Osallisuuden tunne syntyy osallisuudesta

Varsinkin etelässä poikkeuksellisen luminen talvi on tuonut mukanaan iloa, mutta myöa paljon murhetta talviliikunnasta lapsille ja perheille. Monissa päiväkodeissa ja kouluissa on nyt ohjelmassa luistelua ja hiihtoa, mutta ei kaikille. Eikä tämä kosketa vain meitä etelässä asuvia, vaan ihan kaikkia pohjoisinta Suoma lukien. Se, että pohjoisessa on lunta enemmän ja pidempään ei tarkoita sitä, että perheillä olisi mahdollisuudet hankkia talviurheiluvälineitä ja harjoittaa luistelua, hiihtoa, laskettelua…
Elsa Heiko puhui Instagramin stooreissa hyvin siitä, miten monenlaiset muutkin asiat kuin raha vaikuttaa siihen ettei talviurheiluvälineitä ole kaikissa perheissä. Vaikka välineitä löytyy käytettynä ja saisi jopa ilmaiseksi, niiden etsiminen, hakeminen, huoltaminen ja korjaaminen vie resursseja. Eikä välineiden omistaminen riitä, vaan resursseja pitäisi olla myös sinne toiminnan äärelle viemiseen ja ohjaamiseen.
Ketään ei (toivottavasti) pakoteta hankkimaan välineitä, mutta laittamalla toiset samaan aikaan pulkkamäkeen ja toiset suksille alamme tehdä jo hiljaista kastijakoa. Pulkkamäkiin laitetaan myös lapset, joilla harjoituskertoja ei ole takana tai niitä on vain muutamasti. Tätä perustellaan turvallisuudella. Tämä tarkoittaa siis sitä, että harrastamaan pääsevät ne, joilla on siihen mahdollisuus myös vapaa-ajalla. Ajatus että kyllä 30 vuotta sitten hiihdettiin ja luisteltiin on laiskaa ajattelua tämän päivän perheiden tilanteista ja tarpeista. Kyllä niitä vammaisia ja köyhiä on silloinkin ollut. Silloin 30 vuotta sitten vammaiset olivat vain piilossa, joten ei ihme jossei sellaisten ihmisten olemassaoloa edes ymmärrä.
En ole huolissani siitä etteikö oma lapselleni pääsisi kotona luisimille ja harjoittelemaan eri lajeja monipuolisesti. Olen huolissani kaikkien niiden lasten puolesta, joiden perheissä ei ole varaa hankkia niitä luistimia tai mahdollisuuksia viedä lasta harjoittelun ääreen.


Mitä jos ajateltaisiinkin, että luistelemaan viedään ne, joilla ei ole siihen mahdollisuutta vapaa-ajalla? Hyväksyttäisiinkö tämä yleisesti? Ei, en vaadi, että luistelemaan viedää vain ne lapset, jotka sinne ei muuten pääse vaan tasa-arvoisia mahdollisuuksia ihan jokaiselle. Jos kaikkia lapsia ei ole mahdollista viedä luistelemaan, silloin luistelemaan ei mene kukaan. Varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen toiminnan pitäisi olla sellaista johon kaikilla on yhtälaiset mahdollisuudet.
Tämä(kin) tuntuu varmasti monesta ylimitoitetulta vauhkoamiselta, mutta jos jo varhaiskasvus ja peruskoulu ajautuu siihen, että tietyt asiat mahdollistetaan vain niille jotka osaa, kykenee ja on varaa, ajautuu meidän yhdenvertaisuuden edistäminen kaatopaikalle jo lapsuudessa. Miltä tuntuu lapsesta, jolla ei ole varaa luistimiin? Tai vanhemmat eivät hanki niitä syystä, että niitä tulee käytettyä vuoden aikana vain muutamasti. Miltä tuntuu lapsesta, joka haluaisi olla mukana siinä mitä kaveritkin tekee, mutta jääkin tekemään lumikakkuja, koska ei pääse harjoittelemaan toimintaa?

Turun oppimistutkimuskeskuksen erikoistutkija Pekka Salonen on sanonut vuonna 2011:
Jos ympäristö ei muutu, vaan yksilön pitää sopeutua syntyy huono tulos.
Ylipäänsä päiväkodeissa ja kouluissa ryhmän toiminta tulisi olla suunniteltu siten, että jokainen lapsi saa ja pystyy osallistumaan. Kuulee sanottavan ettei varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen ole tarkoituskaan olla kaikille samaa. Tällä tarkoitetaan varmaankin ajatusta eriyttämisestä, joka siis pyrkii antamaan yksilön tasolle sopivia tehtäviä ja toimintaa. Eräs erityisopettaja pohti hyvin, että miksi on asetettu taso, jonka ylä- ja alapuolelle eritytetään. Miksi lähtökohta eriyttämisessä ei ole se, että heikoinkin yltää toiminnnan tavoitteisiin ja sitten eritytetään siitä ylöspäin. Pulkkamäki vs. hiihto-keskustelussa ei kuitenkaan ole kyse eriyttämisestä vaan epätasa-arvosta, josta julkisten instituutioiden pitäisi pyrkiä pois.
Jos joku kehtaa sanoa, että vammaisten, erityistä tukea tarvitsevien ja köyhien lasten vuoksi oma lapsi jää vaille mielenkiintoista kausitoimintaa, annan tarjoiluehdotukseksi heittämään vähän kylmää vettä kasvoille. Sen sijaan, että vetoaa tähän, voisimme ottaa mielikuvituksen käyttöön ja suunnitella miten me voisimme mahdollistaa kaikille sen luistelun. On olemassa apuvälineitä, vapaaehtoisia, lainaamoja ja päiväkotien ja koulujen sisäisiä lainausrinkejä.


Viime syksynä puhuin siitä miten lähtökohtaisesti kirjastossa on kaikilla oikeus olla, mutta todellisuudessa kaikki eivät koe omaa tai perheensä oloa mukavaksi ja tervetulleeksi. Sain viestejä silloin, että rohkeasti vain, kyllä se kirjasto on ihan kaikkien perusoikeus. On on, mutta jossei niitä ole suunniteltu ja rakennettu palvelemaan erityistarpeita jää ne myös sellaisilta ihmisiltä käyttämättä.
Se ei riitä, että me näytetään peukkua ja sanotaan yhteiskunnan olevan kaikille. Että rohkeaa, kun uskaltaa elää elämäänsä. Meidän pitäisi kehittää meidän palvelut sellaisiksi, että jokaisen olisi mahdollista osallistua. Ei pyörätuolissa istuva koe epäreiluna sitä ettei hän pääse kävellen kauppaan. Sen hän kokee ettei hän pääse pyörätuolillaan esteettömästi kaupan ovesta tai liikkumaan kaupan sisällä. Ei kuuro koe epäreiluna sitä ettei hän kuule puhelimen toisessa päässä olevaa ihmistä. Sen sijaan sen hän kokee jos ei ole olemassa palvelua, jolla hänkin saa hoidettua ajanvarauksen hammaslääkäriin ja hätäpuhelun hätäkeskukseen.