sairaanhoitajaopiskelija

Äitiysloma loppuu

”Mitä se loma siinä äitiyslomassa tekee”, on todennut miehenikin. On sitä paljon pienempiinkin nyansseihin virallisissa termeissä puututta. Tässä sitä vasta hiomista olisikin. Tässä taas asia, josta joku voisi ottaa koppia! 😉

Oma mammalomani loppuu huomenna ja palaan töihin. Palkattomiin sellaisiin, sillä aloitan opintojeni loppurutistuksen, työharjoittelut. Ja koska sitä ei voi koskaan itseään helpolla päästää, on loppuvuodesta tulossa tiukka. Likimain koko loppuvuoden teen työharjoitteluita eri yksiköissä valmiit sairaanhoitajan paperit jouluksi silmissä siintäen. Hirvittää. Olen ollut työelämässä viimeksi elokuussa 2015. Vaikkei se ole nyt ihan hirveän pitkä aika, kynnys on ehtinyt jo nousta. Osaanko enää mitään? Mihin on kadonnut koko työmuistini? Miksi se säilömuistiin säilötty tieto ja taito tuntuu olevan vähän turhankin hyvässä jemmassa? Pystynkö sisäistämään alati uusia asioita? Miten saamme arkemme pyörimään?

Tätä ensimmäistä luopumisen tuskaa helpottaa miehen jääminen kesäksi kotiin tyttömme kanssa. Olemme siitä onnellisessa tilassa ettei tarvitse miettiä sitä taloudellista tappiota, jota miehen kotiin jääminen aiheuttaisi. Molempien ollessa opiskelijoita ei puhu päätä huimaavista ansioista, joten yritetään kartuttaa edes sitä henkistä pääomaa. Tämä on miehellenikin ainutkertainen kokemus. Tuskin koskaan hänellä on näin paljon aikaa antaa jakamatonta huomiotaan meidän lapsellemme.

Ennenkaikkea uskon tämän tekevän hyvää toistemme arvotukselle. Ei ole kyse siitä ettemme arvostaisi toistemme panoksia tai kokisi toisella olevan helpompaa kuin toisella. Mutta ei toisen asemaan pysty asettumaan täysin, ennenkö osat ovat toisin päin. Ei ole helppoa hoitaa arkea yksin kotona, eikä ole helppoa tehdä raskaita ja aikaavieviä opintoja ja tulla illaksi vielä jakamaan kotiin sitä taakkaa, joka siellä vallitsee.

Olen niin paljon kuullut turhautuneiden ja väsyneiden äitien vuodatusta heidän työnsä arvottomuudesta kotona. Lisäksi haluan, että mieheni löytää tytön kanssa omat rutiininsa, enkä minä kohella ja opasta heidän välissään. Haluan, että miehenikin osaa valita lapselleni tarpeeksi lämpimät ja mukavat vaatteet, kokkailla ruokaa, ymmärtää hänen tarpeensa ja huolensa. Enkä epäile hetkeäkään etteikö hän pärjäisi. Ehkä se suurin anti onkin, että hän itse hokaa selviävänsä ja pärjäävänsä.

En koskaan uhrannut ajatuksia laittavani lastani päiväkotiin alle 3-vuotiaana ja nyt se sitten tapahtuu. Tukiverkon asustellessa liian kaukana on kuitenkin pakko todeta ettei vaihtoehtoja oikein ole, jos aion saada paperit joskus ulos. Tarkoitus ei ole pitää lasta kokopäiväisessä hoidossa, mutta varaudutaan pahimpaan. Ja nyt aikamme sulateltua asiaa, on tässä paljon hyvääkin. Tyttö on ollut pääsääntöisesti vain meillä kahdella hoidettavana ja muiden lasten mallit on vähissä jollei muskareita ja muita äitilapsi-miittejä lasketa. Nyt hän toivonmukaan saa positiivisia kokemuksia vieraisiin aikuisiin luottamisesta ja saa hurjasti mallia muista lapsista. Pakko on jo siintää katse syksyyn vaikkei haluaisi, koska typyn päivähoitojärjestelyt vaativat vähän normaalia enemmän ja päivähoitopaikkoja tulee muutenkin hakea vähintään neljä kuukautta ennen tarvetta. Ajatuksia hänen päivähoitojärjestelyistään myöhemmin. Viikolla meillä oli erityislastentarhanopettaja kartoittamassa tilannettamme ja miettimässä millainen paikka hänelle sopisi. Toivon, että meidän mielipiteistä ja ajatuksista otettiin koppia ja typyn hoitoon siirtyminen on mahdollisimman smoothie.

Kotiäidin rooli on haikea vaihtaa siksikin, että vasta nyt olen oppinut nauttimaan kotona olosta. Nyt osaan ottaa rennosti ja hallita kaaosta. Tuntui vievän hirveästi aikaa oppia tuntemaan oma lapsi, hänen tarpeensa ja saada arki rullaamaan. Syksyn murheet yhdistettynä vaikean opinnäytetyön kanssa veivät voimat ja oli ajanjaksollisesta henkisesti rankinta ikinä. Muistan aivan loppusyksyn, kun jouduin toteamaan miehelle, että olen aivan loppu. Sinnittelin miehen koulupäivien yli, jotta saisin luovutettua vastuun lapsesta ja saisin rojahtaa sänkyyn. Ymmärsin miltä todella tuntuu olla uupunut ja pelotti, että masennun. Kaikki onneksi helpotti nopeasti, kun sain levätä. Edelleen olen väsynyt, mutta eri tavalla. Kahden lapsen isosiskoni totesikin, että tietty väsymys on ja pysyy, se tulee vanhemmuudessa kylkiäisenä.

Nyt on aika napsauttaa uusi välilehti auki. Innostavaa ja jännittävää päästä haastamaan itseään ja näkemään erilaisia työympäristöjä. Vaikka olen kirjaimellisestikin opiskellut erityislapsen äidiksi kasvatusta ja kasvun tukemista lukien, tulee rinnalle myös muuta. Kiva saada välillä muutakin ajateltavaa. Saatan olla jopa pikkuisen parempi äitinä, kun arjessa on vastapainoa. Sekin hämmentää minua, koska olen ajatellut aina itseni suurperheen isoksi äitihahmoksi. Edelleen menen vahvasti perhe edellä ja se on minulle kaikki kaikessa. Nyt minulle tulee kuitenkin ehkä enemmän tilaa miettiä mitä elämältäni, uraltani ja tulevaisuudelta haluan. Pyrkimys elämässä eteen päin pitää ihmisen vireessä ja aistivana.

Inspiroivaa uutta viikkoa toivottaen

-Päivi

 

Labour ward

Lupailin kertoa synnytysosaston meiningistä, millä vietimme kaksi viimeistä harjoitteluviikkoa. Henkilökohtaisesti mua harmittaa, ettei saatu mahdollisuutta olla siellä pidempään, koska se oli oikeasti ainoa paikka leikkaussalin lisäksi, missä mä oikeasti opin asioita ja me ei oltu opiskelijoina ihan pelkkää ilmaa. Se oli ensimmäinen kosketus äitiyspuolen asioihin ja oli itsellä mielenkiinnonkohteena alun alkaenkin. Toisaalta se oli myös yksi karuimmista osastoista toimintatapojen ja lääkkeiden puutteen vuoksi.

Itsessään synnytykset ei olleet mitään tähtitiedettä. Se oli nainen lavetille ja siinä se oli oman onnensa nojassa niin pitkään, että kohdunsuu oli 10 cm auki ja annettiin lupa ponnistaa. Sikiökalvot puhkaistiin, muksu ulos, napaklipsut kiinni ja napanuora poikki. Suurimmat rämmäleet puhdistetaan silmiltä ja suulta ja sitten punnitukseen ja mittaukseen, jonka jälkeen kääritään kapaloon. Äitille oksitosiinia reiteen istukan syntymistä auttamaan, sitten kursitaan kiinni jos tarvetta. Tuore äiti saa hetken pötkötellä jossei itsekseen jaksa liikahtaa. Muuten se on soronoo ja pärjäilkää.

IMG_1235

Etualalla olevat töttöröt on sydänäänten kuunteluun vatsan päältä.

IMG_1238

IMG_1242

Ensimmäinen yritys tehdä yövuoro ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Me oltiin ihan innoissamme pakattu eväät laukkuun ja tarmoa täynnä päätettiin kerää kaikki rohkeus ja mennä sairaalalle apostolin kyydillä. Molemmat oli kyllä koko matkan niin jännäkakat housussa, että vannottiin sen olevan ihan vihoviimeinen kerta, kun kävellään ominemme pimeässä ja syrjässä.

Melkein kaks tuntia sairaalan seiniä potkittuamme sairaanhoitaja totes et lähtekää himaa, ei tääl tapahdu mitään. Meistä vähän tuntu, et he halus meidät jaloistaan pyörimästä, jotta pääsevät nukkumaan. Ja kyllähän se seuraavana yövuorona saatiin sitten todeta ihan omin silminkin. Seuraavana työvuorona saatiin kuulla, että siellä oli siltikin ollut yön aikana neljä synnytystä… Niin meidän tuuria. Lähtiessä käytiin vielä obstrektisen osaston kautta tsiigaamassa jos siellä olis tuloillaan joku. Ei ollut, mutta kissa säikäytti tyhjällä käytävällä. Sairaanhoitaja nauro meille räkäsesti ja ihmetteli eikö olla sairaalassa ennen kissaa nähty. ÖÖ… mietitäänpäs. Noooo…, ei.

Epäonnistuneen yön jälkeen päätettiin, että seuraava ollaan, vaikka mitään ei tapahtuisi. Ensimmäiset tunnit me täytettiin kaikki mahdolliset kaapit ja siivottiin ne, jotta ei nukuttaisi pystyyn. Hoitajat oli niin ihmeissään, että hyvänen aika me ollaan reippaita. Meitä taas nauratti, että töitähän tässä vaan tehdään ja pitäis olla tullut tekemäänkin. Seuraavat pari tuntia mekin vain poopoiltiin ympäriinsä ja koomailtiin. Sen jälkeen alkoi tapahtua.

Yön aikana nähtiin kuinka kätilö haukkui ensisynnyttäjän pystyyn kun ei jaksa ponnistaa ja siitä seurannut sektio. Samalla saatiin myös luento kuinka Maasai-heimon naiset ovat hyviä synnyttäjiä kun eivät puhua pukahda ja synnyttävät kiltisti. Leikkaus oli kamalin hoitotoimenpide, jota olen koskaan ollut todistamassa. Nainen ei ollut puutunut, hän tunsi veitsen ja toimenpidettä jatkettiin.

Kirurgin oli hetkeksi keskeytettävä, koska lihasvastus oli niin suuri. Lääkkeitä lisäiltiin, mutta tunto oli edelleen voimakas. Sikiökalvojen puhkaisun jälkeen toimenpidettä oli pakko jatkaa kivuista huolimatta ja salissa kuuluikin jotakin huudon/vaikerruksen/itkun sekaista TODELLA korvia ja sydäntä raastavana. Kirurgi ähelsi ja kovakouraisesti runttaasi ylävatsaa, kun leikkaushaava oli tehty liian pieneksi eikä vauva meinannut mahtua ulos.

Lapsokainen tuli kuin tulikin maailmaan sinisenä ja velttona. Sen suurempaa kiirettä vauva kiikutettiin toiseen huoneeseen, jossa oli imut ja ambut. Ambussakaan ei ollut kaikkia palasia kohdalaan ja kun kysyin onko jossakin sellaisia, hoitaja totesi, että on varmaan kadonnut. No, lapsi virkosi, mutta äidin ja lapsen toipuminen jäi arvoitukseksi.

IMG_1234

Sektiosali

IMG_1130

Menossa suorittamaan huippuvaativaa tehtävää – katetrin poisottoa. Itseasiassa taisin olla Emmin assistentti.

Yön viimeinen pienokainen saatetiin Emmin kanssa yhdessä maailmaan. Voin vaan kuvitella sitäkin naisrukkaa, kun kolmet kädet kopeloi lähestulkoon samaan aikaan alapäässä. On sitä koulussa torson kanssa kopattu lasta maailmaan, mutta oli se kieltämättä hieno olla itse ottamassa vastaan uusi maailman ihme. Äidillä ei luonnollisestikaan ilmekään värähtänyt, kun lapsi nostettiin vatsalle. Täällä ei tunteitaan sovi esitellä.

IMG_1519

Oltiin Emmin kanssa aivan äärettömän onnellisia, että jakso oli nyt ohi. Se oli ollut raskas. Hyvät hetket olivat vähissä ja olin onnellinen, että sain puhua ja jakaa tuntojani näkemistämme kohtaamisista Emmin kanssa. Tämän jälkeen vaihdoimmekin todellisen lomamoodin päälle ja viimeiset viikot reissasimme olan takaa. Lushotosta, Zansibarista ja Kilimanjarosta oonkin jo vähän ehtinyt kirjoittelemaan aiemmin.

IMG_1437

Viimeisestä työvuorosta lähdössä.

IMG_1445

Sunrise

Toivottavasti en järkyttänyt ketään liian syvästi enkä pelotellut ketään liikaa. Halusin tuoda mahdollisimman realistisen oman kokemukseni sairaalalta. Minusta on tärkeää nähdä, mitä maailmalla todellisuudessa vielä tänäkin päivänä tapahtuu. Monet sanovat etteivät ehkä pysty kohtaamaan sitä. Ei tarvitsekaan, mutta ei saa myöskään sulkea silmiään. Tämä on todellisuutta, vaikka se kaukaiselta tuntuukin ja asioille pitäisi tehdä jotakin. Kaikilla on oikeus hyvään, terveeseen ja onnelliseen elämään. Peace and love.

Politiikkaa ja perunateatteria

MITÄ!? Marraskuun eka? Joko jo? Oonko mä ollut Afrikassa jo kaks kuukautta? Joko muka ens kuussa kotiin?

Täällä on seurattu politiikkaa korvat höröllä ja aistit valppaina, koska viime viikon sunnuntaina olleet presidentinvaaleista odotettiin paljon. Viimeiset pari viikkoa kaikissa baareissa ja kuppiloissa telkkarit on jauhaneet lupauksia ja kadut on ollut täynnä peace-merkin näyttäjiä (Chadema puolueen tunnus). Jopa sähköt ovat olleet nyt koko viikon melkein tauotta joka puolella ja se jos joku on iso juttu, kaikille. Se taas todennäköisesti tietää sitä, että monta seuraavaa viikkoa ollaankin aika vähäisellä sähköllä, sillä täällä on ollut nyt niin kuivaa, että sähköä ei pystytä tuottamaan ja se hyvin vähissä joka puolelta Tansaniaa.

Täällä on kaksi pääpuoluetta, jotka taistelivat paikasta. Chadema (Chama cha Demokrasia na Maendeleo = Party for democracy and progress = demokratian ja edistyksen puolue) on keskusta-oikeisto-puolue. CCM (Chama Cha Mapinduzi = Party of the revolution = vallankumouksen puolue), joka on keskusta-vasemmistopuolue. CCM on ollut neljä edellistä kautta putkeen tahtipuikon heiluttajana ja ihmiset todella haluavat täällä muutosta. Chademan pääehdokas Lowassa on ollut aiemmin pääministerinä, mutta erotettu tehtävästään korruption ja muun vastaavan vuoksi. Se onko näin oikeasti, on enemmän ja vähemmän jäänyt hallitukselta tutkimatta.

Etenkin Moshista suurin osa äänesti Lowassaa, mutta silti CCM vei voiton, melkeimpä murskaluvuin. Nyt etenkin Moshi on hirvittävät pettynyt, koska he uskovat ettei demokratia taaskaan toteutunut. Paikalliset epäilevät korruptiota, eikä se nyt hirveän utopistiselta kuulostakaan. Samaan aikaan Zansibarilla kaikki äänet on mitätöity ja he äänestävät kolmen kuukauden päästä uudestaan. Vaikka Zansibar kuuluu Tansaniaan periaatteessa hallinnollisesti, heillä on silti oma presidentti. Eikös oo simppeliä?

Meille on annettu matkustustiedote ettei Zansibar ole nyt turvallinen liikkua ja samaa sanovat paikallisetkin. Marraskuun viimeiseksi viikoksi sinne olis kuitenkin tarkoitus mennä, joten toivottavasti rauhoittuvat nopsaan! Moshissa ei ole mitään levottomuuksia meidän silmiin osunut, mutta jonkin verran öisin on kaasupommeja(?) ja muuta pauketta on kuulunut. Kadut lähinnä näyttävät tyhjiltä ja sairaalassa melkein jo kaikuu käytävillä. Nyt näin viikon jälkeen alkaa näyttää siltä, että arki rupeaa palaamaan.

No se politiikasta. Mitäs me muuta ollaan tehty? Viime viikonloppuna oltiin hollantilaisvoittoisen porukan kanssa melomassa ja uimassa Tansaniasta Keniaan. Heh, joo, uskokaa vaan. Lake Chala on tosi kirkas ja kaunis kraaterijärvi reilu tunnin ajomatkan päässä Moshista ja on aivan Kenian ja Tansanian rajalla. Se ei alunalkaen ollut to do-listalla, mutta kun aikaa täällä on eikä lepäämään ehdi, niin mentiin käyden. Ja kyllä kannatti. Oli ihan superhauskaa. Vuokrattiin kolme kajakkia ja osa meistä ui ja osa meloi. Sitten kun joku väsyi niin tehtiin vaihto. Järvi on n. 3 km pitkä, joten kyllähän sitä matkaa edestakasin tuli.

IMG_1042

Tästä on alas järvelle n. 20 minuutin kävelymatka ja lämpimästi suosittelen laittaan lenkkarit jalkaan!

IMG_1050

IMG_1056

Järvelle oli näköalaravintola, josta oli kieltämättä melkoset näkymät.

Kuvia mulla ei oo kuin nää muutama kännykällä otettu, kun meitä infottiin, että alhaalla ei ole mitään minne voi kamerat jättää ja kajakissa ne kastuu. Enkä halunnu ottaa sitä riskiä, että meijän uus järkkäri lojuis sadan metrin syvyydessä. No onneks Anniella oli vedenkesävä kamera nii siltä saa myöhemmin lisää todistusaineistoa. (Se on muuten ihan sikakätevä ja tulee tosi hyviä kuvia, suosittelen ja olen kade).

Viime viikolla käytiin myös orpokodissa vierailemassa kera kymmenen kiloa riisiä. Meille annettiin ohjeeksi, että jotain olisi hyvä viedä ja käynnin jälkeen meille jäi enemmänkin semmonen olo, että me ollaan rahasampoja ja meille esitellään mihin kaikkeen rahaa tarvitaan. Tuli sellainen olo ettei käsiä tarvita, mutta jos vähän kukkaronnyörejä vois avata.

Välillä tuntuu, että täällä on niin paljon vapaaehtoisia, että jopa ylitarjontaa on. Aivan varmasti maaseudulla on kuitenkin paljon apua tarvitsevia ja jos meillä vain suinkin olis aikaa niin mielelläni menisin auttamaan. En vain tiedä tekeekö päivä tai kaksi meitä ja heitä hullua hurskaammiksi. Juteltiin Emmin kanssa pitkä tovi näistä ristiriitaisista tunnelmista ja päädyttiin siihen, ettei heillä ole oikein muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää nyhtää kaikki mahdollinen apu irti jos vain sunkin.

IMG_1030

Tässä huoneessa asuu 30 lasta. Nolla kuuluu perään.

Tässä huoneessa asuu 30 lasta. Nolla kuuluu perään.

IMG_1033

Tää on tätä ristiriitaa. Sairaalassakin on usealla osastolla ihan upouudet tietokoneet, mutta kukaan ei käytä. Koska ei osaa.

Keittiö. Riisit ja maissit on tulilla.

Keittiö. Riisit ja maissit on tulilla.

IMG_1026

IMG_1027

Äikkää, matikkaa ja enkkua. Nää opettelee lukemaan jo neljän/viiden vanhana täällä ja laskee semmosia laskuja ku meillä ekalla luokalla. Miksei sitten se näyt osaamisena? Lapset on liian nuoria istumaan ja keskittymään tehtäviin, kun tuossa iässä pitäis leikkiä ja telmiä ja jää ne aivot kehittymättä.

IMG_1029

Luokkahuone

Meidän talossa on ollut muuttoliikettä, kun osa lähti pois viime viikonloppuna ja jäätiin Emmin kanssa kahden. Oltiin jo melkein totuttu ylhäiseen yksinäisyyteen, kun pari päivää sitten saatiin uudet vahvistukset Saksasta ja Jenkeistä. Ihan mahtavaa, tosi mukavia naisia!

Eilen oltiin lounaalla paikallisen opettajan luona. Tapaaminen oli hieman hämmentävä. Katottiin Emmin kanssa melkein pari tuntia englanniksi dupattua saippuaoopperaa ja luettiin kenialaisia naistenlehtiä. Erityisen viihdyttävä oli kysymyspalsta, jossa suurimmaksi huoleksi näytti nousevan: ”Kuinka pitää mies tyytyväisenä”? Siinä sitä onkin. Muutoin lehti vaikutti aika pitkälti meidän Cosmolta.

Autettiin vähäsen laittamaan ruokaa, jos sitä edes auttamiseksi voi sanoa. Enemmän se meni avokaado-passionmehun nautiskeluksi. Ja ruoka oli taivaallista, taas kerran. Ei ole kyllä montaakaan kertaa tarvinnut täällä pettyä. Hänen koti oli tosi hulppea verratuna aikaisempiin ja tuntui kuin oltaisiin oltu kaukanakin täkäläisestä todellisuudesta. Keskusteltiin hiukan politiikasta ja hänen työstään ja selvisi aika äkkiä, että hän kuuluu niihin vähän paremmin pärjääviin täällä.

Toi mehu on vaan niin h-y-v-ä-ä!

Toi mehu on vaan niin h-y-v-ä-ä!

Viimeiset pari viikkoa vieteltiin gynekologisella ja obstrektisella osastolla, eikä niistä kovin ole sanottavaa. Mentiin laskuissa sekaisin, mutta ei varmaan kaukana oo, jos pedattiin viikon aikana reilu sata sänkyä. Viimeiset kaksi viikkoa me mennään suorittamaan synnärille.

Aistitteko ton riemun, kun onnellinen hoitaja pääsee vaihtamaan vähän lakanaa?

Aistitteko ton riemun, kun onnellinen hoitaja pääsee vaihtamaan vähän lakanaa?

Männäviikolla jouduttiin kyllä jopa pieneen puhutteluun, kun ollaan pompittu osastoilla vähän oman mielen mukaan. Viimeinen tempaus oli keskiviikkona, kun marssittiin vauvojen HIV-klinikalle ja kysyttiin, että voidaanko liittyä täksi päiväksi katsomaan, miten niiden hommat toimii ja autetaan jos vaan voidaan. Meidän toivotettiin vuolaasti tervetulleeksi (niin kuin joka kerta) ja meillä oli huisin hauska päivä. Mittailtiin ja punnittiin muutaman kuukauden ikäisiä vauvoja ja merkittiin neuvolakortteihin ja arkistoihin tietoja.

Koettiin oikeastaan ensimmäistä kertaa, että meitä todella tarvittiin, vaikkei työ nyt itsessään ollut mikään oppimiskokemus. Tunnettiin ittemme silti tärkeiksi. Seuraavana päivänä kuitenkin kuultiin, että se ei ole mitenkään luvallista ja soo soo. Välillä mä niin koen turhautumista, kun täällä on sääntöjä ja sääntöjä. Mikään ei ole koskaan johdonmukaista.

IMG_1097

Tämä klinikka on kymmenen vuotta vanha ja kaikki näyttää tosi uusilta ja hienoilta. Tää osasto on oikeasti melkeen hieno.

IMG_1098

Mutta oli tää kuinka ihanaa ja kamalaa tahansa, kaikki loppuu aikanaan. Mulla alkaa olemaan jo ihan hirveän haikea olo, kun tajuan, että ens kuun alussa oon jo kotona! Oon alottanu jo henkisen kilpajuoksun itseni kanssa, vaikka onhan meillä viis täyttä viikkoa vielä edessä:D Nyt täytyy yrittää löytää vaan se zen ja nauttia vaan jokaisesta hetkestä ja ottaa pole pole (hitaasti hitaasti). Eikä kotona tarvii olla murheissaan ettenkö olis takasin tulossa! Mun viihtyminen täällä ei sulje pois sitä tosiasiaa, että ikävä on. Joka päivä.

Joko mä meen paikallisesta?

Joko mä meen paikallisesta?

Aamusta me yritettiin hyvällä hengellä mennä kirkkoon puoli kahdeksaks ihan mielenkiinnon vuoksi. No, swahiliksi messu oli alkanu jo ja kuulemma englanniksi kymmeneltä. Great! Eiku takasin lompsien. No, siitä hyvästä mulla oli muutama aamutunti aikaa kirjotella kuulumisia, joten ei kai huono sekään! Nyt kirja kouraan ja nauttimaan valosta.

Haleja ja aurinkoa kaikkien sunnuntaihin!

Materuni village and 4th week in theatre

Maisemat ja ilmat senkun komistuu! Tänään lauantaina tehtiin päiväretki porukalla (6hlöä) Materunin kylään, jossa meidän oli tarkoitus löytää vesiputoukset. Kyllä, ne samat, jota viime viikonloppuna etsittiin. No, nyt ne löyty! Kestävän kehityksen teemalla meidän piti päräyttää hoodeille taas dalla dallalla (Onko se nyt dalla dalla vai daladala? Saa valistaa). Oltiin kuitenkin istuttu autossa reilu tunti eikä liikkeelle lähdöstä ollut pienintäkään merkkiä, niin rimpautimme meidän luotto taksarille, josko veis meidät perille ja kyllähän se lupas! 12 000 Tsh (=6€) per kärsä ja kävelyä jäi meille enää noin 20-30 min. Täällä ei siis julkiset liiku senttiäkään ennenkö auto on niin täynnä että ilma ei enää kierrä. Aikataulut saa siis ihan tyystin unohtaa.

Tälläkin kertaa kyllä vähän hirvitti kapeat ja melko pystysuorat puuterimaiset/ irtohiekkaiset tiet, mutta ihmeesti sitä perheautollakin ”vuoristossa” kulkee. Moshi townista on n. 14 kilometriä Materunin kylään. Dalla dallalla mentäessä kävelymatkaa tulee n. tunnin verran, mutta meidänpä kuski vei melko pitkälle meidät. Kävelyä jäi n. 20-30 min.

Dalla dallassa on tunnelmaa! (Ja celssiuksia).

Dalla dallassa on tunnelmaa! (Ja celssiuksia). KCMC:ltä Moshi towniin.

Dalla dallan ikkunasta Moshi townin katukuvaa

Vesiputouksille ei ilmeisesti ilman opasta pääse ollenkaan ja siitä piti pulittaa kunkin 10 000 Tsh (=5€). Se osoittautuikin kuitenkin ihan sen rahan arvoiseksi, sillä pääsimme taas kuulemaan luonnosta ja kasveista. Nyt on bongattu avokaado-, mango- ja passionpuitakin! Maisemat oli rehevät ja vihreät kuivasta kaudesta huolimatta. Tämmöselle fiilistelijälle nää ryhmätrekit on välillä haastavia, kun ei voi pysähtyä ja mennä oman pään mukaan. Toisaalta on ihanaa, että saa jakaa jotain näin ihanaa yhdessä.

Banaanipuiden kasvaminen kestää n. 7 kk ja banaanien kasvaminen noukittavaksi 5 kk. Sen jälkeen sen banaanipuun elämä on förbi ja ne pitää kaataa uusien tieltä pois.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jukkapalmuaita. Taas uusi merkitys: Tien varteen laitetaan Jukkapalmut, niin ihmiset tietää, että talossa juhlitaan jotakin. Jos tän olisin tienny nii Niko meilläki olis häissä ollu koivujen tilalla näitä;)

Jukkapalmuaita. Taas uusi merkitys: Tien varteen laitetaan Jukkapalmut, niin ihmiset tietää, että talossa juhlitaan jotakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Netistä löysin tiedon, että putoukset olis 150 m korkeat. Korjatkaa jos joku tietää!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vesi oli kirkasta ja täysin uintikelpoista. Ja hyytävän kylmää, mutta virkistävää. Kun oltiin polskittu sielumme kyllyydestä, lähdettiin patikoimaan putouksen yläpäähän. En osaa yhtään sanoa kuinka korkeella oltiin, mutta kaunista oli. Tajuan aina välillä täällä, et mun suu taittuu välillä ihan hirveeseen virneeseen ja koko kehon valtaa valtava onnen ja onnellisuuden tunne. Sen vaan sanon kaikille, että uskokaa unelmiinne ja tehkää töitä niiden eteen. Se palkitaan, ennemmin tai myöhemmin.

Villi passionpuu

Avokaadopuu. Sesonki on toukokuusta kesä-/heinäkuuhun, mutta toki niitä ympäri vuoden saa. Oikeen kun siristätte niin näätte.

Avokaadopuu. Sesonki on toukokuusta kesä-/heinäkuuhun, mutta toki niitä ympäri vuoden saa. Oikeen kun siristätte niin näätte.

Oikean puoleinen puu on mangopuu. Sesonki alkaa marras-joulukuussa. Näin korkealla menestyy kuulemma muutenkin tosi huonosti mangot.

Oikean puoleinen puu on mangopuu. Sesonki alkaa marras-joulukuussa. Näin korkealla menestyy kuulemma muutenkin tosi huonosti mangot.

Joko muistatte tän kukan nimen?

Entäs tän?

Entäs tän?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tällaista kinttupolkua tallattiin tää päivä. Ihan sai myös jalkoihin siis kattoo, jossei halunnu "muutamaa" metriä pudotusta.

Tällaista kinttupolkua tallattiin tää päivä. Ihan sai myös jalkoihin siis kattoo, jossei halunnu ”muutamaa” metriä pudotusta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA


Täällä kyllä syödään muuten banaania! Aamupalalla banaanikeittoa, lounaalla paistettua banaania, janoon ja juhlaan banaaniolutta. Viiniäkin löytyy. Takastulomatkalla pysähdyttiin kioskilla, jossa tehdään banaaniolutta. Saatiin maistaa ihan home made- versiota sekä pullotettua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kavereilla on vielä ihan kauheesti hyviä kuvia kameroissaan, joita olis kelvannu näyttää. Myöhemmin saattaa siis tulla vielä kuvia jälkeen päin päivitettynä. Kuvien laadusta sen verran, että täällä on tosi kirkasta ja mun oma kuvaajan ura vasta melkosen aluillaan, mutta josko nää tästä kehittyis ajan saatossa! Mitään kuvia ei oo käsitelty. Olkaa armollisia;)!

Tämä viikko sairaalalla on ollut ehdottomasti paras! Emmin joutuessa sairastaa vielä tällä viikolla, mä lähdin Estherin kanssa kirurgisen osaston aamurapsalle ja pujahdinkin leikkausosastolle. Maanantaina katoin pari leikkausta ja Esther opetti mulle instrumenteista ja leikkauksen kulusta ”kaiken”. Päivän viimisen leikkauksen olinkin sitte jo instrumenteissa. Huisin jännää! Siellä mä oon tän viikon ojennellu jos jonkinlaista härpäkettä ja yrittäny saada selvää mitä kirurgi maskin takana mumisee. On niin ihanaa, kun voi tehdä jotain ja yrittää edes olla avuksi.

Ja voitteko kuvitella, maanantaina tulee tasan kuukausi reissuun lähdöstä. Herranen aika mihin nää päivät on menny!

IMG_0053

IMG_9968

Kaikki kuvat on mun ja viimeistään tästä lähdin pyrin myös muiden kuvista kertomaan. Aikaisempien postauksien kuvista osa on Emmin. Ethän kopioi mitään kuvia luvatta!

Tänne on jo pitkään povattu pahinta myrskyä sitten 60-luvun, mutta eipä oo meidän onneksemme merkkejä ollut vielä, parin päivän kovaa tuulta lukuun ottamatta. Ja nyt kun pääsee sanomasta, niin ensimmäiset jyrähdykset ja vesipisarat havaittu. Emmi näki jo komioita salamoitakin. Antais nyt vaan meidän nauttia auringosta. Leppoisaa lauantaita ja rentouttavaa sunnuntaita kaikille. Naatiskelkaa!<3

Daily life

Voikohan sitä jo puhua, että täälläkin vietetään arkea. Rutiinit tuntuu ainakin löytyneen. Maanantaista perjantaihin jyskytetään osastoilla yleensä puol kasista yhden huitteille. Nyt ensimmäiset kaks viikkoa ollaan oltu pediatrisella osastolla ja viidakkorumpu pärisee, sillä emme tiedä vielä mihin me seuraavaksi mennään.

IMG_9517

IMG_9627

 

IMG_9535

IMG_9623

IMG_9626

IMG_9533

Iltapäivällä kävellään yleensä torin kautta hakemaan hedelmiä ja muita ruokatarpeita ja fiilistellään menemään. Tai sitten tullaan suorinta tietä lopen uupuneina asunnolle ja lueskeskellaan kirjoja ja ihmetellään taas mitä meidän silmät on nähnyt. Sen verran länkkärimeininkiäkin löytyy, että otettiin läheisen hotellin kuukausikortti, jossa päästään gymille ja poolille nauttimaan auringosta ja vedestä. Ja kirsikkana kakun päällä; pääsee lämpimään suihkuun!

IMG_9570

IMG_9571

IMG_9634

Täytyy todeta et ensimmäiset viikot sairaalalla ollaan oltu ihan kujalla ja yritetty vaan saada swahili-englanti-mongerruksesta jotakin selvää, mutta tänään on päässy jo vähän olevanas puuhaamaan jotain muutakin, kun kiertään raportilta raportille ja petaan petejä :D. Kohokohdiksi on muodostu vastasyntyneiden hellittely, malaria- ja HIV-testien ottaminen ja verikokeen ottaminen (neulalla ja ruiskulla :’D). Täällä ainakin pääsee luovuus valloileen!

IMG_9527

Anestesiahuone

IMG_9622

Hoitajista (ja ylipäätään paikallisista ihmisista) on vähän ristiriitainen olo. Toiset on tosi ystävällisiä ja herttasia ja toiset tuntuu kovinkin tylyiltä ja ynseiltä. Huomaa kyllä kuinka paljon he arvostavat sitä, kun yrittää puhua swahilia. Ja myös sen, että kun on nöyrä ja ystävällinen, niin yleensä myös takaisin saa hymyn ja ehkä ”läimäytyksen” kädelle 😀 Täällä pieni tuttavallinen töytäisy/ läpsäisy kuuluu kaverilliseen tervehdykseen. Kaikki kysyy ja toivottaa joka aamu ja oikeestaan joka armias väli mitä kuuluu ja huomenta ja sitä rataa. Ainakin vielä se on tuntunut supermukavalta verrattuna siihen ettei kukaan sano aamulla mitään ja jos sanoo, niin melkein murahtaa.

Täällä sairaalassa henkilökunta nauraa ja heittää huumoriksi ihan avoimesti. Se on ilmapiiriä huimasti keventävää, mutta välillä tosi hämmentävää. Ei tunnu kovin mukavalta heittää vitsiä vakavasti sairaan lapsen vuoteen äärellä, varsinkin kun kaikki kuulee kaiken. Siis koko huone, jossa on yleensä kymmenkunta vuodetta perheineen. Ja raportit ja potilasasiat käydään avoimesti kaikkien kuullen vuoteen äärellä. Eipä kai sitä paljon estämäänkään pysty, kun potilaiden sänkyjen välissä on n. 30 cm väliä.

IMG_9615

Yksi potilashuoneista. Katossa roikkuu hyttysverkot öitä varten.

Raportteja tässä on tullu kuunneltua koko sielun kyllyydestä, kun heti aamusta on yöhoitajan raportti, sitten käydään kaikkien potilaiden sängyn luona pitämässä raportti, sen jälkeen vähän pedataan petejä ja alkaa lääkärien raportti. Ja sepä menee sitte silleen, että 15 lääkäriä ja muutama hoitaja käy yks kerrallaan yhen potilaan ja pohtii isoon ääneen lapsen kohtaloa. Eipä tuntuisi musta kauheen kivalta, jos mun pienokainen joutuisi kuulemaan esimerkiksi jostakin kasvaimesta, jota ei pysty leikkaamaan tai että mun perheellä ei olis varaa maksaa enää useampia hoitopäiviä.

IMG_9523

Hoitajien toimisto, kahvihuone, potilaiden odotustila, potilaspapereiden säilytyspaikka… Ja kaikkea siltä väliltä

IMG_9529

Ja taas yhdenlaista raporttia.

Yks päivä sairaalassa maksaa 10 000 TSH (5€) ja sillä ei saa vasta kuin sängyn. Päälle tulee kaikki hoidot (= lääkkeet, kanyylit, kokeet, tutkimukset…). Esimerkiksi CT-kuva maksaa n. 100€  ja se jos joku on iso raha täällä. Esim. lääkäri tienaa n. 800 000 TSH kuukaudessa, mikä on euroissa n. 370€. Himppasen kovemmat tekijät 1-2 milj. TSH ja top level 4-5 milj. Laskekaa ite 😀 Ja miettikääs sitä. Hoitajien palkoista ja esim. asumiskustannuksista ei olla tohdittu vielä kysellä, kun ei tiietä kuinka sovelias aihe se täällä on. Muutama tosi mukava hoitaja täällä kyllä on, kenen kanssa ollaan puhuttu Suomen ja Tansanian terveydenhuollon eroavaisuuksista melko paljon. Mukava avartaa myös heidän maailmaansa.

IMG_9524

Suun kautta otettavat lääkket. Tramal on kovin kipulääke, mitä sairaalasta köytyy ja sekin on vain ja ainoastaan syöpäpotilaille.

IMG_9525

Nitriilihanskat. Tai suojakäsineet ylipäätänsä. Kuinka kova juttu se voikaan olla? No aika kova. Melkein käsistä vietiin, kun kaivettiin ekana päivänä meijän suojakäsineitä taskusta. Täällä ei oo nyt koko aikana ollut tehdaspuhtaita suojakäsineitä, steriilejä vain. Eikä niitäkään nyt kovin soveliasta ole ”turhanpäiväiseen käyttää”. Niinpä me pedataan kaikkien vuoteet samoilla hanskoilla ja vaihdetaan pissaset ja veriset lakanat uusiin. Ja miksi me vaihdetaan lakanat hanskat kädessä ja sitten verinäytepurkkja hiplitään paljain käpälin?

IMG_9661

IMG_9660

Yksi hoitaja tykästy hanskoihin niin, että päätti sitten desinfioida hanskat ja käyttää uudelleen. Parkasu meinas päästä. Ei hoitajille siis tiedoksi, että hanskat päästävät aina läpi jonkin verran ja ovat lähinnä näkyvän lian poissapitämistä varten. Desinfektio haurastuttaa hansikasta entisestään ja ne ovat kertakäyttöisiä joka tapauksessa. Käsidesistä täällä ei ole tietoakaan. Kerroin yhdelle hoitajalle, että me laitetaan käsidesiä jokaisen toimenpiteen (esim. ennen ja jälkeen suojakäsineiden laiton) välissä, jokaisen potilaan välissä ja oikeastaan joka välissä. Ensin se katto mua kun halpaa makkaraa, mutta uskos ja oli ihmeissään.

Nyt meillä on taas sähköt kotona (yleestä ne toimii joka päivä 7pm-7am) ja mennään kokkamaan avokaadopastaa. Suomessa en tykänny avokaadosta yhtään, mutta eilen söin pastaa ekaa kertaa ja voi taivas<3

Kuinka Afrikka meidät syliinsä otti

Huh huh. Tänään löytyy jo vähän enemmän sanoja ja ehkä vähän positiivisempaa sävyäkin. Kotkasta lähdettiin sunnuntaina puol 3 paikkeilla. Tältä näytti silloin.

Kotoa<3

Kotoa<3

Kentällä itku silmässä :D

Kentällä itku silmässä 😀

Kaikki lennot olivat suurinpiirtein ajallaan ja kaikki meni niiden osalta tosi hyvin. Tavarat seurasivat myös kiltisti ja tarjoilutkin pelas kutakuinkin. Kilimanjaron kentällä olimme joksus puol 10 paikkeilla maanantaiaamuna.

Ihanainen reissuseurani Emmi :)

Ihanainen reissuseurani Emmi 🙂

IMG_9462

IMG_9457

IMG_9473

Kilimanjaron kenttä

Kilimanjaron kenttä

Pienen hämmennyksen vallassa siirrytiin tekeen turistiviisumihakemuksia ja sännättiin pissille. Sen jälkeen alko syyni päästääkö ne meijät maahansa. Meitä oli sairaalalta kielletty sanomasta, että ollaan tulossa harjoitteluun, koska viranomaiset ei sitä ymmärrä. No ne tietty tivas, et mihin me ollaan menossa, missä me yövytään, mikä meijän hotelli on, kuka on tää salaperäinen yhteyshenkilö, miten KCMC (meidät työharjoittelusairaala) liittyy meihin, miks me ollaan täällä lomalla niin kauan etc. Me tietty yritettiin ihan löysät housussa selitellä kaikkea maasta taivaisiin. Läpi tais loppuviimeks mennä, kun täällä ollaan!

Ekaa kertaa yritettiin jo valkosta viedä mennen tullen, kun jouduin tivaamaan vaihtorahoja viisumista, joita virkailija ei meinannut antaa mulle. Muutenkin täällä saa olla tosi tarkkana, että saa vaihtorahoja takaisin ja ettei muuten huijata hinnoissa yms. Tokihan me täällä maksetaan varmaan rutosti likaa ja enemmän kun paikalliset, mut minkäs teet.

Lentokentältä ulos päästyä meitä oli vastassa Paeivi ja Emmi- kyltillä varusteltu hymyilevä herrasmies, joka vei meidät rauhallisella ja turvallisen oloisella kyydissä Moshiin. Ensin hän toi meidät meidän asunnolle, joka on KCMC:n aidattu ja vartioitu alue, jossa majoittuu paljon vaihtareita. Sen jälkeen lähettiin käymään sairaalan toimistolla, jossa alko hillitön paperirumba ja rahojen pyöritys.

Meidän kotikatu

Meidän kotikatu

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja meidän koti !

Meillä ei ollut vuokrarahoja ollenkaan dollareina vaihdettuna, joka olis pitänyt siis sittenkin olla. Aateltiin, että paikallinenkin valuutta olis heille kelvannut, mutta ei. No, laskettiin siinä sitte hetki jos toinen paljon on näin monta rahaa dollareina, ja paljon se on shillinkeinä ja paljon niit sit tarvitaan ja sitä rataa. Pankkiautomaatista sai kerrallaan nostettua max 200 000 shillinkiä ja se on euroissa n. 92€. Molemmat tehtiin siinä sitte viis nostoa ja kauhee lauma paikallisia selän takana. Pieni hiki oli otsalla. No saatiin kuin saatiinkin sen osalta kaikki kuntoon.

vähä cashii

vähä cashii

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eilinen meni ihan sekavissa tunnelmissa. Oltiin molemmat tosi väsyneitä ja nälkäsiä ja ehkä jopa pienen kulttuurisokinkin vallassa. Itkeähän siinä ois kai mieli tehny, mutta hillittömät nauruthan me tästä kaikesta ollaan vasta aikaseks saatu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänään on saatu jo netti ja puhelin toimimaan, haettu uudet passikuvat, tehty pientä haisteluretkeä lähinurkille, kuvattu kamelionttia ja illalla lähdetään vaihtariporulla intilaiseen syömään. Täällä on tapana mennä aina yhdessä syömään ennen jonkun lähtöä. Tosi kiva tapa etten sanois.

IMG_9501

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se on kameliontti !

Check list

Olen tivannut tutuilta (ja oikeastaan myös tuntemattomilta) oikeastaan pitkin kevättä: MITÄ IHMETTÄ SINNE AFRIKKAAN KANNATTAA PAKATA MUKAAN!?! No, nyt kun lähtöön on alle vuorokausi, pitäis kai alkaa oleen jo kuviot selvillä. Takas tullessa ehkä tällekin listalle nauretaan räkänaurua ja todetaan että mettään mentiin, lujaa.

Minut tuntevat tietävät, että oon listojen uskottu ja vannottu suurkuluttaja sekä niiden kruunaamaton kuningas. Saattaa olla että jonkinmoinen pakkomiellekin niiden suhteen on, mutta vielä tänäkin päivänä uskon, että ne on pelastaneet mut ja etenkin läheiseni suuremmilta hermoromahduksilta.
Mitäs sinne rinkan sisään sitten koitetaan sulloa? Yritän samalla vähän selittää mihin meidän lakselmat ja päätelmät perustuvat. Hinnoista puhuessani puhun vain itsestäni eli yhdestä tallaajasta.
  • Dollareita ollaan vaihdettu Suomesta käsin molemmille plikoille 300 (euroina tällä hetkellä n. 283€) = 50 dollaria turistiviisumiin, 30 dollaria kuljetukseen lentokentältä Moshiin ja ”loput ylimääräistä” kunnes saadaan nostettua paikallista valuuttaa
  • Euroja (sen verran kun on xD)
  • Kortit (Visa, euroopalainen sh-kortti, ajokortti, vakuutuskortti…)
  • Lentolippuja ei sopis unohtaa
  • Passi
  • Passikuvia 6 kpl (näitä tarvitaan harjoittelupaikkaan ja opiskelijaviisumia varten)
  • Kopiot kaikista asikirjoista (passi, vakuutukset, CV, opintorekisteriote, suosittelukirje koululta)
  • Täytettävät paperit harjoittelupaikkaan
  • Käsimatkatavarakassi (+ reppu)
  • Tietokone + laturi
  • Kamera + laturi + muistikortteja
  • Puhelin + laturi
  • vanha nokialainen + laturi (kuulemma ainoa johon voi Afrikassa luottaa)
  • Kalenteri, kynää ja paperia
  • Jotain hyvää matkalukemista (ei oo kuulemma paikalliskirjastossa suomea…) ja sanakirjan tynkää
  • Eväät!!
  • Afrikkaan ”tuliaiset”
  • Aurinkolasit
  • Työvaatteet ja -kengät
  • käsidesiä monta sataa litraa
  • hanskoja
  • Lääkkeet! (= malarianestolääkkeenä me syödään Lariamia, ripaskalääkkeet, jonkinmoinen yleisantibiootti lähinnä varmuuden vuoksi, kipulääkettä, antihistamiinia)
  • Vitamiinit ja maitohappobakteerit, saas nähdä onko apua
  • Kosteusvoidetta, Bepanthenia, Hydrocortisonia
  • Hyttysmyrkkyä
  • laastareita ja muut kenttäamputaatiovälineet (vitsivitsi)
  • Henk. koht hygieniavarustelu. Ite lähdin sille linjalle, että otan mukaan kaikki shampoot, deodorantit, hammastahnat etc. ”pullolliset”, mutta en koko kolmeksi kuukaudeksi. Ainoastaan siteet ja sen sellaiset naisten kaverit kuulemma kannattaa pakata ihan koko ajaksi mukaan, ellei halua ihan ekovaippoihin siirtyä.
  • Harjat, ponnarit
  • Kosteuspyyhkeitä
  • Sakset
  • Taskulamppu (sielläkin on kuulemma pimeää)
  • Rinkka + sen suojapussi
  • Kuoritakki, pipo ja hanskat (ihan tosi, mihin mä olinkaa menossa?)
  • lenkkarit
  • villasukat
  • neule
  • kollarit/ pitkät housut
  • släpärit/ balleriinat
  • huivi/ hattu päähän
  • Yövaatteet
  • Tukisukat lennolle
  • sortsit x 2
  • mekko
  • t-paitoja/ toppeja
  • puuvillainen pitkä paita
  • alusvaatteita x paljon
  • bikinit + pyyhe
  • Joku siistimpi vaatekerta mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan

Ja miltä tämä kaikki sitten näyttää todellisuudessa?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

…No tältä….

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uskokaa tai älkää siellä ne on, kaikki.

 

Siis hetkinen. Kirjoitinko, että lähtöön on ALLE vuorokausi. Joo o, n. 19 tuntia ja meikäläiset nousevat KLM:n siiville ja vilkuttelevat teille terveisiä ja toivottavat ihanaa syksyä. Seuraavan kerran kuulumisia onkin tiedossa paahtavan auringon alta!

Nyt yritän pikku hiljaa alkaa himmaileen ja jätän ressaamiset herran haltuun. Vaihdan hakuna matata moodin päälle, käperryn rakkaimpani kainaloon ja annan tuulen kuljettaa! Jouluna nähdään!

Paperien ja lomakkeiden pyöritystä

Nyt viime viikkoina hyvinkin kirkkaana mielessä olevat paperinpyöritykset antaa aihetta kertoa, ettei pitkälle matkalle lähteminen ole ihan yhden kaavakkeen takana. Etenkään jos olet vaihtanut noin kuukausi sitten sukunimesi.

Listaan alle lomakkeita ja kaavakkeita, joita olen viimeisen vuoden aikana täyttänyt:

  • Hakemus kansainväliseen työssäoppimiseen (koululle). Kyamkissa haku on sekä syksyllä ja keväällä. Me täytimme viellä luokkakaverini kanssa paperisen version, mutta tätä nykyä pitäisi sähköinen versio olla toiminnassa
  • Apurahahakemuksien täyttö säätiöille ja koululle. Me haimme Otsakorpisäätiöltä apurahaa keväällä sähköisen palvelun kautta. Kesällä saimme iloisen tiedon, että matkakassaamme avustetaan! Koululle teimme sähköisen hakemuksen myöskin ja sieltä pitäisi kilahtaa myöskin roposia tilille näillä näppäimillä.
  • Hakemus työssäoppimispaikkaan, jossa CV, opintorekisteriote ja passi. Koulumme kv-koordinaattori on avustanut meitä harjoittelupaikan saamisessa. Meidän tehtäväksemme jäi kyhätä englanniksi CV, skannata opintorekisteriote in English sekä passi.
  • Passi
  • Uusi ajokortti
  • Visan hakeminen ja nimenmuutokset pankkikortteihin.
  • Uusi kela-kortti ja eurooppalainen sairaanhoitokortti (tulee automaattisesti postissa)
  • Muiden korttien muuttaminen (Hesburgerista kirjastokorttiin. Taitaa tämä olla vielä työn alla…).
  • Matkavakuutus. Kotivakuutuksemme kattaa matkatavaravakuutuksen 3 kk matkalle, mutta meidänhän reissuryökäleemme kestää 3kk JA 2 PÄIVÄÄ, joten joudun ottamaan ylimääräisen kuukauden sekä jatkuvaan matkavakuutukseeni että matkatavaroihini. Hiphei!
  • Ulkoasianministeriön matkustusilmoitus ei ole millään muotoa pakollinen, mutta koen sen melko mutkattomana, kun ollaan noinkin kauas rapakon taakse lähdössä.

Mitähän vielä. Päivitellään sitä mukaan, kun muistuu mieleen, mutta suosittelen joka tapauksessa kaikki hoitamaan aina niin hyvissä ajoin kuin mahdollista. Kiire tulee kumminkin.  Eiku.

Miksi harjoittelemaan ulkoimaille? Miksi Afrikka? Miksi Tansania?

Näihin kysymyksiin olenkin saanut jo vasta jos jonkin kerran, mutta kerrattakoon vaikka ihan itselle näitä asioita. Kirjoittamalla alkaa funtsimaan tätäkin keissiä aika paljon syvällisemmin ja pysähtyy ehkä ensimmäistä kertaa miettimään asiaa kulmat kurtussa. Niin oikeesti. Miksi mä haluan ehdoin tahdoin katsomaan köyhyyttä, altistamaan itseni tappaville taudeille ja uhmaamaan turvallisuuttani?

Muistan vieläkin elävästi kuinka toisella luokalla ala-asteella opettajani kertoi tarinaa ystävästään, joka on avustustyössä Afrikassa. Hän kertoi, kuinka ystävä tekee työtä koko sydämestään ja nautti siitä. Hänen tähtihetkiään kuitenkin oli aina paluu Suomeen, kun hän pääsi kunnon suihkuun, punasi huulet ja tunsi olevansa nainen. Kuuntelin korvat höröllä lumoutuneena. Näin viidentoista vuoden jälkeen näen silmissäni vieläkin kuinka opettaja demonstroi huulien punausta. Minäkin haluan kokea tuon.

13-vuotiaana, kun isosiskoni läksi Iso-Britanniaan työharjoitteluun, tiesin minunkin päiväni tulevan. Olen aikaisemmissa opinnoissani ollut jo tekemässä kuukauden mittaisen harjoittelun (myös Iso-Britanniassa) päiväkodissa. Kokemus oli pelkkää positiivista eikä se hidastanut haaveita uudesta harjoittelusta. Menemistäni ja mahdollisuuksiani silloin rajoitti huomattavasti alaikäisyyteni, olematon (lue nolla) matkakokemukseni ja reissuseuran puute. Ja nyt: All missions solved!

Halusin vaihtomaan olevan mahdollisimman eksoottinen yksinkertaisesti siitä syystä, että saisin maasta ja sen kulttuurista mahdollisesti paljon enemmän irti työharjoittelijana kuin tavallisena turrena. Aika näyttää ja puhukoon kokemukset puolestaan ajallaan.

Toiset moralisoivat Afrikkaan avustustöihin lähteviä trendin mukana ajelehtivina: Monta kymmentä vapaaehtoista, jotka maksavat itsensä kipeäksi päästääkseen kaaottisen satapäisen lapsilauman keskelle muutamaksi viikoksi ”opettamaan ja kasvattamaan”. Sen jälkeen ajellaan Jeepillä viikko safarilla, loikotaan pari viikkoa valkoisilla biitseillä ja syödään seepran peppua ja pikkuletit päässä himaan. Sitten voidaan sanoa, että hyväntekeväisyyttä ollaan tehty isolla kädellä ja saadaan pinssi rintaan.

African

Kuva: https://startbackpacking.wordpress.com/2013/01/15/africa-serengeti-national-park/

Elämyksien havitteleminen ei ole minusta väärin ja mielestäni kukin tehköön poluistaan oman näköisensä jos se tehdään luontoa ja kulttuuria kunnioittaen. Itse haluaisin kokea mahdollisimman todellisen Afrikan ja that’s it. Enkä tällä tarkoita sitä, että haluaisin asua savimajassa, tulla ryöstetyksi ja saada malarian.

Vaihtoehtoina koulullamme oli tarjota kontakteja Namibiasta, Malawista ja Tansaniasta. Googlailun ja haastatteluidemme perusteella viimeinen vaihtoehto kiinnosti meitä jostain syystä eniten. Tai kattokaa nyt vaikka ite!

africa-serengeti

Kuva: https://startbackpacking.wordpress.com/2013/01/15/africa-serengeti-national-park/

images

Kuva: http://www.infinitesafariadventures.com/safaris/climb_mt_kilimanjaro/

18-Sansibarin-Nungwi-Beach-Tansania

Kuva: http://www.aventura.fi/kiertomatka_tansania-safari_sansibar

Olen lukenut ja kuullut niin paljon postiivista energiaa hehkuvia tarinoita kuinka Afrikka mullistaa elämän. Etenkin asenteen elämään. Myönnän olevani niin utelias, että haluan ottaa selvää onko se totta ja miltä se tuntuu. Sen verran nössö kuitenkin olen, että ihan ”pystymettään” en lähtisi. Jos joku rahottais mun matkan esim. Marssiin, niin en varmana menisi. Tämä ei ole tuttu eikä turvallinen, mutta kuitenkin varsin mieleenpainuvaksi todettu paikka.

Huh mitä paatosta! Selittelyn makua, ainakin tekstin pituudesta päätellen… Kohta toivottavasti jorinoita on vauhdittamassa omaa kuvamateriaalia!

Moikka maailma!

Vedän keuhkot täyteen ilmaa. Suljen silmät. Kasvoilleni hiipii hymy. Koen, että elämässäni on auennut aivan uusi välilehti ja olen siitä suunnattoman onnellinen ja innoissani. Edessäni on paljon haasteita ja mahdollisuuksia, vastuuta ja oikeuksia, ylä- ja alamäkiä, iloja suruja. Olen valmis tekemään parhaani niin vaimona, sisarena, tyttärenä, ystävänä, hoitajana, työkaverina ja opiskelijana. Ja toivottavasti aina täysin omana itsenäni.

Vuosi sitten hektinen, mutta tutun turvallinen arki sai täyskäännöksen, kun pääsimme mieheni kanssa molemmat opiskelemaan kotikonnuiltamme 300 km päähän Kymenlaaksoon. Lopetin työni ambulanssissa ja lähdin jatko-opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Heti viime syksynä otin asiakseni alkaa selvittelemään mahdollisuutta vaihtoon. Nyt ollaan siinä pisteessä, että aika tarkkaan kahden viikon päästä starttaa yksi elämäni jännittävimmistä matkoista. Pakkaamme luokkakaverini kanssa rinkat ja lähdemme ottamaan Tansaniaan selvää, kuinka siellä maailma makaa.

Ensisijaisesti kirjoitan päiväkirjamuotoista pienen pientä blogiani läheisilleni, jotta he pysyisivät jokseenkin kartalla kommelluksistamme ja pystyisivät elämään omaa arkeaan hieman huijentuneemmin. Tämä on ihka ensimmäinen blogini ja minut tuntevat saattavat jopa hämmentyä, että olen saanut tämän edes itsenäisesti kyhättyä. Malttia ja ymmärrystä silti vaaditaan ruutujen toisella puolella, koska täällä toisessa päässä tekniikka ja sähkövempeleet eivät ole koskaan olleet omalla mukavuusalueella. Mikäli tänne kuitenkin ajautuu syystä tai kolmannesta myös tuntemattomia, tervetuloa seuraamaan seikkailuja niin läheltä kuin kaukaa!