Perhe

”Mitä me siellä sitten tehdään jossei siellä kuunnella tsukutsukutsuku-ääniä”, mies ihmetteli. Eka neuvola. Muisteltiin taas mitä saa syödä ja millaiset elintavat meiltä löytyy. Viime viikkojen ruokalistaa lainatakseni; ranskalaiset, pitsa, appelsiinimehu ja keksit. Eli siis ihan hyvä ruokavalio siis. Ensimmäisestä raskaudesta jäi tältä käynniltä mieleen terkkarin kommentti ”tiedätkös paljonko tuoremehussa on sokeripaloja”-kommentti, kun kerroin sen olevan juustosämpylöiden lisäksi ainoa tuote, joka menee alas.

Viikonloppuna olisi brunssi vanhojen koulukavereiden kanssa. Pitäisiköhän perua, kun pystyn syömään juustoa, salaattia ja leipää. No, onneksi en perunnut, ystävät tekee ihmeitä. Vaikka kanaa ja karjanpaistia kohden ei sanotte edes päivää niin kyllä mä santsaamassakin kävin. Selvispä siinä samalla, että meidän porukasta olenkin kolmas kun odottaa tälle vuodelle vauvaa. Vau, ihanaa! Niin erilaista kuin ensimmäistä odotellessani kenelläkään lähipiiristä ei ollut vielä tietoakaan vauvoista.

Helmikuu. Jessus mikä liskojen yö ja nyt on kuin jyrän alle olisi jäänyt. Tällä viikolla meillä oli ensimmäinen perhehoito, mutta tältä muijalta ei parisuhteen eteen paljon herunnut. Muutama jakso jotakin nordic noir-tyyppistä rikossarjaa ja kasilta nukkumaan. Ei puhettakaan, että jaksaisi osoittaa minkäänlaista kiinnostusta toista osapuolta kohtaan. Kuullostaa ihan unelmavaimolta?

Toisena ”vapaapäivänä” raahattiin minut hieman ehkä väkipakolla kasvitieteelliseen puutarahaan, jossa söin kunnon ruokaa mies muistiin. Lohikeittoa eikä edes oksettanut. Pieni päiväkävelykin tehtiin. Muutama sata metriä. Kurkkupastilleja meni edelleen rasiakaupalla.

Tässä vaiheessa ensimmäistä raskautta olin kirjoittanut ylös ainostaan sen, että appelsiinimehua kohtaan on tullut hullu himo. Se onkin jännä, että molemmissa raskauksissa sekä vichy että mehut on tullut osaksi ruokavaliotani ja ajatus ilman niitä on tuntunut lähes kestämättömältä.

Väsymys senkun pahentuu. Voiko enempää vielä nukkua? Voisi todellakin jossei olisi taaperoa, joka tuskin pysähtyy pikku kakkosta pidemmäksi aikaa. Aamuisin on pakko syödä heti jotain. Tarkoittaa siis dominokeksejä. Kurkku on ollut outo ja kutiseva, ei kuitenkaan kipeä. Nyt vitamiineja naamaan, ei tässä oo aikaa ja voimia sairastua.

Tästä se alamäki sitten alkoi. Koko viikon olen ollut niin väsynyt ettei mitään tolkkua. Päiväkotilaisen kotiin hakeminen, sille ruuan lautaselle saaminen ja yöpuulle on ollut työvoitto ja yhdessä olemme käyneet nukkumaan päät vastakkain 19.30, välillä aikaisemminkin. Ja ihan viimeistään 20. Olen ottanut tenavan kainalooni nukkumaan, koska nukuttaminen omaan sänkyyn on ollut liian haasteellinen tehtävä.

Tosi säännöllisesti pitää syödä ettei ala kuvottamaan. Lueskeskelin ja naureskelin nettipalstoja, jossa oli kertomuksia Domino-kekseistä ja appelsiinimehusta sängyn vieressä heti herätessä. No eipä mennyt aikaakaan, kun minä olin se, joka heitti huiviin aamulla ensimmäisenä puoli pakettia Dominoita. Tässä vaiheessa neitiä odottaessani treenasin vielä joka toinen päivä.

Halusin kuitenkin käydä vielä verikokeessa ennenkö koko työpaikkani saisi kuulla uusista tuulista. Halusin saada varmistuksen. Tuntui ettei omaan näkemäänsä ja tuntemuksiinsa pystynyt luottamaan.

Olo oli hehkuva. Aamulla 4.45 herätys ei tuntunut missään eikä aamupalan syömisestä tarvinnut huolehtia. Sali ja treeni kulki kuin unelma. Kroppa lämpesi hyvin ja olo oli voittamaton.

Kesekelle viikkoa oli iskeytynyt vapaapäivä, jota lähdin viettämään Helsinkiin tapaakseni muutaman ystäväni, joista toinen laittaisi vuoden vanhan letin kutakuinkin kuosiin. Olo oli kutkuttava. Ihana. Helsingin katuja pitkin kasassa loskaa oli kevyt kävellä. Matkalla takaisin katsoin, kun Maria Veitola oli yökylässä Jorma Uotisen luona. Jorma teki minuun vaikutuksen jollain uudella tavalla. 

Tein alkuviikosta ensimmäisen raskaustestin. Herranen aika, olenko tähän valmis. Olemmeko tähän valmiita. Ei olla. Ei ikinä ole.

Onko tässä kaksi viivaa? Taitaa olla? Vai onko ne sittenkin vaan mun pääni sisällä. Mulla on kyllä ihan sellanen olo, että oon raskaana. Mutta on ollut ennenkin sellanen olo. Mutta nyt on aamukahvi jäänyt kuppiin ja se jos joku on merkki. Lounaan jälkeistä kahvia ei voi ajatellakaan.

Loppuviikosts tein uuden testin ja johan oli toisenkin viivan väri tummempi. Mä oon siis raskaana. Apua, huomenna pitää kertoa esimiehelle. Miksi. Koska työssäni käytetään lääkkeitä, jotka saattavat olla sikiölle vaarallisia, joten minun pitää vaihtaa työpistettä. Siinä sivussahan sen sitten tietää koko työyhteisö. Tuntuu tosi kurjalta kertoa, koska kaikki on vielä niiiin alussa. Äiti ja iskä saa kyllä luvan vielä odottaa.

Tammikuu. Meidän piti lähteä viikonloppuna samana vuonna neidin kanssa syntyneiden downlapsien tapaamiseen Tampereelle. Alkuviikosta neiti kuitenkin sairastui kovaan flunssaan ja kuumeeseen, joka kesti melkein viikon. Harmitti ihan älyttömästi, sillä oltiin jo varattu hotelli ja odotettu koko perhe pientä maisemanvaihtoa. Lisäksi nämä olivat jo kolmannet vertaistapaamiskekkerit peräjälkeen, kun jouduimme perumaan neidin sairastumisen vuoksi.

Oma olo sen sijaan tuntui voittamattomalta. Sain ommeltua uudet kevätverhot ja heti tuli keväisempi olo. 

Tammikuu. Autuaan tietämättömänä, että jotakin ihmeellistä kehossani on tapahtumassa nautin talvisesta säästä. Pääsin jopa muutaman kerran yksikseni hiihtämään. 15 kilometriä taisi hujahtaa kerralla, niin kivaa oli, vaikka hieman tahmeaa lumi olikin. Lunta oli valtavasti ja lisää tuli. Oli ihana päästä taas Varsinais-Suomessakin hiihtämään.

Tammikuu. Uudenvuoden lupaukset tehty ja taas uudella tsempillä aloitettu vuosi. Enemmän unta, vähemmän ulkona syömistä, tervellisempää ruokaa, enemmän liikuntaa ja sitä rataa. Salille kömmin kellon pärähtäessä 4.45 ja olo oli hyvä. Väsytti, mutta ei kaatavalla tavalla.

Keskustelua oli käyty vuosi jos toinen. Emme todellakaan ole varmoja mihin olemme ryhtymässä, mutta päätämme silti uskaltaa. Ja mistä me tiedämme saammeko enää koskaan toista lasta? Ajatuksini perheenlisäyksestä käsittelin viime kesänä. Turhamaisuuden huipentumana haaveilin kevät- tai kesälapsesta, mutta haavat olivat vielä liian tuoreet. Yläpäässä, selvennettäköön. Lisää lapsia-asia jätettiin siis hautumaan.

Nyt jotekin tikitti kello sen suhteen, että jos jatkoa halutaan, olisi pikku hiljaa ruvettava hommiin. En kuitenkaan halunnut lapsia eri vuosikymmenillä, vaikka siitäkin omat etunsa saattaisi syntyä.

No, siitä se ajatus sitten lähti.

No mutta. Tuliko tämä ihan puskista? Jos niin, et taida seurata meitä somessa. Facebookista meidän löytää nimellä Elämän mittaisella matkalla ja Instagramista nimellä @elamanmittaisellamatkalla. Sivun oikeasta laidasta pääsee myös tykkäämään Facebook-sivusta ja sekä ihan yläpalkin oikeassa laidassa että ihan alhaalla on Facebookin ja Instagramin pienkuvakkeet, joiden kautta pääsee heti oikeaan osoitteeseen.

Niin. Elämän mittainen matka saa jatkoa tai oikeastaan uuden juonenkäänteen. Meidän neidistä tulee isosisko syksyllä. Huisin ihmeellistä ja me vanhemmat emme ainakaan vielä ymmärrä mitä meille on pian tapahtumassa. Koko perhe on kyllä elänyt koko tämän alkuvuoden kuin horroksessa, sen verran se on rankka koko sakille ollut.

Laitoin jo meidän neidin aikana ajatuksia kalenterin väliin. Niitä oloja, tuntemuksia, vitutukset ja onnenkuplat. Nyt olen laittanut ajatuksia vielä enemmän kokoon ja huomannut käyväni tätä raskautta läpi paljon sitä kautta, mitä juuri missäkin hetkessä tuntin ensimmäisen raskauden aikana ja verrannut siihen. Kaikki on toisin. Mikään ei ole enää ennallaan eikä vaaleanpunaista kuplaa ole olemassakaan. Höttöä luuloa siihen ettei mikään voisi koskaan mennä muulla tavalla kuin on itse pilvilinnojaan rakennellut. Jäljelle on jäänyt onnellisuus ja kiitollisuus siitä mitä on.

Raskauspäiväkirjoja on varmasti netti ja lehdet pullollaan, mutta miltä tuntuu odottaa seuraavaa lasta, kun ensimmäinen on todettu raskausaikana kehitysvammaiseksi. Sellaisia tarinoita en juuri ole päässyt lukemaan. Suosittu 47-palasta-blogin Agulla on myös esikoistyttö down-lapsi. Hän on kertonut puolisonsa kanssa ajatelleen heti ensimmäisen syntymän jälkeen, että mahdollisimman pian seuraava. Ihailen heidän rohkeuttaan ja ettei heillä ollut pelkoa tai huolia tulevia lapsia kohtaan. Itse en pystynyt samaistumaan kuitenkaan heihin ja siksikin koen tärkeäksi antaa myös toisen näkökulman odotusaikaan.

Olemme perheeni kanssa autuaan lomalla, mutta saatte luettavaksi lyhyempiä palasia, joita olen raskausviikkojen aikana kirjoittanut teille valmiiksi. Huomenna tulee ensimmäinen postaus ja siitä edespäin joka toinen päivä tulee eetteriin uusi raskausviikko niin että päästään niin sanotusti ajan tasalle.

Hyvää juhannusta ja onnellisia kesäpäiviä toivotellen.