Mihin minun pienet lapset ovat kadonneet?
Olin viikonloppuna yksin kolmen lapsen kanssa teatterissa. Meidän lapset on (4-9-vuotiaita). Jos teillä on neurotyypilliset lapset, niin varmasti ajattelette, ettei tämä ole mikään juttu lähteä sen ikäisten kanssa teatteriin. Mutta meillä esikoinen on jo ollut pitkään eniten valvontaa ja monella tapaa eniten tukeakin tarvitseva lapsista. On ehkä vaikea ymmärtää kokonaisuutta, mutta saa ehkä hiukan kiinni siitä, ettei ikä kerro kaikkea. Nyt teatterireissulla havahduin siihen, että pikkusisarukset ottavat isosisaruksen roolia, varsinkin tällaisissa tilanteissa, kun olen ainoana aikuisena.
Perille päästessä saatiin auto parkkiin ja sanoin, että nyt ekstravarovaisuutta autosta poistuessa. Keskimmäinen totesi, että esikoinen voisi tulla hänen puoleltaan, kun hänen puolella on kävelytie. En pelännyt, että joku juoksisi holtittomasti autotielle, vaikka en pitänyt kädestä rystyset valkoisena.
Teatterin eteiseen päästessä kaikki riisui itse takkinsa ja jäivät odottamaan, että sain kaikki oiottua nätisti naulakkoon. Minulla oli pissahätä. Kuopus jäi esikoisen kanssa vessan ulkopuolelle odottamaan. Kuopus totesi, että vahtii ettei esikoinen lähde mihinkään. Tuntui tosi ristiriitaiselta. He jäivät odottelemaan eikä minun tarvinnut miettiä, mahdunko tunkeutumaan pieneen vessakoppiin kolmen muun kanssa. Vessassa käyntini aikana kukaan ei ollut karannut tai lähtenyt tutustumaan buffetin tarjontaan omin päin.
Katsomoon siirryttäessä ipanat seurasi kuin ankkaemoa eikä minun tarvinnut kävellä pää sivuttain, että voin skannata, kuka lähtee itään ja kuka länteen. Esityksen aikana syliin ei pyrkinyt enää kolmea samaan aikaan. Itse asiassa syliin ei pyrkinyt kukaan. Se oli vähän turhan haikeaa. Kukaan ei kiipeillyt mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. No, paitsi teatterin jälkeen kerran, mut sitä ei ees lasketa.
Väliajalla tavoitettiin ystävä ja hänen jälkikasvu. Montaa järkevää sanaa ei edelleenkään ehtinyt vaihtaa, tai kun yritin, sain napakan nipistyksen käsivarteen. Seurasi tiukka keskustelu, miten puheenvuoroa pyydetään, mutta homma jatkui eikä lapsi mennyt lukkoon. Ei ollut sellainen olo, et oli suorittamassa tehtävää ja skannaamassa seuraavaa mahdollista uhkaa, joka suistaisi junan raiteilta. Meteliä ja ihmisiä oli, se ei vienyt ketään lapsista sekasortoon. Odottavan aika oli edelleen pitkä, mutta puhuttavissa.
Esityksen jälkeen ei tullut yhtään täysin tonuksetonsa lasta kannettavaksi tai täysin hallitsemattomia tunteita. Kaikki oli varsin hyvällä mielellä. Kaikki nappasi omat kevättakkinsa. Tuntui ihan laittoman helpolta eteissuoritukselta ja lähdöltä. Suojatien jälkeen heipattiin kaverit ja lapset menivät omin päin autoon. Minun tehtäväksi jäi jaella vesipullot ja välipalat.
Ennen tämä olisi ollut ihan maksimipuuhat päivälle, mutta nyt ei ollut isokaan juttu lähteä vielä sukulaissynttärijuhliin. Matkalla juteltiin teatterista ja kesälomatoiveista. Vielä tovi sitten tällaisen päivän läpivienti olisi tuntunut kuin olisi suuronnettomuuden operatiivinen johtaja, mutta nyt tuntui, että mulla oli vapaapäivä, josta en todellakaan tarvitse vapaapäivää.
Illalla onneks kaikki tuli tuttuun ja turvalliseen tyyliin kainaloon. Hitsit miten rakastankaan heitä. Olen valmis kaikkiin maailman seikkailuihin heidän kanssaan.
