Asante / Kiitos
Loppusanat on jääneet sanomatta, koska tasan kaksi viikkoa Afrikasta tulon jälkeen pakkasin rinkan uudelleen. Suuntasin toiseen kehittyvään maanosaan Vietnamiin yhdessä mieheni kanssa. Häämatkamme jäi heti häiden jälkeen tekemättä minun harjoitteluni ja mieheni tiukan kouluaikataulun takia. Voi pojat teki kyllä pehmeä laskeutuminen arkeen hyvää ;).
No mutta. Kuukausi ja viisi päivää Afrikasta tulon jälkeen on aika fiilistellä tänne blogin puolelle viimeisiä kertoja omia kokemuksiaan. Mitä tuo aika tuo ensimmäisenä mieleen?
Valtavasti iloa, onnea ja naurua. Meillä oli Emmin ja muiden vaihtareiden kanssa niin hauskaa, yhdessäonnistumisen hetkiä ja tilanteista selviämistä. Grillin sytyttämisessä olleet ongelmat, tarantellan metsästys, oikean majapaikan löytäminen Lushotosta, teltassa nukkuminen villieläinten keskellä, auringonnousu viimeisen työ(yö)vuoron jälkeen… Lista on loputon ja mikä parasta: Vaikka reissu alkaa olemaan jo kaukana, kukaan ei vie minulta pois näitä ja monen monia muita muistoja!
Mun nimestä on saatu matkan varrella aikaan paljon hauskaa. Sen lausuminen on osoittautunut suureksi haasteeksi jos länkkäreillekin, mutta etenkin Afrikkalasille. Jos mitä ihmeellisimpiä variaatioita oon saanut kuulla, mutta aikamoisen usein mut nimitettiin babyksi. Voi kuinka monet naurut ollaan saatu ja kulttuurien välinen kuilu on pelkän nimen sanomisella sulanut. Usein myös huomasi sen, että mun nimen sanomista välteltiin kokonaan, kun sitä ei osattu sanoa.
Yhtenä perjantaina olimme kaverimme siskon valmistujaisjuhlissa. Se oli aivan uskomattoman hauska kokemus omalla hullunkurisella tavallaan. Kaikki ojenteli muovista ja papereista tehtyjä kimppu ja vakavalla ilmeellä poseerattiin valokuvissa. Meitä taidettiin kuvata enemmän kuin valmistuneita ja kaikki halusivat yhteiskuvia ja selfieitä. Oltiin kuin suuremmatkin filmitähdet punaisella matolla. Vain luoja tietää kuinka monen kirjahyllyyn me ollaan päädytty.
Illalla menimme kaikki yhdessä ravintolaan, jossa oli suuri takapiha pöytineen. Päivänsankarille oli ostettu maailman kuivin kakku, jossa oli sokerimassaa päällä. Se oli kauniin näköinen, mutta sisällä ei ollut kuin kuivaa kakkupohjaa. Sitä päivänsankari sitten leikkasi kaikille palan kerrallaan ja tarjoili suoraan suuhun jokaiselle vuorollaan. Ja kaikista piti tietty ottaa kuva. Monta kuvaa. Ja skumppaa juotiin tietty! Alkoholitonta. Me tietty suomalaiseen tapaan taidettiin etsiä pullo missä eniten promilleja.
Missään koskaan ja milloinkaan en ole kokenut niin suurta kipua, vihaa ja tuskaa toisen puolesta kuin sairaalalla. Ei ne äänet ja katseet lähde koskaan pois, kun naiselle tehdään sektiota niin, ettei se ole puutunut ja tuntee kivut. Tai maksasairaan pojan maailmalle vihaiset silmät. Unohtamatta isän hyvin väsyneitä ja anovia silmiä, kun hänen 7-vuotiaalle pojalleen ei löydetä parantavaa hoitoa.
Materiasta luopumista ja luonnon kanssa elämistä on saanut tutana tuntea melkoisen moneen kertaan. Meillä oli ensimmäiset pari kuukautta todella paljon sähköt pois. Siinä sitä oppi arvostamaan pyykinpesukonetta, jääkaappia, lämmintä tai kylmää, mutta suihkua ylipäätään, liettä, verkkovirtaa, jossa saa ladattua puhelimen, toimivaa nettiä… Lista on loputon. Yhtä kaikki, suurin osa näistä aineellisista asioista tuntui täysin tarpeettomilta ja turhilta, kun sekin sai aikaan niin paljon yhteisiä naurunhetkiä ja paljon lämmintä läsnäoloa toistemme kesken. Usein ollaan puhuttukin, ettei varmasti oltaisi näin paljon vietetty aikaa ja lähennytty muiden kanssa jos sähköt eivät olisi olleet poikki.
Jään kaipaamaan aikatauluttomuutta, huolettomuutta ja hakuna matata-asennetta. Ihmiset odotti, että autot täyttyy, saapuivat tapaamisiin tunteja myöhässä ja laskun maksamatta jättäminen/ kortin toimimattomuus oli ihan okei. Asiat järjestyy. Ja järjestyi. Eikä siihen yhtään auttanut höntyily, hötkyily ja hampaiden kiristely. Vaikka osasyy Afrikan elintason laahaamiseen onkin juuri heidän tämänlainen asenteensa, heillä oli aikaa olla läsnä ja katsoa ympärilleen.
Nyt ymmärrän mitä ihmiset näkevät Afrikassa. Lähimmäisen rakkauden, oravanpyörästä ja maallisesta mammonasta irrottautumisen sekä luonnon ehdoilla elämisen. Aistit siellä herkistyy ja ymmärtää, mikä ja mitkä asiat elämässä on oikeasti merkityksellisiä. Kuukaudessa ne asiat eivät ole ehtineet vielä sumentumaan, mutta toivon, etten enää koskaan päästä niitä käsistäni ja pidä niitä itsestäänselvyyksinä.
Olen puhunut. Afrikka ja Tansania oli nuoren ihmisen parasta aikaa, enkä vaihtaisi sitä juurikaan mistään pois. Juuri tänään, vuoden ensimmäisenä koulupäivänä totesin, etten oppinut mitään ammattillisesti. Mutta kyllä sekin on väärin. Minäkuvani, moraalini, etiikkani, hoitajaminäni ja koko elämänkatsomukseni on muuttunut. Jos minusta joskus tulee sairaanhoitaja, toivon löytäväni paikan, jossa pystyn ja jaksan tehdä sitä täysillä ja koko sydämmelläni.
Lupaan vielä kirjoittaa puhtaaksi pienen jutun synnäriltä ja oman budjettini reissusta. Josko vielä sen jälkeen aikaa löytyy, saatte pieniä maistiaisia Viatnamin vilinästäkin!
Ihanaa alkanutta vuotta kaikille!