lake chala

MITÄ!? Marraskuun eka? Joko jo? Oonko mä ollut Afrikassa jo kaks kuukautta? Joko muka ens kuussa kotiin?

Täällä on seurattu politiikkaa korvat höröllä ja aistit valppaina, koska viime viikon sunnuntaina olleet presidentinvaaleista odotettiin paljon. Viimeiset pari viikkoa kaikissa baareissa ja kuppiloissa telkkarit on jauhaneet lupauksia ja kadut on ollut täynnä peace-merkin näyttäjiä (Chadema puolueen tunnus). Jopa sähköt ovat olleet nyt koko viikon melkein tauotta joka puolella ja se jos joku on iso juttu, kaikille. Se taas todennäköisesti tietää sitä, että monta seuraavaa viikkoa ollaankin aika vähäisellä sähköllä, sillä täällä on ollut nyt niin kuivaa, että sähköä ei pystytä tuottamaan ja se hyvin vähissä joka puolelta Tansaniaa.

Täällä on kaksi pääpuoluetta, jotka taistelivat paikasta. Chadema (Chama cha Demokrasia na Maendeleo = Party for democracy and progress = demokratian ja edistyksen puolue) on keskusta-oikeisto-puolue. CCM (Chama Cha Mapinduzi = Party of the revolution = vallankumouksen puolue), joka on keskusta-vasemmistopuolue. CCM on ollut neljä edellistä kautta putkeen tahtipuikon heiluttajana ja ihmiset todella haluavat täällä muutosta. Chademan pääehdokas Lowassa on ollut aiemmin pääministerinä, mutta erotettu tehtävästään korruption ja muun vastaavan vuoksi. Se onko näin oikeasti, on enemmän ja vähemmän jäänyt hallitukselta tutkimatta.

Etenkin Moshista suurin osa äänesti Lowassaa, mutta silti CCM vei voiton, melkeimpä murskaluvuin. Nyt etenkin Moshi on hirvittävät pettynyt, koska he uskovat ettei demokratia taaskaan toteutunut. Paikalliset epäilevät korruptiota, eikä se nyt hirveän utopistiselta kuulostakaan. Samaan aikaan Zansibarilla kaikki äänet on mitätöity ja he äänestävät kolmen kuukauden päästä uudestaan. Vaikka Zansibar kuuluu Tansaniaan periaatteessa hallinnollisesti, heillä on silti oma presidentti. Eikös oo simppeliä?

Meille on annettu matkustustiedote ettei Zansibar ole nyt turvallinen liikkua ja samaa sanovat paikallisetkin. Marraskuun viimeiseksi viikoksi sinne olis kuitenkin tarkoitus mennä, joten toivottavasti rauhoittuvat nopsaan! Moshissa ei ole mitään levottomuuksia meidän silmiin osunut, mutta jonkin verran öisin on kaasupommeja(?) ja muuta pauketta on kuulunut. Kadut lähinnä näyttävät tyhjiltä ja sairaalassa melkein jo kaikuu käytävillä. Nyt näin viikon jälkeen alkaa näyttää siltä, että arki rupeaa palaamaan.

No se politiikasta. Mitäs me muuta ollaan tehty? Viime viikonloppuna oltiin hollantilaisvoittoisen porukan kanssa melomassa ja uimassa Tansaniasta Keniaan. Heh, joo, uskokaa vaan. Lake Chala on tosi kirkas ja kaunis kraaterijärvi reilu tunnin ajomatkan päässä Moshista ja on aivan Kenian ja Tansanian rajalla. Se ei alunalkaen ollut to do-listalla, mutta kun aikaa täällä on eikä lepäämään ehdi, niin mentiin käyden. Ja kyllä kannatti. Oli ihan superhauskaa. Vuokrattiin kolme kajakkia ja osa meistä ui ja osa meloi. Sitten kun joku väsyi niin tehtiin vaihto. Järvi on n. 3 km pitkä, joten kyllähän sitä matkaa edestakasin tuli.

Tästä on alas järvelle n. 20 minuutin kävelymatka ja lämpimästi suosittelen laittaan lenkkarit jalkaan!

Järvelle oli näköalaravintola, josta oli kieltämättä melkoset näkymät.

Kuvia mulla ei oo kuin nää muutama kännykällä otettu, kun meitä infottiin, että alhaalla ei ole mitään minne voi kamerat jättää ja kajakissa ne kastuu. Enkä halunnu ottaa sitä riskiä, että meijän uus järkkäri lojuis sadan metrin syvyydessä. No onneks Anniella oli vedenkesävä kamera nii siltä saa myöhemmin lisää todistusaineistoa. (Se on muuten ihan sikakätevä ja tulee tosi hyviä kuvia, suosittelen ja olen kade).

Viime viikolla käytiin myös orpokodissa vierailemassa kera kymmenen kiloa riisiä. Meille annettiin ohjeeksi, että jotain olisi hyvä viedä ja käynnin jälkeen meille jäi enemmänkin semmonen olo, että me ollaan rahasampoja ja meille esitellään mihin kaikkeen rahaa tarvitaan. Tuli sellainen olo ettei käsiä tarvita, mutta jos vähän kukkaronnyörejä vois avata.

Välillä tuntuu, että täällä on niin paljon vapaaehtoisia, että jopa ylitarjontaa on. Aivan varmasti maaseudulla on kuitenkin paljon apua tarvitsevia ja jos meillä vain suinkin olis aikaa niin mielelläni menisin auttamaan. En vain tiedä tekeekö päivä tai kaksi meitä ja heitä hullua hurskaammiksi. Juteltiin Emmin kanssa pitkä tovi näistä ristiriitaisista tunnelmista ja päädyttiin siihen, ettei heillä ole oikein muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää nyhtää kaikki mahdollinen apu irti jos vain sunkin.

Tässä huoneessa asuu 30 lasta. Nolla kuuluu perään.

Tää on tätä ristiriitaa. Sairaalassakin on usealla osastolla ihan upouudet tietokoneet, mutta kukaan ei käytä. Koska ei osaa.

Keittiö. Riisit ja maissit on tulilla.

Äikkää, matikkaa ja enkkua. Nää opettelee lukemaan jo neljän/viiden vanhana täällä ja laskee semmosia laskuja ku meillä ekalla luokalla. Miksei sitten se näyt osaamisena? Lapset on liian nuoria istumaan ja keskittymään tehtäviin, kun tuossa iässä pitäis leikkiä ja telmiä ja jää ne aivot kehittymättä.

Luokkahuone

Meidän talossa on ollut muuttoliikettä, kun osa lähti pois viime viikonloppuna ja jäätiin Emmin kanssa kahden. Oltiin jo melkein totuttu ylhäiseen yksinäisyyteen, kun pari päivää sitten saatiin uudet vahvistukset Saksasta ja Jenkeistä. Ihan mahtavaa, tosi mukavia naisia!

Eilen oltiin lounaalla paikallisen opettajan luona. Tapaaminen oli hieman hämmentävä. Katottiin Emmin kanssa melkein pari tuntia englanniksi dupattua saippuaoopperaa ja luettiin kenialaisia naistenlehtiä. Erityisen viihdyttävä oli kysymyspalsta, jossa suurimmaksi huoleksi näytti nousevan: ”Kuinka pitää mies tyytyväisenä”? Siinä sitä onkin. Muutoin lehti vaikutti aika pitkälti meidän Cosmolta.

Autettiin vähäsen laittamaan ruokaa, jos sitä edes auttamiseksi voi sanoa. Enemmän se meni avokaado-passionmehun nautiskeluksi. Ja ruoka oli taivaallista, taas kerran. Ei ole kyllä montaakaan kertaa tarvinnut täällä pettyä. Hänen koti oli tosi hulppea verratuna aikaisempiin ja tuntui kuin oltaisiin oltu kaukanakin täkäläisestä todellisuudesta. Keskusteltiin hiukan politiikasta ja hänen työstään ja selvisi aika äkkiä, että hän kuuluu niihin vähän paremmin pärjääviin täällä.

Toi mehu on vaan niin h-y-v-ä-ä!

Viimeiset pari viikkoa vieteltiin gynekologisella ja obstrektisella osastolla, eikä niistä kovin ole sanottavaa. Mentiin laskuissa sekaisin, mutta ei varmaan kaukana oo, jos pedattiin viikon aikana reilu sata sänkyä. Viimeiset kaksi viikkoa me mennään suorittamaan synnärille.

Aistitteko ton riemun, kun onnellinen hoitaja pääsee vaihtamaan vähän lakanaa?

Männäviikolla jouduttiin kyllä jopa pieneen puhutteluun, kun ollaan pompittu osastoilla vähän oman mielen mukaan. Viimeinen tempaus oli keskiviikkona, kun marssittiin vauvojen HIV-klinikalle ja kysyttiin, että voidaanko liittyä täksi päiväksi katsomaan, miten niiden hommat toimii ja autetaan jos vaan voidaan. Meidän toivotettiin vuolaasti tervetulleeksi (niin kuin joka kerta) ja meillä oli huisin hauska päivä. Mittailtiin ja punnittiin muutaman kuukauden ikäisiä vauvoja ja merkittiin neuvolakortteihin ja arkistoihin tietoja.

Koettiin oikeastaan ensimmäistä kertaa, että meitä todella tarvittiin, vaikkei työ nyt itsessään ollut mikään oppimiskokemus. Tunnettiin ittemme silti tärkeiksi. Seuraavana päivänä kuitenkin kuultiin, että se ei ole mitenkään luvallista ja soo soo. Välillä mä niin koen turhautumista, kun täällä on sääntöjä ja sääntöjä. Mikään ei ole koskaan johdonmukaista.

Tämä klinikka on kymmenen vuotta vanha ja kaikki näyttää tosi uusilta ja hienoilta. Tää osasto on oikeasti melkeen hieno.

Mutta oli tää kuinka ihanaa ja kamalaa tahansa, kaikki loppuu aikanaan. Mulla alkaa olemaan jo ihan hirveän haikea olo, kun tajuan, että ens kuun alussa oon jo kotona! Oon alottanu jo henkisen kilpajuoksun itseni kanssa, vaikka onhan meillä viis täyttä viikkoa vielä edessä:D Nyt täytyy yrittää löytää vaan se zen ja nauttia vaan jokaisesta hetkestä ja ottaa pole pole (hitaasti hitaasti). Eikä kotona tarvii olla murheissaan ettenkö olis takasin tulossa! Mun viihtyminen täällä ei sulje pois sitä tosiasiaa, että ikävä on. Joka päivä.

Joko mä meen paikallisesta?

Aamusta me yritettiin hyvällä hengellä mennä kirkkoon puoli kahdeksaks ihan mielenkiinnon vuoksi. No, swahiliksi messu oli alkanu jo ja kuulemma englanniksi kymmeneltä. Great! Eiku takasin lompsien. No, siitä hyvästä mulla oli muutama aamutunti aikaa kirjotella kuulumisia, joten ei kai huono sekään! Nyt kirja kouraan ja nauttimaan valosta.

Haleja ja aurinkoa kaikkien sunnuntaihin!