Onnenhetkiä

Onni löytyy arjesta, mutta mitä se tarkoittaa. Minulle se on:

Kun aamulla kaikilla on tukka pystyssä, iho lämmin ja toisen sylissä haluaa viipyä vielä ihan vähän. Aamut, kun lopulta löytyy oikeantuntuiset sukat. Kysymys tarvitseeko villapukua ja riitääkö iltapäivällä vain lippis ja lenkkarit. Kuistilla istuvat ihmisettaimet syömässä paahtoleipää.

Istun työhuoneella ja kohotan katseeni läppärin ruudulta. Fasaaniuros tulee kohti. Jää ikkunan alle pällistelemään, ihan kuin zoomailisi naaraiden perään. Aamulla juoksi oravat kilpaa toistensa perässä. Työhuoneessa on hyvä olla. Värikäs kukkatapetti muistuttaa siitä, miten sain onnistumisen riemua, kun tapetoin yksin elämäni ensimmäistä kertaa. Ylläni on kotitilani vanhat verhotangot ja vieressä roikkuu viime kesänä saamani rönsylilja, jonka eräs nainen halusi antaa kaupanpäälisenä. Se on todella rönsynnyt ja pistokkaista on istutettu monen monta uutta.

Työpöydän reunalle tuotu kahvi. Silitykset ja sanat siitä, miten tärkeä olen. Ihanaa, että saa tehdä töitä. Ihanaa että saa tehdä omien arvojen mukaisia töitä. Ihana tunne siitä, että tasapainossa on työ, oma-aika, perheaika ja parisuhdeaika.

Valmistaudun lähtöön. Lapset rötvää sohvalla Kaapoa katsoen. Yksi kohottaa katseensa ja hihkaisee minun näyttävän prinsessalta. Vastaan tulee puoliso, joka pysäyttää ja kertoo minun olevan upea ja ojentuu suukkoon.

Aikuisten vappujuhlintojen jälkeen menimme hakemaan lapsia. He olivat kaikki päiväunilla. Menin kurkistamaan, kun heräilyn ääniä kuului. Se ilme, kun odottaa hoitajiensa kasvoja, mutta näkeekin minut – sellainen kirkkaus ja lämpö kasvoilla, johon on mahdotonta olla vastaamatta. Kömmin lattianrajaan siskonpedille ja lapseni rutistaa minua kovaa. Ei niin, että sattuu, vaan niin jämäkästi ja niin lähelle kuin vain on mahdollista. Mietin onko kukaan koskaan rutistanut näin pitkään ja lujasti. Kuiskaa korvaan: ”Mulla on ollut ihan hirveän ikävä sua.”

Kuinka kuorin porkkanaa ja vien trampoliinin laidalle syötäväksi. Kuinka siirryn sisälle ikkunan taakse ja kurkistan, lensikö ne porkkanat olan yli tai pomppivatko ne suussa. Siellä istuvat, juttelevat ja nakertavat. Tulevat pyytämään toiset.

”Aurinko paistaa, voidaanko syödä ulkona”? Toiselle pilkon nakkeja ja toinen kysyy, voiko paahdettua sipulia ottaa viiden ruokalusikan jälkeen vielä lisää. Kolmas nauttii hodarinsa ilman nakkia ketsupilla. Viereisen syreenin silmut on vahvistuneet silmissä. Kohta niissä on kukat.

”Ihanaa kun mä pääsen illalla nukkumaan sun kainaloon.” Niin on lapseni, niin on.

Käteni loppuu usein kesken ja itkua ja ärtymystä on paljon. Mutta kun minä välillä en ryntää ensimmäisenä, lähestyykin sisarus huolestuneena kysymään mikä hätänä ja pyyhkii kyyneleen. Kuinka joskus halaus on niin hellä, että miettii miten se toisessa hetkessä niin väkivaltainen murjaisu on edes häneltä päässyt.

Pyörin pihalla ympyrää. Raparperin pienet alut puskee ylös. Viime vuonna rakentamaani kohopenkkiin lykkäsin kesällä pääsiäisnarsissit ja vielä viime viikolla en nähnyt niistä jälkeäkään. Nyt ne on puskeneet ylös ja odotan jännityksellä, tuleeko perunanarsissit ja ja persikan värinen isokukkainen narsissi yhtä upeina. Mitähän muuta tuikkasin kohopenkkiin viime kesänä. Pionia ja unikkoja. 30-vuotislahjaksi veljeltäni ja hänen kumppaniltaan saatu pensashortensia ei näytä kovin hyvävointiselta. Ehkä se kerää voimiaan. Ainakin minttu ja ruohosipuli on herännyt talviunilta.

Nostelen kiviä kottikärryyn. Alta paljastuu muurahaispesä. Lapset tulevat ihmettelemään ja yrittävät ottaa kipittäviä ahertajia käteen. Lopulta kaikki onnistuu ja melkein pidättelevät henkeä, kun seuraamme, minne he kiirehtivät.

Itse tehty palapeli. Itse keksitty leikki. Itse rakenettu maja ja lego-auto. Ensimmäinen etäisesti autoa ja ihmistä muistuttava hahmo. Meidän perhe. En saanut ensin selvää, mutta sain selvennyksen. Aivan, totta tosiaan. Lähes jokapäiväisen tuottelijaisuuden virrasta halusin säilyttää sen.

Voiko äidistä tulla isä? Entä isästä äiti? Miksei patjojen väliin voi mennä? Miksi ilmassa on sumua? Miksi toisia ärsyttää kun kysyy miksi? Kysymykset ei lopu. Odotin lasten ensimmäisiä kysymyksiä vanhempana niin pitkään, että en ole vieläkään ehtinyt kyllästyä kyltymättömään uteliaisuuteen. Pohjattoman kiinnostavaa saada paloja pienen ihmisen pään sisältä.

Iltasadun jälkeen köllötellessä pääsen kurkistamaan pienten sielunmaisemaan. Miten kurjat kokemukset on heijastelleet kiukkuina ja toisen kiusaamisena. Miten syvä huojennus, että hän uskoutui.

Pienet kädet ottavat pääni käsien väliin ja silittää ja katsoo silmillään syvälle sieluun. Hymyilen. Saan vastahymyn. Kerron, että hän on ihana ja rakas. Minäkin kuulemma olen. Yksi haluaa kainaloon, toinen haluaa sormen ja lopulta kolmannen käsi hakeutuu omaani. Tähän on päivän ja vuosien uuvuttaman kehon helppo nukahtaa.