Yleinen

Instagramin storyt olisivat menneet tukkeeseen, jos olisin sinne alkanut höpöttää, mitä kaikkea tässä viime aikoina on tapahtunut. Yritän jäsennellä jotenkin sisäistä sekamelskaa.

Esikoiselle haettiin esikoulupaikkaa, kuopukselle päiväkotipaikkaa. Tällä tietoa esikoinen käy eskarin kahteen kertaan. Koulupohdintoja löytyy pidemmälti täältä. Kuopuksen on tarkoitus aloittaa ensi syksynä puolipäiväisenä päiväkodissa, joka antaa toivon mukaan meille vähän lisää työtunteja päiviin ja ehkäpä enemmän myös sijaa omille jutuille ja ajatuksille.

Olen huomannut, että tykkään kovasti olla lasten kanssa kotona, mutta tarvitsen vastapainoa. Sitä saan kivoista töistä, joita saan tehdä. Unelma, jota kohti pyrin on kolmepäiväinen työviikko ja loput päivät voisi täyttää kaikella muulla mukavalla. Vauvavuosipohdintoja löytyy enemmänkin keskimmäisen ajoilta.

Kuopukselle alkaa maistua viimein muutakin kuin tissimaito, jee! Maito ei maistu edelleenkään muualta kuin tissistä, mutta vettä hän hörppii (snapsi)lasista. Muutama kuukausi sitten saatiin myös pillipullo käyttöön, kun hän hoksasi imemisen siitä. Jos imemistä ei heti hoksaa tai siinä on haasteita, suosittelen Honey bear pillipulloa, jola esikoinen oppi pillillä juomisen.

Kuopus on ensimmäinen meidän lapsista, joka ei ole tuttipullosta suostunut maitoa ottamaan. Se on sitonut minua erityisellä tavalla ja vaikka kuopus on ollut muuten ollut varsin tyytyväinen tapaus, on tällainen korvaamattomuus ollut henkisesti rankkaa. 8-9 kuukautta meni ihan ok ja koin saavani tarpeeksi omaa aikaa imetyksien välissä. Muistan, että keskimmäisen vauvavuonna olin ensimmäisen yön yksin hänen ollessa 2 kk. Olin silloin niin väsynyt hänen itkuisuudesta ja nukkumattomuudesta, että muistan edelleen sen olleen ihan elinehto itselleni. Taas itselleni yksi muistutus siitä että lapset ja varsinkin elämäntilanteet on niin erilaisia.

Kuopus on nukahtanut pääasiassa helposti takaisin unille tissin suuhun lykkäämisen jälkeen, eikä omat unet ole häiriintyneet merkittävästi. Viime aikoina kuitenkin kokonaisien yöunien puute on alkanut tuntua, kuopus viihtyi yön kiinni tississä tai muuten seurasi dramaattinen huuto. Oman kehon haltuun saaminen edes yöllä ja yöimetyksen loppuminen alkoi tuntua tärkeältä. Puoliso on kuitenkin ollut myös itse tosi väsynyt esikoisen diabeteksen vuoksi heräilystä, että minkäälaisen unikoulun aloitus ei aiemmin ole tuntunut mahdolliselta. Pääsiäinen oli vailla sen suurempia suunnitelmia ja ajateltiin, että nyt tai ei koskaan, kun on pitkät pyhät.

Me menimme keskimmäisen kanssa asuntoautoon nukkumaan, jotta minun ei tarvinnut kuunnella itkua ja saimme nukkua vähän suuremmalla todennäköisyydellä. Ensimmäisenä yönä kuopus itki pitkän pätkän, puolison mukaan ehkä 1,5 tuntia. Seuraavina muutamana yönä puoliso hän rauhoittui jo silittelyn ja taputtelun avulla ja muutamalla vesihuikalla. Miten huojentavaa ja on luonut uskoa omaan vapautumiseen. Minä nukun edelleen esikoisen ja keskimmäisen kanssa samassa huoneessa ja puoliso kuopuksen kanssa meidän huoneessa.

Väsymys varjostaa kaikkea olemista jonkin verran. Ollaan puhuttu puolison kanssa, että viime syksy ja oikeastaan alkuvuosikin oli sen verran kova vastus meille, että siitä toipuminen vaatii saman ajan, ellei pidemmänkin. Mietin myös, että kun jossain vaiheessa toivottavasti yöunista tulee yhtäjaksoisempia ja pidempiä, voi olla että todellinen väsymyksen taso alkaa vasta hahmottua. Olemme pyytäneet paljon lastenhoitoapua ja saaneetkin sitä. Öitä lapset ei kuitenkaan ole kauheasti olleet pois, ja varsinaista unta ei ole kauheasti tullut tankattua.

Töiden, sairasteluiden ja lasten lomassa olemme aktiivisesti etsineen uutta kotia. Olemme asuneet nyt kohta neljä vuotta nykyisessä kodissamme. 79 neliötä alkaa olla meidän perheelle turhan kompakti, sillä molempien työtkin ovat osittain kotona. Olemme pallotelleet aivan kaikenlaisia vaihtoehtoja ja käyneet katsomassa kymmeniä ja kymmeniä koteja pitkin Varsinais-Suomea. Pidimme joulunajan taukoa asunnon etsinnästä ja yritimme jatkaa uudella innolla alkuvuodesta. Pieni hiki on myös tässä sen suhteen, että esikoisen pitäisi aloittaa esiopetus syksyllä ja olisi kiva, että mahdollinen siirto tapahtuisi ennen esikoulun alkua. Saa nähdä miten tässä käy, kevät on pitkällä.

Kevään aikana olen saanut seurata lasten keskinäisten suhteiden dynamiikkaa ja sen muuttumista sekä lapsien kasvua ylipäänsä. Siinä missä viime syksynä olin henkisesti ja fyysisesti kaikissa kolmessa lapsessa kiinni kaiken heidän hereilläolon, nyt kahdella vanhimmalla alkaa olla omia juttuja, kuopuksellakin on ihan omat kohaamisensa ja puuhailee hyvänä päivänä pitkät pätkät omiaan. Minä voin siis laittaa jopa pyykkiä tai ruokaa lasten ollessa hereillä. Nyt hiekkalaatikkojen kuoriuduttua viimein lumesta olen saanut sivusta seurata kaikkien kolmen leikkejä. Omia juttuja tai kovin kauas ei vieläkään voi lähteä, mutta tämä on jotain jota en oikein ole edes uskaltanut unelmoida. Lasten mielen maailman avartuminen on ollut myös aivam vertaansa vailla ja huumori on ollut meidän yhteinen voima.

Oma mieli ja keho on olleet myös kovalla koetuksella. Lapsilla puhutaan olevan vaiheensa, naisten syklisyydestä kuukautisten suhteenkin puhutaan jo sentään vähän, mutta mites muuten? En edelleenkään muista kenenkään puhuneen minulle missään vaiheessa raskauksia tai synnytyksen jälkeen hormonitoiminnan vaikutuksista. Kuukautiseni alkoivat ylipäänsä 8 kuukautta synnytyksen jälkeen ja edelleen ne ovat epäsäännölliset. Väsymyksen lisäksi uskon naishormonitasojeni olevan jokseenkin uinuvalla tasolla ja se vaikuttaa koko minuuteen. Tämä kuitenkin ansaitsee ihan oman palstatilansa, siitä sitten myöhemmin.

Tuleva kesä tulee olemaan totaalisen erilainen kuin viime kesä. Silloin oltiin ekaa kertaa viisihenkinen perhe ja harjoiteltiin olemista. Viime kesä oli kyllä aivan upea ja nautimme siitä kyllä todella. Loppukesästä esikoinen sairastui ja laittoi vauvavuoteen ihan uudenlaisen väsymys- ja stressimomentin. Nyt alkaa tuntua varsin arkiselta kumpikin ja toivon vähän leppoisampia käänteitä tähän kesään. Innolla ja ilolla kaikenkaikkiaan.

Mitä kaipaan tulevalta? Sellaista ihan tylsää ja tavallista, kiitos.

Puoliso oli eilen koti-isän roolissa ja itse hoidin tekemättömiä asioita. Välillä toki kävin tissiä tarjoilemassa, mutta sain keskittyä omiin asioihin hetkisen ja ruksia muutaman asian to do-listalta. Se oli ihanaa. Niin no, kävi puoliso keskellä päivää yhden ”tulipalon” sammuttamassa töissä. Toi tullessaan kuitenkin laskiaispullat, eli varsinainen luksuspäivä.

Kerroin Instagramin storyissa unelmoivani ihan sellaisesta tavallisesta arjesta, jossa mulla olisi vaikkapa kaksi kokonaista työpäivää ja sitten voisin olla lasten kanssa loput ajasta. No tietenkin olisi ihana myös välillä harrastaa ja tehdä omia asioita, mutta lähdetään nyt jostain liikkeelle. Kysyin Instagramin seuraajilta, millaisia arkiunelmia heillä on. Ne liikutti minua niin monella tavalla, että päätin kerätä ne tänne talteen:

”Saisi olla yksin kotona ja tehdä rauhassa omia juttuja, mitä milloinkin haluaisi.”

”8 tuntia unta putkeen”

”Että pääsis töihin pariksi päiväksi ihan muutamaksi tunniksi.”

”Että sais nukkua riittävästi. Yli 10 vuotta erityisäitiyttä on tuonut hieman univelkaa.”

”Ehtisi joka päivä tehdä piiiiiitkän metsälenkin koiran kanssa valoisaan aikaan.”

”Viikonloppu tyhjässä talossa. Siivoisin ja joisin viiniä.”

”24 tuntia ilman lapsia, kilo karkkia, sipsiä ja Netflix, sohva ja mies. Ah.”

”Edes puolikas vapaapäivä, jonka vois edes joskus käyttää omiin juttuihin (ei ruokaostoksiin)”

”Aina siisti koti jonkun muun toimesta”

”Viikottainen vapaapäivä töistä.”

”Se, että jaksais aina aamulla herätä tuntia aikaisemmin enenn lapsia ja sama illalla, että jaksais valvoa pidempään.”

”Osa-aikainen työ, jolla tulis helposti toimeen ja jäis säästöönkin. Lopun aikaa voisin olla lapsen kanssa kotona.”

”Yksi koko ilta viikossa vain itselle ja 1 arkipäivä kuukaudessa itselle.”

”Että joku muu kokkaisi meidän ruuat.”

”Että lapsen päiväkoti olisi sellainen, että olisi luottavainen fiilis jätää oma aarre sinne.”

”Kun sais siivota ilman, että tarvii kellosta kattoa, että kohta lauma tulee nälkäisenä syömään.”

”Tavallinen arki. Ei kiukkua aamulla, ei keskeytyksiä työpäivän aikana, kiltit lapset, valmis ruoka.”

”Että sais syödä aamupalan ja juoda kahvin itsekseen tai juoda puolison kanssa ennenkö lapset herää.”

Niin ihania ja samaistuttavia arkiunelmia. Ja toisaalta joukossa on sellaisia, jotka ei pitäis olla arkiunelma, vaan totta jokaiselle. Toisille unettomat yöt eivät ole vaihe, vaan jatkumo. Silti jokaisella tulisi olla oikeus palautumiseen ja jaksamisesta huolehimiseen. Jokaisen lapsen päiväkoti tulisi olla turvallinen paikka, jonka kanssa voisi kokea luottamusta kasvatusvastuun jakamisesta.

Omat arkiunelmani ovat ottaneet askeleen eteenpäin. Olemme tätä työstäneet puolison kanssa paljon. Vanhenpainvapaani loppuu ensi kuussa. Kuopus ei kuitenkaan mene päivähoitoon, vaan yritetään järjestellä työt niin, että minulla olisi kaksi kokonaista työpäivää. Eli vaikka lapset olisivat poissa päiväkodista, minulle on korvamerkitty omia työpäiviä. Minulla on ollut kokonaisia työpäiviä nytkin, mutta ne on painottuneet sunnuntaihin ja olleet enemmänkin sellaisia vähän sinne päin työpäiviä. Tuntuu ihanalta ja tärkeältä, että saan kovin kokonaisvaltaiseen pikkulapsiarkeen myös muita itselleni tärkeitä asioita.

Toivottavasti tekin näette arjessanne mahdollisuuksia muutoksiin! Nyt pitää rientää, vessasta tuli kutsuhuuto: ”Valmista.”