Kaksi erilaista synnytyskokemusta

Nyt on takana kaksi erilaista synnytyskokemusta. Molemmista synnytyksistä on jäänyt hyvä ja levollinen mieli. Lapsivuodeajassa sen sijaan on (paljonkin) asioita, jotka toivoisin tulevaisuudessa olevan toisilla vanhemmilla toisin. Esikoisen synnytyskertomus ja kuopuksen synnytyskertomus kannattaa lukaista ensin, niin pääsee paremmin desinfektion, eritteiden ja tuskanhien käryyn.

Synnytys

Molemmat synnytykset menivät teknisesti omalla painollaan lukuunottamatta kalvojen puhkaisua herra kakkosen kanssa. Sillä pyrittiin nopeuttamaan kohdunsuun avautumista. Ja kyllähän se lähtikin aukeamaan nopeampaa tahtia. Samalla supistusten voimakkuus nousi eksponentiaalisesti. Koen supistusten kivuliaisuuden kovemmaksi kuopuksen synnytyksessä, vaikka sainkin enemmän lääkkeitä.

Ensimmäisessä synnytyksessä minua ja vauvaa ei ehditty seurailemaan mitenkään. Toisessa taas tuntui, että minua ja vauvaa syynätään koko ajan. Ikävimpänä ja kipeimpänä lähes koko synnytyksestä koin kätilön ja lääkärin kohdunsuun ronkkimiset. Naiset ovat alkaneet puhua paljon synnytysväkivallasta. Paljon on väärä sana, mutta ennen synntysväkivallasta ei ole puhuttu ollenkaan. En koe, että minua kohtaan oltiin väkivaltaisia, mutta kyllä monesti ehdin miettiä onko kädellä ronkkiminen niin usein ihan välttämätöntä tai edes tarpeellista. Varsinkaan kun ei ollut mitään hätää tai edes hädän uhkaa.

Kivunlievitys

Ensimmäisessä synnytyksessä olin synnytyspäivänä ottanut yhden gramman Panadolia ja siinä se. Ei puhettakaan, että olisi muuta ehtinyt synnytyssalissa miettimään. Hyvä että sinne asti ehdittiin. Kotona lievitin kipuja lämpimässä suihkussa. Olin suihkun alla oikeastaan koko päivän ja vielä puoli tuntia ennen kuin synnytin. Vesi on aina ollut itselleni hyvä tapa rentoutua ja se saa päänsärynkin tuntumaan siedettävämmältä. Lämpimällä vedellä on selkeästi itselleni kipua lievittävä vaikutus.

Toisessa synnytyksessä en niin ikään ottanut suun kautta mitään kivunlievitystä. Synnytyssairaalaan päästyäni vinguin suihkuun hetimmiten aikaisempaan kokemukseeni uskoen. Ja se toimikin hyvin. Olisin toivonut pääseväni altaaseen, mutta molemmat Turussa olevat altaat olivat varattuja. Lisäksi supistusten voimistuessa ja antibiootin tippuessa en voinut mennä suihkuun. Sen aikana mieheni lätki selkääni TENS-sähköä, jolla oli hyvä vaste, kun impulssit olivat tarpeeksi voimakkaat. Niidenkin tehoa kuitenkin jouduttiin laskemaan, koska se häiritsi vauvan sydänkäyrää. Saakelin käyrä, kirosin sen moneen kertaan. Lisäksi sain lämpöpussia alaselälle, josta oli myös apua kipuun. Sain myös PCB-puudutteen eli kohdunkaulan puudutteen supistusten. Se vei alapäästä supistuksissa kivulta pahimman terän, mutta mitään taivaiden aukenemista en tuntenut. Kermana kakun päällä kokeilin yhden supistusvälin ilokaasua, jonka jälkeen totesin ettei oo mun juttu orastavan etovuuden vuoksi.

Synnytyksen kesto

Esikoista synnyttäessä ehdin olla sairaalassa noin 20 minuuttia. Ensimmäisistä kipeistä supistuksista syntymiseen kesti noi 7 tuntia. Herra kakkonen näki 10 tuntia sairaalaan saapumiseni jälkeen päivänvalon. Kipeät supistukset olivat alkaneet noin tunti ennen sairaalaan saapumista.

Synnytyksen jälkeen

Esikoisen sain jalkojeni päälle hetkeksi ennen kuin häntä lähdettiin kiikuttamaan teho-osastolle. Se hetki oli raastavin ja vei pois tunteen koko lapsesta. Pitkään tuntui oma lapsi kovin etäiseltä. Kotiin palasimmekin vain miehen kanssa ja elämä ensimmäiset pari viikkoa Helsingissä vauvan leikkauksen vuoksi tuntui kuin olisimme olleet vain työkeikalla ja vierailijoina oman lapsemme luona.

Korjaava kokemus tuli herra kakkosen kanssa ehdottomasti tässä. Sain lapsen heti iholleni ja rinnalleni, jolle hän lähti hakeutumaankin hetimmiten. Muhinoin ja pesin vastasyntyneen poikani kanssa ihokontaktissa monta päivää (ennen kuin hänet piti asetella sinivalon alle). Se oli ihanaa. Tuoksutella ja nukahtaa siihen sylityksin.

Sairaalassaoloaika

Synnytysvuodeosastolla olin yksin yön yli esikoisen ollessa teho-osastolla. Minut laitettiin kahden hengen huoneeseen toisen synnyttäneen äidin kanssa eikä mieheni päässyt edes saattamaan/ juttelmaan kanssani lapsivuodeosastolle. Herra kakkosen kanssa saimme ihanasti perhehuoneen, josta tosin nautiskelimme vain yhden vuorokauden. Ajatus oli, että olisimme päässeet kotiin nopsastikin, mutta kun bilirubiinit lähtivät nousuun jouduimme jäämään sairaalaan yhteensä kolmeksi yöksi.

Vaikka itsekin olen sairaanhoitaja niin ”potilaana” ollessa sitä ei silti ole yhtään omalla maaperällään sairaalassa. Esikoisen kohdalla sairaalassaoloa rytmitti vierailuajat ja jotta sain edes lapsen syliini tarvitsin aina hoitajaa, joka auttoi kaikki piuhat ja letkut mukaani. Kakkosen kanssa olin yhdessä sairaalassa sisällä ja koin vaikeaksi toimia luontevasti. Mietin miten pääsen suihkuun tai hakemaan ruokaa, kun vauva ei ollut tyytyväinen kuin sylissä. Olisi ehkä pitänyt itsekäämmin käydä lykkäämässä vauva jonkun hoitajan syliin, mutta ei sitä oikein osannut kun ilmapiiri tuntuu olevan sellainen ”Kaikki opettelee itse hoitamaan ja pärjäämään vauvansa kanssa”-tyyppinen nykyisin. On toki hyvä viedä lapsivuodeaikaa perhekeskeisemmäksi, mutta olisi joku voinut kysyä haluaisinko syödä rauhassa tai käydä suihkussa niin että hän pitää vauvaa.

Jatkuva verikokeen otto vauvalta sai oman tatin otsassa välillä kasvamaan. Näytteenotto sattui osumaan yleensä aina sellaiseen hetkeen, kun vauva (ja samalla minä olisin voinut) nukkua. Tällaisissa ei henkeä välittömästi uhkaavissa kontrolleissa voisi vähän palvelumuotoilla niin, että vauvalta voitaisiin ottaa näyte sitten kun hän on hereillä. Samalla kun vauva ruokailisi voitaisiin ottaa näyte ja olisi vauvallekin kivuttomampi, kun saa olla turvallisessa sylissä ja ruuan äärellä. Näin ollen ylimääräistä glukoosia ei välttämättä tarvitsisi antaa, mikä siis annetaan nestemäisenä ruiskulla suuhun vauvoille kivunlievitykseen.

Tällaisten asioiden vuoksi halusin äkkiä kotiin. Siellä uskaltaisin vaikka huudattaa hetken vauvaa käydäkseni pissalla, mutta sairaalassa en kokenut sitä huonekaveria kohtaan kovin mukavana eleenä. Esikoisen kanssa taas peittelin oman pienen kaksi ja puoli kiloisen kääröni illalla ennen vierailuajan päättymistä ja luovutin vastuun hoitajille. Sairaalaan ei ollut mahdollista jäädä vauvan kanssa. Joustavuutta ja resursseja tämä sairaalajärjestelmämme kaipaisi. Vaikka ensiluokkaista ja maailman parhaimpiin kuuluvaa onkin.

Oma vointini synnytyksen jälkeen

Molempien synnytyksien jälkeen olin melko nopeasti aika freesh. Kävin suihkussa hetimmiten ja ihmettelin mahaa, jossa muutama hetki sitten vielä köllötteli vauva ja näytti nyt yhtä isolta, lässähtäneeltä vain. Jälkisupistukset olivat toisen synnytyksen jäljiltä paljon voimakkaammat. Imetyksen kerrotaan voimistavan jälkisupistuksia, joka tietysti on hyvä kohdun palautumiseksi. Esikoisen kohdalla jälkisupistuksia en juuri muista, mutta enpä häntä päässyt imettämäänkään ensimmäiseen viikkoon. Kakkosen synnytyksen jälkeen jouduin asettelemaan tyynyjä joka puolelle, käytin ahkeraan lämpötyynyjä alaselällä ja -vatsalla ja kipulääkettäkin tarvitsin. Esikoisen kohdalla en tarvinnut kuin tuplapeittoa päälle.

Seuranta kotiutumisen jälkeen

Esikoinen matkusti tosiaan Helsinkiin leikkaukseen ja sairaaloissa vietimme aikaa yhteensä pari viikkoa. Seuranta ja tutkimukset jatkuivat kotiutumisen jälkeenkin tiuhaan tahtiin. Ravaaminen siellä ja täällä rytmitti ensi kuukausia. Kakkosen kanssa kävimme kotiutumisen jälkeen vielä päivittäin verikokeissa synnytyssairaalassa. Tuntui murskaavalta kuulla, että joudumme palaamaan vielä osastolle yhdeksi yöksi kotiutumisen jälkeen sinivalon alle. Itkin asiaa. Paljon. Kysehän oli naurettavan pienestä ja helposti hoidettavasti murheesta, kun vertaa jo pelkästään kokemuksia esikoisen kanssa. Olin kuitenkin onnistunut luomaan itselleni hattarapään, jossa pääsen alkamaan kotielämän heti eikä hetken päästä tällä kertaa. Samalla ehkä tulvahti muistoja esikoisen ajoilta ja sekaisin olevat hormonini saivat asialle kohtuuttomat mittasuhteet. Murehdin tietysti myös esikoista, joka oli joutunut olemaan paljon minusta erossa. Ja todellisuudessa se kolme päivää on toisille kolme kuukautta. Ihmismieli on herkkä. Ja outo.

Oma palautuminen

Molempien kohdalla voin sanoa kokeneeni vointini lähes normaaliksi viikko synnytyksen jälkeen. Tämän kuopuksen kohdalla tuntuu, että palautuminen on ollut jopa nopeampaa. Nyt herra kakkonen on kolme kuukautta. Keskivartalo ja lantionpohja toki elää omaa elämää verrattuna treenattuihin aikoihin, mutta koen kroppani todella hyväksi. Olen aloittanut treenaamisen salilla pikku hiljaa itselleni sopivasti ja koko perheen juoksulenkki vaunujen kanssakin on tehty.

Molempien kohdalla kehoni on huutanut liikumaan samoihin aikoihin hiukan ennen kahden kuukauden ikää. Joogaa, reippaita kävelylenkkejä ja kuntosalia, jota pääsee tekemään nyt parhaimmillaan kerran viikossa. Omaa kehoa kuunnellen ilman repiviä liikkeitä. Eli vielä olen rinnalle- ja maastavedot, leuat ja vatsarutistukset sun muut jättänyt muille ja keskittynyt vahvistamaan ja herättelemään kehoa. Painotkin ovat hyvin maltilliset verrattuna vuoden takaiseen.

Esikoisen kohdalla minulla oli muutaman sentin vatsalihasten erkauma. Nyt erkaumaa ei oikeastaan edes ole. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen erkauma kuroutui ajallaan enkä muista joutuneeni sen eteen töitä oikeastaan tekemään. Aloin kyllä treenata ja liikkua jarrutellen, koska sietorajan ylittäminen ja itsensä piiskaaminen on itselleni enemmän ominaista kuin himmailu.

Oliko synnytyskokemus korjaava

No oli se. Ehdin tajuamaan, että synnytys on alkanut. Kaikkein tärkeintä kuitenkin minulle oli, kun sain poikani rintakehäni päälle eikä häntä tarvinnutkaan viedä minulta pois. Siinä hetkessä oli täydellisen hyvä olla.