Joulusta ei saada kaikille samanlaista tekemälläkään

Sosiaalisessa mediassa käydään myllyä joulusta. Siitä ettei kaikilla perheillä ole varaa jouluherkkuihin ja lasten lahjoihin. Kirjoitinkin tästä Instagramiin ja Facebookiin jo pienen jutun. Ajattelin, että se siitä, mutta josko saisin itsellenikin levollisemman mielen, kun olen oksentanut nämä ajatukset täällä ulos. Käyty keskustelu jää mielestäni nyt kovin varallisuuskeskeiseksi ja olisi vielä niin sanotusti yksi pikku juttu. Tai kaksi.

Arvostamani vaikuttaja Emmi Nuorgam kirjoitti Instagramin storyssa:

Varmasti jokainen vanhempi toivoisi, että oma lapsi kuuluisi joukkoon, voisi joulun jälkeen kertoa lahjoistaan ja elää ihan tavallista elämää, jossa ei tarvitsisi olla jokaisesta lahjoitetusta suihkusaippuasta kiitollinen.

Kyllä epäilemättä jokainen vanhempi toivoisi lapsen kuuluvan joukkoon, mutta ei se korjaannu sillä, että lapsi saa uuden lautapelin tai My little ponyn. Yhtäkkiä se ei ole lapsen silmissä mitään, kun kaveri kertoo saaneensa uuden pelikonsolin tai puhelimen, vaikka se lautapeli olisi maksanut viisikymppiä. Ja se on paljon rahaa se.

Ihmettelin joitain viikkoja sitten omassa somessa, miten lehdessä hyväntekeväisyyskampanjaan haastateltava sanoi, että samanlaiset vaatteet lisää yhteenkuuluvuutta ja ehkäisee kiusaamista. Silloin sain viestin, jossa äiti kertoi, että hänen 4-vuotiaan lapsensa pukeutumista ovat arvostelleet muut samanikäiset. Vaatteet on siistit, ehjät ja lapsen mielen mukaiset. Hän ei silti kokenut joukkoon kuulumisen tunnetta.

Entä lapsi, joka ei osaa puhua tai ei osaa avata lahjapaketteja? On ihan sama saako hän tuhat vai yksi pakettia, kun ne avaa vanhemmat tai avustaja. Hän ehkä osaa iloita niistä, mutta ei hän niistä kavereilleen kerro. Onko edes kavereita. Vammainen lapsi ei käy useinkaan lähikoulua eikä koe yhteenkuuluvuutta lähileikkipuiston samanikäisten lasten kanssa. Ei välttämättä juokse samaa hippaa tai koe tervetulleeksi itseään samalle hiekkalaatikolle.

On toki paljon ihmisiä, joilla ei ole varaa niihin perus hygieniatuotteisiin, kuten siihen suihkusaippuaan. Se, että toivoo lahjaksi suihkusaippuaa ei kuitenkaan kerro itsessään kurjasta elämästä. 11-vuotias kummilapseni toivoi lahjaksi rasvoja ja suihkusaippuaa, vaikka vuorenvarmasti hänellä on kotona niitä saatavilla. Toisinaan mediakin rakentaa meille todellisuutta kurjempia elämiä ja lähdemme värittämään sitä omissa mielissämme.

Ensihoidossa oli ihan hyvä näköalapaikka suomalaisiin jouluihin ja juhannuksiin.

Jonkun lapsen vanhempi on joulun sairaalassa. Toisen putkassa, kolmannen päihtyneenä, neljänen kuollut, viidenen ateisti tai jouluvihaaja ja kuudennen töissä. Lista on loputon.

Joku taas voisi luopua urasta ja kaikeasta varallisuudestaan jos vain voisi saada lapsen. Onko kohtuullista sanoa heille, että jouluttaminen on etuoikeus ja pitäisi vähän himmailla, koska kaikilla ei ole siihen varaa. Ei kaikilla ole läheisiä tai isovanhempia joiden luokse mennä, vaikka olisikin varaa matkustaa. Tai lapsi on niin sairas ettei hänen terveys kestä matkustamista tai maiseman vaihtaminen on liian iso muutos. Jonkun lapsi viettää joulunsa päiväkodissa, koska työpaikka velvoittaa päivystämään töissä. Jonkun lapsi saa jouluna papereihinsa elvytyskiellon ja toinen skuutin.

Yksinhuoltajuus ei ole aina valinta. Lapsettomuus ei ole aina valinta. Yksinäisyys ei ole aina valinta. Sairastuminen ei ole useinkaan oma valinta. Allergiat ei ole oma valinta. Ei kuusellekaan allerginen perhe saa kuusta kotiin, vaikka haluaisi ja siihen olisi varaa.

Varattomuus ei ole vain valinta. Kuinka olisi. Aika moni meistä toivoisi olevansa rikas ja ettei tarvitsisi miettiä ruokakaupassa mitä voi ostaa. Varallisuus ei kuitenkaan tuo meille yhteenkuuluvuutta, se ei poista kiusaamista eikä tee meidän joulusta onnellista ja merkityksellistä. Raha helpottaa montaa asiaa ja voi viedä monenlaista murhetta pois, mutta hyvin toimeentulevissa perheissäkin jouluna voi olla kireä ja kylmä tunnelma.

Ymmärrän, miten taloudellisesti hyvin pyyhkiviä välillä risoo heidän osoittelunsa. Tuskin heistä kukaan kaipaa sädekehää tai pyhimyksen titteliä. Rikkaat ja rikkaat yrittäjät kantavat kuitenkin aika paljon korttansa kekoon yhteiskunnan hyväksi. Antavat hyväntekeväisyyteen, maksavat huimia määriä veroja, luovat työpaikkoja omalla riskillä ja maksavat toisten työterveyshuoltoja. Ei, en ole rikas enkä rikkaasta perheestä oleva oikeistolainen, mutta tuntuu ihan älyttömältä tällainen keskustelu, jossa sanotaan, että rikkaat vaan mässäilevät epäeettisellä kinkulla ja laulavat iloisia joululauluja desingpöydän äärellä.

Olen itse kasvanut pienituloisessa perheessä ja vanhempani ovat matalasti koulutettuja. Muistan lapsuudesta, että olen miettinyt mistä ruuista nipistetään ensimmäisenä ja vastaus oli mielestäni vanhempien kahvi. Tämä naurattaa nyt. En ole koskaan nähnyt todellakaan nälkää ja minulla on ollut aina säänmukaiset vaatteet. Minun lapsilisät eivät ole menneet kuitenkaan sijoitussalkkuihin vaan vessapaperiin tai uusiin sukkiin. Lapsi ymmärtää monia asioita, mutta helposti emme ihan avaa sitä todellista tilannetta.

En ole matkustanut perheeni kanssa ulkomailla, vaikka meidän taloudessa on ollut kaksi vanhempaa. Jos koronaa ei olisi, aika moni perhe suuntaisi Thaimaahan tai jonnekin, josta minä lapsena haaveilin. Meidän perhe on käynyt viikonloppuisin ja lomilla metsässä ja retkeilemässä. Se ei ollut 20 vuotta sitten vielä trendikästä. Ei siitä kerrottu ylpeänä kavereille.

Kyllä, silti olen ja olen ollut etuoikeutettu. Minulla ei ole ollut mitään hätää. Olen saanut kokea rajatonta rakkautta ja rajoja, kannustusta ja tukea. Sivistystä on arvostettu, mutta pehmeät arvot ja kova työnteko ovat korostuneet. Olen hävennyt vanhaa pyörääni ja isosisaruksien vanhoja vaatteita päälläni. Sen sijaan, että vanhemmat olisivat hädissään miettineet miten minulle saadaan uusi pyörä ettei minua kiusata, olen saanut eväitä kuinka vastata naljailijoille.

Oli joulu tai ei lapset vertailevat toistensa talvikenkiä ja pyöräilykypäriä. Lomien jälkeisiä keskusteluja voi aikuinen kuitenkin ohjata matkojen ja materian sijaan takaisin oleelliseen: ”Kiva kun olette tulleet kaikki takaisin, mitä haluaisitte, että me tänä keväänä puuhataan koulussa tai päiväkodissa?”

Lopetetaan sanomasta, että kiusaaminen häviää ja koemme osallisuutta, kun kaikki saa lahjan ja artesaanikonvehteja pöytään. Tai että lapsen elämän merkityksellisyys kasvaa, kun joulupukki tulee tai saa koristella joulukuusen. Siihen en usko. Lähdetään miettimään ettei eriarvoisuuden kokemus kasva eliittikouluilla ja laskuvarjohyppyjen kaltaisilla harrastuksilla.

Meillä on nykyisin kova huoli, että lapsemme jää kokemuksista ja lahjoista paitsi. Jäin miettimään mistä tämä koko ilmiö kumpuaa. Ihmiset elää niin omankaltaistensa kanssa samanlaisissa sosioekonomisissa piireissä, että emme enää ymmärrä toisiamme. Sosiaalinen media kuitenkin mahdollistaa kurkistusluukun erilaisiin elämiin, mutta ei tarjoile sitä kaikkine väreineen. Näemme vain sen, jonka juuri se ihminen haluaa näyttää. Usein ne on niitä hyviä ja kauniita asioita. Ehkä totta, ehkä kaukana todellisuudesta. Siksi myös ”nykylapselle” voi olla vaikeaa selittää ettei elämä ole tasapuolista tai että kaikki mitä some tarjoilee ei ole oikeaa elämää.

Elämä ei aina rakennu ja etene niin kuin itse haluaisi tai yrittäisi elää. Elämä ei ole aina ja kaikille reilua. Oli rahaa paljon tai ei ollenkaan. Vaikka sitä olisi tulevaisuudessa yhtä paljon kaikilla, elämästä ei tule tasapuolista. Sen sijaan, että poljetaan jalkaa ja vaaditaan kaikille valtion kassasta uusia älykelloja voisikin sulkea puhelimen kokonaan. Ehkä tänään olisi hyvä päivä aloittaa kirjoittamaan yksin tai perheen kanssa kiitollisuuspäiväkirjaa. Ehkä ensi jouluna se toisikin joulumieltä enemmän kuin yksikään muovinen tai itse tehty kranssi.

Täytyypä kokeilla.