Perhe

Näihin kysymyksiin olenkin saanut jo vasta jos jonkin kerran, mutta kerrattakoon vaikka ihan itselle näitä asioita. Kirjoittamalla alkaa funtsimaan tätäkin keissiä aika paljon syvällisemmin ja pysähtyy ehkä ensimmäistä kertaa miettimään asiaa kulmat kurtussa. Niin oikeesti. Miksi mä haluan ehdoin tahdoin katsomaan köyhyyttä, altistamaan itseni tappaville taudeille ja uhmaamaan turvallisuuttani?

Muistan vieläkin elävästi kuinka toisella luokalla ala-asteella opettajani kertoi tarinaa ystävästään, joka on avustustyössä Afrikassa. Hän kertoi, kuinka ystävä tekee työtä koko sydämestään ja nautti siitä. Hänen tähtihetkiään kuitenkin oli aina paluu Suomeen, kun hän pääsi kunnon suihkuun, punasi huulet ja tunsi olevansa nainen. Kuuntelin korvat höröllä lumoutuneena. Näin viidentoista vuoden jälkeen näen silmissäni vieläkin kuinka opettaja demonstroi huulien punausta. Minäkin haluan kokea tuon.

13-vuotiaana, kun isosiskoni läksi Iso-Britanniaan työharjoitteluun, tiesin minunkin päiväni tulevan. Olen aikaisemmissa opinnoissani ollut jo tekemässä kuukauden mittaisen harjoittelun (myös Iso-Britanniassa) päiväkodissa. Kokemus oli pelkkää positiivista eikä se hidastanut haaveita uudesta harjoittelusta. Menemistäni ja mahdollisuuksiani silloin rajoitti huomattavasti alaikäisyyteni, olematon (lue nolla) matkakokemukseni ja reissuseuran puute. Ja nyt: All missions solved!

Halusin vaihtomaan olevan mahdollisimman eksoottinen yksinkertaisesti siitä syystä, että saisin maasta ja sen kulttuurista mahdollisesti paljon enemmän irti työharjoittelijana kuin tavallisena turrena. Aika näyttää ja puhukoon kokemukset puolestaan ajallaan.

Toiset moralisoivat Afrikkaan avustustöihin lähteviä trendin mukana ajelehtivina: Monta kymmentä vapaaehtoista, jotka maksavat itsensä kipeäksi päästääkseen kaaottisen satapäisen lapsilauman keskelle muutamaksi viikoksi ”opettamaan ja kasvattamaan”. Sen jälkeen ajellaan Jeepillä viikko safarilla, loikotaan pari viikkoa valkoisilla biitseillä ja syödään seepran peppua ja pikkuletit päässä himaan. Sitten voidaan sanoa, että hyväntekeväisyyttä ollaan tehty isolla kädellä ja saadaan pinssi rintaan.

Kuva: https://startbackpacking.wordpress.com/2013/01/15/africa-serengeti-national-park/

Elämyksien havitteleminen ei ole minusta väärin ja mielestäni kukin tehköön poluistaan oman näköisensä jos se tehdään luontoa ja kulttuuria kunnioittaen. Itse haluaisin kokea mahdollisimman todellisen Afrikan ja that’s it. Enkä tällä tarkoita sitä, että haluaisin asua savimajassa, tulla ryöstetyksi ja saada malarian.

Vaihtoehtoina koulullamme oli tarjota kontakteja Namibiasta, Malawista ja Tansaniasta. Googlailun ja haastatteluidemme perusteella viimeinen vaihtoehto kiinnosti meitä jostain syystä eniten. Tai kattokaa nyt vaikka ite!

Kuva: https://startbackpacking.wordpress.com/2013/01/15/africa-serengeti-national-park/

Kuva: http://www.infinitesafariadventures.com/safaris/climb_mt_kilimanjaro/

Kuva: http://www.aventura.fi/kiertomatka_tansania-safari_sansibar

Olen lukenut ja kuullut niin paljon postiivista energiaa hehkuvia tarinoita kuinka Afrikka mullistaa elämän. Etenkin asenteen elämään. Myönnän olevani niin utelias, että haluan ottaa selvää onko se totta ja miltä se tuntuu. Sen verran nössö kuitenkin olen, että ihan ”pystymettään” en lähtisi. Jos joku rahottais mun matkan esim. Marssiin, niin en varmana menisi. Tämä ei ole tuttu eikä turvallinen, mutta kuitenkin varsin mieleenpainuvaksi todettu paikka.

Huh mitä paatosta! Selittelyn makua, ainakin tekstin pituudesta päätellen… Kohta toivottavasti jorinoita on vauhdittamassa omaa kuvamateriaalia!