Sairastuvalla

”Oispa kesä”, pimut tuumi. Kuva joulukuiselta sairastuvalta, kun ripuloitiin menemään, mutta yleistila noin muuten oli vallaton.

Mikä siinä on, että lapsia tarvitsee riivata jatkuva sairastelu talviaikaan? Kuka evoluutiossa on aikanaan tuuminut, että lähes jatkuva mukuloiden räkä pitkin poskia ja ripulit pitkin reisiä on ihan okei?  Näinä hetkinä tulee usein mietittyä: Oispa kesä. Ei siksi, että on lämmintä, aurinkoa ja monenlaista menoa vaan kesä on ainakin tähän mennessä ollut meille sitä lähes tautivapaata aikaa.

Yksi vertaisäiti sanoi, että kaikenmaailman sydänseurannat, epilepian hoito, osastojaksot, terapiat (ja mitä näitä nyt on) menee jossei nyt omalla painollaan niin osana sitä heidän arkeaan. Mutta kuinka kestää ne ylimääräiset räkätaudit, rohinat, oksutudit ja hengitystieinfektiot. Meillä ei edes ole jatkuvan yleisen paperinpyörityksen lisäksi jatkuvassa syyningissä kuin terapiat ja kilpirauhasen vajaatoiminnasta koituvat verikokeet, mutta pystyn täysin samaistumaan vertaiseeni. Usean vertaiseni sietokykyä on venytetty vain aivan ultimaattisiin svääreihin.

Me olemme säästyneet osastoreissuilta ja yöt luojan kiitos olemme pääsääntöisesti nukkunut rauhaisasti. Kaikki sympatiani niille vanhemmille, jotka valvovat pieniensä rinnalla huonossa asennossa sohvannurkassa tai kovalla lattialla osastolla. Meillä ei edes ole kotona muita huollettavia kuin yksi karvainen nelijalka. Auta armias jos olisi vielä liuta muita huollettavia.

Päiväkoti on ollut meillä yksi kunnon imuri ollut tautien suhteen. Nyt kun uusi räkätauti alkoi, hätkähdin oikein tajuamaan, että joululoman aikana ei tarvinnut pyyhkiä nenää ollenkaan. Toinen äiti onkin viisaana pitänyt lapsensa vielä kotona välttääkseen kaikki nämä lottovoitot. Välillä on miettinyt itsekin, että mitä järkeä tässä työssäkäymisessä on, kun välillä tuntuu ettei töissä paljon ehdi naamaansa näyttää. Oman pään vuoksi on ollut kuitenkin elinehto laittaa lapsi päiväkotiin. Kaikenkukkuraksi he tekevät siellä mahtavaa työtä. Eli kyllä, valitsisin siltikin samoin.

Ja taas meidän neiti on taudin taltuttama. Flaati, ruokahaluton, nuhainen, hengitykseltään rohiseva ja kuivasti yskivä, kuumeileva ja muutamasti ripuloinutkin. Ja kun meillä ei ruoka maistu ja sohvalle peiton alle kääritty mytty katsoo silmät puolitangossa eräohjelmia, täytyy vointi olla melkoisen kurja.

Harmituskäyrää on nostattamassa se, että meidän pitäisi ja piti lähteä viikonloppuna Tampereelle tapaamaan vertaisiamme. Olemme joutuneet skippaamaan nyt monet tapaamiset juuri sairasteluiden vuoksi.

Onneksi joululomalla on saanut levätä. Ainakin vielä jaksaa hoitaa sekä kotona että töissä. Mutta voimia kaikille niille, jotka kamppailevat jaksamisensa kanssa päivästä toiseen ilman huilitaukoa. Yrittäkää ottaa aikaa itsellenne jostain. Jatkuvassa univelassa ja uupumuksessa se voi olla vain pientä tekohengitystä, mutta viis siitä. Parempi yrittää elvyttää kuin luovuttaa kokonaan. Jos tukiverkkoa ei ole, kannattaa olla kuntaan, yksityisiin tuottajiin tai yhdistyksiin yhteydessä. Tuen saaminen voi tuntua ylitsepääsemättömältä kaiken muun päälle, mutta se kannattaa tehdä perheen vuoksi.

Viime aikona kotona ei paljon ole jaksanut kuulumisia vaihdella. Tänään yhdellä vierailulla ollessamme työasioiden tiimoilta työkaverini katse kiinnittyi Cup of therapyn seinäjulisteeseen. Tämä on täydellinen tähän hetkeen. Ei tähän oo lisättävää. ”I’m too tired to talk but let’s hug”. Se riittää.