äitiys

Ensimmäinen äitienpäiväni kahden lapsen äitinä

Neljäs äitienpäiväni äitinä. Ensimmäinen kahden lapsen äitinä. Kirjoitin ensin kolmas äitienpäiväni, mutta kun kaivoin vanhoja äitienpäiväpostauksia sieltä löytyikin jo kolme aikaisempaa. KOLME. Miten on mahdollista? Aikaisempien vuosien kirjoitukset alla:

  1. äitienpäivä 2017
  2. äitienpäivä 2018
  3. äitienpäivä 2019

Kuvat Prahasta esikoisen ja puolison kanssa huhtikuussa 2017.

Päätin kirjoittaa ensin tämän postauksen ja sitten palata vanhoihin teksteihin itsekin, jotta ne eivät vaikuttaisi tämän hetken mietteisiini. Muistelen kirjoittaneeni, että toivon osaavani vain olla toisen lapsen kanssa enemmän.

Tuntuu, että olen osittain onnistunut. Osaan lukea lastani paremmin, kun en väkisin yritä saada selville mikä vaivaa. Koko ajan ei tarvitse miettiä miten voisin auttaa kuopusta kehittymään, kun en edes itse pysy perässä kehityksen kanssa.

Tämän vanhenpainvapaan ajan halusin käyttää elämästä nautiskeluun. Olen ja en ole onnistunut. Olen nähnyt ystäviäni, joilla on saman ikäiset vauvat kuin minulla enemmän kuin olen nähnyt ehkä koko tuntemisemme aikana.

Muita kavereita on silti tullut nähtyä ihan liian vähän. Ajattelin, että ehdimme enemmään nyt keväällä nähdä ja kyläillä kaverien luona, kun valon määrä lisääntyy ja vauvakaan ei ole enää niin vauva. Mutta kuten arvata saattaa, korona sotki suunnitelmia. Se vei kaiken ympärillä olleen sosialisoitumisen. Ei lounastreffejä eri ravintoloissa, ei vauvauintia tai perhekahviloita. Ei metsissä ja luonnossa haahuilua. Voi kesä. Silloin pääsee vähän korjaamaan tilannetta.

Olen nauttinut lasten kanssa kotona olemisesta enemmän nyt kuin esikoisen vanhenpainvapaalla ollessani. Olen suunnitellut hiukan aina viikkoa, mutta en liian tiukasti. Olen sitä tyyppiä, että jossei suunnittele ja kirjoita asioita ylös, päiväni menevät vain ajelehtien ohi.

Haahuilupäiviä todellakin kaikki tarvitsevat, mutta minun täytyy itselleni kertoa se etukäteen. Muuten kannan huonoa omaatuntoa etten ole saanut mitään järkevää aikaiseksi.

Huonoa omaatuntoa olen kantanut myös esikoisen hoidossa olemisesta (aikaa ennen koronaa). Mietin toisten ajattelevan, että olen kotona ja katson Netflixiä. Todellisuudessa kuitenkin sormeni ovat jossain ihan muualla kuin raapimassa mahaa.

Sormeni nakuttavat pääni sisältöä kirjaimien muotoon ja teen myös vanhenpainvapaan aikan vähän töitä tämän blogin ja somen kautta. Siitä tuntuu vaikealta puhua, koska identiteettini on niin vahvasti vielä sairaanhoitaja eikä yrittäjä tai vaikuttaja. Sitä olen kuitenkin ymmärtänyt koko ajan enemmän olevani.

Töiden tekeminen on kuitenkin auttanut minua selviämään tästä arjesta, vaikka se onkin ajoittaan myös omaa stressiänsä aiheuttanut. Minulla oli jo ennen vanhenpainvapaalle jäämistä päivän selvää, että yritän ehtiä olemaan muutakin kuin äiti ja kodinhoitaja. Se on auttanut pitämään itseni kiinni tässä ajassa, elämässä ja itseäni kiinnostavissa asioissa.

Mietin välillä miksi olen päätynyt kirjoittamaan esikoisesta ja lapsiperhearjesta, enkä esimerkiksi kalastuksesta tai jostain ihan muusta. Olenhan jo valmiiksi täynnä lapsiperhearkea. Tärkein syy on se tarve yhteiskunnalliselle keskustelulle ja näkyvyydelle, jota vammaisuus tarvitsee. Toinen syy liittynee siihen, että sellaisesta on helpoin kirjoittaa, joita itse elää ja hengittää. Eikä kukaan määritä kirjoitanko sormisruokailusta vai uusista harrastuksistani. Parasta.

Samalla kun olen katsellut ja yrittänyt vimmatusti järjestellä kuvakaaosta pilvipalvelussa, koneella ja puhelimella hämmennyn, kun katson esikoista. Miten paljon hän on puolessa vuodessa kasvanut ja kehittynyt. Hän on kohta 4-vuotias. Vastahan minä sinua teho-osastolla sormesta pitelin.

Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Tämä kevät on tuonut puolisoni kotiin ja hän on ollut tukemassa minua lasten- ja kodinhoidossa vielä tavallista paljon enemmän. Olemme yhdessä päässeet ihmettelemään miten pieni ihmistaimi voi alkaa tuosta noin vain syömään sormisruokaa ja puolivuotiaana konttaamaan. Perheaikaa on ollut, mutta parisuhdeaikaa vielä tavallistakin vähemmän.

Kahta asiaa mietin. Miten se pirun huono omatunto kalvaa aina niin helposti? Annan itsestäni kaikkeni ja silti mietin pitäisikö minun mennä lukemaan ja leikittämään lastani, jos hän on hetken yksinänsä tyytyväinen. Sitä en ole edelleenkään oppinut.

Toinen asia on se ettei yhdeksää kuukautta voi elää vain go with the flow -meiningillä. Puolta vuotta aikaisemmin pitäisi tietää milloin on päivähoidon tarve, mitä tekee vanhenpainvapaan jälkeen ja terapiat, neuvolat ja muut kissanristiäiset aikatauluttavat elämääni. Ei hetken mielijohteesta keksityt seikkailut.

Moni sanoo kadottavansa itsensä vauvavuoteen. Todellakin, mutta en ole siitä huolissani. Tiedän, että tulee vielä päivä kun haluan meikata ja pukeutua korkokenkiin. Tiedän, että vielä joskus jaksan tanssia pikkutunneille juhlissa tai juoruilla hämyisissä ja tunnelmallisissa juottoloissa ystävien kanssa. Tiedän, että pääsen puolisoni kanssa nukkumaan tähtitaivaan alle ja eksymään pienille kujille maailman toiselle laidalle. Tiedän, että saan kehittää itseäni ja elää todeksi unelmiani.

Siteeraan taas kerran Jari Sarasvuota:

Voit tehdä mitä tahansa, mutta et kaikkea.

Olen saanut ihanan pienen vauvan, jota olemme toivoneet. Olen todennäköisesti viimeistä kertaa tässä tilanteessa. En todellakaan nauti kokoaikaisesta lasten kanssa läsnäolosta. En todellakaan ajattele koko ajan, että tätä en enää koe koskaan. Mutta joskus pysähdyn. Kun mietin pitäisikö sinut vieroittaa kuopus vierestäni, kun hän työntää päänsä aina kainalooni rauhoittuakseen. Silloin ajattelen, että ei ole kiire niin pitkään kuin jaksan. Siellä hän on, missä kokee olonsa turvallisimmaksi ja minä saan paijata ja nuuhkutella pientä päätä.

Enemmän pitäisi muistaa laittaa jalat pöydälle. Se on niin pirun vaikeaa, tällaisella, joka on kasvatettu puuhailijaksi.

Äitienpäivän haluan ehdottomasti viettää lasten kanssa. Mietin kuitenkin voiko äitienpäivälahjaksi toivoa omaa aikaa, ystäviä, hyvää ruokaa ja viiniä? Ehkä yksinäinen melontaretki ja yö luonnossa? Siinä ja tässä, lapset ei vielä osaa loukkaantua, joten erittäin passeli toive. Kampaajalla käynti kuulostaa myös erittäin pätevältä ottaen huomioon, että viime kerta oli tammikuussa 2019.

Ja kyllä minä noista edellämainituista aion pitää kiinni tänä kesänä. Olkoot ne ensimmäiset to do-listallani. (Pidempään seuranneet tietävätkin miltä viime kesän to do-lista näytti, heh.)

Kaksi erilaista synnytyskokemusta

Nyt on takana kaksi erilaista synnytyskokemusta. Molemmista synnytyksistä on jäänyt hyvä ja levollinen mieli. Lapsivuodeajassa sen sijaan on (paljonkin) asioita, jotka toivoisin tulevaisuudessa olevan toisilla vanhemmilla toisin. Esikoisen synnytyskertomus ja kuopuksen synnytyskertomus kannattaa lukaista ensin, niin pääsee paremmin desinfektion, eritteiden ja tuskanhien käryyn.

Synnytys

Molemmat synnytykset menivät teknisesti omalla painollaan lukuunottamatta kalvojen puhkaisua herra kakkosen kanssa. Sillä pyrittiin nopeuttamaan kohdunsuun avautumista. Ja kyllähän se lähtikin aukeamaan nopeampaa tahtia. Samalla supistusten voimakkuus nousi eksponentiaalisesti. Koen supistusten kivuliaisuuden kovemmaksi kuopuksen synnytyksessä, vaikka sainkin enemmän lääkkeitä.

Ensimmäisessä synnytyksessä minua ja vauvaa ei ehditty seurailemaan mitenkään. Toisessa taas tuntui, että minua ja vauvaa syynätään koko ajan. Ikävimpänä ja kipeimpänä lähes koko synnytyksestä koin kätilön ja lääkärin kohdunsuun ronkkimiset. Naiset ovat alkaneet puhua paljon synnytysväkivallasta. Paljon on väärä sana, mutta ennen synntysväkivallasta ei ole puhuttu ollenkaan. En koe, että minua kohtaan oltiin väkivaltaisia, mutta kyllä monesti ehdin miettiä onko kädellä ronkkiminen niin usein ihan välttämätöntä tai edes tarpeellista. Varsinkaan kun ei ollut mitään hätää tai edes hädän uhkaa.

Kivunlievitys

Ensimmäisessä synnytyksessä olin synnytyspäivänä ottanut yhden gramman Panadolia ja siinä se. Ei puhettakaan, että olisi muuta ehtinyt synnytyssalissa miettimään. Hyvä että sinne asti ehdittiin. Kotona lievitin kipuja lämpimässä suihkussa. Olin suihkun alla oikeastaan koko päivän ja vielä puoli tuntia ennen kuin synnytin. Vesi on aina ollut itselleni hyvä tapa rentoutua ja se saa päänsärynkin tuntumaan siedettävämmältä. Lämpimällä vedellä on selkeästi itselleni kipua lievittävä vaikutus.

Toisessa synnytyksessä en niin ikään ottanut suun kautta mitään kivunlievitystä. Synnytyssairaalaan päästyäni vinguin suihkuun hetimmiten aikaisempaan kokemukseeni uskoen. Ja se toimikin hyvin. Olisin toivonut pääseväni altaaseen, mutta molemmat Turussa olevat altaat olivat varattuja. Lisäksi supistusten voimistuessa ja antibiootin tippuessa en voinut mennä suihkuun. Sen aikana mieheni lätki selkääni TENS-sähköä, jolla oli hyvä vaste, kun impulssit olivat tarpeeksi voimakkaat. Niidenkin tehoa kuitenkin jouduttiin laskemaan, koska se häiritsi vauvan sydänkäyrää. Saakelin käyrä, kirosin sen moneen kertaan. Lisäksi sain lämpöpussia alaselälle, josta oli myös apua kipuun. Sain myös PCB-puudutteen eli kohdunkaulan puudutteen supistusten. Se vei alapäästä supistuksissa kivulta pahimman terän, mutta mitään taivaiden aukenemista en tuntenut. Kermana kakun päällä kokeilin yhden supistusvälin ilokaasua, jonka jälkeen totesin ettei oo mun juttu orastavan etovuuden vuoksi.

Synnytyksen kesto

Esikoista synnyttäessä ehdin olla sairaalassa noin 20 minuuttia. Ensimmäisistä kipeistä supistuksista syntymiseen kesti noi 7 tuntia. Herra kakkonen näki 10 tuntia sairaalaan saapumiseni jälkeen päivänvalon. Kipeät supistukset olivat alkaneet noin tunti ennen sairaalaan saapumista.

Synnytyksen jälkeen

Esikoisen sain jalkojeni päälle hetkeksi ennen kuin häntä lähdettiin kiikuttamaan teho-osastolle. Se hetki oli raastavin ja vei pois tunteen koko lapsesta. Pitkään tuntui oma lapsi kovin etäiseltä. Kotiin palasimmekin vain miehen kanssa ja elämä ensimmäiset pari viikkoa Helsingissä vauvan leikkauksen vuoksi tuntui kuin olisimme olleet vain työkeikalla ja vierailijoina oman lapsemme luona.

Korjaava kokemus tuli herra kakkosen kanssa ehdottomasti tässä. Sain lapsen heti iholleni ja rinnalleni, jolle hän lähti hakeutumaankin hetimmiten. Muhinoin ja pesin vastasyntyneen poikani kanssa ihokontaktissa monta päivää (ennen kuin hänet piti asetella sinivalon alle). Se oli ihanaa. Tuoksutella ja nukahtaa siihen sylityksin.

Sairaalassaoloaika

Synnytysvuodeosastolla olin yksin yön yli esikoisen ollessa teho-osastolla. Minut laitettiin kahden hengen huoneeseen toisen synnyttäneen äidin kanssa eikä mieheni päässyt edes saattamaan/ juttelmaan kanssani lapsivuodeosastolle. Herra kakkosen kanssa saimme ihanasti perhehuoneen, josta tosin nautiskelimme vain yhden vuorokauden. Ajatus oli, että olisimme päässeet kotiin nopsastikin, mutta kun bilirubiinit lähtivät nousuun jouduimme jäämään sairaalaan yhteensä kolmeksi yöksi.

Vaikka itsekin olen sairaanhoitaja niin ”potilaana” ollessa sitä ei silti ole yhtään omalla maaperällään sairaalassa. Esikoisen kohdalla sairaalassaoloa rytmitti vierailuajat ja jotta sain edes lapsen syliini tarvitsin aina hoitajaa, joka auttoi kaikki piuhat ja letkut mukaani. Kakkosen kanssa olin yhdessä sairaalassa sisällä ja koin vaikeaksi toimia luontevasti. Mietin miten pääsen suihkuun tai hakemaan ruokaa, kun vauva ei ollut tyytyväinen kuin sylissä. Olisi ehkä pitänyt itsekäämmin käydä lykkäämässä vauva jonkun hoitajan syliin, mutta ei sitä oikein osannut kun ilmapiiri tuntuu olevan sellainen ”Kaikki opettelee itse hoitamaan ja pärjäämään vauvansa kanssa”-tyyppinen nykyisin. On toki hyvä viedä lapsivuodeaikaa perhekeskeisemmäksi, mutta olisi joku voinut kysyä haluaisinko syödä rauhassa tai käydä suihkussa niin että hän pitää vauvaa.

Jatkuva verikokeen otto vauvalta sai oman tatin otsassa välillä kasvamaan. Näytteenotto sattui osumaan yleensä aina sellaiseen hetkeen, kun vauva (ja samalla minä olisin voinut) nukkua. Tällaisissa ei henkeä välittömästi uhkaavissa kontrolleissa voisi vähän palvelumuotoilla niin, että vauvalta voitaisiin ottaa näyte sitten kun hän on hereillä. Samalla kun vauva ruokailisi voitaisiin ottaa näyte ja olisi vauvallekin kivuttomampi, kun saa olla turvallisessa sylissä ja ruuan äärellä. Näin ollen ylimääräistä glukoosia ei välttämättä tarvitsisi antaa, mikä siis annetaan nestemäisenä ruiskulla suuhun vauvoille kivunlievitykseen.

Tällaisten asioiden vuoksi halusin äkkiä kotiin. Siellä uskaltaisin vaikka huudattaa hetken vauvaa käydäkseni pissalla, mutta sairaalassa en kokenut sitä huonekaveria kohtaan kovin mukavana eleenä. Esikoisen kanssa taas peittelin oman pienen kaksi ja puoli kiloisen kääröni illalla ennen vierailuajan päättymistä ja luovutin vastuun hoitajille. Sairaalaan ei ollut mahdollista jäädä vauvan kanssa. Joustavuutta ja resursseja tämä sairaalajärjestelmämme kaipaisi. Vaikka ensiluokkaista ja maailman parhaimpiin kuuluvaa onkin.

Oma vointini synnytyksen jälkeen

Molempien synnytyksien jälkeen olin melko nopeasti aika freesh. Kävin suihkussa hetimmiten ja ihmettelin mahaa, jossa muutama hetki sitten vielä köllötteli vauva ja näytti nyt yhtä isolta, lässähtäneeltä vain. Jälkisupistukset olivat toisen synnytyksen jäljiltä paljon voimakkaammat. Imetyksen kerrotaan voimistavan jälkisupistuksia, joka tietysti on hyvä kohdun palautumiseksi. Esikoisen kohdalla jälkisupistuksia en juuri muista, mutta enpä häntä päässyt imettämäänkään ensimmäiseen viikkoon. Kakkosen synnytyksen jälkeen jouduin asettelemaan tyynyjä joka puolelle, käytin ahkeraan lämpötyynyjä alaselällä ja -vatsalla ja kipulääkettäkin tarvitsin. Esikoisen kohdalla en tarvinnut kuin tuplapeittoa päälle.

Seuranta kotiutumisen jälkeen

Esikoinen matkusti tosiaan Helsinkiin leikkaukseen ja sairaaloissa vietimme aikaa yhteensä pari viikkoa. Seuranta ja tutkimukset jatkuivat kotiutumisen jälkeenkin tiuhaan tahtiin. Ravaaminen siellä ja täällä rytmitti ensi kuukausia. Kakkosen kanssa kävimme kotiutumisen jälkeen vielä päivittäin verikokeissa synnytyssairaalassa. Tuntui murskaavalta kuulla, että joudumme palaamaan vielä osastolle yhdeksi yöksi kotiutumisen jälkeen sinivalon alle. Itkin asiaa. Paljon. Kysehän oli naurettavan pienestä ja helposti hoidettavasti murheesta, kun vertaa jo pelkästään kokemuksia esikoisen kanssa. Olin kuitenkin onnistunut luomaan itselleni hattarapään, jossa pääsen alkamaan kotielämän heti eikä hetken päästä tällä kertaa. Samalla ehkä tulvahti muistoja esikoisen ajoilta ja sekaisin olevat hormonini saivat asialle kohtuuttomat mittasuhteet. Murehdin tietysti myös esikoista, joka oli joutunut olemaan paljon minusta erossa. Ja todellisuudessa se kolme päivää on toisille kolme kuukautta. Ihmismieli on herkkä. Ja outo.

Kolme vuotta sitten, ensimmäinen jouluni äitinä

Oma palautuminen

Molempien kohdalla voin sanoa kokeneeni vointini lähes normaaliksi viikko synnytyksen jälkeen. Tämän kuopuksen kohdalla tuntuu, että palautuminen on ollut jopa nopeampaa. Nyt herra kakkonen on kolme kuukautta. Keskivartalo ja lantionpohja toki elää omaa elämää verrattuna treenattuihin aikoihin, mutta koen kroppani todella hyväksi. Olen aloittanut treenaamisen salilla pikku hiljaa itselleni sopivasti ja koko perheen juoksulenkki vaunujen kanssakin on tehty.

Molempien kohdalla kehoni on huutanut liikumaan samoihin aikoihin hiukan ennen kahden kuukauden ikää. Joogaa, reippaita kävelylenkkejä ja kuntosalia, jota pääsee tekemään nyt parhaimmillaan kerran viikossa. Omaa kehoa kuunnellen ilman repiviä liikkeitä. Eli vielä olen rinnalle- ja maastavedot, leuat ja vatsarutistukset sun muut jättänyt muille ja keskittynyt vahvistamaan ja herättelemään kehoa. Painotkin ovat hyvin maltilliset verrattuna vuoden takaiseen.

Esikoisen kohdalla minulla oli muutaman sentin vatsalihasten erkauma. Nyt erkaumaa ei oikeastaan edes ole. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen erkauma kuroutui ajallaan enkä muista joutuneeni sen eteen töitä oikeastaan tekemään. Aloin kyllä treenata ja liikkua jarrutellen, koska sietorajan ylittäminen ja itsensä piiskaaminen on itselleni enemmän ominaista kuin himmailu.

Oliko synnytyskokemus korjaava

No oli se. Ehdin tajuamaan, että synnytys on alkanut. Kaikkein tärkeintä kuitenkin minulle oli, kun sain poikani rintakehäni päälle eikä häntä tarvinnutkaan viedä minulta pois. Siinä hetkessä oli täydellisen hyvä olla.

Mitä haluaisin sanoa vanhemmille, jotka odottavat kehitysvammaista lasta

Teho-osastolta leikkauksen jälkeen

Näinä päivinä kolme vuotta sitten kesä oli kauneimmillaan niin kuin on nytkin. Olin reilaamassa siskoni kanssa vatsa pystyssä yli puolen välin raskautta Euroopassa. Olin siinä vaiheessa täynnä iloa, voimaa ja uskoa tulevaan. Matka siihen pisteeseen oli pitkä ja toivottoman tuntuinen. Vaikka aurinko paistaa, ruutujen takana on monenmonta, joista tuntuu ettei elämä pysty jatkumaan. Siksi haluan sanoa sen, mitä toivoisin, että minulle oltaisiin sanottu, kun yritin löytää elämäni uudelleen.

Ensimmäiseksi. Anna tulla. Anna tulla niiden kaikkien tunteiden, myös likaisten ja mustien ajatusten. Anna tulla itkut, kun näet rattaita työntäviä vanhempia tai toisten kriiseillessä olisivatko indigonsiniset vai laivastonsiniset vaatteet paremmat ristiäisasuna vauvalla. Anna lupa olla itsellesi pettynyt, katkera ja vihainen. Itseesi, puolisoosi, Jumalaasi, haltioihisi tai metsätonttuihisi. Saat kysyä: ”Miksi juuri meille täytyy tulla kehitysvammainen lapsi?” Saat kirota tähdet, taivaan ja maan, saat kokea epäoikeudenmukaisuutta ja voit miettiä mitä niin pahaa olet tehnyt ansaitseeksi tämän. Anna tälle ajanjaksolle aikaa. Siihen voi mennä toisella yksi ilta, toisilla taas kuukausia ja kuukausia, kuten itselläni.

Toiseksi. Mene metsään. Tai jonnekin, missä sinun on helpompi hengittää edes hetki. Uskalla pysähtyä. Huuda tyhjyyteen. Katso kaukaisuuteen. Uskalla kuulla itsesi.

Kolmanneksi. Uskalla päästää irti. Uskalla luottaa. Usko perheesi ja tiimisi kykyihin, rakkauteen ja voimaan kantaa teidät läpi vaikeuksien ja pitkien harmaiden jaksojen. Uskalla toivoa ja nähdä vaivaa, että arki voi olla hyvää ja kaunista. Onnellista.

Neljänneksi. Päätä. Meillä on käytettävinä juuri sillä hetkellä meille annetut kortit. Me emme voi tietää minkä kortin saamme pakasta seuraavana tai millaiset kortit muilla on. Joudumme puntaroimaan onko meillä pakan lopussa jäljellä täyskäsi vai pelkkä tyhjä arpa. Vaikka elämänsä rakentaisi todennäköisyyksiin, sattuma tai jokin muu elämänkatsomuksesta riippuen valelee päällemme glaseeraukset. Päätös auttaa kuitenkin pääsemään eteen päin ja myöhemmin uskoa siihen, että aikanaan on tehnyt valinnan, joka on ollut oikea.

Mehän saimme tietää itse raskausaikana odottavamme down-lasta. Silloin minä jouduin vastakkain ajatuksen kanssa pidänkö sinut vai en, vaikka luulin ettei sellainen ajatus koskaan tulisi käymään mielessänikään.

En siis pysty tietämään miltä tuntuisi jossei olisi ollut mahdollisuutta valita ja kehitysvammainen lapsi olisi tullut yllätyksenä. Ensijärkytyksen ja sopeutumisen jälkeen ehkäpä levollisemmalta, koska ei annettu sitä taakkaa, että olisi joutunut päättämään oikeudestasi elää. Ainakin monet vertaiseni, joille down-lapsi on tullut yllätyksenä kokevat sen polun juuri hyväksi niin. Hyvä niin.

Alla oleva Heli Mustosen kirjoittama runo on tuonut monille vanhemmille ja heidän läheisilleen lohtua, voimaa ja rohkeutta kohdata uusi ja tuntematon. Koska siitä tässä kaikessa on pohjimiltaan mielestäni kyse. Pelosta. Koemme niin voimakkaita ja eriskummallisia ajatuksia, koska emme voi tietää mitä tämä uusi elämä mahdollisesti tuo tullessaan. Me pelkäämme. Silloin haluaisin tulla sinulle kertomaan:

Tärkeintä ei ole,
että vauva on terve
Tärkeintä on jäädä henkiin

Tärkeintä ei ole saavuttaa
neuvolakirjan jokaista
kohtaa ” normaaliin tahtiin”
Vaan olla
oman neuvolakirjansa Indiana Jones
Oman elämänsä sankari
ja vähän muidenkin
aika paljon muidenkin

Tärkeintä ei ole olla sitä
mitä muut toivoivat
luulivat tai odottivat
Tärkeää ei ole olla
kummankaan näköinen
Tärkeää on olla
oman itsensä näköinen
ja pitää vahvasti
kaksin käsin kiinni siitä
mitä elämäksi sanotaan

Tärkeintä on olla
yhdessä ja jaksaa
Olla paikalla silloin
kun välittämistä jaetaan

Tärkeintä on kuulua johonkin
ja hengittää samaan tahtiin
sen porukan kanssa
jota myös perheeksi kutsutaan.

Lämpimästi tervetuloa omalle Elämän mittaiselle matkalle.

Rakkaudella Päivi

Elämäni äitinä, 3. äitienpäivä

Kaksi päivää ennen synnytystä 2016

Tänä äitienpäivänä toivon vain olevani pian terve, jotta jaksan nauttia elämästä ja siitä etuoikeudesta, että saan olla äiti ainutlaatuiselle pikkutyttärelleni. Minua on mystisesti vaivannut alkuvuodesta asti jatkunut yskä ja limaisuus. Nyt se on äitynyt siihen pisteeseen etten saa nukutuksi ja edellisyönä jouduin lähtemään päivystykseen avaamaan keuhkoputkiani.

Ei ole hoitajan helppo olla itse sairas. Sen sijaan helppo on taas tajuta, miten vaikeaa voi potilaan olla saada itseään kuuluviin ja apua ja oikeaa hoitoa. Muiden etua on oppinut ajamaan, omiensa ajamisessa on vielä parantamisen varaa. Nyt minulle on noussut huoli itsestäni, koska en pysty pitämään huolta rakkaimmistani. Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin suuri, että se on saanut viime viikkoina monet itkut aikaan.

Koska minusta ei ole ollut kirjoittamaan, uskon että äitienpäivänä 2019 kuvat riittävät kertomaan tunteidentäyteisistä vuosistani.

Leikkauksen jälkeen ensi kertoja sylissä
Ensiminuutit kotona
Maitohumala 1,5kk
Valkmusan kansallispuisto neidin ollessa 1,5kk (v. 2016)
1kk
2kk ristiäisten tienoilla
Ensimmäinen joulu 22.12.2016
7kk
5kk, ensimmäinen kerta vauvauinnissa
7kk takissa, jota äitini on käyttänyt minun olessa saman ikäinen.
6kk
7kk
9kk
11kk, Suomenlinna
1v.
11,5kk Haminassa, pikkusisko kylässä
11,5kk Haminassa
Ensimmäiset pyöräilyt 1v.
Haavatyrän korjaus 1v. Lastenklinikalla
1,5v. väsytystaistelu ja koti tiptop
1v 7kk
1v 8 kk, Hop Lop
Asuntomessuilla Mikkelissä 2017
Äitienpäivä 2018
Sopeutumisvalmennuskurssi Rokualla heinäkuussa 2018
1v 11kk, Kesä ja Kuusamon hyttyset

”Me hassuttelimme ja hölmöilimme ja leikimme kaikkea sellaista mitä vain me kaksi osasimme yhdessä leikkiä”, kirjoittaa Ninka Reittu kirjassaan Sinä olet superrakas. Ja niin me teemme.

Tänä äitienpäivänä Pauligin markkinointiosasto on osannut todella vedota tunteisiin, kun tuuttasi ulos perinteisen äitienpäivän Juhla Mokka-mainoksen ja kahvipaketin äitienpäivä-kuosilla. Siihen Anna Puu on runoillut: ”Peilistä katsot minuun, vuosi vuodelta enemmän. Sillä minä olen sinusta ja sinä olet minussa, Äiti”.

Ensimmäinen äitienpäiväni ja toinen äitienpäiväni aatoksiani voi lukea linkeistä. Näiden siivittämänä toivon hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja niille, jotka saavat juhlia äitiä. Voimia niille, joille tämä päivä on liian raskas <3

Lisää lapsia

Moni lähipiirissä ja vähän vähemmän lähelläkin on kuluttanut aikaansa ja miettinyt mitä meidän lapsiluvullemme kuuluu. Kerrotaanpa nyt samalla koko maailmalle ja päästän piinasta. Heh. No jaa. Oikeasti avaudun miettimään jälkikasvua erityislapsen syntymän jälkeen siksi, että uskon ja tiedän että on muitakin vanhempia, jotka asiaa miettivät. Ei ole helppoa ei.

Ei lapsia järjellä tehdä. Pelkillä luonnon vieteillä kuitenkin voi olla kohtalokkaita seurauksia.

Olen saanut monesti kuulla miten olisi hyvä jos mahdollisimman pian tulisi perään toinen lapsi. Sparraaja, kirittäjä. Jakamiseen ja lähimmäisen rakkauteen kasvattava. Elämän kovimpien tärskyjen antaja ja silti välittävimpien ihmissuhteiden luoja. Sisarus. Tällaiset asiat myönnettäköön ovat yksi iso syy miksi ajattelen typyllämme olevan vähintään oikeus sisareen jos sellaiseen joskus on mahdollisuus. Sisarukset itselleni ovat tärkeimpiä suhteita, joita minulla on. Jos vaikka kaikki muut ympäriltä katoaisivat, uskon että siskot ja veli jää.

Tunnetuntosarvet päässäni ovat saaneet seurakseen kuitenkin myös hentoisia järjenääniä huojumaan. Arkemme on tällä hetkellä kuormittavaa. Noin muutamia tältä vuodelta listatakseni oma tiukka työharjoitteluputken päättyminen ja valmistumiseni, mutto takaisin kotikonnuille, molempien uudet ja haastavat työt, lapsen uusi päivähoitopaikka ja kaikkien tukipalveluiden pyöritys (puheterapeutti, fysioterapeutti, viittomaopettaja, varhaiskasvattaja, sairastelut…), miehen suhaaminen kouluun 300 kilometrin taakse aika-ajoin ja nyt vihdosta viimein myös paperit kourassa. Puhuiko joku että kotona pitäisi myös joskus vaihtaa lakanat ja vessa pestä? Jos ikkunoiden peseminen tai laskujen maksaminen tuntuu projektina valtavalta, ehkei seuraava lapsi ole kohdallamme ajankohtainen.

Meidän arkemme ei ole tasaista nähnytkään sen jälkeen kun aloimme seurustelemaan mieheni kanssa. Tiedän nyt jo kokemuksesta ettei meillä sellaista ”normiarkea” koskaan tule olemaan, mutta ei tällaiseen äärirajoilla keikkumiseen tarvita tällä hetkellä yhtään ylimääräistä jännitysmomenttia. Ja koska tiedän että niitä yllätyksiä matkan varrelle meille tarjoillaan halusimme tai emme, ennakointi näytelköön isoa osaa. Yritysmaailmassa puhuttaisiin kai riskienhallinnasta.

Olen seurannut meidän typyn kanssa samanikäisten downlasten sisaruksien ilmaantumista kiinnostuksella. Mietin miten energisiä ja rohkeita he ovat. Eikö ketään varjosta pelko seuraavan lapsen mahdollisesta erityisistä tarpeista. Lisäksi olen kuullut huhupuhteita, että downvauvat ovat helppoja  niihin mukamas tavallisiin verrattuna. Miten muka ikimaailmassa pystyisimme pysymään mieheni kanssa hengissä jos aika ei ole vieläkään kullannut vauvavuoden väsymystä.

Muistelot menneisyyteen saa aikaan vain facepalmin ja oma lapsellisuus punastuttaa. Niin huolettomasti ajattelin lapsen olevan pala kakkua opiskeluiden ohessa toisella puolella Suomea muista läheisistä. Vähämpä tiesin. Lapsi on ollut meille vähintään monikerroksinen täytekakku. Hän on tuonut elämäämme valtavan suuria tunteita ja onnellista sisältöä, merkityksellisyyttä ja silmien avartumista, mutta silti toisinaan kermakuorrutusta on ollut liikaa, täytetteet ei ole sointuneet yhteen ja pohja on ollut liian paksu ja palanut. Eikä kyse ole pelkästään lapsen kuormittavuudesta vaan summasummarum.

Jotenkin sieluni kuitenkin huutaa tarvetta ”normaalille raskaudelle”. Tiedän kuinka tyhmä ja absurdi ajatus on sen yhtä suurien uhkien kuin mahdollisuukisenkin puitteiden vuoksi. Mikä minä olen sanomaan ettei meille tulisi toista kehitysvammaista lasta. Tämä on yksi iso asia, joka mietityttää. Riski toiseen downlapseen tai muuhun kromosomipoikkeavuuteen on likipitäen yhtä suuri kuin muilla alle 30-vuotiailla vanhemmilla, mutta aina aikaisempi kromosomipoikkeavuus nostaa riskiä. Totta kai osaisin ottaa varmasti monella tapaa rennommin raskausajan. En kuitenkaan usko meitä varjostavien -mitä jos-pilvien hälvenevän seuraavaltakaan kierrokselta minnekään vuorien taakse. Ajatus kuitenkin siitä, että ehtisin tajuta muutaman tunnin aikaisemmin että kohta vauva syntyy ja saisin hänet pitää lähelläni enkä pidellä vain kädestä teho-osastolla tuntuu minusta tärkeältä. Ajatus siitä että nyt osaisin enemmän olla. Että vähemmällä googlettamisella pärjään ja jatkuvan avun ja tuen ja paperinpyörityksen sijaan saisin keskittyä olennaiseen.

Olen miettinyt jos joskus vielä olen raskaana, haluanko seulontoja. Kristallinkirkkaana muistan edelleen vannottaneeni miehelleni, että jos ikinä enää olen raskaana en halua tähän tutkimuspyörään lähteä. Mutta lähtisinkö, haluaisinko kuitenkin NIPT-testin? (Kerroin NIPT täällä). Ja mitä se muuttaisi jos se otettaisiin. Osaisinko taas vain varautua, vai sanoisinko silloin ettei meillä ole voimia toiseen erityislapseen? Ei kuitenkaan kukaan minulle lupaa lasta ilman kommervenkkejä, ei kukaan sellaista voi ennalta määrittää.

Mikä tärkeintä tässä kaikessa, haluan vaalia tärkeimpiä jo olemassa olevia ihmissuhteita elämässäni. En halua menettää parisuhdettani sen vuoksi, että lapseni saisi soulmaten, riitapukarin, soihdunkantajan ja edunvalvojan. Tärkeintä minulle on välittää ja huoltaa sitä mitä minulla jo on. Uhkat perhe-elämällemme ja parisuhteellemme pitää minimoida.

Itselleni tuli neljännesvuosisata täyteen tässä männä viikkoina. Tilastojen valossa tässä on monia vuosia vielä aikaa duunata muutakin kuin lapsia ennenkö saavutan edes Suomen tilastollisten ensisynnyttäjien marginaalia. Että kukapa sitä tietää vaikka tämä meidän meno tästä joskus rauhottuisi ja ajatukset uusista pienistä varpaista näyttäisi verkkokalvoilla muultakin kuin loppumattomalta vauvanitkulta, univelalta ja sen aikaansaamilta itkupotkuraivareilta. Ja taas toisaalta – kuka tietää voimmeko saada enää lasta. On niin paljon asioita, joihin pystyy itse vaikuttamaan. Ja ehkä jopa vielä enemmän asioita, joihin ei itselle anneta osaa eikä arpaa.

Ja vaikka usein tekstini jättävät varaa tulkinnalle, yhtä asiaa minun ei ole päivääkään tarvinnut miettiä. Meidän sillon mahassa olleen kovinkovin paljon tunteita aikaan saaneen pavun pitäminen on ollut elämäni paras päätös. Edelleen.

Ihanaa ja aurinkoista kesää! Kohta on jo juhannus. Hui.

<3 Päivi

Äitienpäivä

Mitäpä mietin tänä äitienpäivänä. Miten voi olla näin kaunista, ihanaa ja valoisaa Suomessa juuri nyt. Kuinka äkkiä luonto herännyt henkiin ja miten kivaa että hankalat ja hidastavat toppavaatteet on saanut viskata mäkeen. No näitäkin.

thumb_IMG_0257_1024

Ensimmäinen äitienpäiväkorttini. Minun pienen ihmisen pienet varpaat.

Ehkä kuitenkin eniten sitä, miten erilainen äitiyteni on kehitysvammaisen lapsen kanssa kuin roolini noin niin kuin tavallisessa tilanteessa olin ajatellut olevan. Haasteita, ei toivottua käytöstä, maneereita, ikätason kehityksen rattaasta putoamista. Paljonpaljon asioita, jonka vuoksi välillä on niin kovin väsynyt ja epätoivoinenkin. Mutta sen sijaan että haasteisiin jäisi vellomaan, saan kokea uskomattomia vau-elämyksiä lapseni kanssa, jota kasvatan mutta joka ennen kaikkea kasvattaa minua.

Erityslasten vanhemmat eivät ole yhtään sen enempää tai vähempää kuin ovat muidenkaan vanhemmat. Mutta vain erityislasten vanhemmat pystyvät täysin ymmärtämään mitä tarkoitan sillä jopa fyysisen pakahduttavalla ylpeyden ja onnen tunteella, jota lapsi saa aikaan uuden asian oppimisella. Tällaisia tunteita on toki kaikilla vanhemmilla, mutta kun kehitysvammadiagnoosi on tullut syntymälahjana et pidä mitään opittua taitoa itsestäänselvyytenä.

Annan muutaman esimerkin. Saatat pyöritellä silmiäsi ja näet sielusi silmin meidän huvikummun, ehkä pystyt ymmärtämään, ainakin yrität tai sitten tiedät täsmälleen mistä puhun.

Keittiön vispilät on tyhjennetty laatikoistaan, käsilaukun sisältö on tyhjennetty eteiseen ja täydestä paperirullasta on hylsy nähtävillä – Sen sijaan että mietin millainen täystuho olet, lumoudun siitä miten mahdottoman nopeaksi ja taitavaksi sinä oletkaan kehittynyt.

Tuolille kiivetään ja pöydälle yrittää kurkottaa varpaanpäät valkoisena ja pienet kynnet lohkeamilla. Uudestaan ja uudestaan. Pitäisi ehkä torua, mutta olen vain yhtä onnea uudesta taidosta ja tsemppaan vieressä. Salaa toivon sinun kiipeävän pöydälle.

Vaatekaapin sisältö on purettu lattialle – Aivan sama kun näen miten sinnikkäästi sukkaa yritetään laittaa jalkaan.

Pimpelipom ja piippolanvaarit ovat soineet musiikkilelujen soittolistan jo ainakin kakskytäviis kertaa läpi – Ei särje korviani vaan riemuitsen miten lapseni osaa painaa oikeasta kohtaa äänen saadakseen ja jammaa perässä pylly heiluen. Ja tyhjentyneet patterit, ne vaihdetaan pikimmiten.

Verhoa repii pienet kädet ja hakee kontaktia minuun leikkimällä kukkuu leikkiä – Yhdyn leikkiin, enkä käske lopettamaan. Verhot saa ripustettua uudelleen.

Puuroon työnnetään juuri pestyt sormet ja kasvot voidellaan pakastemustikoilla ja kaurapuurolla. Hiusten muotoilu viimeistellään taakse vedettävällä sliippauksella – Lusikan ja haarukan käyttö välillä vähän ontuu, mutta ihanaa: Sormiruokailu sujuu!

Auton takapenkillä päpättää omaa tarinataina ja vuoropuhelunomaisesti vastaan minkä väliin ehdin – Ääntä riittää, mutta sen sijaan että yrittäisin hiljentää kovaa ääntä yritän villitä entisestään.

Olemme harjoitelleen viime kuukausina valitsemista osoittamalla kahdesta eri vaihtoehdosta. Esimerkiksi puuroon näytetään vaikka mustikat ja mansikat, pukiessa on kaksi eri paitaa ja iltasaduksi on kaksi eri kirjaa joista saa valita. Ja taas tänään, vaikka olen lukenut sen samperin Maailman pehmoisin paijaus-kirjan jo lähes 150 kertaa, luen sen mielelläni. Lapseni on osannut itse ilmaista haluavansa kuulla sen.

Tälläisistä asioista en vielä kaksi vuotta sitten uskonut onnellisuushormonieni hyrisevän. Töissä potilaani toivotti hyvää äitienpäivää minulle ja käski nauttia tästä päivästä. Leikkisästi totesin ettei taida olla kuin märkiä suukkoja tarjolla. Siihen hän kysyi mikä sen parempaa – luulenko että hän sellaisia vielä aikuisilta lapsiltaan saa. Jos tämä ihminen ikinä eksyy tänne niin kiitos. Hän avasi silmäni näille ohikiitäville hetkille.

Tänäkin äitienpäivänä tahdon toivottaa kaikille äideille onnea ja voimia niille joilla tämä päivä on raskas. Rakkautta ja hyvää alkanutta kesää kuitenkin kaikille, kromosomien ja solujen määrästä riippumatta!

Imetysonnistumishypetys

Imetys nostaa tunteet äiti-ihmisten pintaan tavalla jos toisella. Se on jopa vaarallinen aihe ja ainakin keskustelut netissä harvoin päättyy hellään hyväksyntään ja kommenttiin: ”Olet silti riittävän hyvä äiti”. En vain ymmärrä miksi me ruoskimme toinen toisiamme, kun tiedämme, miten yksinäistä, vaikeaa ja usein epäkiitollista duunia teemme.

Kuulin yhden down-vauvan äidin harmitelleen, ettei imetys taida tulla kysymykseen tämän lapsen kohdalla. Koska down. Tämä on rohkaisuksi etenkin heille. Meidän imetys on onnistunut lopulta todella hyvin, vaikka olin vauvani kanssa ensimmäisen kerran ihokontaktissa vasta lähes tytön ollessa kahden viikon ikäinen. Olen kuullut paljon iloisia ja onnistuneita imetyskokemuksia down-lasten kanssa myös muilta äideiltä.

On totta, että downeille ominainen lihastonuksen heikkous mahdollisesti vaikeuttaa imetystä eikä se välttämättä onnistu. Ei se kuitenkaan tarkoita automaattisesti etteikö se olisi mahdollista. Meillä oli myös sydänvikaa, ennenaikaisuutta, hengitystuen tarvetta ja nopeasti väsähtävä vauva, mutta pikku hiljaa pääsimme täysimetykseen, jota jatkoimme neljän kuukauden ikään asti.

 

Äidit tietävät miten huonolla tolalla imetysohjaus Suomessa on. Sitä ei oikeastaan ole. Jokaiselle meistä oman lapsensa imettäminen herättää tunteita ja suurelle osalle äideistä tuntuu enemmän ja vähemmän tärkeältä työltä. On tullut monia imetystuki-ryhmiä ja Facebookissa toimii imetyksen tuki-ryhmä, jossa saa hirmuisesti apua ja tukea imetykseen. Monet puheterapeutit liputtavat imetyksen puolesta, on imeväisikäisen parasta puheterapiaa, kasvojen lihaksien jumppaa.

Osastolla huomasi äkkiä, kuka oli imetysmyönteinen ja kuka taas ei. Toisessa vuorossa kyseltiin, että jokos jo sitä imetystä on kokeiltu ja taas toisessa, että eipäs nyt hötkyillä, annetaan vauvan vahvistua. Uusi asia pelotti itseä ja olisin kaivannut ohjausta ihan kädestä pitäen, miten se homma hoidetaan. Yksi tomera hoitaja  kertoi ihanasti, että lapsen tulee olla vatsa äidin vatsaa vasten ja… nenän linjasta jotenkin kohti nänniä, en enää muista! Apua, miten voi näin nopeaa unohtua.

No, minä olin ihan paniikissa ja jännityksestä soikea, miten pidellä 2,5 kiloista nyyttiä piuhoineen päivineen, saati imettää häntä. Meidän tipu se hokas kyllä samantien mistä oli kyse ja tarttu hanakasti rintaan. Sitkeästi tehtiin syöttöpunnituksia, joka tarkoittaa, että vauva punnitaan ennen syöttöä ja syötön jälkeen, jolloin nähdään, paljonko maitoa lapsi on saanut. Ensimmäisten kertojen jälkeen meni muutamia grammoja ja hän väsähti nopeasti. Loput tarvittavasta maitomäärästä annettiin nenämahaletkuun. Kun typy alkoi virkistyä, hän virkistyi huminalla ja voi sitä onnen tunnatta, kun puntarin lukema oli noussut syötön aikana 60 grammaa, joka oli tavoite. Voi miten onnellisia olimme! 60 grammaa?? Voi morjes jos joku olis joskus mulle kertonut miten tärkeältä tuntuu itse tuotettu 60 gramaa maitoa. Kotiuduimme vielä nenämahaletkun kanssa, koska typy väsähti vielä helposti syömisessä. Nyppäsin sen kuitenkin muutaman kotipäivän jälkeen pois, koska arvioin, että imetys meni tosi hyvin, lapsi oli tyytyväinen, nukkui ja pissasi.

Meillä ei ollut apuvälineille tarvetta, mutta monet niistä hyötyvät. Avuksi imuotteeseen voi kokeilla rintakumia tai esim. omistautuneet hoitajat voivat sairaalassa ollessa vielä tehdä pieniä tutti-/letkuviritelmiä, josta vauva saa nopeasti ensitipat ja jatkaa imemistä. Maidon nouseminen vaatii hetken ”tyhjää imemistä”, niin nopeasti väsyvät vauvat ei luovuta yhtä herkästi, kun saavat onnistumiskokemuksen nopeasti. Näistä kannattaa rohkeasti kysyä hoitajilta ja kertoa omista imetystoiveistaan.

Monet kaverit onkin kysynyt, että miltä se imettäminen tuntuu. No, aluksi se tuntui tosi hassulta, mutta kuitenkin aivan todella luonnolliselta. Mietin miten niin pienessä ja heikossa mytyssä voi olla niin kova imuteho. Ei sattunut yhtään, kun oli kivikautisten lypsykoneen kanssa veivannut tisut jo helläksi muutenkin. Ihmettelin tosin pitkään, miksi tuntuu, kuin rintoihin tulisi sähköiskuja, mutta se johtuu siis siitä, että maito nousee. Jännittävää myös oli, kun imetti, niin tunsi samalla miten toiseen rintaan nousee maito. Muutoin itsellä ei kauhesti mitään ylimääräisiä tuntemuksia tullut.

Olin pidellyt lastani sylissäni ensimmäisen kahden viikon aikana kolme kertaa ja tosiaan ihokontaktissa vasta kahden viikon iässä.  Siitä lähti kuitenkin meidän sinnikäs yhteinen yritys.  Rehellisesti sanottuna itsellä ei ollut ennakkoajatuksia ja -odotuksia, ettäkö imettäminen ei onnistuisi. Se ehkä tuntui naiivisti itsestään selvyydeltä. Ja sitähän se ei ole. Tein kyllä aktiivisesti töitä sen imetyksen onnistumisen eteen. Pumppasin maitoa typyn sairaalassa ollessa vähintään sen 8 kertaa päivässä, joista kerran yöllä. Maidon nousemisen onnistumiseksi kehoitetaan ensiviikkoina pumppaamaan 8-16 kertaa lähteistä riippuen ja yöllä tehtävää pumppausta suositellaan, koska on hormonaalisesti maidontuotannolle edullista aikaa. Itse heräsin kipeisiin ja täynnä oleviin rintoihin, jolloin tein sen yöpumppauksen.

Melko seesteisellä imetystaipaleellamme oli neljän kuukauden vaiheilla noin viikon verran kestäneet rintaraivarit, jolloin olin valmis jo luopumaan koko imetyshommista ja se tuntui ahdistavimmalta toiminnolta maan päällä. Käytännössä ainoa imetysasento joka kelpasi oli kävellessä lasta hötköttäen. Kokeiltiin vesihanoja pitää päällä, nukutuskohinoita, eri asennoissa, kantoliinassa ja ties missä. Olisi pitänyt ehkä päällään seistä.

Älkää äidit syyllistykö, jos syystä tai toisesta imetys ei kuitenkaan onnistu. On paljon muita keinoja jakaa läheisyyttä ja rakkautta. Yhteyttä ei ole kadotettu. Suolistoleikkauksen vuoksi hän ei saanut suun kautta mitään ensimmäisinä vuorokausina. Synnytystä seuraavana päivänä minua rohkaistiin astumaan lypsyhuoneeseen. Kyllä se siitä. Ensin se tuntuu kamalalta istua ventovieraiden naisten vieressä tissit törröllään jännittyneenä, tuleeko sinne pulloon mitään. Sitten sitä joko lakkaa välittämästä tai sitten sitä vain miettii miten hienoa on, että sinne pulloon kertakaikkiaan tulee ravintoa, joka on maailman parasta omalle lapselleni.

Summasummarum ehdin imettää typyä aika tarkkaan 11 kuukautta, jonka jälkeen tisulla käyminen oli venkoilua, tissillä leikkimistä ja pureskelemista eikä sen äärellä enää kauaa viihdytty. Koin hetken olevan hyvä lopettaa, kun lapsi itse tuntui tekevän jonkinlaista vieraannuttamista. Imetyskerrat olivat vähentyneet jo kuukauden verran, kun olit päivät töissä. Kaikille tulee se hetki joskus, kun tuntuu oikealta lopettaa, antakaa kaikkien päättä se itse. Taas joudun pyörtämään sanani, kun olen sanonut etten yli vuotta imettäisi. Kyllä se tuntui haikealta lopettaa, vaikka olin jo luopumistyötä tehnyt ja ajoittain kypsä tissin äärellä sekoilemiseen.

Ei minusta tullut sitä missä ja milloin vain juostessa bussiin-imettäjä, mutta olen myös rentoutunut ajan saatossa asian kanssa. Se toden totta on lapseni ruokkimista, hänen suurimpien tarpeidensa tyydyttämistä. Miksi se pitäisi tehdä likaisessa vessassa pytyn päällä? Käännä katseesi jos imettämisen katsominen etoo yleisellä paikalla. Tai sitten rohkaise mielesi ja käännä katseesi hyväksyvästi kohti äitiä. Kyllä hekin turuille ja toreille mahtuu.

Äitiysloma loppuu

”Mitä se loma siinä äitiyslomassa tekee”, on todennut miehenikin. On sitä paljon pienempiinkin nyansseihin virallisissa termeissä puututta. Tässä sitä vasta hiomista olisikin. Tässä taas asia, josta joku voisi ottaa koppia! 😉

Oma mammalomani loppuu huomenna ja palaan töihin. Palkattomiin sellaisiin, sillä aloitan opintojeni loppurutistuksen, työharjoittelut. Ja koska sitä ei voi koskaan itseään helpolla päästää, on loppuvuodesta tulossa tiukka. Likimain koko loppuvuoden teen työharjoitteluita eri yksiköissä valmiit sairaanhoitajan paperit jouluksi silmissä siintäen. Hirvittää. Olen ollut työelämässä viimeksi elokuussa 2015. Vaikkei se ole nyt ihan hirveän pitkä aika, kynnys on ehtinyt jo nousta. Osaanko enää mitään? Mihin on kadonnut koko työmuistini? Miksi se säilömuistiin säilötty tieto ja taito tuntuu olevan vähän turhankin hyvässä jemmassa? Pystynkö sisäistämään alati uusia asioita? Miten saamme arkemme pyörimään?

Tätä ensimmäistä luopumisen tuskaa helpottaa miehen jääminen kesäksi kotiin tyttömme kanssa. Olemme siitä onnellisessa tilassa ettei tarvitse miettiä sitä taloudellista tappiota, jota miehen kotiin jääminen aiheuttaisi. Molempien ollessa opiskelijoita ei puhu päätä huimaavista ansioista, joten yritetään kartuttaa edes sitä henkistä pääomaa. Tämä on miehellenikin ainutkertainen kokemus. Tuskin koskaan hänellä on näin paljon aikaa antaa jakamatonta huomiotaan meidän lapsellemme.

Ennenkaikkea uskon tämän tekevän hyvää toistemme arvotukselle. Ei ole kyse siitä ettemme arvostaisi toistemme panoksia tai kokisi toisella olevan helpompaa kuin toisella. Mutta ei toisen asemaan pysty asettumaan täysin, ennenkö osat ovat toisin päin. Ei ole helppoa hoitaa arkea yksin kotona, eikä ole helppoa tehdä raskaita ja aikaavieviä opintoja ja tulla illaksi vielä jakamaan kotiin sitä taakkaa, joka siellä vallitsee.

Olen niin paljon kuullut turhautuneiden ja väsyneiden äitien vuodatusta heidän työnsä arvottomuudesta kotona. Lisäksi haluan, että mieheni löytää tytön kanssa omat rutiininsa, enkä minä kohella ja opasta heidän välissään. Haluan, että miehenikin osaa valita lapselleni tarpeeksi lämpimät ja mukavat vaatteet, kokkailla ruokaa, ymmärtää hänen tarpeensa ja huolensa. Enkä epäile hetkeäkään etteikö hän pärjäisi. Ehkä se suurin anti onkin, että hän itse hokaa selviävänsä ja pärjäävänsä.

En koskaan uhrannut ajatuksia laittavani lastani päiväkotiin alle 3-vuotiaana ja nyt se sitten tapahtuu. Tukiverkon asustellessa liian kaukana on kuitenkin pakko todeta ettei vaihtoehtoja oikein ole, jos aion saada paperit joskus ulos. Tarkoitus ei ole pitää lasta kokopäiväisessä hoidossa, mutta varaudutaan pahimpaan. Ja nyt aikamme sulateltua asiaa, on tässä paljon hyvääkin. Tyttö on ollut pääsääntöisesti vain meillä kahdella hoidettavana ja muiden lasten mallit on vähissä jollei muskareita ja muita äitilapsi-miittejä lasketa. Nyt hän toivonmukaan saa positiivisia kokemuksia vieraisiin aikuisiin luottamisesta ja saa hurjasti mallia muista lapsista. Pakko on jo siintää katse syksyyn vaikkei haluaisi, koska typyn päivähoitojärjestelyt vaativat vähän normaalia enemmän ja päivähoitopaikkoja tulee muutenkin hakea vähintään neljä kuukautta ennen tarvetta. Ajatuksia hänen päivähoitojärjestelyistään myöhemmin. Viikolla meillä oli erityislastentarhanopettaja kartoittamassa tilannettamme ja miettimässä millainen paikka hänelle sopisi. Toivon, että meidän mielipiteistä ja ajatuksista otettiin koppia ja typyn hoitoon siirtyminen on mahdollisimman smoothie.

Kotiäidin rooli on haikea vaihtaa siksikin, että vasta nyt olen oppinut nauttimaan kotona olosta. Nyt osaan ottaa rennosti ja hallita kaaosta. Tuntui vievän hirveästi aikaa oppia tuntemaan oma lapsi, hänen tarpeensa ja saada arki rullaamaan. Syksyn murheet yhdistettynä vaikean opinnäytetyön kanssa veivät voimat ja oli ajanjaksollisesta henkisesti rankinta ikinä. Muistan aivan loppusyksyn, kun jouduin toteamaan miehelle, että olen aivan loppu. Sinnittelin miehen koulupäivien yli, jotta saisin luovutettua vastuun lapsesta ja saisin rojahtaa sänkyyn. Ymmärsin miltä todella tuntuu olla uupunut ja pelotti, että masennun. Kaikki onneksi helpotti nopeasti, kun sain levätä. Edelleen olen väsynyt, mutta eri tavalla. Kahden lapsen isosiskoni totesikin, että tietty väsymys on ja pysyy, se tulee vanhemmuudessa kylkiäisenä.

Nyt on aika napsauttaa uusi välilehti auki. Innostavaa ja jännittävää päästä haastamaan itseään ja näkemään erilaisia työympäristöjä. Vaikka olen kirjaimellisestikin opiskellut erityislapsen äidiksi kasvatusta ja kasvun tukemista lukien, tulee rinnalle myös muuta. Kiva saada välillä muutakin ajateltavaa. Saatan olla jopa pikkuisen parempi äitinä, kun arjessa on vastapainoa. Sekin hämmentää minua, koska olen ajatellut aina itseni suurperheen isoksi äitihahmoksi. Edelleen menen vahvasti perhe edellä ja se on minulle kaikki kaikessa. Nyt minulle tulee kuitenkin ehkä enemmän tilaa miettiä mitä elämältäni, uraltani ja tulevaisuudelta haluan. Pyrkimys elämässä eteen päin pitää ihmisen vireessä ja aistivana.

Inspiroivaa uutta viikkoa toivottaen

-Päivi

 

Ensimmäinen äitienpäiväni äitinä

Mieheni kysyi miltä tuntuu olla äiti. Ihanalta. Mutta myös kamalalta.

Äitiys herättää valtavasti minussa tunteita. Päälimmäisenä on tietysti onni ja ihanat hetket, joita saan jakaa lapseni kanssa, mutta heti sen jälkeen nousee pintaan vastuu. Enää en voi elää elämääni takki auki, enää en voi lähteä salille tai toiselle puolelle maapalloa ilman että olisin riippuvainen vain itsestäni. Minun täytyy huolehtia ettei typeryyteni vuoksi lapseni tarvitse kasvaa ilman äitiään ja tehdä valintoja, joiden vuoksi lapseni kärsisi niistä mahdollisimman vähän. Mietin miten pystyn kasvattamaan lapsestani tarpeeksi vahvan tähän pahaan maailmaan ja luomaan kuitenkin uskon ja luottamuksen hyvään ja huomiseen.

Ja vastuuta se vaatii tarjota sopivaa ruokaa sopiva määrä, oikeanlämpöistä maitoa ja kylpyvettä. Jos et imetä on huono, jos imetät 2-vuotiasta se vasta huono onkin. Vaippoja pitää suttaantua päivässä vähintään viisi, ja napa täytyy muistaa putsata. Ulkona pitää nukuttaa ja sopivasti vaatettaa, kypärämyssystä ei saa luistaa. Syliin ei saa nukuttaa eikä ainakaan tissille. Hötköttää ei saa eikä heijata. Perhepeti on huono, oma huone on huono, huudattaminen on huono, hyssyttely on huono. Lorutella ja laulella pitäisi, satuja lukea ja toistella sanoja. Omaakin päätä pitää tuulettaa, mutta huutavaa lasta ei kahvilaan sovi tuoda. Omasta kunnostaan pitää huolehtia, mutta hauis se vasta luonnoton on äidillä. Parisuhteesta pitää huolehtia, mutta taas se mukula mummolassa vie kiintymyssuhteen ojasta allikkoon.

Haluan antaa halit kaikille äideille. Me hoidetaan duunimme silti ihan okei, vaikkei kaikki mene aina niin kuin itse suunnittelee tai neuvola, THL tai anoppi suosittelee.

Tähän päivään oli ladattu haave pitkistä yöunista, valkovuokoista ja tummapaahtoisesta kahvista sänkyyn. Sain jatkaa unia, kun isi ja typy lähti aamupuurolle, mutta aamukahvin sijaan sänkyyn tulikin iloiset onnentoivotukset ja satamäärin pusuja. Tumman kahvinikin sain, kun käytiin äitienpäivälounaalla kylillä kristallikruunujen alla ja livemusaa fiilistellen. Loppupäivä lötkötellen, ulkoillen ja leikkien. Täydellistä.

Omaa äitiäni en päässyt halaamaan tänään, mutta ensi viikolla annetaan halit korkojen kera. Onneksi videopuhelulla saatiin äidille/mummulle terveiset välitettyä. Minun äitini on mitä suuremmassa määrin oman äitiyden idolina. Jos en pystykään tarjoamaan tuoreen korvapuustin tuoksua joka päivä, toivottavasti edes sen aina avoimen sylin, tuen ja kannustuksen.

Haluaisin kiittää häntä, äitiäni. Hän kuuluu niihin tahtonaisiin, joka on kasvattanut lapsistaan vahvoja. Meihin on istutettu vahva luotto omiin kykyihin ja eteen päin pyrkimykseen. Että itseään saa vaan syyttää, kun meidän innovatiivisuuksia on saanut kuunnella. Äiti on näyttänyt, että epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisuuteen tulee puuttua ja asioihin voi ja pitää vaikuttaa. Äiti on opettanut, että kaikista pitää pitää huolta, luonnosta ja toisistamme. Kuitenkin tärkein elämänohje, jonka olen saanut on pysyä aitona. Pyrkimys olla rehellisesti sitä mitä on on vienyt elämässä eteen päin ja antanut paljon. Toivottavasti olen muistanut sanoa tarpeeksi monta kertaa kuinka tärkeä olet minulle ja meidän perheelle.

Olen äärimmäisen kiitollinen ja koen itseni etuoikeutetuksi saadessani kokea jotakin näin suurta kuin äitiys. Voimia toivon niille, jotka tahtomattaan tai tahdosta riippumatta jäävät siitä paitsi. Voimia niille,  joiden äiti on liian kaukana tai kadoksissa. Voimia niille, joiden äiti enää muista sinua tai eivät pysty sairaalan vuoteelta nousemaan. Voimia niille, joiden äiti ei ole tuntunut maailman parhaalta, omalta. Voimia niille, joiden äiti istuu mielummin kaljalla kuin sinun olohuoneessasi. Voimia niille, joiden äiti on meressä, taivaassa tai mullan alla. Voimia kaikille niille, joille äitienpäivä on liian kipeä.

Rakkaudella äiti

Minun synnytyskertomukseni ja uutta vauhtia lastenklinikalta

Aikomuksenani ei ole jakaa syntymämittoja ja jälkivuotojeni määrää, mutta kokemukseni on mielestäni kirjoittamisen arvoinen aihe. Olen ensisynnyttäjä, mutta en ollut etukäteen kauheasti murehtinut miten haluan synnytyksen etenevän. Ja aivan turhaahan se olis ollutkin! Synnytyksestä on nyt tasan viisi viikkoa ja jossen olisi fiiliksiä jo aikaisemmin laittanut vähän ylös niin olisi aikakin ehtinyt jo kultaamaan muistoja.

Synnytyspäivän (maanantai) aamusella olimme olleet kontrolliultrassa, joissa olimme käyneet muutenkin tiuhaan tahtiin heinäkuusta asti, koska napasuonivirtauksissa oli heikkoutta. Siellä seurailtiin kasvua ja sen mahdollista estimistä. Olimme juuri kotiutuneet kotiseudulta opiskelupaikkakunnalle edellisenä päivänä ja to do-listalla oli kunnianhimoisesti pitkä liuta asioita. Sairaalasta päästyä mulla alkoi ekaa kertaa oikeasti tosi kipeät supistelut. Niitä tuli noin 10 minuutin välein. Jatkettiin matkaa kuitenkin meidän koululle, koska mun piti saada lukkiutuneen sähköpostini takaa tiedostot ja keskustelut pelastettua. Imurointi ei onnistunut ja olokin oli jo melkoisen tukala. Asioiden hoitamiset sai jäädä, mun oli pakko päästä kotiin.

Kotiin päästessä suunnilleen revin vaatteet päältä ja menin suihkun alle pariksi tunniksi. Se helpotti, mutta supistelut jatkuivat edelleen tihentyen. Yritin hetkeksi mennä välissä lepäämään ja mies paistoi mulle kesäkurpitsoja, joita sain alas (irtokarkkien lisäks:D). Hetken taisin jopa torkahtaa, sitten sain sisulla itteni ylös ja pakattua ”sairaalalaukun”, jonka kokoamista olin jo kauan miettinyt. Sitten tyrkkisin viereeni torkahtaneen rakkaani ylös että nyt mennään.

Käytiin käyrillä ja hyvin kylmäkiskonen kätilö kurkkas housuihin ja sano et lähe himaas ja ota panadoolii, ei täällä tapahdu vielä aikoihin mitään. Supisteluiden alkamisvälit oli tässä kohtaa melko tarkkaan 2 minuuttia. Kokovartalorampissa lähdettiin takas kotio, vaikka mun olo ei kyllä enää sellanen ollutkaan. Takasin suihkun alle ja mies lähti hakeen mulle kaupasta mehua ja muuta sokeria.

Soittelin ystävän kanssa vielä vähän ennen kuutta illalla ja sovittiin meidän koiran hoitoasioita. Kirjaimellisesti makasin meidän suihkun lattialla ja N meinas saada slaagin ku näki mut :’D . Hetken aikaa maltoin vielä ja sit todettin et kyl meidän varmaan nyt täytyy takas lähteä. Sanoin et laittaa ittensä valmiiks nyt, seuraavan supistelun jälkee mulle vaatteet niskaan ja lähetään vähäsen kiireellä. Käskin hakea autonkin ihan oven eteen, mä en enää pystyny kävelemään yhtään ylimäärästä. Ponnistutti ja tuntu et samalla tulee oksennus toisesta päästä. Klo 19 jälkeen lähdettiin sairaalalle päin ja en oo koskaan käskeny N painaan tallaan vähän äkäseen lisää vauhtia. Yksissä liikennevaloissakin jouduttiin hetki seisomaan ja ne tuntu mun elämäni pisimmiltä sekunneilta. Kolme kilometriä tuntu kolmeltakymmeneltä. Olin autossa lautasuorana sivuttain ja yritin keskittyä ettei vauva tulis ulos.

Autostakin kävelin vielä samperin tutkimushuoneeseen, johon oli väenvängällä mentävä vielä tutkimaan ennen saliin siirtymistä. Yrittivät alkaa mittareita ja antureita hakemaan, kun yritin pönkeä itteni pedille, kun kätilö jo toteskin et: ”Ny ei ehi, tukka näkyy jo”. Mokomat meinas et mä vielä siirtyisin toiseen sänkyyn. ”Ei tuu onnistuun”. Onneks oli sängyssä pyörät…

Kätilön mukaan oltiin noin 19.15-19.20 sairaalan ovista sisällä ja meidän pienokainen parkaisi 19.33. Voisin sanoa itseäni kustannustehokkaaksi, mutta kyllä meidän perhe tulee verovaroja tarvitsemaan sitten kaiken tämänkin edestä. Muistan miehen tsempit (ei mitään koutsaamista luojan kiitos) ja lujan kädenpuristuksen, kätilön rauhoittavat ohjeet sekä tajuttoman kivun. Ehdin jopa miettiäkin siinä jossain välissä, että tässähän on ihan hiki otsalla. Sitten tunsinkin jo pienet pehmeät jalat, jotka potki hanakasti mun takareisiä vasten. Siellä se oli. Meidän pieni ihme.

Kaiken sen työn ja tuskan jälkeen sain hetkeksi vauvan vatsan päälle, jonka jälkeen hänet kaapattiin teholle. Noin vain. Minun jäntevä ja voimissaan oleva tyttäreni, pois luotani. Tarkoitus oli, että hänen ravitsemus turvataan suonensisäisesti ennenkö suoliston kunto oli tarkastettu.

Suihkun jälkeen pääsimme teholle katsomaan ja ottamaan pienokaisemme syliin ja voi sitä epätodellisuuden määrää. Jouduin palaamaan osastolle tyhjin käsin ja mieskin vielä hätistettiin pois. Nukahdin murheellisuuden ja verhon takana olevan toisen äidin ja vauvan vuoropuhelun lomaan.

Tiistaina meille ilmoitettiin prinsessamme siirtyväksi Helsingin lastenklinikalle teho-osastolle suolistoleikkauksen valmisteluun. Meillä oli jo aiemminssa ultrissa havaittu suurentunut mahalaukku, mutta mitään varmaa ei oltu osattu sanoa mistä se kertoo. Ohutsuolen alkuosassa oli kalvo suolen edessä, joten uloste ei ruokamassa ei päässyt mahalaukusta eteen päin. Tämän tyyppiset anomaliat ovat downin syndroomalle tyypillisiä. Täysin yllätys tämä ei siis ollut, mutta ei kai sitä halunnut siihen valmistautua todellisuudessa.  Elettiin pitkän uuvuttavia tunteja ja seuraava päivä tuntui tyhjältä olla kotona ilman lasta. Ihan kuin sellaista ei edes olisi ollut. Kun oltiin lähetetty neiti matkaan, mulle oltiin pakattu osastolla rintapumppu valmiiksi ja sanottiin tervemorohei!

Keskiviikkona meille ilmoitettiin, että meille on järjestynyt majoitus Ronald Mcdonald taloista. Illalla pääsimme myös jo näkemään pienokaisemme letkujen ja piuhojen välistä leikkauksen jälkeen. Neljän tehohoitopäivän jälkeen tipu siirtyi kirurgiselle osastolle, jossa olimme vielä kuusi päivää. Arvot, suoli ja ruoka alkoi loppujen lopuksi tosi nopeasti vetämään ja neiti voimistui päivä päivältä ihan silmissä.  Kunnon sisupussi meidän neiti!

Kymmenen lastenklinikkapäivän jälkeen me tulimme vielä ambulanssin kyydittäminä lähemmäs kotia keskussairaalaan yhdeksi yöksi. Mielestäni vähän turhaan, mutta koska meille kyyti määrättiin, et siitä vänkkäämäänkään alkanut. Kerrankin varmanpäälle. Sen jälkeen pääsimmekin ihmettelemään kotielämää ja hakemaan meidän hauvavauvan hoidosta.

Kaiken tämän epävarmuuden ja surun keskellä ison iso kiitos HUSin ja ”mäkkäri-talojen” yhteistyölle. Meidän ei tarvinnut itse tehdä mitään ja asiat vain tapahtuivat. Se tuntui uskomattoman hyvältä ja lohdulliselta, että yhteiskunta todella pitää meistä nyt huolta. Meillä on siis sittenkin paljon hyvää, mitä emme ympärillämme näe ennen kuin sen aika on.

Summasummarum kaikki kävi niin äkkiä ettei pää oikein meinannut pysyä mukana. Sairaalassa lapsen luonakin käyminen tuntui kovin mekaaniselta ja käytännönläheiseltä, tunteita ei osannut käsitellä. Mutta kun ensimmäisen kerran Helsingissä sai pienokaisen syliin nousi kyyneleet silmiin ja ihokarvat pystyyn. Ei sitä hetkeä unohda koskaan, miltä tuntuu ottaa oma lapsi syleilyynsä. Kaiken tämän jälkeen.