Raskausviikko 37
Syyskuu 2019. Huhhhuijjaa. Aikamoista menoa ollut. Ei siis yhtään mitään ja sekin on ollut liikaa. Tässä viime viikon kuulumiset.
Olosuhteet tuskin helpottavat, mutta voisi olla voimaannuttavaa, että oma kroppa toimisi paremmin ja sitä kautta jaksaisi pyörittää arkea paremmin. Nyt tuntuu, että pää on ihan puurossa, unta ei saa riittävästi vaikka kuinka nukkuisi, kuvotus on tullut takaisin, turvotus lisääntyy ja pinna lyhenee. Tuntuu kamalalta, kun taantuu lapsensa kanssa samalle tasolle, eikä jaksa ottaa toisen väsymystä ja uhmaa vastaan.
Vietimme siipan kanssa myös viimeistä yhteistä kahdenkeskeistä perhehoitovapaata tällaisella kokoonpanolla. Kuullostaa lopulliselta ja dramaattiselta. Kävimme juhlimassa kaksinkertaisia kolmekymppisiä. Oma turnauskestävyys oli heikko ja mieskin ihmetteli, että joko nyt muka kotiin. Viime raskaudessa kun jaksoi bailata pikkutunneille ja nyt alkoi jo kymmeneltä vaakataso kutsua. Seuraavana aamuna kävimme aamupalalla Turussa hotelli Helmessä (hintalaatusuhde hyvä, perusaamupalatarpeet tyydyttävä setti kympin per nenä) ja palasimme pikimmiten kotiin nukkumaan. Kaikki Turun brunssipaikat olivat sunnuntain osalta joko täynnä tai aukesivat vasta 12. Kuka sinne asti jaksaa odottaa? Eli hei, Turkuun lisää brunsseja myös sunnuntaiksi!
Toki nyt on jo menty viikolla yli esikoisen syntymästä, mutta kaikkinensa oma puhti loppui nyt jo paljon aiemmin verrattuna ensimmäiseen raskauteen. Onhan tässä toki aika paljon enemmän ympärillä hoidettavia asioita verrattuna kolme vuotta sitten, kun piti huolettaa vain itsestään. Välillä silti miettii onko päänsä kanssa vain luovuttanut aiemmin vai onko nämä kaikki oireet todella totta ja osa minua.
Eniten vatsa on tiellä lapsen kanssa. Hän kun tarvitsee kuitenkin paljon apua, no, kaikessa. Vessassa, pukemisesssa, syömisessä, leikeissä… Meinasipa meillä käydä kunnon vaaratilanne, kun kävelimme yhtämatkaa neidin tanssitunnilta yhden äidin ja lapsen kanssa kotiin päin. Yritin jutella muutaman kerran tapaamani äidin kanssa ja samalla keskittyä lapsen pysymiseen jalkakäytävällä (vieressä menee kuudenkympin vilkasliikenteinen tie). Ei mennyt kuin hetki, niin neiti päätti vaihtaa suuntaa kohti autotietä. Hän on niin vikkeläliikkeinen, että juuri sain napattua hänet hupusta kiinni. Tuli kyllä toiselta äidiltä tunnustusta, että miten voin olla noin sähäkkä vielä tuossa jamassa. Itseltä tais lähinnä lirahtaa lusikallinen housuun.
Sähäkkyys on tipotiessään, mutta luonto tekee tehtävänsä ja sympaattinen hermosto näköjään toimii hätätilanteissa vielä. Se on siis se hermoston osamme, joka aktivoituu pakene- ja taistele-tilanteissa. Sekin on varmasti yksi syy miksi väsähdän helposti. Koko ajan saa olla hiukan ylivirittyneessä tilassa neitokaisen kanssa.
