Reissuhaaveita vuodelle 2026 – reissukuume kuumenee
Kuvat on tasan kymmenen vuotta sitten meidän häämatkalta Thaimaahan ja Vietnamiin. Käsittämätöntä mitä kaikkea sen jälkeen on tapahtunut. Tämä on myös meidän viimeisin kaukomatka ja sitä ennen olin juuri tullut työharjoittelusta Tansaniasta. Ei ehkä ja toivottavastikaan viimeinen, vaikka ajatukseni matkustamisesta on muuttuneetkin valtavasti noiden vuosien jälkeen.
Itse asiassa luulin jo, että olen menettänyt kiinnostukseni ulkomaita kohtaan. En ole oikeastaan suuremmin vuosiin haaveillut ihan oikeasti reissuista kotimaata kauemmas. Välillä Nikon kanssa jutellaan, että minne matkustaisi vielä, jos tulisi tilaisuus, mutta ei ole tuntunut siltä, että asian eteen haluaisi edes tehdä mitään. Mietin onko ikä, elämäntilanne, maallemuutto vai lapset muuttaneet matkakuumeiluani. Vai mitä tapahtui ihmiselle, jolle aikuistuessa nimenomaan matkusaminen tuntui tosi merkitykselliseltä.
Ehkä se oli kaikki yhteensä. Elämässä ei riittänyt kapasiteettia yhtään mihinkään ylimääräiseen ja viimeiset pari vuotta meni palautuessa. Oikeastaan ajatus siitä, että olisi riipinyt reissukassaa niska limassa ja sitten olisi hyvässä lykyssä viikon tai pari kuumeisten lasten kanssa jossain bungalowissa ei suoranaisesti kutittanut vatsanpohjaa. Sillä lailla hyvällä tavalla.
Elämä muuttui viime vuonna valtavasti. Se helpottui niin monella tavalla. Lapsen 1-tyypin diabetes valvotti ja huoletti vähemmän ja lapsista kuoriutui monella tapaa fyysisesti pärjäävempiä. Moni asia helpottui ihan valtavasti. Yksin lasten kanssa ainoana vanhempana ei aiheuttanut jumalatonta stressiä, vaan oli ihanaa ja jopa leppoisaa.
Pään sisälle tuli tilaa. Fyysisesti tuli tilaa miettiä, mikä olisi kivaa. Tuli jopa niin paljon tilaa, että aloimme miettiä ystävän kanssa, että saisimmeko elvytettyä meidän vuosittaisen reissuperinteen, joka ehti siis olla kaksi vuotta ennen esikoisen syntymää. Lopulta sitten kuitenkin viikon reissu johonkin kauemmas tuntui liian isolta loikalta, kun en ollut lapsista ollut erossa yhtä yötä pidempään kuin kerran. Reissu typistyi elokuiseen road tripiin Viroon, mutta se reissu käynnisti minussa matkakuumeen!
Huomasin, että olen siinä mielessä toden totta muuttunut, että kun ennen piti päästä mahdollisimman kauas, nyt tuntuu tärkeämmältä, että on mahdollisimman lähellä. Näin aikuisten kesken kaksi yötä poissa kotoa tuntui vähintään viikolta ja kun ei ollut mitään kunnianhimoista minuuttiaikataulua, oli minulla myös reissun jälkeen palautunut olo, vaikka ajoinkin kaikki matkat. Reissussa tajusin, että en ole matkustanut koskaan minnekään yksin ja senkin haluan vielä kokea, mutta vielä enemmän olisi nyt ihana lähteä koko perheenä reissuun.
Suurin dilemma kuitenkin tulee siihen, että lasten kanssa reissatessa haluaisin kuitenkin helppoutta eli lämpöä ja lämpöä ei saa ihan läheltä ilman lentämistä tai kesäkuukausia. Kesän haluan ehdottomasti olla Suomessa enkä haluaisi lentää mihinkään vain viikoksi. Ylipäänsä kynnys lentää on kasvanut ihan hirveästi.
Olen lentänyt viimeksi vuonna 2018. Eli siis aikaa ennen keskimmäistä ja kuopusta. Suurin syy lentämättömyyteen ei kuitenkaan ole lapset, vaan omat arvovalinnat. En ole määrittänyt itselleni mitään limittiä, mutta jotenkin on piirtynyt sellainen viiden vuoden haamuraja. Sitten taas jos lähtisi maata pitkin lasten kanssa matkustamaan, se vaatisi enemmän aikaa. Keskimmäinen on menossa syksyllä kouluun, joten sikälikin nyt pidempi reissu olisi otollista tehdä, mutta onko siihen muuten resursseja. Pitäisi varmasti asian eteen tehdä jotakin.
No minne sitten lähtisin? Italiaa ja Ranskaa kiertämään. Tai Itävalta, Slovenia, Montenegro. Oikeastaan kyllä varmasti missä vain olisi ihmeteltävää. Mutta jonnekin missä en vielä ole koskaan ollut. Ehkä pitää ensin asettaa uomiinsa se, millainen olisi kiva reissu koko perheelle. Aikuisten matka olisi varmaan pikkuisien kylien, vuorien, ravintoloiden ja viinitilojen kiertelyä, kun taas lasten kanssa rantaa, luontoretkiä ja leikkipuistoja. Asuntoautolla matkustaminen olisi ehkä se helpoin tapa meidän jengille, tai ainakin se Suomessa reissatessa oli aivan ihanaa. En ehkä ihan vielä itsekään näen intterrailia meidän poppoolla ihan miellyttävimpänä rastina, vaikka sekin haaveissa vielä joskus on.
Jää nähtäväksi, mutta seuraavaksi pitää alkaa haaveilun sijaan miettimään konkretiaa, jotta tuumasta tulisi myös totta. Ajankohdallisesti kevät tai syksy olisi Euroopassa otollisinta aikaa ja tosiaan keskimmäisellä koulun alkaessa syksy voi olla haasteellinen usean viikon reissulle. Ja tässähän oli nyt vain tämä ulkomaanmatkahaave. Sen lisäksi on paljon paljon paikkoja Suomessa ja naapurimaissa, jossa haluan päästä käymään. Mutta mikä ihaninta – olen saanut sen matkakutkutuksen takaisin!
