sisaruus

Ei vertailla lapsia, mutta.

28.5.2020 Päivi
2 Comments
Elämä, kehitys, Perhe, Sisaruus, vauva

”Vauva-aika ei eroa tavallisen lapsen hoidosta mitenkään”, sanottiin vähän turhan monta kertaa esikoisen saatuani. Hevonpaskaa ja tekisi mieli näyttää keskisormea jokaiselle virantoimittajalle, joka minulle on niin sanonut, kun olen pyytänyt apua ja tukea. Eniten olen vihainen siitä, nuoret esikoisen vanhemmat on jätetty yksin. Eikä sillä ole väliä onko parikymppinen vai nelikymppinen. Esikoisen mukana hyppää aina sellaiseen kyytiin, jota ei ole voinut kuvitellakaan, vaikka niin luulee.

Me olemme ehkä selvinneet, mutta se ei pitäisi olla vauva-vuoden maali. Selvitä.

Olisiko esikoisen vauva-aika ollut erilainen jos olisin päässyt puhumaan ammattilaisen kanssa kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, joka tunteita heilautteli? Kuinka olla samaan aikaan elämänsä onnellisin ja ahdistunein samaan aikaan? Tai jos olisimme saaneet kotiin apua ja tukea ammattilaiselta, miten voin tukea lapseni kasvua. Ilman, että joudun tappelemaan ja vaatimaan oikeuksia lapselleni.

Eikä kyseessä ole pelkästään lapsen kasvu. Kasvu vammaisen lapsen vanhemmaksi. Loppupeleissä en tiedä kumpi meistä olisi enemmän apua tarvinnut.

Vaikka vammainen lapsi kehittyisikin ensikuukausina ihan tavalliseen tapaan, silti lähes poikkeuksetta vanhemmille tarvitsisi järjestää henkistä tukea. Harva sitä osaa pytää ja suuri osa luulee ettei tarvitse. Kyllä tarvitsee, sen tajuaa myöhemmin.

Toki elämä kahden lapsen kanssa on ihan erilainen kuin yhden, mutta olen opetellut vanhemmuuden ihan uudelleen kuopuksen kanssa. Samat elementit, mutta kaikki tapahtuu esikoiseen verrattuna kuin napauttaisi kaukosäätimestä kelan pyörimään puolet nopeampaa.

Nyt ymmärrän mitä tarkoitetaan, kun olen kuullut ”Älä kasva noin nopeasti” tai ”Vauva-vuosi menee niin nopeasti ohi”. Minusta ei tuntunut esikoisen kohdalla siltä. Välillä tosin tuntuu ettei se ole mennyt ihan täysin vieläkään ohi. Lisäksi olen huomannut miten paljon enemmän nautin lasten kanssa olemisesta, kun pystyn vuorovaikuttamaan heidän kanssaan paremmin.

Mikä sitten on toisin? No mietinpä mitä olen kuopuksen kehityksen tukemiseksi tehnyt? Hmm. En niin mitään. Silti hän lähti tuosta noin vain puoli vuotiaana konttaamaan, 7 kuukauden ikäisenä nousi tukea vasten ja 7,5 kuukauden ikäisenä alkoi kiipeillä ja kävellä tukea vasten.

Sormiruoka löysi tiensä sormiin ja hakeutui suuhun heti kun siihen antoi mahdollisuuden puolivuotiaana. Ei pelkoa tukehtumisesta tai etteikö kuopuksella olisi kirkkaana ajatuksena mitä sillä ruualla kuuluu suussa tehdä. Pillipullosta hän tajusi juoda, kun vain lykkäsi pullon suuhun. No mitäpä siitä, että 8 kuukauden ikäisenä kuopus jokeltelee ja tapailee tä-tä-tä -tyyppisiä tavuja.

Kaikki nämä taidot ovat esikoisellakin tulleet, mutta se mutta. Kasvun tukemiseksi ja taitojen löytymiseksi olemme esikoisen eteen tehneet tuhansia tunteja töitä. Eikä se lopu varmasti koskaan. Kyllä, työltä se nyt tuntuu, kun tietää miten helpollakin voi päästä. Toki en voi tietää miten kehitys olisi edennyt jossemme olisi tehneet mitään.

Varmasti kehitystä olisi tullut muutenkin, mutta se mitä olemme tehneet ensimmäisinä vuosina maksaa takaisin toivottavasti vielä pitkällä tulevaisuudessa. Oikean mallin opettaminen on huomattavasti helpompaa kuin väärän mallin poisoppiminen. Esimerkiksi syömisestä puhuttaessa.

Virstaanpylväinä esikoinen oppi ryömimään vessapaperihylsyn innoittamana juuri ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. 1v 3kk esikoinen nousi tuen varassa seisomaan ja 1v 5kk mallittamisen jälkeen konttaus lähti käyntiin, vaikka olin osin luopunut jo toivosta.

Älkää hätääntykö jos lapsenne skippaa konttaamisen, se ei automaattisesti tarkoita mitään. Tutkimkset ovat kuitenkin osoittaneet konttaustaidon edesauttavan aivojen kehittymistä. En löytänyt tähän hätään sitä tutkimusta, mutta jos siellä on joku lukija kärppänä niin voitteko linkata ja vinkata!

Siskokin tietää veljen sensuurin.

No mutta. Onko mikään toisinpäin? On. Kuopus ei vielä istu ilman tukea, kun taas tässä vaiheessa esikoinen jökötti jämäkkänä. Toisaalta esikoinen oppi itse nousemaan istuma-asentoon 1 v 2kk.

Tottahan tiedän ettei se aina mene näin, vaikka ei sen erikoisempaa olisikaan tulevaisuudessa tiedossa, mutta onhan tämä vanhemmuus kuopuksen kohdalla ollut tajunnan räjäyttävä. Näinkö lapsi kehittyy?

Nyt minä koen huonoa omaatuntoa etten ole tehnyt kuopuksen eteen mitään ja toivon ettei hän kasvaisi ihan noin nopeaa. Voi ihmismieli. Olet eriskummallinen.

Osa erityislastenkin vanhemmista sanoo ettei vauva-ajassa ole mitään eroa siihen ”tavalliseen”. Tiedän kokemuksia, jotka kokevat down-vauvan olleen helpompi hoidettava. Tämä kertoo siitä, että kokemus jokaisella vanhemmalla on erilainen. On myös kovin erilainen lähtökohta, jos arkea alkaa harjoitella teho-osastolla leikkauksen jälkeen nenämahaletkujen ja muiden apuvälineiden kanssa kuin kotona vierihoidossa. On siis olemassa yhtä monta tarinaa kuin on downiakin.

Vaikka olen ajatellut kasvattavani lapset ihan samalla tavalla, tuskin se niin tulee menemään. Alitajunnassani teen varmasti esikoisen ja kuopuksen kanssa monenkin asian eri tavalla, vaikka en edes itse huomaisi. Nyt olen luomassa uutta identitettiä vanhempana monessakin eri tasossa. Myös poika-lapsen vanhemmuus tuo jo omat juttunsa, kun itse tuntee itsensä vahvasti naiseksi.

Jos minä jotain nyt tiedän niin nämä molemmat ihmistaimet ovat täydellisempiä kuin koskaan uskalsin unelmoidakaan. Nyt minä yritän parhaani mukaan auttaa heitä kukoistamaan onnellisina elämäni loppuun asti. Onnellisena ja kukoistavana.

Lasten aurinkolasit saatu Kukutista.

Elämän mittainen erityinen sisaruus

5.12.2019 Päivi
3 Comments
Perhe

Kuopuksemme on syntynyt perheeseen, jota ei ole saanut valita, mutta josta hän toivottavasti saa ja osaa olla ylpeä ja kiitollinen vielä tulevaisuudessa. Mitä hänen päässään nyt liikkuu? Voi kunpa sen tietäisin. Mutta nyt voin jo nähdä sen miten leveän hymyn liian lähelle tulevat siskon kasvot saavat aikaan pojassani. Minulla on tästä toivottavasti elämän pisimmästä ihmissuhteesa hyvä tunne.

Jännitin ihan hirveästi miten 3-vuotias esikoisneitimme ottaisi uuden tulokkaan. Kirjoitin ennen syntymää ajatuksiani miten puhua tulevasta sisaruksesta erityislapselle. Onko hän vauvaa kohtaan väkivaltainen? Kohdistaako hän mustasukkaisuutensa meihin? Onko hän meille väkivaltainen? Taantuuko hän? Alkaako hän pissailemaan housuunsa? Sulkeutuuko hän vauvan itkusta ja ahdistuu? Alkaako hän uhmailemaan entisestään? Mitä kaikkea hänen päässään liikkuu, kun hän ei osaa sitä vielä niin hyvin kertoa ulos?

Olen lukenut paljon kokemuksia todella mustasukkaisista isosisaruksista, varsinkin jos esikoinen on jo vähän vanhempi. Olin valmistautunut henkisesti varmaan pahimpaan mahdolliseen skenaarioon. En usko vanhaan sananlaskuun ”Kel onni on sen kätkeköön”, mutta silti en uskaltanut edes someen kertoa miten esikoinen on pikkuveljen ottanut vastaan. Pelkäsin, että kaikki kääntyy ihan päälaelleen jos menen liikaa innostumaan.

Nyt on kuitenkin takana kaksi ja puoli kuukautta ja elämä alkaa pikku hiljaa asettua raiteilleen. Tai olemme löytämässä arkea nelihenkisenä perheenä. Ja suurinpana huokaisuna vauva ei ole enää niin itkuinen ja huonosti rauhoittuva.

Meidän neiti on ottanut pikkuveljen paremmin kuin olen koskaan uskaltanut unelmoida. Mitään niin koskettavaa en ehkä ole koskaan tuntenut sisälläni, kun esikoiseni tuli synnytysvuodeosastolle. Hän näki vauvan sylissäni, tuli ja otti vauvan pienen pään omien pienten pehmeiden sormiensa suojiin. Hellemmin kuin mihinkään muuhun koskaan on koskenutkaan.

Jouduimme sairaalassa olemaan vauvan kanssa ensin kolme päivää ja sitten jouduimme palaamaan vielä yhdeksi yöksi parin kotipäivän jälkeen. Pelkäsin erossaolon tekevän huonoa heti alussa ja sen vaikuttavan neidin ulkopuolisuudentunteeseen. Vauva oli myös ensimmäiset pari kuukautta itkuinen ja huonosti rauhoittuva, mikä ei tietysti ollut kivaa esikoisellekaan. Etenkin lasten itku ahdistaa neitiä ja molempien lohduttaminen samaan aikaan oli ja on sekin vaikeaa. Toinen huutaa kurkku suorana ja toinen kivettynyt suolapatsas.

Tässä välissä oli kasteluvaihe, jolloin hän kasteli päiväunilla. Liittyikö se tähän uuteen tilanteeseen? Heaven knows. Nyt päiväunikastelu on kuitenkin loppunut pääasiallisesti. Muuten ei taantumasta ole tietoakaan. Päin vastoin. Yritän ehtiä kertomaan pian meidän uusista tuulista ja taidoista.

Neiti puhuu paljon vauvasta, sanoittaa ajatuksiaan. Kesken omien leikkiensä hän saattaa käydä moiskauttamassa pusun tai silittämässä hiuksia. Kerran vauvan itkiessä neiti kävi tarjoamassa porkkanaa suuhun. Yleensä kuitenkin tuttia. Senkin hän on oppinut hienosti laittamaa vauvan suuhun.

Viime aikoina hän on alkanut juttelemaan vauvalle. Nyt kun vauva on alkanut hymyilemään myös neiti on alkanut ilmehtiä enemmän vauvalle. Hän myös katsoo hurjan tarkkaaan miten me muut kommunikoimme vauvan kanssa ja matkii. Hän pyytää paljon vauvaa syliin ja aina kun vain mahdollista olen vauvan hänen syliinsä antanut. En tietenkään silloin kun vauva syö tai nukkuu, mutta muuten. Myös kylvetyshetkissä ja vaipanvaihdossa osallistetaan eikä ainakaan eristetä neitiä.

Mitä sitten olen tehnyt sen asian eteen ettei esikoinen kokisi itseään ulkopuoliseksi? Ehkä tärkeimpänä olen pyrkinyt pitämään huolta, että hän tulee kuulluksi. Erityisesti kun hän ei vielä puhu kunnolla, koen tärkeäksi, että hän äärelleen pysähdytään niin että hän kokee tulleensa ymmärretyksi. Nyt hän on viime aikoina alkanut ihan hirveästi sanoittamaan ympäristössä tapahtuvia asioita ja vauva tietysti olennaisena osana. Esimerkiksi vauva nukkuu, hiljaa, tutti tippui, vauva itkee… Tuntuu, että hän jäsentää ympäristöään ja yrittää ymmärtää sitä puhumalla siitä jatkuvasti.

Toinen tärkeä asia on ollut tehdä siskolle selväksi, että sylissäni on aina tilaa hänellekin, vaikka siellä olisi vauvakin. Ja erityisesti aina kun hän pyytää syliin myös otan hänet. Poislukien ne hetket kun kesken lenkin jäätäisiin syliin asumaan ja pitäisi samalla työntää vaunuja.

Kolmantena kulmakivenä sanoisin hetket pelkästään esikoisen kanssa. Niinä hetkinä kun vauva nukkuu tai puoliso on hänen kanssaan, pyrin leikkimään ja touhuilemaan paljon neidin kanssa. Lähtemään kaksin metsäretkelle tai lukemaan kirjoja. Oma hetki, jolloin hän on keskipiste ja tärkein.

Hyvänä vinkkinä yksi vertaisvanhempi kehoitti pitämään jo aikaisempia rutiineja yllä. Ne luovat lapselle turvaa ja tuttuuden tunnetta. Ettei aivan koko maailma ole mullistunut vauvan syntymän jälkeen. Laulut hampaiden pesun äärellä, iltasatu, jumppahetki, hiusten harjaus. Mitä se ikinä kenenkin perheessä tarkoittaa.

Toki vaiheita tulee ja menee. Saattaapa olla, että ensi viikolla olen tänne repimässä hiuksiani täysin erilaisesta kotona vallitsevasta tilanteesta. Eikä heitä voi tälläkään hetkellä hetkeksikään jättää silmistään, edes vessassa käynnin ajaksi. Sen verran arvaamatonta pienen touhutiinamme metkut vielä on. Veli on saanut muutamasti luokattoman kovan läppäisyn avokämmenestä tai tanssihetken tuoksinnassa neiti on kokeillut jos sivupotku osuisikin vähän vahingossa pikkuveljeen. Ja sitterikin on heilunut niin että sitä voisi heittoistuimeen verrata. Mutta eiköhän tämä kaikki kuulu isosiskon kasvuun ja sisarussuhteen luomiseen. Yrityksen ja erehdyksen kautta. Niin kuin äiti ja iskäkin heitä kasvattaa. Nyt on hyvä ja levollinen mieli. Se riittää.

Rauhaisaa ja ihanaa itsenäisyyspäivää kaikille.

Miten puhua tulevasta sisaruksesta erityislapsen kanssa

16.9.2019 Päivi
2 Comments
Perhe, Sisaruus

Monet ovat kyselleet miten meidän neiti suhtautuu uuteen tulokkaaseen. Ja kaikille vastaan, että tuskin mitenkään. Olemme tietoisesti yrittäneet olla kovasti lietsomasta vauva-asiaa, koska luulen sen olevan kovin vaikeasti ymmärrettävissä oleva asia. Lapsi, joka ei osaa/ pysty keskustelemaan ja tekemään lisäkysymyksiä voi kovastikin ahdistua asiasta, jota ei ymmärrä. Lapsi, jonka kanssa käydyt dialogit eivät kovin syvälliseksi päädy ruokaa lukuun ottamatta (mommy’s girl) voi uusi perheenjäsen olla himppasen hankalasti omaksuttava asia. Jos sitä vanhemmatkin välillä unohtavat uuden tulokkaan, miten voi vaatia ja olettaa sen pienen ihmisen muistavan. Hänelle tärkeintä on hän itse ja vanhemmat.

En kuollaksenikaan muista kenen kanssa juttelin (ilmianna itsesi jos tunnistat itsesi), mutta hän kertoi lukeneensa jonkun kasvatusalan ammattilaisen (oliskohan ollut Jari Sinkkonen?) artikkelin, jossa antoi hyvän vertauskuvan siitä kuinka outo tilanne sisaruksen tuleminen kotiin on. Näin omin sanoin asian ydin on, että olisi sama asia jos mieheni toisi työpäivän makuuhuoneeseen väliimme Tuulan ja toteasti tyynen rauhallisesti:

”Ei mitään hätää rakas, Tuula kuuluu nyt kalustoon ja me kaikki rakastetaan häntä. Hän tarvitsee aluksi tosi paljon huomiota ja sinä joudut vähän sivusta seuraamaan. Sinäkin saat hoitaa ja pitää hyvänä häntä ja syliini mahtuu kyllä kaksi samaan aikaan”.

Kukahan tämän keissin purematta nielisi? Voi olla, että saattaisin minäkin olla vähän skeptinen ja väkivaltainen Tuulaa kohtaan ensin. Ja vaikka hän olisi kuinka rakastettavan oloinen, söpö ja pieni, en yhtään epäile ettenkö hetken mielijohteesta voisi antaa avokämmenestä hänelle tai ohimennen nipistää tai tukistaa. No entä se syli, joka on ollut vain minua varten? Voisi olla ettei pelkkä toinen kainalopaikka enää riittäisikään. Olisiko ihme jos mustia sukkia lojuisi pitkin poikin asuntoa?

Olen siis henkisesti valmistautunut siihen etten voi lastani valmentaa etukäteen sisaruksen rooliin. Kuinka voisin? Hänen oma reviirinsä pienenee, monesta omasta asiasta tuleekin yhteinen ja sinne samaan äidin ja isän kainaloon pyrkii samaan aikaan joku muukalainen, jota ei voikaan lähettää päiväkotiin.

En osaa edes itse valmentaa itseäni kahden lapsen äidiksi etukäteen, vaikka kuinka mentaaliharjoitteita tekisin. Kuinka sitten voisin vaatia sitä pieneltä lapseltani, jolle tämä maailma on muutenkin joka päivä täynnä ihmeitä ja outoja käsittämättömiä asioita?

Toki emme ole hyssytelleet tai peittelekään asiaa ja olemme kertoneet vastassani lymyilevästä vauvasta. Olemme lukeneet Valaton vauva valtaa vatsan-kirjaa ja yhdessä katselleet vauvatavaroita. Olemme kaivaneet mummilasta nukenvaunut ja yrittänyt ujuttaa hieman nukkejuttuja leikkeihin. Ne ovatkin olleet yllättäen ihan hauskat, vaikka nukke saattaakin unohtua joskus sängyn alle tai puun juurelle nojailemaan.

Eniten itseäni taitaa mietityttää petipuuhat. Koko perheen petipuuhat. Aion tämän vauvan kanssa nukkua pääasiassa perhepedissä jos se vain hyvältä tuntuu ja näin säästää toivonmukaan itseäni. Jos ja kun taas neitikin pyrkii meidän viereen, en tiedä nukkuuko sellaisen kombon jäljiltä kukaan. Neiti on sellainen pyörremyrsky, että yleensä heräämme siihen, että toinen kaivaa neidin hiuksia suustaan ja toinen hänen varpaitaan. Uskon lapsen kokevan kuitenkin loukkaavana jos uusi tulokas saa vallata äidin ja isän sängyn, mutta toinen ei.

Vai mitenkähän sitä itse tuumisi, kun mies taluttaisi minut kädestä sohvalle ja toteaisi:

”Sinä olet jo niin iso ja itsenäinen nainen, että voit hyvin nukkua yksinkin. Tuula sen sijaan on vielä niin pieni ja tarvitsee yölläkin läheisyyttä ja huolenpitoa”.

Vastaukseni siis otsikkoon ”Miten puhua tulevasta sisaruksesta erityislapsen kanssa” on ei mitenkään. Sen sijaan pyrin keskittämään voimavarat aikaan, jolloin tämä outo tyyppi tulee kotiin. Mahdollisimman matalan kynnyken kohtaamisia ilman kiihkoa ja ylimääräistä sättäämistä. Kahdenkeskisiä kivoja juttuja myös hänen kanssaan. Yrittää saada se voitettua se toinenkin puolelleni. Että Tuula voikin olla uhkan sijasta mahdollisuus ja tuoda uutta vipinää arkeen.