koulu

Onko koululaisten pitkissä kesälomissa mitään järkeä?

11.6.2025 Päivi
0 Comment
Koulu, Yhteiskunta

Olen toista kesää koululaisen vanhempi ja pohtinut paljon varsinkin vammaisen lapsen kohdalla pitkän kesäloman järjettömyyttä. Siitä on haittaa ja ylimääräistä kuormaa ihan kaikille. Totta kai idylli on se, että lapset saisi vapautta ja leikkiä pitkän aikaa, mutta todellisuus ihan liian monessa suomalaisessa perheessä ei ole kaunista. Se on tyhjiä jääkaappeja, rähiseviä vanhempia, yksinäisiä päiviä sisällä kököttäen, turvattomuutta.

Eikä tarvitse olla edes niin dramaattista: Varsinkin pienet lapset tarvitsevat vielä paljon tukea ja läsnäolevaa aikuista ilman vammaakin. Se, että tutussa kouluympäristössä voisi olla kesäaikaan kevyempää ohjelmaa ilman tiukkaa aikataulua olisi monessa perheessä pelastus. Sillä kyllähän me nyt tiedetään, että leirit, mummolat ja aktiviteetit vaativat resursseja.

Ennen kaikkea tänä keväänä soitellessa sinne sun tänne ja lähetellessä meiliä tälle ja tuolle mietin sitä kaikkea resurssien määrää mitä tarvitaan joka tapauksessa kun vammaisten lasten kesäloma-ajanhoitoa järjestetään. Voisiko nämä kaikki resurssit valjastaa siihen, että myös niiden vammattomien lasten kesässä olisi ovi raollaan tuttuun ja turvalliseen, kun vanhemmat ei voi lomailla kymmentä viikkoa putkeen tai etäillä.

Miksi koululaisten kesälomat ovat niin pitkiä?

Aloin etsiä tietoa, että onko tähän olemassa jotakin tutkittua tietoa, minkä perusteella koulujen lomat on päätetty olevan näin pitkiä. Nopea katsaus historiaan osoittaa maatalouden yhdeksi tekijäksi lasten pitkiin kesälomiin. Lapsia tarvittiin tilan töihin erityisesti kesällä. Loogista, mutta tosiaan hyvin marginaalista tänä päivänä. Muita lapsen hyvinvointia tukevia elementtejäkin nousi esiin, mutta myöhemmin perustelen, miksi tätäkin olisi syytä tarkastella uudessa valossa.

Usein pitkää lomaa argumentoidaan myös sillä, että opettajat ja ohjaajat tarvitsevat pitkää lomaa ja aikaa suunnitella taas tulevaa. Tosiasiassa esimerkiksi iso osa ohjaajista on aina kesät työttömänä ja joka tapauksessa joutuu etsimään kesätöitä. Mietin myös, olisiko kuitenkin mukavampaa opettajallekin, että työssä olisi joka viikko aikaa suunnitella opetusta ja muita opetuksen ulkopuolisia asioita, sen sijaan että muutamassa viikossa suunnittelee koko vuoden.

Entä jos lomaa olisi vuoden aikana yhtä paljon kuin nytkin, mutta se jakautuisi tasaisemmin pidemmälle ajanjaksolle? Sellainenkin osoitus kesälomaa kohtaan oli, että nimenomaan pitkässä kesälomassa optimoidaan lyhyestä kesästä nauttiminen. Tarvitsisimmeko kuitenkin enemmän lomaa pimeän ajanjakson ympärillä, sillä se kuormittaa meitä täällä pohjolassa?

Vammaisen lapsen kesäloma-ajanhoidon järjestäminen

Vammaisten lasten loma-ajanhoito on nykyisin hyvinvointialueilla, niin myös kesäloman. Vaatii valtavasti suunnittelua ja resurssointia, että täysin vieraat ihmiset yrittävät järjestellä vammaisille lapsille paikan, jossa viettää turvallisesti kesää. Lapsia keskitetään, eli toisin sanoen lapsi menee reiluksi kuukaudeksi vieraaseen paikkaan. Vammaiselle lapselle tutusta ympäristöstä irroittautuminen on tietenkin vaikeaa, kenellepä meistä ei. Tämä taas johtaa moneen elämänlaatua heikentävään tekijään. Lapset on peloissaan ja yrittää viestittää sitä vähäisillä keinoillaan ilmaista sen. Tulee ei-toivottua käytöstä ja oireilua, jota muuten ei olisi. Vanhemmalle todella raskasta yrittää tsempata sekä itseään että lastaan joka aamu ja ottaa sen tunnekuorma jännittävän päivän jälkeen.

Tänä vuonna ilmeisesti kilpailutuksen tuloksena meille tuli vielä vieras taksifirmakin. Onneksi firmassa ei kuitenkaan ole joka päivä uutta kuljettajaa, mutta silti ne muutamat on taas lapselle uusia, joihin pitää oppia luottamaan. Se vie kaistaa keneltä tahansa. Ja miten nurinkurista opettaa tätä lapselle, kun yhdessä hetkessä koskaan ei saa mennä vieraan ihmisen kyytiin, mutta sitten kuitenkin kesäkerhossa vieraat aikuiset niin käskevätkin.

Kuukausi on sen verran lyhyt aika, että siinä lapsi ehtii ehkä juuri orientoitua uuteen paikkaan ennen lomalle jäämistä. Pidän aivan älyttömänä järjestelmänä.

Sen lisäksi, että kesäloma-ajanhoitoa pitää hakea joka vuosi, joku on ottamassa näitä hakuja vastaan, selvittää ja tutkii ja myöntää. On selvitelty, että kuka hoitaa diabetesta, opettaa lapsen jutut ja taksikuskienkin pitää osata toimia ja ymmärtää diabetesta. Sen lisäksi terapeuttien kanssa pitää sopia uudet ajat uuteen paikkaan ja välittää yhteystietoja puolin ja toisin.

Eniten pitkässä kesälomassa mättää kaikki

Moni ihminen hyötyy rutiineista ja vaikka työ- ja koulurutiineista onkin hyvä irtaantua hetkeksi, mitä tekee 2,5 kuukauden irtaantuminen? Rutiineihin palaaminen voi olla todella kuormittavaa ja haastavaa. Itsellä on ollut joka vuosi sekä päiväkotiin että kouluun syksyllä menessä fiilis, että ihan nollasta taas aloitetaan ja ensimmäiset kuukaudet tai ainakin viikot ollaan taas herkillä. Kuormittaa, taas. Ihana ja lyhyt kesäaika on monessa perheessä onkin ihan todella kuormittavaa aikaa.

Loman pitkäisi olla tarpeeksi pitkä, jotta se palauttaa. Kokemus sopivan pituisesta lomasta on kuitenkin todella yksilöllinen. Itse ajattelisin, että voisi olla vaikka kolme viikkoa lomaa, kolme viikkoa koulua. Tai lyhyempiä viikkoja. Kiinnostaia tuloksi löytyi Duodecimin artikkelista, johon oli kerätty tutkimustuloksia lomasta ja sen hyvinvointivaikutuksista. Sen mukaan niillä, joilla loma vaikuttaa myönteisesti hyvinvointiin, hyvinvointivaikutukset kestävät 2-4 viikkoa loman päättymisen jälkeen. En pidä kovin pitkäaikaisena, vuotta jää jäljelle aika paljon vielä sen jälkeen. Tutkimuksien mukaan jo nelipäiväinen loma tai talviloman mittainen loma vaikuttaa suurella osalla positiivisesti psyykeeseen. Tämäkin siis puoltaisi sitä, että lomaa tulisi jakaa pienempiin osioihin pitkin vuotta.

Millainen lomajärjestelmä olisi hyvä?

Väitän, että olisimme vähemmän uupuneita, jos kesään ei latautuisi niin paljon. Jos lomat jakautusivat tasaisemmin ja lyhyempiä viikkoja voisi tehdä pitkin vuotta. Se kuormittaisi vähemmän perheitä. Tai ainakin kesäloma-ajan hoidon toteutuminen tutussa ympäristössä edes osittain tuttujen aikuisten kanssa. Ajatus siitä, että tämän valtava säädön kevään aikana kaiken muun arjen keskellä voisi välttää kokonaan on kyllä oma fantasia. Esikoinen on ikävöinyt kouluun ja ystäväänsä siellä. Mikä ihana, mutta raadollinen tilanne. Sen sijaan harjoitellaan taas sopeutumista, uusia rutiineja, sääntöjä ja luottamaan vieraisiin ihmisiin. Mietinpä itse, jos kuukaudeksi laitetaan johonkin uuteen työyksikköön ja sitten taas uuteen. Ei oo kaikkien pala kakkua se.

Loma eriarvoistaa. Tasan ei mene puurohiutaleet, mutta todella pienituloiset sekä päihde- ja mielenterveyshaasteiden äärellä kärsivät lapset ovat pitkään heikossa asemassa. En ole talous- enkä laskenta-alan ammattilainen, mutta olisi kiinnostavaa kuulla jokin skenaario, paljonko kevyempi kesäleirimäinen koulu maksaisi yhteiskunnalle ja voisiko se vähentää ja ennaltaehkäistä koululaisten haasteita tai jopa parantaa oppimistuloksia ja hyvinvoinia.

Eli ei – pitkissä kesälomissa ei ole todellakaan suurelle osalle järkeä ja tulevaisuudessa löytyy toivottavasti joku tasa-arvoisempi ja lapsien ja perheden hyvinvointia tukeva ratkaisu.

Esikoisen eka luokka

16.1.2024 Päivi
2 Comments
Koulu

Kokemuksia ja ajatuksia esikoisen koulun aloituksesta on toivottu enemmän kuin mitään muuta viime vuonna. Ja ymmärtäähän sen, lapsen koulun aloitus on jännittävää tosi monella tapaa ja meille siihen liittyi ylipäänsä vielä paljon yllättävää. Eihän hänen alun alkaen edes pitänyt vielä syksyllä aloittaa koulua, vaan käytä pidennetyn oppivelvollisuuden mukaan esiopetus kaksivuotisena.

Koulun aloitus TOI-luokassa

Ylipäänsä mietimme tosi paljon aikanaan, miten haluaisimme pidennetyn oppivelvollisuuden toteutettavan. Näin jälkikäteen voisi sanoa, että sitäkin murehti aivan liikaa. Esikoinen oli sairasteluiden vuoksi niin paljon poissa 5-vuotiaana, jolloin olisi periaatteessa ollut ensimmäinen oppivelvollisuusvuosi, että tuskin olisi ihan huimia oppimisvalmiuksia sen aikana kasattu. Ja toisaalta jos hän olisi jäänyt esiopetukseen toiseksi vuodeksi, olosuhteet olisi olleet paljon heikommat kuin mitä nyt koulussa pystytään mahdollistamaan. Ryhmäkoko olisi ollut lähes 30 eikä olisi ollut tarjolla erityisopetusta.

Esikoinen on siis lähikoulussa, josta löytyy TOI-luokka. TOI tarkoittaa toiminta-alueittain opiskelua, ei siis perinteisten oppiainejaon mukaan. Henkilökohtaisesti minua jännitti nimenomaan se, että esikoinen ei menekään opiskelemaan yleisen opetusvelvollisuuden piiriin ja hänen suhteen luovutetaan jo ennenkö edes aloitetaan. Jo pelkästään opetushallituksen sivuilla mainitaan, että toi-opetukseen menevät ne, jotka eivät kykene edes yksilöllistettynä opiskelemaan yleistä opetussuunitelmaa. Aivan sikakarseasti ja ableistisesti ilmaistu toisten tapa opiskella. Esikoisella kun on äidinkieltä, matikkaa, käsitöitä, musiikkia, liikuntaa, ympäristöoppia… Kuulostaa aika tavalliselta, vai mitä.

Keväällä kun tapasimme tulevan opettajan, hän vakuutteli, että hän lähtee kaikkien kanssa liikkeelle siitä, että mitä vain voi oppia. Toiminta-alueittainen opiskelu mahdollistaisi vain sen, että eteneminen voidaan tehdä lapsentahtisesti. Vaikutti ihan järkeenkäyvältä. Todella pitkään olin sitä mieltä, että ehdottomasti yleisopetukseen ja vasta jossei sinne saada riittävästi tukitoimia, mietitään muuta. Että jos hän ei mene yleisopetukseen, se sulkee tulevaisuudesta tosi monia ovia. Nyt ajatus siitä, että lapsi joka kärsii ympäristön ärsykkeistä ja tarvitsee tukea työskentelyyn olisi jossakin 25 lapsen luokassa, jossa toisella puolella joku kaivaa nenää, toisella puolella piirtelee kukkia ruutuvihkoon, kolmas rapistelee reppunsa sisältöä, neljäs… Niin, joo ei ehkä kuitenkaan. Olisiko hän ensi syksynä ollut tähän valmis, tuskin, en tiedä ja sellainen pohdiskelu on turhaa. Päätin luottaa ja esikoinen aloitti koulun, vaikka kyllä silloin ärsytti, että tämä oppivelvollisuuden toteutus muuttui resurssien vuoksi, ei lapsen vuoksi.

Kun koulun aloituksessa mietityttää joku muu kuin kielikylpy

Diabetes on ollut yksi iso kuormittavuustekijä niin meillä vanhemmilla, mutta ihan varmasti myös koululla. Ennen koulun alkua kävimme esikoisen kanssa näyttämässä systeemit ja mukana oli kaikki koulun ohjaajat, varmaan noin 15 henkilöä ja sairaalasta sairaanhoitaja opettamassa. Näin jälkeen päin ajateltuna olisi pitänyt olla ihan muutama ohjaaja paikalla, tilanne oli ihan liian jännittävä esikoiselle. Itselle jäi myös tosi vatsaa kouraiseva olo tämän tuokion jälkeen, kun osa ohjaajista toi ilmi meidän läsnäollessa hyvin vahvasti, etteivät pysty oppimaan eivätkä voi ottaa tällaista vastuuta kontolleen. Näin sairaanhoitajana osasin ottaa asian ammatillisesti ja ymmärsin heitä. En minäkään haluaisi ottaa yhtäkään lasta hoidettavaksi, johon en olisi saanut riittävää perehdytystä. Rauhoittelinkin, että alussa asia tuntuukin todella isolta ja kuormittavaa se onkin pitkään ennenkö asiasta tulee rutiini. Esihenkilöiden tehtävä on mahdollistaa tämä.

On vain tosi kuormittavaa itse olla kannatteleva osapuoli usein, kun itse toivoisi kannattelua. Eniten tuli kuitenkin paha mieli lapsen puolesta, joka oli tilanteessa mukana kuulemassa kaiken. Siksi toivon, että kaikissa kouluissa olisi jonkinlainen suunnitelma, miten lapsen tarpeet ja sairauksien hoito perhedytetään ja miten tietotaito tuodaan kaikille lasta hoitaville. Myös esihenkilöiden olisi hyvä keskustella henkilökunnan kanssa ensin keskenään ja vahvistaa tunnetta, ettei kukaan joudu vajaalla tietotaidolla hoitajaksi. Olen tästä keskustellut koulun kanssa ja he ymmärsivät näkökulmani tosi hyvin. Jos ja kun tätä lukee joku paikalla ollut ohjaaja, niin tämä ei ole mikään parjaus teitä kohtaan, vaan tuon tämän esiin siksi, jotta muissa kouluissa ja päiväkodeissa työskentelevät osaavat miettiä näitä juttuja tulevaisuudessa. Lapset ensin. Lapsen kohtaamisesta, jolla on diabetes, olenkin kirjoittanut aiemmin. Toki samat asiat koskee myös muita, joita hoidetaan.

Kaikki meni diabeteksen osalta hyvin. Diabeteksen suhteen säätöä ja sähellystä riittää lähes joka viikko, mutta jokainen, jolla on 1-tyypin diabetes tai läheinen jolla on, tietää mistä puhun. Ohjaajat oppi tosi nopeasti hoidon ja lopulta olin vain ensimmäisenä koulupäivänä mukana ruokailut. Ylimääräisiä välipaloja vietiin aluksi kouluun, mutta sitten he järjestivät sieltä niin, että niitä ei tarvitse enää muistaa sinne kiikuttaa. Itku meinasi tulla, kun he olivat asian järjestelleet ilman, että edes asiasta kysyin.

Fiiliksiä ensimmäisestä kouluvuodesta

Tai puolivuodesta. Meillä toiminta-alueittainen opiskelu on näin vanhemman vinkkelistä mennyt niin kuin se on ideaalimaailmassa tarkoitettukin toimivan. Hänelle on räätälöity omat tehtävät ja hän saa edetä omaa tahtiaan ja taso luodaan sopivan haastavaksi hänelle. Tässä jos jossain näkyy erityisopettajan huikea osaaminen ja tietotaito. Esimerkiksi esikoisella on hienomotoriikkassa haasteita ja kirjoittaminen ei ole helppoa. Opettaja on ratkaissut asian niin, että äidinkielessä kirjaimia harjoitellaankin toisella tavalla ja hienomotoriikkaa sitten erilaisissa tilanteissa. Näin hänen kaistaansa ei mene pinnistellessä kirjoittamista, vaan hän saa keskittyä yhteen asiaan ja oppiminen etenee, sen sijaan ettei mistään tule mitään. Aapinen on sellainen kuin tosi monella Suomessa ensimmäisellä luokalla olevalla on. Hänellä on sinne tehty omia räätälöityjä läksyjä ja esim. pieniä kirjaimia korvattu isoilla kirjaimilla.

Luokassa pidetään myös pidempi tauko päivällä, jolloin lepäävät ja lukevat kirjoja yms. Tämä on ylikuormituksen ennaltaehkäisyksi lapsille tosi hyvä, mutta myös aikuiset käsittääkseni ottavat hetken tauon kannalta ja pitävät huolta myös omasta jaksamisestaan. Tämä on minusta ihan hirmu tärkeää. Kun opettaja ja ohjaajat jaksavat ja nauttivat työstään, se varmasti heijastuu myös lapsiin ja opetukseen.

Syksyllä esikoisella tuli vaihe, kun hän sanoi ettei halua mennä kouluun. Yhdellä koulumatkalla hän yhtäkkiä asiasta avautui. Tämä oli taas tärkeä opetus itselle, miten tärkeää on olla kiireettömiä hetkiä lapsen kanssa, jossa lapsella on tilaa kertoa murheistaan. Opettaja otti asiasta heti koppia ja taas omalla rautaisella ammattitaidollaan osasi miettiä, mitä tehdään toisin ja tilanne rauhoittui ajan kanssa. Tuntuu, että on sellainen ”miten me onnistutaan -asenne” sen sijaan että olisi sellainen ”ei onnistu -asenne”.

Koulu ja sen toiminta on ollut otsikoissa männävuosina erityislapsia toiseuttavien toimien vuoksi ja moni kysyikin, miksi sinne lapseni laitan. Selvittelin muuttoaikeiden aikaan asiaa, keskutelin muutaman siellä opettavan ja muutaman vanhemman kanssa ja sain mediauutisointiin vähän lihaa luiden ympärille. On kertkaikkisen kamalaa, että joku lapsi joutuu kärsimään syrjinnästä. Mutta jos joku hopeareunus, uskon, että tämän casen jälkeen yhdenvertaisuus on jokaisen henkilökunnan ja kunnan päättäjien takaraivossa tulevia toimia tehdessä enemmän kuin koskaan. Esikoisen opettajan kanssa myös keskusteltiin asiasta ja jäi vaikutelma, että nyt suunta on toinen.

Koulussa he tekevät valtavasti juttuja. Syksyllä he kävivät esimerkiksi uimassa ja torilta ostamassa erilaisia herkkuja joita maistelivat. Joulujuhla oli aivan ihana, sellainen tunnelmallinen kyläkoulujuhla. Esikoisella on myös toiselta luokalta ystävä, mikä on ollut yksi ihanimmista jutuista viime syksyssä. Ilmeisen hyvin hän on joukkoihin muutenkin päässyt mukaan. Täällä on harrastamisen Suomen -malli ja kun tajusin jossain vaiheessa syksyä, että hei, voisikohan esikoinenkin päästä mukaan johonkin ryhmään. Jo heti sinä päivänä yksi ohjaajista lupasi jäädä varttia pidemmäksi töihin, jotta hän pääsi sirkuskouluilemaan. Tällaisissa hetkissä on herkistänyt, kun asiat on vain sujunut, mistään ei ole tarvinnut vääntää tai kokea olevansa hankala.

Toisaiseksi olemme tehneet niin, että viemme kouluun ja taksi tuo kotiin. Se on ollut ihan hyvä järjestely. Loma-ajoille täällä ei ole hoitomahdollisuutta, se on vähän ihmetyttänyt ja saanut harmaita hiuksia. Tämä ei ole koulun, vaan vammaispalveluiden asia. Tulevaisuutta ja tulevaa kesää ajatellen pitäisi kyllä alkaa jo jatkamaan selvittelyitä.

Että tämmöstä. Kaikenlaisia tunteita on siis matkan varrella riittänyt, mutta emme voisi olla tyytyväisempiä. Pienelle paikkakunnalle muutto jännitti, mutta tähän mennessä kaikki asiat on sujuneet tosi ketterästi ja on tullut olo, että hyvää huolta pidetään. Se jos joku rentouttaa vanhemman mieltä.