Hyvä paha vertaistuki

Onko joskus tuntunut siltä, että löytyy ihminen tai jopa joukko, jotka pääsevät edes melko lähelle sitä omaa mieltä ja voivat jopa melkein sanoa tietävänsä miltä sinusta tuntuu. Se on fraasi, jonka pyrin välttämään sanomasta kenellekään. Se on vaarallinen ja usein satuttaa, vaikka sen tarkoituksena on vain helpottaa toista osapuolta. Sellainen joukko löytää toisensa ja lähenee vain koska he tarvitsevat toisiansa.

Jokunen on joskus saattanut kuulla miten ylistän vertaisiani. Kuinka tärkeitä he ovat minulle ja meidän perheelleemme. Erityisen ihanaksi foorumiksi on noussut meidän neidin kanssa samana vuonna syntyneiden downien oma ryhmä Facebookissa. Siellä on aina paikka, josta voin kysyä neuvoa, jonne voin vuodattaa turhautumistani, kertoa synkimpiä huoliani ja hehkuttaa muista mitättömiltä tuntuvia edistysaskelia.

Halusin tarttua aiheeseen, jonka pitäisi olla pyhä ja kaunis, mutta joka saattaa joskus muuttua hyvinkin sotkuiseksi. Vertaistuen lamaavasta vaikutuksesta harvemmin puhutaan. Paitsi selän takana.

Vertaistuki ei ole mustavalkoista homogeenista massaa ja se saa välillä kipinät lentelemään. Jo valmiiksi yliloiskuva ämpäri, joka yrittää äyskäröidä ylimääräisiä pelastaakseen itsensä hukkumiselta saattaakin vetäistä väärällä hetkellä vielä lisää vettä kitusiinsa. On niitä, jotka yrittävät aidosti lohduttaa, mutta vastaanottaja käsittää syystä tai toisesta väärin. Se on kasvottomuuden ja tuntemattomuuden aikaansaamaa. Ja aina kaikkein alttiimmillaan olemme niille juuri kun olemme haavoittuvaisimmillamme muutenkin. Sellaista sattuu ja sitten toivottavasti pyydetään anteeksi.

Mutta on asia, jota en voi sietää ja vielä vähemmän ymmärrän. Olen pitkään miettinyt lukiessani keskusteluita ja osallistuessani niihin, miksi tuntuu että toiset yrittävät tehdä itselleen parempaa oloa vähättelemällä toista.

”Minä sitten häpeän meidän Sallaa. Sen kanssa ei voi käydä missään kun se ei osaa yhtään käyttäytyä ja kaikki ihmettelee sen omaa höpötystä. Anyone else”?

”En ole koskaan hävennyt meidän Saulia. EN KOSKAAN”.

Ensin häpeämme omia ajatuksiamme. Sitten, kun uskallamme ne vertaisillemme kertoa, joku tulee ja sanoo ettei ikinä ole hävennyt. Samalla ihminen vähättelee toisen tunteita ja käskee toisen sammuttaa tuntuneensa. Muuten häpeänsä kanssa kaapista ulos päässyt ehkä pystyisi päästä asiasta irti, mutta nyt hän häpeää sitä että on koskaan mennyt suutaan avaamaan. Seuraavalla kerralla hän jättää ehkä avautumatta ja alkaa kasvattaa möykkyään sisällä, joka muuten niin helposti pääsisi vapauteen ja antaisi tilaa uusille ajatuksille.

Sosiaalisen median aikakausi on tuonut tulkinnanvaraa toisen sanomisille entistäkin enemmän. Mutta onpa varmasti historiankirjoissa niitä kahvipöytäkeskusteluja, kun Liisa on vähän väärin tulkinnut Maijan mielipiteitä. On niitä, jotka emojeillaan tuntuvat vittuilevan, vaikka tosiasiassa tarkoitus on vielä selventää että samalla puolella ollaan. On niitä, joilla kansakoulun kaunokirjoitushetket eivät ole olleet mieluisimpia ja ne muutamat lohdutukseksi tarkoitetut sanat watsappissa näyttää toisen näytöllä siltä, että haluaisi polttaa ne helvetissä.

On niitä, jotka eivät halua ymmärtää toisen ahdistusta. Niitä, jotka kokevat ettei toisella ole oikeaa aihetta ja oikeutta valittaa. Ei yhtä rankkaa kuin hänellä tai naapurin Jussilla. Että lapsen diagnoosi on sieltä vaikeimmasta päästä ja liitännäissairauksiakin enemmän kuin jaksaa luetella. Toiset ovat jo unohtaneet, että elämä saa tuntua. Ja sitten me idiootit unohdamme olevamme erilaisia. Toiset kantaa huolta toistenkin huolista. Ja sitten on niitä, jotka näpäyttävät terävällä pikku kommentilla, että sietää hävetä tuoneensa mustat ajatukset julkisuuteen ja ettei itse KOSKAAN ole tuntenut mitään sellaista.

Olen kuullut monilta eri vertaisryhmiltä samanlaisia aatoksia. Kuinka toisen sairaus on aina vakavampi, kuinka toisen oireet ovat aina vaikeampia, kuinka toisen lääkeet tehoavat aina huonommin ja silti soturin lailla ei valita tai pura ahdistustaan muille. Ja vaikka purkaisi, se on fine, koska onhan hänen sairautensa aivan oma lukunsa niihin muihin verrattuna.

Kaikkien meidän ilot ja surut ovat erilaisia, mutta mittasuhteiltaan niillä on oikeus tuntua ihan yhtä suurilta.

Vertaistukea on ympärillämme valtavasti ja hyvää sekä pahaa vertaistukea on jokaisessa ryhmittymässä. Koulukaverit, työtoverit, harrasteryhmät, hissittömässä kerrostalossa lapsiaan raahaavat vanhemmat, samassa räntäsateessa koiran kanssa itseään tai koiraansa perässä vetävät tai joka päivä samaan aikaan Alkon kyykkyhyllylle osuvat. Joskus lipsahtaa hassuja. Se ei ole anteeksiantamatonta. Se on ettei voi myöntää loukanneensa toista ja olevansa aidosti pahoillaan siitä. Tai ettei vaan voinut yksinkertaisesti pitää turpaansa kiinni, kun ei ollut mitään kannustavaa sanottavanaan kun toista ahdisti.

Pidetään huolta ja vaalitaan sitä, minkä kautta voimme olla entistä vahvempia.

Voimia kaikille uuteen viikkoon ja loskan keskelle möyrimiseen.

Huom. Tekstissä esiintyneet nimet eivät ole henkilöityneet kehenkään.