päiväkoti

Päiväkodin koronaohjeistus ja onko se ajan tasalla


Päiväkodimme aikuisille on annettu ohje, että vanhemmat soitetaan herkästi hakemaan lapsi kotiin kaikista oireista eikä lasta saa viedä hoitoon jos on mitään oireita. Yksittäistä nenänniistoa ei kuulemma lasketa. THL kirjoittaa näin:

Jos lapsella on allerginen nuha, yksittäisiä aivastuksia tai jos hänen nenänsä alkaa vuotaa ulos mennessä mutta oireilu loppuu sisätiloissa, lapsi voi mennä kouluun tai varhaiskasvatukseen, kunhan hänen yleistilansa on muuten normaali eikä infektio-oireita ole.

Jos testitulos on negatiivinen, lapsi voi palata kouluun tai varhaiskasvatukseen, kun hän on parantumassa, vaikka oireet eivät olisi kokonaan väistyneet.

Jos testi otetaan, mutta tuloksen saaminen viivästyy, voi kouluun tai varhaiskasvatukseen palata vähintään yhden oireettoman päivän jälkeen, jos lapsi ei tiettävästi ole altistunut varmistetulle koronavirustapaukselle eikä perheestä kukaan ole matkaillut ulkomailla edeltävän 10 vuorokauden aikana.

Jos samassa perheessä lapset ja aikuiset ovat sairastuneet samaan aikaan ja aikuisen testitulos on negatiivinen, lapsia ei tarvitse testata. Jos vain lapsilla on oireita, riittää että yksi lapsi testataan. Oireisten nuorten ja aikuisten pitäisi kuitenkin aina mennä testiin, vaikka lapsen testitulos olisi negatiivinen.

Jos lapsen hengitystieoireet pitkittyvät, häntä ei tarvitse testata toistuvasti, kunhan oirekuva pysyy samanlaisena.

Näin ohjeistaa myös kuntamme yleisesti. Tämän varmistin viimeksi hoitajalta tällä viikolla, kun kuopukselta otettiin vuorostaan korona-testi.

Juttelin somessa viime viikolla tilanteestamme ja sain paljon viestejä miten muualla Suomen päiväkodeissa toimitaan. Varsinkin pääkaupunkiseudulla ohjeistus ei ole niin tiukka kuin meidän päiväkodissa. Soitin päiväkodin johtajalle keskustellakseni onko päiväkodin linjausta pohdittu koska viimeksi ja konsultoitu miten muissa kunnissa toimitaan. Hän ei ole keskustellut muiden kuin oman kunnan toimialueen kanssa. Eikä keskustelun päätteeksikään luvannut keskustella, vaikka sitä kovin toivoinkin. Hän sanoi keskustelevansa neidin ryhmän aikuisten kanssa, mutta ei edes koko henkilökunnan kanssa.

Kerroin miten pääkaupunkiseudulla päiväkodissa töitä tekevät kertoivat toimivan. Hän sanoi haluavansa olla varovainen. Kaikkihan me haluamme, mutta emme voi elää jatkuvassa pelossa ja olla kuuntelematta asiantuntijoiden ohjeita. Miksi me emme voi tehdä yhteistyötä ja soittaa toiselle puolelle Suomea kollegoille ja kysyä miten he toimivat ja miten se on näyttäytynyt sairastavuutena. Tämä on tismalleen sosiaali- ja terveyspuolenkin kehittymistä estävä toimintatapa. Pysytään omaan yksikköön päin kääntyneenä eikä vaan kysytä muualta miten siellä toimitaan. Siinähän olisi riski huomata ettei omille päätöksille ole perusteita tai että oman yksikön toimintaa voisi kehittää.

Syksy oli päiväkodin johtajan mukaan myös poikkeuksellisen ihanteellinen, kun nuhaisia lapsia ei ollut päiväkodissa. Onko mietitty, kuinka paljon pienempiä ryhmät olivat, mitä muita toimia tehtiin eri tavoin kuin aiemmin, oliko enemmän aikaa huolehtia jokaisen lapsen käsihygieniasta ja niin edelleen? Hän myös perusteli tiukkaa linjaa sillä, että jos lapsi tartuttaa aikuisen niin se on poissa ryhmän resursseista. Nykytieto kuitenkin kertoo, että oireetonkin voi kantaa koronaa ja tartuttaa muita. Eikä kenenkään vapaa-aikaa ja missä sitä viettää vahdita eikä kuulukaan vahtia. Emme siis varmuudella voi sanoa kuka tartuttaa ja olla kaikki kotona varmuuden vuoksi. En siis ihan osta tätäkään argumenttia.

Päiväkodin johtajan mukaan tällaisella linjauksella voitaisiin jatkaa eteenpäin tulevaisuudessakin. Olen toki samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että olisi ihanaa jossei päiväkodissa olisi yhtään oireilevaa lasta koskaan. Se myös tarkoittaisi sitä, että astmaatikot, moni vammainen, ympärivuotinen allergisestä nuhasta kärsivät ja muut sellaiset oireita aiheuttavat krooniset vaivat sulkevat monia lapsia varhaiskasvatuksen ulkopuolelle. Totta kai tämä helpottaisi heikon vastustuskyvyn omaavia lapsia. Tiede ei ole kuitenkaan kehittynyt siihen pisteeseen, että lapsesta voisi skannerilla lukea kantaako hän jotain tartuttavaa virusta.

Onkin ihan todella hyvä keskustelu, miten kausiflunssia voitaisiin ennaltaehkäistä, mutta tällaisessa toimintatavassa en näe sitä kaikkia hyödyttävää tulevaisuutta. Joukossa on todennäköisesti monta vanhempaa, jotka tekevät työkseen sellaista, jota etäältä ei voi hoitaa. Siivoojia, keittäjiä, hoitajia, varhaiskasvattajia, poliiseja, bussikuskeja, tien auraajia ja sitä rataa. Kuinka paljon vanhempien talous ja yhteiskunta kestää, että vanhempi hoitaa vuotavia neniä kotona. En tiedä, mutta en myöskään usko vastauksen tähän olevan uudelleenkouluttautuminen. Moni vanhempi ei myöskään yksinkertaisesti pysty tekemään etätyötään lasten kanssa kotona heidän tarvitsevuutensa vuoksi ja on aivan voimiensa äärirajoilla tai oikeastaan jo ylittänyt sen ulkopuolisen tuen puuttumisen vuoksi.

Argumentoituani asiaa sain vasta-argumentiksi ettei meidän neiti osaa edes niistää. Sen jälkeen minulla hitsasi ihan lopullisesti kiinni ja ymmärsin miten paljon tässä taitaakin olla kyse myös tyttäreni vammaisuudesta ja hoitoisuudesta. Meidän neitihän on osannut niistää jo monta vuotta, vaikka jostain hän keksi ettei niistäminen vielä viime syksynä onnistunut. Herääkin kysymys mikä tämä keskustelu on, joka on käyty tyttäreni niistämistaidoista. Pyysin häntä johtajana lopettamaan vammaisten lasten syrjinnän ja aliarvioimisen tähän paikkaan. Hän pyysi anteeksi, mutta olen äärettömän pettynyt ja vihainen.

Toisinaan vammaisella ihmisellä saattaa olla jatkuvaa limaisuutta liittyen esimerkiksi värekarvojen ja limanerityksen häiriöihin eikä hän pysty limaisuuttaan itse edes poistamaan. Silloinkin pitäisi olla oikeus varhaiskasvatukseen. On myös ihan muuten perusterveitä lapsia ja aikuisia, jotka kärsivät talviaikaan tukkoisuudesta. Minulla on itsellänikin rakenteellisesti ahtaat poskiontelot. Neidillä on vielä downin syndroomaan liittyen ”tavallista” vähän pienemmän rakenteet. Hänellä alkaa joka vuosi yleensä marraskuussa flunssailut, johon on liittynyt usein myös kuumeilu. Nenän vuotaminen loppuu huhtikuussa. Hän ei ole asiaan saanut mitään diagnoosia. Sehän on ihan tavallista päiväkoti-ikäisellee, sanotaan. Kesäisin on myös pitkä loma ja nyt joulun ajan neiti oli myös täysin terve ja nuhaton. Voihan kyse siis olla myös päiväkodin sisällä olevasta ongelmasta. Sitä en tiedä.

Päiväkodin johtaja totesi myös, että jos joku muu lapsi tai aikuinen sairastuu ryhmästä niin kyllähän se katse kääntyy tyttäreeni. Tai sitten käy niin, että muut vanhemmat alkavat vaatimaan nuhaisia lapsiaan hoitoon. Elämme digitaalisen viestinnän aikakautta. Olen ymmärtänyt johtajan työtehtäviin kuuluvan selvittää, päivittää ja viestittää ymmärrettävästi sekä alaisilleen että sidosryhmille (vanhemmille) miksi toimitaan niin kuin toimitaan ja hän osaa perustella päätöksen yleisiin ohjeisiin nojaten. En ole vielä kuullut toisten vanhempien vaativan omalle lapselleen puheterapiaa, koska meidän lapsellamme on.

Aivan varmasti meitä ja meidän menoa joku katsoo ja katsoisi paheksuvasti. Tulen äärettömän surulliseksi ettei päiväkodin johtajalla ole halua olla tukenamme. Minulle olisi riittänyt, että hän sanoo selvittää miten muualla toimitaan, päivittää tämän hetkinen ohjeistus ja tiedottaa siitä. Tuntuu loputtoman uuvuttavalta, että kukaan muu ei pidä lapseni puolia.

Niin kuin tiedämme, poikkeusaika voi jatkua vielä vaikka kuinka pitkään ja tai voi jo tulla uusia viruksia ennenkö edes korona on kokonaan hallinnassa. Vaikka korona ei ole ohi pitäisi myös osata tarkastella yhteiskunnan toimintoja muukin kuin pelkkä koronan pelko silmissä.

Varhaiskasvatus on liian haavoittuvainen lapsille

Ihan ensiksi. Olen suunnattoman kiitollinen suomalaisesta varhaiskasvatuksesta ja suurin osa kasvattajista tekee työtä suurella rakkaudella ja ammattitaidolla. Varhaiskasvatus on
muuttunut vuosikymmenien saatossa ehdottomasti koko ajan parempaan suuntaan. Isolla kädellä on silti työtä muuallakin kuin kasvattajien palkoissa. 

Olemme taas samassa tilanteessa, joka sai minut ensiksi vihaiseksi, mutta pohjimmiltaan vain äärettömän surulliseksi.

Viime vuonna esikoisen päiväkotiryhmässä neljästä kasvattajasta vain yksi tuttu ihminen jatkoi hänen kanssaan seuraavana syksynä ja hänkin oli pois päiväkodin alkaessa.

Pitkät poissaolot on jo itsessään haaste. Se ettei vastassa ole yhtään edes etäisesti tuttua kasvoa on kuin aloittaisi kaiken alusta. Nyt on
toinen vuosi peräkkäin, kun hänen ryhmästä kaksi neljästä aikuisesta on lähtenyt.

Lapselleni, jolle aikuinen, joka ymmärtää häntä ja osaa toimia hänen kanssaan on vielä tavallistakin tärkeämpää. Hän kärsii muutoksista eikä ymmärrä ettei sitä ihmistä enää ole, jonka kanssa on opetellut toimimaan.

Lapsi ei kuitenkaan ole ainoa kärsijä. Siitä kärsii yhteiskunta, terapeutit ja vanhemmat. Joka vuosi terapeutit aloittavat uusien aikuisien kanssa alusta. Terapeuttimme ovat panostaneet terapioissa siihen, että kasvattajilla olisi välineitä ja osaamista auttaa lastani kehittymään. Se on alkanut tuntua turhalta. Terapeuttien työ valuu käsien välistä samalla, kun lapsen kanssa toiminut aikuinen lähtee ryhmästä. Sen sijaan, että voitaisiin mennä seuraavalle tasolle, kallis aika menee siihen, että uusi aikuinen ”ajetaan sisälle” ja lapsi ja aikuinen oppivat ymmärtämään toisiaan. Ja yhteiskunta tätä lystiä kustantaa.

Vanhempana tuntuu erityisen raskaalta, että lapsi joutuu sopeutumaan taas uuteen aikuiseen. Murskaavan pahalta tuntui katsoa, kun päiväkodin aamupalapöydässä lapsi viittoi ja toivoi päivänselvästi näkkileipää, mutta uudet aikuiset eivät ymmärtäneet, mitä hän yritti kertoa. Eivät tietenkään, koska he eivät osanneet viittoa saati olleet tottuneet lapseni käsialaa. Lapsellani on taito ilmaista itseään, mutta hän joutuu mukautumaan kerta toisensa jälkeen siihen, että vieras aikuinen ei häntä ymmärrä.

Kasvattajat ovat kertoneet miten paljon ovat oppineet lapseltani ja hänen terapeuteiltaan ammatillisesti. Olen siitä todella iloinen, mutta nyt kun kerta toisensa jälkeen ihmiset ympärillä vaihtuu, olen vihainen tyttäreni puolesta. Ei hän ole mikään harjoituskappale tai kiva lisä CV:hen.

Olemme pyrkineet asettumaan ettei päiväkoti enää vaihtuisi, mutta tällä hetkellä se tuntuu täysin merkityksettömältä.

En ole Jari Sarasvuon kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta hänen Areenasta kuunneltava podast jakso ”Virheen kieltäminen johtaa katastrofeihin” olisi varsinkin kaikkien sosiaali- ja terveydenhuollon sekä kasvatustehtävissä toimivien ihmisten ihan virkistävää kuunnella. Niin kauan kuin emme hyväksy vajaavaisuuttamme ja tekevämme virheitä, mikään ei muutu.

En ole ja en ole ollut vihainen työntekijöille, vaan palvelumuotoilun puuttumiselle. Vaikka paukutankin päätäni, olen pyrkinyt myös antamaan kehitysehdotuksia ja ollut valmis mukaan kehittämistyöhön. Tukiviittomien kouluttamisesta kaikille kasvattajille olen puhunut, koska niistä hyötyvät kaikki lapset. Myös ryhmien aikuisten välistä yhteistyötä pitäisi kehittää.

Niin kauan, kun levittelemme vain käsiämme ja toteamme ihmisten lisääntyvän ja vaihtavan työpaikkaa mikään ei muutu. Totta kai ihmiset elävät omaa elämäänsä ja niin kuuluukin.

Silti esimerkiksi yritykset eivät tyydy siihen, että erikoisosaaminen on vain yhdellä henkilöllä ja pitävät kädet ristissä ettei osaaja vaihda konttoria. Tuottavat ja terveet yritykset panostavat kehitykseen ja palvelumuotoiluun. Hakevat mustiin aukkoihin ratkaisuja. Julkisella sektorilla ei ole rahaa, mutta ei ole myöskään tahtotilaa muuttaa systeemiongelmia.

Minulla ei ole juuri kokemusta kasvatussektroista, mutta sosiaali- ja terveyspuolelta on monipuolisestikin nuoresta iästäni huolimatta. Muutoksien saamiseen on samat ongelmat poikkeuksetta. Passiivisuus ja muutoshaluttomuus johtuu kahdesta syystä. Rivityöntekijöiden kokemuksesta, että mielipiteellä ja kehitysehdotuksillaan ei ole mitään väliä esimiesten edessä. Toisaalta palkasta, joka ei motivoi kehittymään. Ihan sama kuinka innovatiivinen ja intohimoinen työntekijä olet, palkassa tai eduissa se ei näy. Päin vastoin saat vain lisää vastuualueita ilman lisäkorvausta.

Nyt kun päiväkodeissa on käynyt lapsikato, niin pitäisi laittaa hihat heilumaan ja kehittää sitä mille ei aikaa ole ollut, kun lapsia ryhmät pursuilee. Sen sijaan, että kasvattajat lomautetaan pitäisi heille antaa mahdollisuus kehittää ja miettiä miten systeemin heikoista lenkeistä rakennetaan vahvoja ja työstä tehtäisn sekä työntekijöille että lapsille vähemmän kuormittavaa.

Meidän taaperolla alkoi työt – ensimmäinen hoitopäivä takana

Meidän pieni vauva ei enää ole vauva. Kun 1-vuotissynttärit alkoi uhkaavasti lähestyä, aloin huomata miten iso tyttö meillä kotona jo on. Yksi hammas alarivissä koko naamallaan naurava touhutonttu. Koohottaa joka suuntaan, mutta toisaalta osaa myös hetken keskittyä omiin leluihinsa (tai ainakin kiellettyihin juttuihin, kuten verhojen repimiseen). Syö niin reippaasti oikeita palasia ruokaa, tarttuu itse lusikkaan, kun ruuan on siihen auttanut, juo itse vettä pillipullosta, rakastaa piimää. Yrittää tomerasti laittaa housuja itse jalkaan, koittaa viittoa jotain mitä emme vielä ymmärrä, tanssii musiikin tahtiin, heittää palloa. Hän ymmärtää mitä ei tarkoittaa ja rakastaa kun saa meidät nauramaan. Vastahan minä mietin pystynkö minä vuorovaikuttamaan lapseni kanssa mitenkään. Nyt minä mietin miten joku voi katsoa noin intensiivisesti syvälle silmiin.

Maanantaina oli ensimmäinen päivä, kun typy jäi yksin hoitoon. Ei se ole mikään vitsi, kun sanotaan sen olevan vanhemmille isompi juttu kuin itse tenavalle. Vaikka varmasti oli uusi ja ihmeellinen asia hänellekin. Kaikki meni kuitenkin kuulemma loistavasti, sinne hän aamulla möyri muiden lasten luokse ihmettelemään what’s going on ja ei meinannut iskää enää huomatakaan.

Olen jo aiemminkin sanonut ettei ole koskaan uskonut laittavansa alle 3-vuotiasta hoitoon, mutta tässä se taas nähdään. Tässä tarinassa taas olen sitä mieltä, että tämä on vain hyväksi meille kaikille. Vaikka olemmekin käyneet muskareissa ja uinneissa ja tavanneet muita vauvakavereita silloin tällöin, kotona lapsien mallia ei oikein ole tarjolla. Uskon, että suurin ilo onkin, kun typy pääsee apinoimaan muita lapsia. Olemme opiskelupaikkakunnallamme vailla hoitoapua ja hyvin kiinni lapsessa koko ajan. Näin saamme helpotusta työ- ja koulusta selviämiseen ja samalla tuuletettua kotona pölyttyneitä harmaita aivosolujamme. Olen huomannut olevani rennompi ja läsnäolevampi lapselleni äitinä, kun en ole koko ajan kiinni hänessä. Kotiin tullessa minua oikeasti kiinnostaa hassutella ja touhuta lapseni kanssa.

Typyllä on oma avustaja ja olemme siitä todella kiitollisia ja tyytyväisiä. Koska hänen perushoitonsa vie aikaa todella paljon ja vaatii esim. syömistilanteisiin rauhaa ja aikaa, on tosi hienoa, että avustaja pystyy olemaan hänelle läsnä eikä tarvitse hötkötä joka suuntaan. Näin myös varmistetaan, että muut lapset eivät jää vaille huomiota kun henkilökunnan kaikki aika ei mene pelkästään meidän mukulaan.

Innolla odotan mitä uusia taitoja hoito tuo tullessaan ja samalla kauhulla mietin mitä huonoja tapoja meille imetään. Syksy on koittanut, uusi arki. Itselläni pyörähtää ensi viikon jälkeen toiseksi viimeinen työharjoittelu käyntiin ennen valmistumista ja miehellä viimeinen kouluvuosi. Jännän äärellä ollaan minne elämä meidät ensi keväänä kuljettaa. Mukavaa viikonloppua kaikille!