Voi näitä helteitä, jotka meitä hellii. Aivan mahtavaa, kun työpäivän jälkeen jaksaa raahata silloin tällöin pesueensa vielä pienelle iltakävelylle ja ihmettelemään lähiluontoa. Tällä kertaa Littoistenjärvelle, joka sijaitsee kuten varmaan arvaten saattaa; Littoisissa. Se on siitä metka paikka, että osa siitä kuuluu Kaarinaan ja osa Lietoon.
Luontopolun voi aloittaa uimarannalta (osoite on Vanha Littoistentie 150, jonka liepeiltä kääntyy hiekkatie rannan tuntumaan, johon voi auton jättää). Toinen vaihtoehto on lähteä luontopolun toisesta päästä Verkatehtaan rannalta Kuovinluodolta. Yhteen suuntaan luontopolku on 3 kilometriä. Reitti ei ole ympyrä eli takaisin on palattava.
Matkamme kävi luontopolulle, järven rannalla haisi niin pahalle (märkä kanankakka), että tyydyimme ihastelemaan kaunista maisemaa ja meidän neitiä, joka nauttii retkeilystä ja haluaa valloittaa polkuja nykyisin pääasiallisesti omin jaloin. Uimispuuhiin vesi ei houkuttanut. Jos joku tietää mistä haju johtuu niin kertokaa!
Littoistenjärven läheisyydessä on ainakin kolme lintutornia ja ainakin näin noviisin silmin lettomainen alue järven läheisyydessä on erinomaista pesintä- ja eloaluetta erillaisille linnuille. Itse ymmärrän lintujen äänistä ja linnuista hävettävän vähän ja haluaisinkin oppia enemmän. Josko neidin valtavan lintuinnostuksen myötä etsisin vaikka jonkun äpin. Onks kellään vinkata mitään hyvää sovellusta tähän? Vielä meille riittää kun nimeää sorsan ja joutsenen, muut saavat olla rauhassa ihan vaan lintuja.
Me kiertelimme näiden kuvissa näkyvien kahden lintutornin ympäristössä emmekä siis menneet lähellekkään koko luontopolkua. Vuosien varrella sitä on oppinut milloin vähemmän on enemmän ja suorittamalla ei päästä oikeaan maaliin. Taaperon kanssa joka on reilu puoli vuotta aikaisemmin oppinut kävelemään ei kannata tavoitellakaan matkaa, vaan jotain ihan muuta.
Muutamien messevien perheriitojen jälkeen meidän poppoo ei lähde lähikauppaa pidemmälle ilman eväsreppua ja eväshetki onkin oleellinen osa meidän retkeilyä. Olemme sopineet, että luonnossa lapsellakin on lupa herkutella vapaammin ja suolakeksien yms. määrää ei rajoiteta. Koen eväiden ja taukohetkien olevan yksi omankin lapsuuden eniten muistoja tuovia hetkiä ja minusta on tärkeää tehdä lapselle liikkumisesta ja luonnosta nautittava hetki.
Kesäsade yllätti.
Nyt alkaa näkyä ensimerkkejä siitä, että lapseni tykkää retkeilystä. Hän viittoo kotona, että haluaa retkelle. Retkikohteissa pieni vaille metrinen pakkauksemme on täynnä aitoa intoa valloittaa ympäröivä maailmaa. On tullut se vaihe, että neiti haluaa pois repusta tutkimaan ympäristöä, kiipeämään kantojen päälle, ihmettelemään muurahaisia ja muita ötököitä. Hän on silminnähden ylpeä kehittyvästä tasapainostaan ja vuolaista kehuista, joita meiltä heruu kun emme lakkaa ihmettelemästä miten kiinnostus kävellä ja juosta on leimahtanut tänä keväänä.
Kantoreppu on kuitenkin aina vielä mukana, jotta väsymyksen yllättäessä hänet on helppo heittää selkään. Koen senkin olevan tärkeää ettei neidin tarvitse väkisin yrittää ylittää itseään likaa. Olisi kauheaa, että tästä touhusta katoaisi sen perimmäinen tarkoitus; virkistyä. Leikit, laulaminen ja seuraa johtajaa-leikit saavat hänet toimimaan vielä satoja metrejä pidemmälle.
Reittisuunnitelmamme eivät oikein kohdanneet.
Mitä stressaavampi ja kiireisempi arjestamme on tullut sitä enemmän kaipaamme miehen kanssa metsään ja luonnon ääreen. Meidän neiti on kulkenut kantoliinassa ja -repussa 1,5 kk lähtien poluilla. Eipä ole ollut vielä valtaa sanoa onks kivaa vai ei. Tyytyväinen reissuneiti on ainakin ollut, kun pitää perustarpeet kunnossa eli kunnon tauot, hyvät eväät ja kuivat ja säähän sopivat vaatteet. Ja kyllä sekin on nähty kun kiukkukäyrä nousee vähän vanhemmallakin väellä jos edellä mainitut tarpeet ei tule tyydytetyiksi.
Olen kiitollinen ja onnellinen saadessani jakaa ja ihmetellä ympärilläni olevaa puhdasta luontoa, sen hiljaisuutta ja vuodenaikojen mukaan muuttuvaa kauneutta. Teiltä muilta kanssaretkeilijöiltä toivon, että kunnioitamme ja vaalimme tätä. Opetathan lapsillesi kantamaan roskat mukanaan aina roskiin asti (myös lähikaupan karkkikääreet) ja ympäristön tuhoaminen on sama asia kuin joku tulisi sotkemaan omalle hiekkalaatikolle. Luonnossa me olemme vierailijoita ja meidän pitää pitää huolta siitä, että meidät voi kutsua uudelleenkin kylään.
Tämän kevään lastenkenkien valinnan jälkeen seuraava suo kahlattavana on ollut potkupyörä ja sen valinta. Nyt kun potkumopoilu sujuu, seuraava steppi on siirtyä potkupyöräilyn pariin.
Potkupyörä on siis pyörä, jossa ei ole polkimia. Pyörän korkeus asetetaan niin matalalle, että lapsi yltää omin jaloin potkimaan itselleen vauhtia vaivatta. Meidän pienikokoisen neidin kohdalla hyvän potkupyörän kriteereinä oli tarpeeksi pienen ja kevyen rungon lisäksi takaa kaareutuva satula, jotta pylly ei liukuisi niin helposti pois penkistä. Kolmen kärkeen merkeistä meillä pääsi Cannondale, Strider ja Puky. Päätös Pukystä syntyi siitä syystä, että satula vaikutti parhaimman malliselta. Lisäksi Pukyn rungossa on leveä osa, jolle lapsi saa nostettua jalat kovissa vauhdeissa. Siihen meillä taitaa mennä tovi, mutta kuka tietää.
Minkä kokoinen Puky sopiva? Meidän pienen ipanan kohdalla oli selvää, että kaikkein pienin eli malliltaan LRM. Siinä lapsen tulisi olla vähintään 85cm pitkä. Potkupyörähän on se, johon ei kasvunvaraa kannata ottaa ja parempi liian pieni kuin liian suuri. Painoa Pukyssä on 3,5 kg, joka on painavin meidän ränkkingiin päässeistä pyöristä, kevyimmän ollessa 2,5 kg. Äkkiseltään pari voipakettia kuullostaa pieneltä määrältä potkupyörässä, mutta mistäs näistä tietää. Olisikin mielenkiintoista päästä tekemään testiä neidin ollessa vanhempi, minkä pyörän hän itse valitsisi potkuteltavaksi jos saisi valita.
Edelliseen Prisman kypärään verrattuna KED-kypärän säädöt ja napakkuus ovat vähän eri luokkaa.
Pukyssä on Foam-renkaat, eli niitä ei täytetä ilmalla. Niitä ei tarvitse siis alvariinsa pumppailla, mutta samalla mietityttää renkaiden joustamattomuus. Tosin meidän pyörällä painellaan pääasiassa tasaisella asvaltilla, joten ne maastopyörä jousineen joutavat odottamaan.
Pukyillä on viiden vuoden runko- ja tankotakuu, mutta se vaatii oman potkupyöränsä rekisteröimistä valmistajan sivuilla. Rekisteröinti kannattaa tehdä heti, muuten takuu ei ole voimasssa. Takuu siirtyy myös jälleenmyyntitilanteessa. Itse ahdistus aina kaikista rekisteröitymisistä, niin tästäkin. Homma olikin kuitenkin muutamassa minuutissa hoidettu ja takuukuitti tuli sähköpostiin.
Mutulla saksalainen merkki Puky on suomalaisten suosituin potkupyörämerkki. Uskon sen johtuvan siitä, että se on laadukkaitten potkupyörien hintatasoltaan edullisimmasta päästä. Yritin löytää Pukyä meille käytettynä, mutta sitä mukaan kun niitä tuli myyntiin ne myös menivät nenän edestä.
Jossen löydä tarvitsemiani tavaroita kirppiksiltä, pyrin löytämään kotimaisia tai ainakin laadukkaasti tuotettuja tuotteita. Ja jos suomalaista tuotetta ei ole saatavilla, pyrin tukemaan mahdollisuuksien mukaan edes suomalaisia kauppiaita.
Lähtiessäni kartoittamaan eri yrityksiä suurennuslasini alla oli erityisesti yritykset, jotka kertoivat avoimesti kuka yrityksen esiripun takana heiluu ja miksi he pitävät yritystä. Näistä syistä päädyin tekemään yhteistyötä jyväskyläläisen pariskunnan Evan ja Thomaksen kanssa. He pyörittävät Polkuped-nimistä yritystä kirjaimellisesti lapsiperhearjen keskellä, sillä heidän varastonsa toimii heidän kotipihallansa.
Polkuped on synnytetty vuonna 2010 rakkaudesta ja huolesta liikuntaan ja lapsiin. Eva ja Thomas opiskelivat vielä tuolloin molemmat ja yritystä ja sen valikoimaa on kasvatettu pikku hiljaa. Kaikki on lähtenyt liikkeelle esikoiselle hankitusta Pukystä. Eli todellakin ollaan firman alkulähteillä, kun potkupyöristä puhutaan. Tarjoamalla laadukkaita ja hyväksi koettuja urheiluvälineitä he haluavat tehdä osaltaan lasten ja perheiden liikkumisesta kivaa.
Polkupedin ehdoton valtti on heidän tietotaitonsa tuotteita kohtaan. Heillä on kokemusta tai parhaillaan käytössään lähes kaikki tuotteet, joita heillä on saatavilla. Voi siis sanoa, että he todellakin tuntevat tuotteensa. Sinun ei tarvitse siis olla ammattilainen, vaan he osaavat opastaa ja suositella juuri sinun tarpeisiisi parhaan vaihtoehdon ja tietävät onko tuote kestävä vai ei.
Tuotteen vertailu on tänä päivänä järjettömän helppoa ja valmiit vertailupalvelut antavat kuluttajalle tarjottimella paikan, josta tuote löytyy huokeimmalla hintalapulla. Se asetta haasteensa pienelle yritykselle, joka ei aina pysty asettamaan hintalappua tasan tai alle jättimarkettien kanssa. Se mitä kasvottomat ulkomaalaisfirmat eivät tarjoa onkin Polkupedin vahvuus. He antavat aikaansa avustaakseen asiakasta saamaan kerralla tarvitsemansa tuotteen ja vastaavat kysymyksiin ja murheisiin vielä tuotteen saavuttuakin. Reklamaatiot ja muut ikävät asiat he lupaavat hoitaa nopeasti.
”Sit tuun jos sillä potkupyörällä voi lentää”.
Viimeistään siinä vaiheessa sytyin liekkeihin, kun Eva kertoi hänellä olevan koulutusta soveltavasta liikunnasta ja työkokemusta downien ja muiden lasten kanssa liikkumisesta. Tällä hetkellä Eva toimii päätoimisesti liikunnanopettajana 7-18-vuotiaille ja Thomas pyörittää verkkokauppaa. He ovat entisiä kilpahiihtäjiä ja myös koulutuksensa puolesta heillä löytyy tietotaitoa auttaa kaikkia liikkujia harrastelijoista huippu-urheilijoihin.
Polkuped kirjoittaa somekanavillaan Instassa ja Facebookissa lasten ja perheeiden liikunnasta sekä sen tärkeydestä – sekä suomeksi että ruotsiksi . He haluavat saada perheitä enemmän liikkumaan ja saavakin työhönsä paljon voimaa asiakkaiden jakamista onnistumisen hetkistä. Tarkkasilmäinen voi huomata ettei suomi ole Polkupediläisten äidinkieli. Eva ja Thomas puhuvat ja kirjoittavat hyvää ja ymmärrettävää suomea, mutta lisäksi on ruotsinkielisillekin tarjolla palvelua på svenska. Ainakin täällä Varsinais-Suomessa toista kotimaista käyttävät osaavat arvostaa tätä osaamista.
Lapseni saa minut päivä päivältä paremmin ymmärtämään kuinka rajoittunut olen.
No, mitä me sitten saatiin? Vähän jännitin millaisena palapelinä potkupyörä saapuu netistä tilatessa. Mutta mitä vielä. Sen verran osaan kuusiokoloavainta heiluttaa, että tangon sain kiinnitettyä runkoon ja satulan kiristettyä. Siinä se. Ei kun radalle.
Aloittelimme potkupyöräilyä sisätiloissa, kun toppapuku piti vielä päälle heittää. Olisi mielenkiinto loppunut varmaan hyvinkin lyhyeen neidillä. Ensimmäisellä kerralla näytti siltä, että jahka laitetaan potkupyörä suoraa ylähyllylle ja kaivetaan ensi vuonna uudelleen. Nyt kuitenkin neidin motivoituessa otamme muutaman kierroksen keittiön pöytää ympäri ja ensimmäisen kerran on pystynyt päästämään jo itse pyörästä irti. Tärkeintä on harjoitella vähän kerrallaan ja tarpeeksi tuettuna, jotta saadaan aikaan onnistumisen riemua. Viikonloppuna otettiin ensimmäiset potkottelut ulkona ja neiti ei ihan vakuuttunut näistä hommista siellä. Kypärä päähän laitettaessa neiti taputteli minun pyörääni ja Puky olis saanut jäädä noijailemaan koivuun. Näyttää siltä, että meillä asuu joku muukin takapenkin elämästä nauttija. Olin ihan ihmeissäni, sillä sisällä tosiaan homma tuntuu kiinnostavan. Piti oikein testata ja tuoda pyörä sitä varten takaisin sisäajoon.
Luulen tässäkin hommassa olevan kyse ajoituksesta ja otetaan nyt kesänä missioksi ottaa pyörää tarjolle aina silloin tällöin. Pitää vaan itsekin yrittää taas malttaa ja muistaa, että homma lähtee käyntiin kun aika on oikea. Potkupyöräilemällä haaveilen pääsevämme siirtymään potkupyöräilystä suoraan tavallisen pyörän ohjaksille eikä meidän tarvitsisi ikinä tutustua apuvälinelainaamon pyöräilytuotteisiin. Aika näyttää ja palaan syssymällä kertomaan tuliko meille pitkä kuuma potkupyöräkesä vai lojuuko tuo minisähikäinen edelleen tuolla koivun juurella.
Mietitkös vielä viikonloppusuunnitelmia? Kaarinan Kuusiston linnanrauniot ovat varsin varteenotettava vaihtoehto Varsinais-Suomessa päin liikkuville. Tai jos suunnitelmissa on kiertää kesällä saariston rengastie, tämä on matkasi varrella. Pistä takataskuun. Me kävimme Kuusistossa pääsiäisenä ekstemporeretkellä. Mikäli pikapyrähdys luontoon kiinnostelee, tämä on loistava matalankynnyksen retkikohde. Meidän taaperollekin tämä oli oivallinen maasto. Leveähköt ja melko tasaiset polut. Rattailla ei kuitenkaan luontopolkua pääse kiertämään, vaan sitten täytyy tyytyä kävelemään Linnanrauniontietä suoraan raunioille mikäli ei ole samanlaista puskasta kuin puskasta läpi-mentaliteettia niin kuin allekirjoittaneella.
Linnanraunioiden virallinen parkkipaikka on Linnanrauniontiellä vasemmalla puolella. Sen ohi ei voi ajaa muuta kuin silmät kiinni. Yleinen tie päättyy tähän, mutta yllättävän moni posottaa silti autolla ilman omantunnon tuskia linnanraunioille asti.
Parkkipaikalta lähtee 3,2 kilometrin mittainen luontopolku, joka kiertää Kappelinmäen (pieni nyppylä) ympäri. Meillä oli hieman hankaluutta hahmottaa luontopolkua, mutta alla oleva kuva havainnollisti itselle nyt näin jälkikäteen, että ihan oikein menimme reittimme. Jos kappelinmäelle kiipustaa, sieltä täytyy tosiaan tulla samaa reittiä takaisin ympyräreitille. Mäen päällä on tukkipöytiä eväshetkeä helpottamaan.
Jos haluaa kiertää ensin Kappelinmäelle, pitää jatkaa polkua ladon ohi oikealle mäkeen. Jos taas haluaa mennä sinne vasta takaisintulomatkalla, kannattaa kurvata yllä olevan kuvan nurkilta vasemmalle. Polku näyttää huomaamattomalta verrattuna tähän, jota me tässä menemme. Mekään emme huomanneet sitä menomatkalla ja siksi menimme reitin näin päin.
Sen verran mereltä puhaltava tuuli riepotteli, että lämpimästä säästä huolimatta piti kiskoa heti alkumetrien jälkeen tuulenpitävää niskaan. Neiti viittoo, että kuulee lintujen laulaua.Kappelinmäeltä. Vähän kun raivaussahaa näyttäis niin näkis merelle paremmin (vitsivitsi)
Kappelinmäeltä täytyy tosiaan laskeutua samaa reittiä takaisin alas ja jatkaa alhaalla vasemmalle. Polun jatkoa joutuu hieman hakemaan tai ainakin helposti hakeutuu takaisin Linnanrauniontielle jossei ole tarkkana. Rattailla pääsee varmasti helpommin menemällä hiekkatietä. Luontopolku, joka vie raunioille näyttää alla olevalta.
Komeat kelit oli saanut muutaman muunkin viettämään iltapäivää linnanraunioille. Luontopolulla sen sijaan sai mennä melko omin päin. Raunioilta löytyy grillauspaikka (+puita) sekä ulkovessa, joka harmiksemme oli vielä talven jäljiltä lukossa. Näytti kuitenkin uudenkarhealta ja siistiltä. Omat lantionpohjanlihakset saattaa joskus pettää. Puskapissa ei petä.
Kuusiston linnanraunioilta löytyy myös kesäkahvila. Kulttuurihistoriasta en osaa teille luennoida. Sitä varten kannattaa tulla itse mestoille lueskeskelemaan tietotauluja. Toivon toki kiinnostuksen historiaan syttyvät syvemmin iän myötä. Sitä ennen keskityn tähän hetkeen.
Taaperon mentäviä koloja
Raunioilta lähtiessä takaisin pitää palata taas pieni pätkä samaa reittiä takaisin. Pellon reunan yläpäässä käännytään oikealle, jotta ei palaa samaa reittiä parkkipaikoille. Loppupätkä on havumetsää. Oli jo suhteellisen kuivaa, mutta alkukeväästä ja syksyllä voin kuvitella polun olevan aika mutainen. Silloin tällöin meri pilkahtelee vieressä, mutta melko hyvin se jää puiden varjoon.
Lisää lintuja ja muurahaisten valtateiden ihmettelyä.Kotiin päin askel on aina kevyempiTai sitten ei.
Lähiretkeilystä pitävä siskoni mielestä Kuusiston linnanrauniot ja luontopolku on vähän tylsä. Hän retkeilee kouluikäisten lasten kanssa. Omaan makuun tämä oli tähän elämäntilanteeseen sopivan helppokulkuinen myös taaperon askeleelle, helposti saavutettava ja varsin mukiinmenevä luontoelämys. Eikä maisema ylhäällä raunioilla evästäessä ei ollut ollenkaan hullumpi.
Oletko sinä käynyt Kuusistossa? Josset, mee ja tuu kertomaan mitä tykkäsit! Kivaa ja auringon hellimää viikonloppua kaikille!
Viime kesänä hiekkalaatikkoleikeissä ja liukumäkeen kiivetessä teki pahaa, kun lapsen kengät eivät joustaneet jalan liikkeiden mukaan. Kontatessa kengänpohja ei antanut periksi. Halusin, että kengät mukautuu lapsen perässä, en toisin päin. Aloin miettiä millaiset kengät olisivat hyvät lapselle. Ja erityisesti: Millaiset kengät ovat hyvät erityislapselle?
Korostan heti alkuun etten ole jalkojen asiantuntija enkä ymmärrä niiden monimutkaisesta rakenteesta paljoakaan. Mikäli lapsen jalan asento tai sopivat jalkineet mietityttää todenteolla, suosittelen kääntymään jalkaterapeutin tai podologin (jalkaterapiaan erikoistunut lääkäri) puoleen.
Lapsilla, joilla on matalaa lihasjäntevyyttä eli hypotoniaa usein suositellaan tuettuja kenkiä. Joissakin tilanteissa tuki saattaa olla perusteltua esimerkiksi synnynnäisten poikkeavuuksien vuoksi tai ”oikean asennon” hahmottamisessa kun tunto on alentunut. Yleisesti kuitenkin mitä enemmän jalka on tuettu, sitä vähemmän jalkojen lihakset joutuvat tekemään töitä. Miksi siis yrittäisin vähentää lihasten aktiivisuutta lapsella, jolla on jo lähtökohtaisesti matalampi lihasjäntevyys? Mietitäänpä vaikka korsettia. Se puetaan, jotta ruoto saadaan pysymään tikkusuorassa halutussa asennossa. Mitä tapahtuu, kun illalla juhlien pätteeksi korsetti riisutaan? Koko komeus leviää.
Matalamman lihasjäntevyyden omaavilla on usein luonnostaan matala jalan pitkittäisholvi. Oman arvioni mukaan meidänkin naperon pitkittäisholvi on matala, eli ns. lättä- tai lattajalka. Lättäjalka voi olla synnynnäinen ominaisuus tai kehittyä iän myötä. Lättäjalkaa usein tuetaan pohjallisella, jossa on tehty ikään kuin korotus, jotta jalkaholvia saataisiin kohoamaan. Tällaisia pohjallisia käytetään melko paljon edelleen (myös lapsilla), mutta niillä ei ole pystytty osoittamaan tutkitusti näyttöä lättäjalan ”paranemisesta”. Miksi siis korjata mekaanisesti jalan asentoa jos se ei aiheuta mitään vaivaa?
Paljain jaloin liikkuminen olisi meille se luonnollisin tapa liikkua, mutta suurimman osan vuodesta sääolosuhteemme asettavat sille melko tiukat raamit. Mitä sitten, kun paljain jaloin ei voi kulkea? Lähdin selvittelemään millainen olisi hyvä kenkä lapselle. Tutkimuksieni perusteella lapsella hyvä kenkä tarkoittaa ohutpohjaista (<4 mm paksua) kenkää, jossa pieni kasvava jalka pääsee elämään ja liikkumaan vapaasti. Lasten kengissä ei saa olla korkoa, jotta jalkaterän ja lantion asento pysyy luonnollisena. Kengänpohjan tulee olla päkiästä taipuisa ja sen täytyy olla kiertolöysä. Tällainen kenkä on kevytjalkine tai paljasjalkakenkä.
Paljasjalkakengillä kävellessään lapsi tuntee maan ja sen muodot jalkojensa alla. Sen johdosta jalkojen lihakset aktivoituvat jalkapohjan pienimmistä lihaksista alkaen ja kehittävät lapsen tasapainoa. Tärkeää paljasjalkakenkien käyttöönotossa on totutella pikku hiljaa. Paljon yleistietoa paljasjalkakengistä löytää suomeksi paljasjalkakengät.net-sivustolta. Siellä on myös listattu mitä haittoja paljasjalkakenkäilystä voi olla. Yhteenvetona kerrottakoon ettei ole tarpeeksi luotettavia tutkimuksia vertailemaan ”tavallisten” lenkkareiden ja paljasjalkakenkien aiheuttamia haittoja toisiinsa.
Lähdin tutustumaan paljasjalkakenkätarjontaan. Tärkeysjärjestyksen kärjessä oli hyvät (laadukkaat ja terveelliset) kengät. Kaiken tämän hyvän lisäksi toiveissa oli vielä silmääkin miellyttävät kengät. Tarjontaa löytyy paljon, vaikkakin lapsille vähän suppeammin kuin aikuisille. Pitkän surffailun jälkeen ihastuin brittiläinen kenkäbändiin Vivobarefooteihin. Kenkää maahantuo kolmen suomalaismiehen Vivokauppa, joka lähti tekemään kanssani yhteistyötä. Vivokauppa on syntynyt rakkaudesta paljasjalkakenkiin ja heidän missionsa on levittää tätä terveellisten kenkien evankeliumia.
Vivokaupan kanssa asoiminen on ollut sujuvaa ja nopeaa ihan alusta loppuun. Heihin saa supernopeasti yhteyden, mikäli paljaskengistä tulee kysyttävää. Nettisivujen alalaidassa on suora täppä Vivokaupan WhatsAppiin. Mietimme esimerkiksi Jounin – yhden omistajista – kanssa yhdessä sopivaa kokoa naperolle. Jalan koko on tällä hetkellä muutaman millin yli 13 cm ja kokotaulukon mukaan 21 olisi riittänyt. Meillä muut kengät ovat kuitenkin jo 22 ja 23 kokoisia, joten päätimme lähteä kuitekin kokeilemaan 23. Nappivalinta.
Nämä kengät olivat Rakkautta ensi hetkestä alkaen. Suurin ongelma kenkien hankinnassa hypotonisen lapsen kanssa on ihan ensikengistä asti ollut huonosti aukeava suuaukko. Pelko siitä osoittaako varpaat lestissään sinne päinkään on läsnä aina kenkiä jalkaan laitettaessa. Nyt meillä osataan jo ilmaista jos kenkä ei tunnu hyvältä jalassa, mutta silloin kun jalka oli vieläkin pehmeämpi ja mielipiteen tulkitseminen oli hankalaa. Kengän tarvitsee aueta tarpeeksi. Ja Mini Primus tekee sen, niin kuin yllä olevasta kuvasta näkyy. Kengät ovat ihan liian nopeat pukea ja ulos lähteminen tuntuu vähän liiankin helpolta. Tarra on jämäkkä, mutta uskon nämä olevan ensimmäiset kengät, jotka neiti saa itsekin jalkaansa laitettua.
Kengät ovat pumpulisen kevyet. Se on merkittävää erityisesti ensikengissä ja lasten kengissä ylipäänsä, kun kävely hakee vielä askelmerkkejään. Kenkä pysyy tukevasti paikallaan ennakkoluuloistani huolimatta eikä hölsky. Värejä mallista on moneen lähtöön, mutta päädyin näihin helposti yhdistettäviin ja vähiten aran värisiin vaihtoehtoihin. Mutta valitsipa minkä värin tahansa, kaikki ovat vegaanisia.
Primus bootie on ollut meidän välikausikenkien paras vaihtoehto tähän asti. Varsi ei ole huomattavan pitkä. Se antaa jalalle joustoa ja toisaalta meidän neidille on edes mahdotonta ollut saada Viking-tyyppistä pitkävartista kenkää jalkaan. Näidenkin suuaukko on paljon kapeampi verrattuna ylempään Mini primukseen. Jalka sujahtaa paikalleen ilman väkivaltaa, mutta kenkälusikan olemme ottaneet näiden ystäväksi. Vielä vuosi sitten en usko, että tämä kenkä olisi meillä jalkaan mennyt. Kengässä on yksi ainut tarra kiinnitykseen. Kenkä pysyy silti napakasti paikallaan ylemmässä kuvassa näkyvän sinisen kuminauhan ansiosta.
Päälikangas on tiiviimpää verrattuna Mini primukseen. Se vaikuttaa kuitenkin joustavalta ja hyvin hengittävältä. Kangas on vettä hylkivää, mutta sen paikaansapitävyyttä ei onneksi ole tarvinnut nyt koeponnistaa. Vuori on fleecetyyppistä ja pohjallisen saa irti. Kenkä on ollut meillä nyt muutaman viikon kovassa käytössä. Hiekat pysyy hiekkalaatikossa eikä pyri kengissä salamatkustajina sisälle.
Yllä olevasta kuvasta näkee hyvin kenkien suuaukkojen eron. Ja sen miksi Primus bootie huutaa meillä kenkälusikan perään.
Tämä villi kortti, kolmen koplan musta hevonen. Talvikäyttöönkin tarkoitettu Fulham malli. Ilmojen lämmettyä nämä kengät jäivät meillä nyt odottamaan syyskelejä ja kylmiä kesäpäiviä. Kenkä on aitoa nahkaa, joka on itselleni tärkeä elementti talvikengässä. Se on lämpimämpi ja joustavampi verrattuna synteettisiin vaihtoehtoihin. Nahka materiaalina antaa mahdollisuuksia huoltaa ja hoitaa ja vaatiikin toki sen pysyäkseen hyvässä kunnossa. Hoitamalla kenkää huolella se kestää kuitenkin aikaa ja kulutusta. Sen vuoksi liputan kengissä luonnonmateriaalien nimeen. Samasta mallista on kuitenkin kuminen versio myös herkullisissa väreissä. Kuminen Fulham on vegaaninen. Mietin niiden oivallisuutta märkiin keleihin. Ei pienet lätäköt haittaisi.
Fulham on ehdottoman tyylikäs ja sopii niin tytöille kuin pojillekin. Siinä on kiinnitysmekanismina varren toisella puolella oleva tarrakiinnitys. Pohjallinen on irrotettava ja vuori on paljon paksumpi verrattuna Primus booteihin. Miten nämä pitävät paukkupakkasille pienet helposti jäätyvät varpaat lämpimänä ja kuinka villasukat sujahtavat joukkoon jää selvitettäväksi syksyyn.
Lasten kenkien ostaminen verkkokaupan kautta asettaa omat haasteensa ja mahdollisesta palautuksesta johtuvista kuluista asiakas joutuu vastaamaan Vivokaupassa itse. Se on kyllä harmi, koska aina ei mene ykkösellä maaliin. Vivokauppiaiden kanssa kuitenkin kannattaa yhdessä miettiä kokoa etukäteen, jotta edestakaisin postittamista olisi mahdollisimman vähän. Luontokin kiittää. Jos kenkien tilaaminen summamutikassa tuntuu työläältä tai riskialttiilta, Lahden ja Helsingin lähellä asustelevien kannattaa lompsia testailemaan kenkiä kivijalkaliikkeeseen.
Ensi vuoteen mennessä Vivolla on tavoitteena käyttää 90 prosentissa tuotteitaan kestävän kehityksen mukaisia materiaaleja. Vivobarefootilla on vegaanisia kenkävaihtoehtoja myös lapsille. Osa niihin käytetystä materiaalista on peräsin muovipulloista. Meidän testissä olevat Mini Primus Kidsit ovat esimerkiksi vegaaniset.
En tiedä millaisia tuloksia meillä kenkien kanssa saadaan. Ovatko ne ojasta allikkoon vai onkohan lapsella entistä vahvemmat jalkojen pienet lihakset ja koordinaatiokyky. Vanhempana sitä täytyy tarpoa tiedon tulvassa ja tutkittuaan asioita tehdä omat johtopäätöksensä mikä on paras vaihtoehto. Niin kuin nyt kenkien osalta. Paljasjalkakengät ovat nyt toivotettu lämpimästi perheeseemme tervetulleiksi ja ihmettelemme mitä ne tuovat meille tullessaan. Palaan syksyllä mukanani kasa retkiä ja kokemuksia rikkaampana kertomaan kuinka meidän Vivokenkien käyttäjä on kengät ottanut omaksensa.
Viime hetken tietona Vivokaupalta, että kesäkenkiä viedään käsistä kovaa vauhtia. Mikäli mielii omat Vivot saada vielä kesään, suosittelen menemään kipin kapin ostoksille.
Kengät ovat saatu yhteistyönä Vivokaupalta, mutta mielipiteet blogissani ovat aina omiani. Niin nytkin.
Tänään on sudittu terassilauteisiin uutta brunaa pintaan. Onpahan urakka sanon minä. Eikä oo ees kilometrikaupalla mitä maalata.
Mitäs meillä ihmeteltiin viikonlopun vesisateen keskellä? Kuinka paljon kuuluu jo erilaisia lintujen ääniä, variksia, naapurin talviteloilta tuoman Porchen moottorin jylinän määrää, viemäreihin valuvan sadeveden lotinaa. Että eikö kuralätäkössä vesi olekaan juotavaa? Ja kumpi taipuu, kun ipana väsyy ja pyytää äitiä kantamaan? Äiti käskee tsemppaavasti nousemaan. Tilanne 0-0. Erässä kaksi lapsi alkaa syödä hiekkaa niin kauan, että äidin on pakko hakea lapsi ennenkö suoli on niin täynnä hiekkaa, että pyttyyn kilisee kasa sepeliä. Tilanne 0-1. Ipanan hyväksi.
Mistä tuo lirinä kuuluu
Sitä on saanut kovastikin miettiä mitä sen lapsen kanssa pihalla puuhaisi toppavaatteet ja nyt vielä kuravaatteet niiden päällä, kun liikkuminen on muutoinkin kömpelöhköä ja hidasta. Miten saada lapsi innostumaan potkimaan lumikikkareita tai lapioimaan lunta ämpäriin. Oman lumikolan työntämisestä innostuttiin nyt, kun pihan lumet on jo sulaneet. Putkeen siis meni.
Voi kai miettiä itse miltä tuntuisi, kun pukisi sumopuvun päällensä ja käteen lyötäisiin riisikepit, että leikis noilla. Ja jalassa olisi luisimet, vaikka et osaisi yhtään luistella. Hauskuus vois loppua aika lyhyeen.
Kuran ja jään vuorotellessa meidän liikkuminen on rajoittunut pääasiassa kävelyretkiin. Kun sää on sallinut, ollaan yritetty hyödyntää leikkipuistojen liukumäkiä, rappusia joita voi kiivetä ja erilaisia matalia betonitasoja, joilla voi tasapainoilla kädestä kiinni pitäen. Mutta kylläpä odotan, että hiekkalaatikon hiekka sulaa. Että päästäisiinkö potkumopo vaihtamaan tänä keväänä potkupyörään. Ja virittämään terassin kattoon renkaat.
Liikkumismuotoja sisätiloissa olisi paikat väärällään, mutta nyt virustautien kulta-aikana miettii haluaako kantaa kotiin yhtään ylimääräisiä tauteja. Lähes joka kerran jälkeen kun ollaan tuliaisina tuotu jonkinsortin vatsa- tai räkätauti. Neidin rakastama uintikin on ollut pannassa juuri samasta syystä. Turun Kupittaan urheiluhallin lasten liikunnan ihmemaahan uskaltauduimme muutama viikko sitten. Ja selvisimme voittajina.
Turussa on maksuttomia lasten liikunnan ihmemaita myös koulujen tiloissa. Tarkemmat ajat ja paikat löydät täältä. Aivan mahtava palvelu kaupungilta. Jos joku turkulainen tai lähellä asuva ei ole käynyt ihmemaissa, suosittelen lämpimästi. Meidän neidin ehdottomat suosikit olivat esterata erilaisista palikoista juoksurata, jossa on nousevat kaarteet. Myös sähly kiinnosti jostain syystä kovasti ja yllätyimmekin, miten neiti tarttui mailaan ja yritti sohia palloa kuin vanha tekijä.
Eilen käytiin keilailemassa suvun voimin, olipa mukana ensikertalaisiakin. Meidän neiti olikin jo vanha tekijä, kun ensimmäistä kertaa oltiin keilailemassa lomareissulla, kun neiti oli 9kk. Silloin pakoon mentiin pikkuisen hitaampaa ja tahtoa oli jonnin verran vähemmän. Tällä reissulla meidän osalta keiloja kaatui hiukan vähemmän. Kivempaa oli jortsata poppibiisien tahtiin, laskea esteettömyysliuskaa pitkin liukumäkeä, ihmetellä hohtokeilauksen valoja ja tasapainoilla reunaa pitkin. Summasummarum tärkeintä kuitenkin oli mielestäni, että myös neiti lähti mukaan. Oli osallisena omalla tavallaan. Uusia paikkoja, uusia ihmisiä ja uusia normeja, joita yhdessä opetella. Ja muutaman leveä hymykin saatiin kanssakeilaajilta aikaiseksi pienestä toilailusta huolimatta.
Ja hei muuten. Yks pikku juttu. Piskuinen blogini on luomassa nahkaansa ja kevät tuo uusia kuvioita tullessansa. Rumpujen pärinäää…
Ensinnäkin. Meidän menoa voi nykyisin vahtia tarkemmin myös Facebookin kautta ja Instagramissa nimellä @elamanmittaisellamatkalla. Lisää kivoja juttuja tulossa myöhemmin.
Ja viime kertaisesta kirjoituksesta päästään sulavasti hyppäämään 2-vuotiaan down-tytön leikkeihin. Uskoisin kyllä tämän listan sopivan kyllä ihan kaikille lapsille, mutta kun meikäläiset hiihtää vähän perässä niin jotkin asiat voivat tuntua jo ohiajetuilta. En tiedä, kun ei ole aiempaa kokemusta, eikä sukulaisten lapsien leikeistä enää muista, mikä on kiinnostanut 2-vuotiaana.
Ulkoleikit alkaa olla tällä hetkellä inhoja hommia, mutta keinumiset, hiekkalaatikot ja liukumäet olivat kesän ja alkusyksyn lempparipuuhia jo ennen 2-vuotissynttäreitä. Potkumopottelua ollaan aloiteltu, joskaan sekään ei toppavaatteiden aiheuttaman ympärysmitan merkittävän kasvun myötä ole ollut mikään suksee. Alamäki on jees, jos äiti työntää ylös hiihtohissin lailla.
Hei, ja enpä ole kertonut, että nyt meillä melkein jo juostaan. Enkä ole ehtinyt edes kertoa meidän kävelytaidon tulemisesta. Olkoon se eri tarina, mutta se pitkään ollut kävelykärry kannattaa vielä säilyttää. Niin typy kuin minä olimme heivaamassa sitä, mutta fyssarimme antoi vinkin, että nyt sitä voi hyödyntää raskaamman tavaran työntämiseen. Kyytiin voi lapioida niin hiekkaa, lehtiä kuin sitä ehkä joskus saapuvaa luntakin, kuljettaa se paikasta a paikkaan b ja kipata sinne. Ja eikun uudelle kierrokselle. Tämä olis meille varmasti nyt tosi hyvä, kun kävely on vakautunut. Ja miksei lumilapio tai -kola? Okei, meneekö tää nyt yltiöoptimismiksi. Ehkä hiukan. Pulkkaa me kuitenkin toivottiin, kun viime talvi (ne harvat kerrat) mentiin vauvapulkalla.
Vaatetusleikit on niitä harvoja asioita, joihin neiti voi paneutua leikkimään joskus ihan yksin. Tarkoittaa siis yritystä pukea ja riisua vaatteitaan. Halpaa puuhaa ja aika kuluu. Saa mutsi laitettua ruokaakin joskus. Eikä oo väliä onko äitin crocsit vai iskän kalsarit.
Tanssimiset ja loru- ja laululeikit ovat olleet kovaa kamaa ihan alusta alkaen. Pikku kakkosen Seikkailukone ja Fröbelin palikat on ihan ykkösiä ja nyt meidän neiti on alkanut muistaa ihan ilmiömäisesti tanssiliikkeetkin. Pienen huteran jammailijan menoa katsellessa pienet ja suuret harmitukset tuntuu ihan kärpäsen kakalta. Musiikkia saa ihan ilmaiseksi nykyään, eli kovin halvalla pääsee, kun ei kasetteja tarvii ostella.
Nyt on meillä on autot, veturit ja kaikenmaailman moottoriajoneuvot olleet ihan must. Kirpputorilta tarttui myös puinen parkkitalo mukaan ja miehen kanssa mietimme, että tokkopa sen päälle vielä mitään ymmärtää. Mutta mitä vielä. Neiti on ihan liekeissä ollut varsinkin hissistä, jonka saa käsipelin rullattua käsipelin ylös ja alas. Ja olipa äiti ihmeissään, kun ranneliike löytyi kuin itsestään. On siis purettu nyt myös downmyytti, jonka mukaan kaikki oppiminen vaatii satoja saati tuhansia toistoja.
Keinuheppa. Tartteeko enempää sanoa jos vain tietäisitte mitä kiitolaukkaa ja rodeota voi pappan vanhalla hepalla mennä?
Keittiöjutut ovat kovassa huudossa ja meille onkin kotiutunut nyt oma pikku keittiö. ”Käsienpesu” siinä on parasta. Lisäksi ihan lempparia on purkaa keittiötä ja antaa välineitä meille esiliinoille, jotka viitomme nämä artikkelit ja neiti toistaa niitä. Tätä kirjoittaessani alan huomata, että leluja on muuttanut meille syksyllä aika tahtia. Voisiko tästä nyt tulkita, että meillä on joulupukki käynyt jo ja saa keskittää voimavaransa muihin talouksiin?
Palikkatornien kokoaminen on sellaista, johon neiti keskittyy sen muutaman minuutin jopa itsekseen. Onpa sitä muutaman kerran todistettu, että on niiden pariin hakeutunut ilman aikuisen ohjaamista. Myös dublojen rakentaminen ainakin pappan kanssa on alkanut kiinnostelemaan. Niitä meillä ei kotona edes vielä ole, joten perun sittenkin aikaisemman. Joulupukki voi sittenkin tulla.
Kynähommat, muovailut ja sormivärit on olleet aika hiljaiselolla, mutta kun löydän neidin huoneeseen kirpparilta sellaisen lastenhuoneen pöydän, joka kelpaa otamme uuden alun. Muovailua kun ei voi keittiön pöydän ääressä harrastaa. Mutulla mennään, mut luulen, että ihanat värikkäät asiat löytävät vielä tiensä enemmän suuhun kuin oikeaan osoitteeseen. Meillä kuitenkin asuu yllätysten nainen ja vähättelevä äiti vois ottaa itseään niskasta kiinni ja lähteä kauppaan askarteluhyllyjen väliin.
Olen yrittänyt löytää aikaa ja luovuutta ruveta tekemään lorupussia. Tai oikeastaan laulupussia. Lorut on vähän plaah tuntunut olevan vielä. Siis tyttären, ei äidin mielestä. Saas nähdä. Tai sitten faksaan vielä Korvatunturille uuden listan. Siitä kun nyt sitten kuitenkin tuli aika pitkä.
Nyt loppui vinkit täältä suunnilta, ensi joulun alla taas toivottavasti kera uusien vinkkien. Ja tosiaan aikaisemmassa teksissäni esittelemäni lelut ovat monet kovinkin vielä meillä kaks veellä käytössä. Jos missasit vinkit 1-vuotiaan leluista, sinne pääset palaamaan tästä.
