Varhaiskasvatus on liian haavoittuvainen lapsille
Ihan ensiksi. Olen suunnattoman kiitollinen suomalaisesta varhaiskasvatuksesta ja suurin osa kasvattajista tekee työtä suurella rakkaudella ja ammattitaidolla. Varhaiskasvatus on
muuttunut vuosikymmenien saatossa ehdottomasti koko ajan parempaan suuntaan. Isolla kädellä on silti työtä muuallakin kuin kasvattajien palkoissa.
Olemme taas samassa tilanteessa, joka sai minut ensiksi vihaiseksi, mutta pohjimmiltaan vain äärettömän surulliseksi.
Viime vuonna esikoisen päiväkotiryhmässä neljästä kasvattajasta vain yksi tuttu ihminen jatkoi hänen kanssaan seuraavana syksynä ja hänkin oli pois päiväkodin alkaessa.
Pitkät poissaolot on jo itsessään haaste. Se ettei vastassa ole yhtään edes etäisesti tuttua kasvoa on kuin aloittaisi kaiken alusta. Nyt on
toinen vuosi peräkkäin, kun hänen ryhmästä kaksi neljästä aikuisesta on lähtenyt.
Lapselleni, jolle aikuinen, joka ymmärtää häntä ja osaa toimia hänen kanssaan on vielä tavallistakin tärkeämpää. Hän kärsii muutoksista eikä ymmärrä ettei sitä ihmistä enää ole, jonka kanssa on opetellut toimimaan.
Lapsi ei kuitenkaan ole ainoa kärsijä. Siitä kärsii yhteiskunta, terapeutit ja vanhemmat. Joka vuosi terapeutit aloittavat uusien aikuisien kanssa alusta. Terapeuttimme ovat panostaneet terapioissa siihen, että kasvattajilla olisi välineitä ja osaamista auttaa lastani kehittymään. Se on alkanut tuntua turhalta. Terapeuttien työ valuu käsien välistä samalla, kun lapsen kanssa toiminut aikuinen lähtee ryhmästä. Sen sijaan, että voitaisiin mennä seuraavalle tasolle, kallis aika menee siihen, että uusi aikuinen ”ajetaan sisälle” ja lapsi ja aikuinen oppivat ymmärtämään toisiaan. Ja yhteiskunta tätä lystiä kustantaa.
Vanhempana tuntuu erityisen raskaalta, että lapsi joutuu sopeutumaan taas uuteen aikuiseen. Murskaavan pahalta tuntui katsoa, kun päiväkodin aamupalapöydässä lapsi viittoi ja toivoi päivänselvästi näkkileipää, mutta uudet aikuiset eivät ymmärtäneet, mitä hän yritti kertoa. Eivät tietenkään, koska he eivät osanneet viittoa saati olleet tottuneet lapseni käsialaa. Lapsellani on taito ilmaista itseään, mutta hän joutuu mukautumaan kerta toisensa jälkeen siihen, että vieras aikuinen ei häntä ymmärrä.
Kasvattajat ovat kertoneet miten paljon ovat oppineet lapseltani ja hänen terapeuteiltaan ammatillisesti. Olen siitä todella iloinen, mutta nyt kun kerta toisensa jälkeen ihmiset ympärillä vaihtuu, olen vihainen tyttäreni puolesta. Ei hän ole mikään harjoituskappale tai kiva lisä CV:hen.
Olemme pyrkineet asettumaan ettei päiväkoti enää vaihtuisi, mutta tällä hetkellä se tuntuu täysin merkityksettömältä.
En ole Jari Sarasvuon kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta hänen Areenasta kuunneltava podast jakso ”Virheen kieltäminen johtaa katastrofeihin” olisi varsinkin kaikkien sosiaali- ja terveydenhuollon sekä kasvatustehtävissä toimivien ihmisten ihan virkistävää kuunnella. Niin kauan kuin emme hyväksy vajaavaisuuttamme ja tekevämme virheitä, mikään ei muutu.
En ole ja en ole ollut vihainen työntekijöille, vaan palvelumuotoilun puuttumiselle. Vaikka paukutankin päätäni, olen pyrkinyt myös antamaan kehitysehdotuksia ja ollut valmis mukaan kehittämistyöhön. Tukiviittomien kouluttamisesta kaikille kasvattajille olen puhunut, koska niistä hyötyvät kaikki lapset. Myös ryhmien aikuisten välistä yhteistyötä pitäisi kehittää.
Niin kauan, kun levittelemme vain käsiämme ja toteamme ihmisten lisääntyvän ja vaihtavan työpaikkaa mikään ei muutu. Totta kai ihmiset elävät omaa elämäänsä ja niin kuuluukin.
Silti esimerkiksi yritykset eivät tyydy siihen, että erikoisosaaminen on vain yhdellä henkilöllä ja pitävät kädet ristissä ettei osaaja vaihda konttoria. Tuottavat ja terveet yritykset panostavat kehitykseen ja palvelumuotoiluun. Hakevat mustiin aukkoihin ratkaisuja. Julkisella sektorilla ei ole rahaa, mutta ei ole myöskään tahtotilaa muuttaa systeemiongelmia.
Minulla ei ole juuri kokemusta kasvatussektroista, mutta sosiaali- ja terveyspuolelta on monipuolisestikin nuoresta iästäni huolimatta. Muutoksien saamiseen on samat ongelmat poikkeuksetta. Passiivisuus ja muutoshaluttomuus johtuu kahdesta syystä. Rivityöntekijöiden kokemuksesta, että mielipiteellä ja kehitysehdotuksillaan ei ole mitään väliä esimiesten edessä. Toisaalta palkasta, joka ei motivoi kehittymään. Ihan sama kuinka innovatiivinen ja intohimoinen työntekijä olet, palkassa tai eduissa se ei näy. Päin vastoin saat vain lisää vastuualueita ilman lisäkorvausta.
Nyt kun päiväkodeissa on käynyt lapsikato, niin pitäisi laittaa hihat heilumaan ja kehittää sitä mille ei aikaa ole ollut, kun lapsia ryhmät pursuilee. Sen sijaan, että kasvattajat lomautetaan pitäisi heille antaa mahdollisuus kehittää ja miettiä miten systeemin heikoista lenkeistä rakennetaan vahvoja ja työstä tehtäisn sekä työntekijöille että lapsille vähemmän kuormittavaa.
Hieno kirjoitus, mutta haluaisin silti tuoda näkökulman varhaiskasvatuksen kentältä.
Ryhmiä kun aletaan näin keväällä pyörittelemään uudestaan, niin välillä se on yhtä palapeliä kasvattajien osalta. Joku työntekijä ei voi olla ryhmässä, jossa lapsilla on voimakkaita hajusteita. Joku/jotkut eivät voi työskennellä alle 3-vuotiailla terveytensä takia. Joku kasvattaja ei voi olla tietyssä tilassa, koska saa oireita. (Tästä voisin kirjoittaa laajemminkin, mutta en jaksa. Totean vain, että tiedän miltä tuntuu kun sisäilma vie terveyden.) Jotkut työntekijät eivät voi työskennellä yhdessä, joku työntekijä ei voi olla esim. sukulaisuussuhteen takia tietyn lapsen kanssa ryhmässä.. Tämä on iso palapeli.
Olisi ihan parasta, että lapsen mukana siirtyisi edes yksi tuttu aikuinen, mutta näin ei vaan aina pysty tekemään. Se on surullista, mutta en keksinyt tähän ratkaisua omassa työssäni. Totesin vain, että loppuu opettajat kesken, ja lastenhoitajilla on paljon fyysisiä rajoitteita.
Varhaiskasvatuksen kentällä myllertää muutenkin. Olen itse kokenut vakavan työuupumuksen, ja siksi olin muutaman kuukauden pois töistä. Luulin aina, että haluan työskennellä lasten kanssa, mutta tällä hetkellä tuntuu että haluan mihin tahansa muualle. Ryhmät on täynnä, sijaisia ei saa ottaa mikäli koko talon suhdeluku ei ylity, opettajilla ei ole mahdollisuutta SAK (suunnittelu, arviointi ja kehittämien)-aikaan, vaikka se työvuoroihin hienosti laitetaan.
Tässä ei ehkä ollut päätä eikä häntää, mutta koin tarpeen kirjoittaa. Tämähän on siis vain minun näkemys.
Kiitos Marjut näkökulmasta ja olet aivan oikeassa. Ei todellakaan ole helppo palapeli ryhmien suunnittelu. Henkilökunnan lisäksi perheiden ja lasten elämä muuttuu ja niihinkin pitää pystyä reagoimaan. Varmasti tähän ongelmaan ratkaisu olisi löydetty jos se helppo olisi.
Varhaiskasvatuksen ”tuulisuuden” syitä kuitenkin pitäisi lähteä korjaamaan pohjamutia myöten. Miten saataisiin kasvattajat jaksamaan. Ja se oli tämänkin kirjoituksen ydinsanoma: Pitäisi lopettaa olkien kohauttelu ettei mitään ole tehtävissä, vaan miettiä miksi tällaisia ongelmia on ja miten niitä lähdetään purkamaan. Niin kuin sanoitkin ei ole yhtä ainoaa ongelmaa ja niiden korjaaminen vie vuosia, ehkä vuosikymmeniä. Mutta lapsia toivottavasti varhaiskasvatuksessa on vielä silloinkin.
Toivon sinulle toipumista ja voimia sinulle! Ja toivottavasti saat vielä tulevaisuudessa nauttia työstäsi, mitä ikinä se sitten onkaan. – Päivi
Jep, näin on! Asiapuhetta! En tiedä miten ongelmaa ratkaista, mutta oikeutettua kritiikkiä!
Kiitos Keväthuuto! Hyvä lähtökohta jo olisi jos johto olisi kiinnostunut kentän mielipiteistä ja ajatuksista. Ehkä myös täysin ulkopuolinen ja riippumaton taho voisi alkaa tarkastella ja seuraamaan mitä päiväkodeissa tapahtuu ja antaa omia näkökulmia/ parannusehdotuksia. Jostain se on aloitettava. – Päivi
Ongelma on nimenomaan siinä palkassa ja muissa työoloissa. Vai miksi kuvittelet että ne aikuiset vaihtuvat? Koska ihmiset ei jaksa noin haastavaa työtä tuolla palkalla ja uupuvat työoloihin. Jotenkin Syyllistävä postaus kun uudet työntekijät ei ymmärrä lastasi ja varhaiskasvatuksen henkilöstö kuluttaa terapeuttien resursseja. Valitettavasti sielä on muitakin lapsia ja lapsiin täytyy tutustua ennenkö heitä ymmärtää täysin. Jos varhaiskasvatuksen arvo nähtäisiin ja siihen panostettaisiin riittävästi,jaksaisi työntekijätkin paremmin eikä vaihtuvuutta ja sairaslomia tulisi. Mitään koneita kun ei varhaiskasvatuksen opettajat ja hoitajatkaan ole.
Totesinkin ettei tietenkään uudet ihmiset voi tuntea lastani. Ja kyllä – lapset ja aikuiset vaihtuu, uusia tulee ja vanhoja menee. Tärkeää olisi ettei kuitenkaan kaikki kerralla ja kaikki tietotaito ole yhden kasvattajan varassa. On myös helpompi lähteä tutustumaan lapseen, kun on yhteinen kieli. Jos lapsella on kieli (tässä tapauksessa viittomat), on mielestäni kohtuullista, että hänellä on saatavilla viittomia ymmärtävä kasvattaja.
Mietin postauksessa miten tällaiseen tilanteeseen ei kerta toisensa jälkeen mentäisi, eikä näkemykseni mukaan ”vika” ole kasvattajissa. Jos kuitenkin lähtökohtaisesti loukkaannutaan ja heittäydytään vastarinnalle, kun miettii miten asioita voitaisiin tehdä toisin, halvaannuttaa se muutoksen mahdollisuutta.