Väsymys senkun pahentuu. Voiko enempää vielä nukkua? Voisi todellakin jossei olisi taaperoa, joka tuskin pysähtyy pikku kakkosta pidemmäksi aikaa. Aamuisin on pakko syödä heti jotain. Tarkoittaa siis dominokeksejä. Kurkku on ollut outo ja kutiseva, ei kuitenkaan kipeä. Nyt vitamiineja naamaan, ei tässä oo aikaa ja voimia sairastua.
Tästä se alamäki sitten alkoi. Koko viikon olen ollut niin väsynyt ettei mitään tolkkua. Päiväkotilaisen kotiin hakeminen, sille ruuan lautaselle saaminen ja yöpuulle on ollut työvoitto ja yhdessä olemme käyneet nukkumaan päät vastakkain 19.30, välillä aikaisemminkin. Ja ihan viimeistään 20. Olen ottanut tenavan kainalooni nukkumaan, koska nukuttaminen omaan sänkyyn on ollut liian haasteellinen tehtävä.
Tosi säännöllisesti pitää syödä ettei ala kuvottamaan. Lueskeskelin ja naureskelin nettipalstoja, jossa oli kertomuksia Domino-kekseistä ja appelsiinimehusta sängyn vieressä heti herätessä. No eipä mennyt aikaakaan, kun minä olin se, joka heitti huiviin aamulla ensimmäisenä puoli pakettia Dominoita. Tässä vaiheessa neitiä odottaessani treenasin vielä joka toinen päivä.
Halusin kuitenkin käydä vielä verikokeessa ennenkö koko työpaikkani saisi kuulla uusista tuulista. Halusin saada varmistuksen. Tuntui ettei omaan näkemäänsä ja tuntemuksiinsa pystynyt luottamaan.
Olo oli hehkuva. Aamulla 4.45 herätys ei tuntunut missään eikä aamupalan syömisestä tarvinnut huolehtia. Sali ja treeni kulki kuin unelma. Kroppa lämpesi hyvin ja olo oli voittamaton.
Kesekelle viikkoa oli iskeytynyt vapaapäivä, jota lähdin viettämään Helsinkiin tapaakseni muutaman ystäväni, joista toinen laittaisi vuoden vanhan letin kutakuinkin kuosiin. Olo oli kutkuttava. Ihana. Helsingin katuja pitkin kasassa loskaa oli kevyt kävellä. Matkalla takaisin katsoin, kun Maria Veitola oli yökylässä Jorma Uotisen luona. Jorma teki minuun vaikutuksen jollain uudella tavalla.
Tein alkuviikosta ensimmäisen raskaustestin. Herranen aika, olenko tähän valmis. Olemmeko tähän valmiita. Ei olla. Ei ikinä ole.
Onko tässä kaksi viivaa? Taitaa olla? Vai onko ne sittenkin vaan mun pääni sisällä. Mulla on kyllä ihan sellanen olo, että oon raskaana. Mutta on ollut ennenkin sellanen olo. Mutta nyt on aamukahvi jäänyt kuppiin ja se jos joku on merkki. Lounaan jälkeistä kahvia ei voi ajatellakaan.
Loppuviikosts tein uuden testin ja johan oli toisenkin viivan väri tummempi. Mä oon siis raskaana. Apua, huomenna pitää kertoa esimiehelle. Miksi. Koska työssäni käytetään lääkkeitä, jotka saattavat olla sikiölle vaarallisia, joten minun pitää vaihtaa työpistettä. Siinä sivussahan sen sitten tietää koko työyhteisö. Tuntuu tosi kurjalta kertoa, koska kaikki on vielä niiiin alussa. Äiti ja iskä saa kyllä luvan vielä odottaa.
Tammikuu. Meidän piti lähteä viikonloppuna samana vuonna neidin kanssa syntyneiden downlapsien tapaamiseen Tampereelle. Alkuviikosta neiti kuitenkin sairastui kovaan flunssaan ja kuumeeseen, joka kesti melkein viikon. Harmitti ihan älyttömästi, sillä oltiin jo varattu hotelli ja odotettu koko perhe pientä maisemanvaihtoa. Lisäksi nämä olivat jo kolmannet vertaistapaamiskekkerit peräjälkeen, kun jouduimme perumaan neidin sairastumisen vuoksi.
Oma olo sen sijaan tuntui voittamattomalta. Sain ommeltua uudet kevätverhot ja heti tuli keväisempi olo.
Tammikuu. Autuaan tietämättömänä, että jotakin ihmeellistä kehossani on tapahtumassa nautin talvisesta säästä. Pääsin jopa muutaman kerran yksikseni hiihtämään. 15 kilometriä taisi hujahtaa kerralla, niin kivaa oli, vaikka hieman tahmeaa lumi olikin. Lunta oli valtavasti ja lisää tuli. Oli ihana päästä taas Varsinais-Suomessakin hiihtämään.
Tammikuu. Uudenvuoden lupaukset tehty ja taas uudella tsempillä aloitettu vuosi. Enemmän unta, vähemmän ulkona syömistä, tervellisempää ruokaa, enemmän liikuntaa ja sitä rataa. Salille kömmin kellon pärähtäessä 4.45 ja olo oli hyvä. Väsytti, mutta ei kaatavalla tavalla.
Keskustelua oli käyty vuosi jos toinen. Emme todellakaan ole varmoja mihin olemme ryhtymässä, mutta päätämme silti uskaltaa. Ja mistä me tiedämme saammeko enää koskaan toista lasta? Ajatuksini perheenlisäyksestä käsittelin viime kesänä. Turhamaisuuden huipentumana haaveilin kevät- tai kesälapsesta, mutta haavat olivat vielä liian tuoreet. Yläpäässä, selvennettäköön. Lisää lapsia-asia jätettiin siis hautumaan.
Nyt jotekin tikitti kello sen suhteen, että jos jatkoa halutaan, olisi pikku hiljaa ruvettava hommiin. En kuitenkaan halunnut lapsia eri vuosikymmenillä, vaikka siitäkin omat etunsa saattaisi syntyä.
No, siitä se ajatus sitten lähti.
No mutta. Tuliko tämä ihan puskista? Jos niin, et taida seurata meitä somessa. Facebookista meidän löytää nimellä Elämän mittaisella matkalla ja Instagramista nimellä @elamanmittaisellamatkalla. Sivun oikeasta laidasta pääsee myös tykkäämään Facebook-sivusta ja sekä ihan yläpalkin oikeassa laidassa että ihan alhaalla on Facebookin ja Instagramin pienkuvakkeet, joiden kautta pääsee heti oikeaan osoitteeseen.
Niin. Elämän mittainen matka saa jatkoa tai oikeastaan uuden juonenkäänteen. Meidän neidistä tulee isosisko syksyllä. Huisin ihmeellistä ja me vanhemmat emme ainakaan vielä ymmärrä mitä meille on pian tapahtumassa. Koko perhe on kyllä elänyt koko tämän alkuvuoden kuin horroksessa, sen verran se on rankka koko sakille ollut.
Laitoin jo meidän neidin aikana ajatuksia kalenterin väliin. Niitä oloja, tuntemuksia, vitutukset ja onnenkuplat. Nyt olen laittanut ajatuksia vielä enemmän kokoon ja huomannut käyväni tätä raskautta läpi paljon sitä kautta, mitä juuri missäkin hetkessä tuntin ensimmäisen raskauden aikana ja verrannut siihen. Kaikki on toisin. Mikään ei ole enää ennallaan eikä vaaleanpunaista kuplaa ole olemassakaan. Höttöä luuloa siihen ettei mikään voisi koskaan mennä muulla tavalla kuin on itse pilvilinnojaan rakennellut. Jäljelle on jäänyt onnellisuus ja kiitollisuus siitä mitä on.
Raskauspäiväkirjoja on varmasti netti ja lehdet pullollaan, mutta miltä tuntuu odottaa seuraavaa lasta, kun ensimmäinen on todettu raskausaikana kehitysvammaiseksi. Sellaisia tarinoita en juuri ole päässyt lukemaan. Suosittu 47-palasta-blogin Agulla on myös esikoistyttö down-lapsi. Hän on kertonut puolisonsa kanssa ajatelleen heti ensimmäisen syntymän jälkeen, että mahdollisimman pian seuraava. Ihailen heidän rohkeuttaan ja ettei heillä ollut pelkoa tai huolia tulevia lapsia kohtaan. Itse en pystynyt samaistumaan kuitenkaan heihin ja siksikin koen tärkeäksi antaa myös toisen näkökulman odotusaikaan.
Olemme perheeni kanssa autuaan lomalla, mutta saatte luettavaksi lyhyempiä palasia, joita olen raskausviikkojen aikana kirjoittanut teille valmiiksi. Huomenna tulee ensimmäinen postaus ja siitä edespäin joka toinen päivä tulee eetteriin uusi raskausviikko niin että päästään niin sanotusti ajan tasalle.
Hyvää juhannusta ja onnellisia kesäpäiviä toivotellen.
Näinä päivinä kolme vuotta sitten kesä oli kauneimmillaan niin kuin on nytkin. Olin reilaamassa siskoni kanssa vatsa pystyssä yli puolen välin raskautta Euroopassa. Olin siinä vaiheessa täynnä iloa, voimaa ja uskoa tulevaan. Matka siihen pisteeseen oli pitkä ja toivottoman tuntuinen. Vaikka aurinko paistaa, ruutujen takana on monenmonta, joista tuntuu ettei elämä pysty jatkumaan. Siksi haluan sanoa sen, mitä toivoisin, että minulle oltaisiin sanottu, kun yritin löytää elämäni uudelleen.
Ensimmäiseksi. Anna tulla. Anna tulla niiden kaikkien tunteiden, myös likaisten ja mustien ajatusten. Anna tulla itkut, kun näet rattaita työntäviä vanhempia tai toisten kriiseillessä olisivatko indigonsiniset vai laivastonsiniset vaatteet paremmat ristiäisasuna vauvalla. Anna lupa olla itsellesi pettynyt, katkera ja vihainen. Itseesi, puolisoosi, Jumalaasi, haltioihisi tai metsätonttuihisi. Saat kysyä: ”Miksi juuri meille täytyy tulla kehitysvammainen lapsi?” Saat kirota tähdet, taivaan ja maan, saat kokea epäoikeudenmukaisuutta ja voit miettiä mitä niin pahaa olet tehnyt ansaitseeksi tämän. Anna tälle ajanjaksolle aikaa. Siihen voi mennä toisella yksi ilta, toisilla taas kuukausia ja kuukausia, kuten itselläni.
Toiseksi. Mene metsään. Tai jonnekin, missä sinun on helpompi hengittää edes hetki. Uskalla pysähtyä. Huuda tyhjyyteen. Katso kaukaisuuteen. Uskalla kuulla itsesi.
Kolmanneksi. Uskalla päästää irti. Uskalla luottaa. Usko perheesi ja tiimisi kykyihin, rakkauteen ja voimaan kantaa teidät läpi vaikeuksien ja pitkien harmaiden jaksojen. Uskalla toivoa ja nähdä vaivaa, että arki voi olla hyvää ja kaunista. Onnellista.
Neljänneksi. Päätä. Meillä on käytettävinä juuri sillä hetkellä meille annetut kortit. Me emme voi tietää minkä kortin saamme pakasta seuraavana tai millaiset kortit muilla on. Joudumme puntaroimaan onko meillä pakan lopussa jäljellä täyskäsi vai pelkkä tyhjä arpa. Vaikka elämänsä rakentaisi todennäköisyyksiin, sattuma tai jokin muu elämänkatsomuksesta riippuen valelee päällemme glaseeraukset. Päätös auttaa kuitenkin pääsemään eteen päin ja myöhemmin uskoa siihen, että aikanaan on tehnyt valinnan, joka on ollut oikea.
Mehän saimme tietää itse raskausaikana odottavamme down-lasta. Silloin minä jouduin vastakkain ajatuksen kanssa pidänkö sinut vai en, vaikka luulin ettei sellainen ajatus koskaan tulisi käymään mielessänikään.
En siis pysty tietämään miltä tuntuisi jossei olisi ollut mahdollisuutta valita ja kehitysvammainen lapsi olisi tullut yllätyksenä. Ensijärkytyksen ja sopeutumisen jälkeen ehkäpä levollisemmalta, koska ei annettu sitä taakkaa, että olisi joutunut päättämään oikeudestasi elää. Ainakin monet vertaiseni, joille down-lapsi on tullut yllätyksenä kokevat sen polun juuri hyväksi niin. Hyvä niin.
Alla oleva Heli Mustosen kirjoittama runo on tuonut monille vanhemmille ja heidän läheisilleen lohtua, voimaa ja rohkeutta kohdata uusi ja tuntematon. Koska siitä tässä kaikessa on pohjimiltaan mielestäni kyse. Pelosta. Koemme niin voimakkaita ja eriskummallisia ajatuksia, koska emme voi tietää mitä tämä uusi elämä mahdollisesti tuo tullessaan. Me pelkäämme. Silloin haluaisin tulla sinulle kertomaan:
Tärkeintä ei ole,
että vauva on terve
Tärkeintä on jäädä henkiinTärkeintä ei ole saavuttaa
neuvolakirjan jokaista
kohtaa ” normaaliin tahtiin”
Vaan olla
oman neuvolakirjansa Indiana Jones
Oman elämänsä sankari
ja vähän muidenkin
aika paljon muidenkinTärkeintä ei ole olla sitä
mitä muut toivoivat
luulivat tai odottivat
Tärkeää ei ole olla
kummankaan näköinen
Tärkeää on olla
oman itsensä näköinen
ja pitää vahvasti
kaksin käsin kiinni siitä
mitä elämäksi sanotaanTärkeintä on olla
yhdessä ja jaksaa
Olla paikalla silloin
kun välittämistä jaetaanTärkeintä on kuulua johonkin
ja hengittää samaan tahtiin
sen porukan kanssa
jota myös perheeksi kutsutaan.
Lämpimästi tervetuloa omalle Elämän mittaiselle matkalle.
Rakkaudella Päivi
Voi näitä helteitä, jotka meitä hellii. Aivan mahtavaa, kun työpäivän jälkeen jaksaa raahata silloin tällöin pesueensa vielä pienelle iltakävelylle ja ihmettelemään lähiluontoa. Tällä kertaa Littoistenjärvelle, joka sijaitsee kuten varmaan arvaten saattaa; Littoisissa. Se on siitä metka paikka, että osa siitä kuuluu Kaarinaan ja osa Lietoon.
Luontopolun voi aloittaa uimarannalta (osoite on Vanha Littoistentie 150, jonka liepeiltä kääntyy hiekkatie rannan tuntumaan, johon voi auton jättää). Toinen vaihtoehto on lähteä luontopolun toisesta päästä Verkatehtaan rannalta Kuovinluodolta. Yhteen suuntaan luontopolku on 3 kilometriä. Reitti ei ole ympyrä eli takaisin on palattava.
Matkamme kävi luontopolulle, järven rannalla haisi niin pahalle (märkä kanankakka), että tyydyimme ihastelemaan kaunista maisemaa ja meidän neitiä, joka nauttii retkeilystä ja haluaa valloittaa polkuja nykyisin pääasiallisesti omin jaloin. Uimispuuhiin vesi ei houkuttanut. Jos joku tietää mistä haju johtuu niin kertokaa!
Littoistenjärven läheisyydessä on ainakin kolme lintutornia ja ainakin näin noviisin silmin lettomainen alue järven läheisyydessä on erinomaista pesintä- ja eloaluetta erillaisille linnuille. Itse ymmärrän lintujen äänistä ja linnuista hävettävän vähän ja haluaisinkin oppia enemmän. Josko neidin valtavan lintuinnostuksen myötä etsisin vaikka jonkun äpin. Onks kellään vinkata mitään hyvää sovellusta tähän? Vielä meille riittää kun nimeää sorsan ja joutsenen, muut saavat olla rauhassa ihan vaan lintuja.
Me kiertelimme näiden kuvissa näkyvien kahden lintutornin ympäristössä emmekä siis menneet lähellekkään koko luontopolkua. Vuosien varrella sitä on oppinut milloin vähemmän on enemmän ja suorittamalla ei päästä oikeaan maaliin. Taaperon kanssa joka on reilu puoli vuotta aikaisemmin oppinut kävelemään ei kannata tavoitellakaan matkaa, vaan jotain ihan muuta.
Muutamien messevien perheriitojen jälkeen meidän poppoo ei lähde lähikauppaa pidemmälle ilman eväsreppua ja eväshetki onkin oleellinen osa meidän retkeilyä. Olemme sopineet, että luonnossa lapsellakin on lupa herkutella vapaammin ja suolakeksien yms. määrää ei rajoiteta. Koen eväiden ja taukohetkien olevan yksi omankin lapsuuden eniten muistoja tuovia hetkiä ja minusta on tärkeää tehdä lapselle liikkumisesta ja luonnosta nautittava hetki.
Nyt alkaa näkyä ensimerkkejä siitä, että lapseni tykkää retkeilystä. Hän viittoo kotona, että haluaa retkelle. Retkikohteissa pieni vaille metrinen pakkauksemme on täynnä aitoa intoa valloittaa ympäröivä maailmaa. On tullut se vaihe, että neiti haluaa pois repusta tutkimaan ympäristöä, kiipeämään kantojen päälle, ihmettelemään muurahaisia ja muita ötököitä. Hän on silminnähden ylpeä kehittyvästä tasapainostaan ja vuolaista kehuista, joita meiltä heruu kun emme lakkaa ihmettelemästä miten kiinnostus kävellä ja juosta on leimahtanut tänä keväänä.
Kantoreppu on kuitenkin aina vielä mukana, jotta väsymyksen yllättäessä hänet on helppo heittää selkään. Koen senkin olevan tärkeää ettei neidin tarvitse väkisin yrittää ylittää itseään likaa. Olisi kauheaa, että tästä touhusta katoaisi sen perimmäinen tarkoitus; virkistyä. Leikit, laulaminen ja seuraa johtajaa-leikit saavat hänet toimimaan vielä satoja metrejä pidemmälle.
Mitä stressaavampi ja kiireisempi arjestamme on tullut sitä enemmän kaipaamme miehen kanssa metsään ja luonnon ääreen. Meidän neiti on kulkenut kantoliinassa ja -repussa 1,5 kk lähtien poluilla. Eipä ole ollut vielä valtaa sanoa onks kivaa vai ei. Tyytyväinen reissuneiti on ainakin ollut, kun pitää perustarpeet kunnossa eli kunnon tauot, hyvät eväät ja kuivat ja säähän sopivat vaatteet. Ja kyllä sekin on nähty kun kiukkukäyrä nousee vähän vanhemmallakin väellä jos edellä mainitut tarpeet ei tule tyydytetyiksi.
Olen kiitollinen ja onnellinen saadessani jakaa ja ihmetellä ympärilläni olevaa puhdasta luontoa, sen hiljaisuutta ja vuodenaikojen mukaan muuttuvaa kauneutta. Teiltä muilta kanssaretkeilijöiltä toivon, että kunnioitamme ja vaalimme tätä. Opetathan lapsillesi kantamaan roskat mukanaan aina roskiin asti (myös lähikaupan karkkikääreet) ja ympäristön tuhoaminen on sama asia kuin joku tulisi sotkemaan omalle hiekkalaatikolle. Luonnossa me olemme vierailijoita ja meidän pitää pitää huolta siitä, että meidät voi kutsua uudelleenkin kylään.
Antoisia kesäretkiä muillekin!
