Minun synnytyskertomukseni ja uutta vauhtia lastenklinikalta
Aikomuksenani ei ole jakaa syntymämittoja ja jälkivuotojeni määrää, mutta kokemukseni on mielestäni kirjoittamisen arvoinen aihe. Olen ensisynnyttäjä, mutta en ollut etukäteen kauheasti murehtinut miten haluan synnytyksen etenevän. Ja aivan turhaahan se olis ollutkin! Synnytyksestä on nyt tasan viisi viikkoa ja jossen olisi fiiliksiä jo aikaisemmin laittanut vähän ylös niin olisi aikakin ehtinyt jo kultaamaan muistoja.
Synnytyspäivän (maanantai) aamusella olimme olleet kontrolliultrassa, joissa olimme käyneet muutenkin tiuhaan tahtiin heinäkuusta asti, koska napasuonivirtauksissa oli heikkoutta. Siellä seurailtiin kasvua ja sen mahdollista estimistä. Olimme juuri kotiutuneet kotiseudulta opiskelupaikkakunnalle edellisenä päivänä ja to do-listalla oli kunnianhimoisesti pitkä liuta asioita. Sairaalasta päästyä mulla alkoi ekaa kertaa oikeasti tosi kipeät supistelut. Niitä tuli noin 10 minuutin välein. Jatkettiin matkaa kuitenkin meidän koululle, koska mun piti saada lukkiutuneen sähköpostini takaa tiedostot ja keskustelut pelastettua. Imurointi ei onnistunut ja olokin oli jo melkoisen tukala. Asioiden hoitamiset sai jäädä, mun oli pakko päästä kotiin.
Kotiin päästessä suunnilleen revin vaatteet päältä ja menin suihkun alle pariksi tunniksi. Se helpotti, mutta supistelut jatkuivat edelleen tihentyen. Yritin hetkeksi mennä välissä lepäämään ja mies paistoi mulle kesäkurpitsoja, joita sain alas (irtokarkkien lisäks:D). Hetken taisin jopa torkahtaa, sitten sain sisulla itteni ylös ja pakattua ”sairaalalaukun”, jonka kokoamista olin jo kauan miettinyt. Sitten tyrkkisin viereeni torkahtaneen rakkaani ylös että nyt mennään.
Käytiin käyrillä ja hyvin kylmäkiskonen kätilö kurkkas housuihin ja sano et lähe himaas ja ota panadoolii, ei täällä tapahdu vielä aikoihin mitään. Supisteluiden alkamisvälit oli tässä kohtaa melko tarkkaan 2 minuuttia. Kokovartalorampissa lähdettiin takas kotio, vaikka mun olo ei kyllä enää sellanen ollutkaan. Takasin suihkun alle ja mies lähti hakeen mulle kaupasta mehua ja muuta sokeria.
Soittelin ystävän kanssa vielä vähän ennen kuutta illalla ja sovittiin meidän koiran hoitoasioita. Kirjaimellisesti makasin meidän suihkun lattialla ja N meinas saada slaagin ku näki mut :’D . Hetken aikaa maltoin vielä ja sit todettin et kyl meidän varmaan nyt täytyy takas lähteä. Sanoin et laittaa ittensä valmiiks nyt, seuraavan supistelun jälkee mulle vaatteet niskaan ja lähetään vähäsen kiireellä. Käskin hakea autonkin ihan oven eteen, mä en enää pystyny kävelemään yhtään ylimäärästä. Ponnistutti ja tuntu et samalla tulee oksennus toisesta päästä. Klo 19 jälkeen lähdettiin sairaalalle päin ja en oo koskaan käskeny N painaan tallaan vähän äkäseen lisää vauhtia. Yksissä liikennevaloissakin jouduttiin hetki seisomaan ja ne tuntu mun elämäni pisimmiltä sekunneilta. Kolme kilometriä tuntu kolmeltakymmeneltä. Olin autossa lautasuorana sivuttain ja yritin keskittyä ettei vauva tulis ulos.
Autostakin kävelin vielä samperin tutkimushuoneeseen, johon oli väenvängällä mentävä vielä tutkimaan ennen saliin siirtymistä. Yrittivät alkaa mittareita ja antureita hakemaan, kun yritin pönkeä itteni pedille, kun kätilö jo toteskin et: ”Ny ei ehi, tukka näkyy jo”. Mokomat meinas et mä vielä siirtyisin toiseen sänkyyn. ”Ei tuu onnistuun”. Onneks oli sängyssä pyörät…
Kätilön mukaan oltiin noin 19.15-19.20 sairaalan ovista sisällä ja meidän pienokainen parkaisi 19.33. Voisin sanoa itseäni kustannustehokkaaksi, mutta kyllä meidän perhe tulee verovaroja tarvitsemaan sitten kaiken tämänkin edestä. Muistan miehen tsempit (ei mitään koutsaamista luojan kiitos) ja lujan kädenpuristuksen, kätilön rauhoittavat ohjeet sekä tajuttoman kivun. Ehdin jopa miettiäkin siinä jossain välissä, että tässähän on ihan hiki otsalla. Sitten tunsinkin jo pienet pehmeät jalat, jotka potki hanakasti mun takareisiä vasten. Siellä se oli. Meidän pieni ihme.
Kaiken sen työn ja tuskan jälkeen sain hetkeksi vauvan vatsan päälle, jonka jälkeen hänet kaapattiin teholle. Noin vain. Minun jäntevä ja voimissaan oleva tyttäreni, pois luotani. Tarkoitus oli, että hänen ravitsemus turvataan suonensisäisesti ennenkö suoliston kunto oli tarkastettu.
Suihkun jälkeen pääsimme teholle katsomaan ja ottamaan pienokaisemme syliin ja voi sitä epätodellisuuden määrää. Jouduin palaamaan osastolle tyhjin käsin ja mieskin vielä hätistettiin pois. Nukahdin murheellisuuden ja verhon takana olevan toisen äidin ja vauvan vuoropuhelun lomaan.
Tiistaina meille ilmoitettiin prinsessamme siirtyväksi Helsingin lastenklinikalle teho-osastolle suolistoleikkauksen valmisteluun. Meillä oli jo aiemminssa ultrissa havaittu suurentunut mahalaukku, mutta mitään varmaa ei oltu osattu sanoa mistä se kertoo. Ohutsuolen alkuosassa oli kalvo suolen edessä, joten uloste ei ruokamassa ei päässyt mahalaukusta eteen päin. Tämän tyyppiset anomaliat ovat downin syndroomalle tyypillisiä. Täysin yllätys tämä ei siis ollut, mutta ei kai sitä halunnut siihen valmistautua todellisuudessa. Elettiin pitkän uuvuttavia tunteja ja seuraava päivä tuntui tyhjältä olla kotona ilman lasta. Ihan kuin sellaista ei edes olisi ollut. Kun oltiin lähetetty neiti matkaan, mulle oltiin pakattu osastolla rintapumppu valmiiksi ja sanottiin tervemorohei!
Keskiviikkona meille ilmoitettiin, että meille on järjestynyt majoitus Ronald Mcdonald taloista. Illalla pääsimme myös jo näkemään pienokaisemme letkujen ja piuhojen välistä leikkauksen jälkeen. Neljän tehohoitopäivän jälkeen tipu siirtyi kirurgiselle osastolle, jossa olimme vielä kuusi päivää. Arvot, suoli ja ruoka alkoi loppujen lopuksi tosi nopeasti vetämään ja neiti voimistui päivä päivältä ihan silmissä. Kunnon sisupussi meidän neiti!
Kymmenen lastenklinikkapäivän jälkeen me tulimme vielä ambulanssin kyydittäminä lähemmäs kotia keskussairaalaan yhdeksi yöksi. Mielestäni vähän turhaan, mutta koska meille kyyti määrättiin, et siitä vänkkäämäänkään alkanut. Kerrankin varmanpäälle. Sen jälkeen pääsimmekin ihmettelemään kotielämää ja hakemaan meidän hauvavauvan hoidosta.
Kaiken tämän epävarmuuden ja surun keskellä ison iso kiitos HUSin ja ”mäkkäri-talojen” yhteistyölle. Meidän ei tarvinnut itse tehdä mitään ja asiat vain tapahtuivat. Se tuntui uskomattoman hyvältä ja lohdulliselta, että yhteiskunta todella pitää meistä nyt huolta. Meillä on siis sittenkin paljon hyvää, mitä emme ympärillämme näe ennen kuin sen aika on.
Summasummarum kaikki kävi niin äkkiä ettei pää oikein meinannut pysyä mukana. Sairaalassa lapsen luonakin käyminen tuntui kovin mekaaniselta ja käytännönläheiseltä, tunteita ei osannut käsitellä. Mutta kun ensimmäisen kerran Helsingissä sai pienokaisen syliin nousi kyyneleet silmiin ja ihokarvat pystyyn. Ei sitä hetkeä unohda koskaan, miltä tuntuu ottaa oma lapsi syleilyynsä. Kaiken tämän jälkeen.