaliin, mutta puistopatikointi jäi vähän kesken. Mutta voi pojat, oli siellä pikkuisen eri meininki kuin Samppalinnan kesäteatterissa. Huikeaa, se livemusiikki menee niin ihon alle ja vieläkin nousee se jammausfiilis, jonka musikaali sai aikaan. Liput maksoi 30 puntaa per kärsä ja paikat oli meidän mielestä aikas hyvät. Lippujen hinnat vaihtelee päivittäin ja ihan just ennen näytöstä saattaa saada tosi halvalla tai sitten joutuu pulittamaan hulluja summia. Jossei halua taas kikkailla ja ehdottomasti haluaa mestoille, varmin tapa on ostaa hyvissä ajoin liput. Kokemisen arvoinen ehdottomasti!

Lontoossa kannattaa ehdottomasti käyttää metroa, varsinkin jos poukkoilee kaupungissa ympäriinsä. Vaikka on vain muutaman päivän, kannattaa automaatista ostaa kortti, johon on ladattu crediittiä, koska se tulee paljon halvemmaksi kuin yksittäisten lippujen ostaminen. Se maksaa noin 5-10 puntaa, mutta sen saa takaisin, kun mitätöi kortin pois toiminnasta. Ja vaikka liputan taas julkisia, niin me käveltiin kilometritolkulla Lontoossakin. Kaupunkia pystyy aistimaan niin paljon paremmin ja saattaa löytää esim. kahvila ja ravintolahelmiä, joista ei osaa aavistaa.

IMG_4716

IMG_4739thumb_IMG_4759_1024thumb_P6075358_1024

thumb_P6075360_1024

Photo by Piia Hallanheimo

thumb_P6075357_1024thumb_P6075363_1024thumb_P6075364_1024thumb_P6075366_1024thumb_P6075370_1024

thumb_P6075377_1024

Vartioiden vuoron vaihdon rituaalit hiukan eri luokkaa kun paikallisessa Salessa. Kuultiin ja nähtiin ensin puistossa kävellessämme kauhea letka ja kulkue torvet pauhaten ja tietysti haistettiin heti jotain jännää olevan tiedossa, vähintään nyt kuningatar menossa kotionsa! No, tosiaan kuningataren kammarissa oli vuoron vaihto, ei sen kummempaa. Juteltiin brittiläisen opettajan kanssa, joka oli luokkansa kanssa myös mestoilla. Olivat luokkaretkellä katsomassa kyseistä toimitusta, että ei se nyt ihan niin pikku juttu ole ja kyllä siellä meidän lisäksi aika monta muuta turrea pörräs. Ihme homma!

thumb_P6075387_1024thumb_IMG_4760_1024thumb_IMG_4762_1024thumb_IMG_4824_1024

thumb_IMG_4830_1024

thumb_IMG_4832_1024

thumb_IMG_4834_1024

Lontookin antoi hiukan vettä niskaan, mutta eihän se haittaa. Eihän.

thumb_IMG_4780_1024

thumb_IMG_4844_1024

einas

thumb_IMG_4842_1024

Meinasi pieni paniikki iskeä, ehditäänkö ajoissa Mamma Miaan, mutta jäipä sitä aikaa tilannekuvillekin!

thumb_IMG_4865_1024

thumb_IMG_4868_1024

thumb_P6075398_1024

thumb_P6075393_1024

thumb_IMG_4821_1024

thumb_IMG_4814_1024

Ox st., ofc! Nyt vasta huomasin kuvasasta, että taitaa olla polttarisankari keräämässä tipsejä tulevaa avioliittoa varten!

thumb_IMG_4788_1024

Luonnontieteellinen museo, suosittelen, paljon ihmeteltävää ja raskaana olevakin pääsee lepuuttamaan uupuneita pohkeenpalasiaan!

thumb_IMG_4795_1024thumb_IMG_4794_1024

thumb_IMG_4792_1024

Huom. pölyjä sais myös fossiilien päältä välillä pyyhkiä..

thumb_IMG_4791_1024thumb_IMG_4790_1024thumb_IMG_4789_1024thumb_P6075405_1024thumb_P6075404_1024

Lontoon pukumiehet ja päästä varpaisiin huolitellut naiset jäi Lontooseen ja pääsimme omalle mukavuusalueelle vanhaan teollisuuskaupunkiin Glasgowiin. Siellä shoppailtiin ja syötiin, rentoiltiin. Parin päivän jälkeen jatkettiin Fort Williamiin nauttimaan vehreistä nummista ja landemeiningistä. Pätkä Fort Williamiin junalla on äänestetty jollain mittapuulla maailman kauneimmaksi junareitiksi ja eipä aivan suotta. Ei siinä malttanut silmiään ummistaa! Sen sijaan viiden tunnin junamatkalla Lontoosta Glasgowiin taisi mennä aika räkä poskella molemmilla matkaajilla. Seuraavaksi siis skottimeininkejä!

Nyt pihasaunaan! Aurinkoista viikonloppua kaikille!

-Päivi

1 2 3