2,5-vuotiaan kehitys (osa 1)
Lupasin Facebookin ja Instagramin (@elamanmittaisellamatkalla) puolella kertoa meidän eilisestä metsäretkestä Kaarinan Vaarniemeen, mutta se saa nyt luvan odottaa vuoroaan.
On aika tehdä tilannekatsaus alkaneeseen kevääseen. Tässä ollaan viime viikkoina miehen kanssa hämmästelty yhdessä miten iso ja pärjäävä pieni neiti meillä jo on. No, saattaisi monien vanhempien suusta päästä pieni tirskahdus, kun samanikäisiänsä vertailisi. Mutta eipä verrata, vaan kerron mitä täällä jo osataan ja mihin pystytään. Olen todella ylpeä siitä, missä tilanteessa nyt ollaan. Tuntuu, että vain hetki sitten meillä oli jatkuvasti kannettava, kädestä pitäen ohjattava ja melko kommunikoimaton minitaapero. Ja nyt, paljon uusia taitoja ja itsenäistymistä. Enkä tarkoita itsenäistymisellä sitä, että meiltä oltaisiin muuttamassa tai yksiin päiväkotiin lähtemässä.
Piti kasata kiva pieni tiivis paketti, mutta pienestä elämästä tulikin isosti asiaa. Jaan jutun kolmeen osaan ettei kenenkään leukapielet menisi pois sijoiltaan.
FYYSINEN KEHITYS
Tuntuu, että kävelemään oppimisesta on kulunut vähintään ikuisuus, vaikka vielä viime kesä kuljettiin kontaten ja taaperokäryllä jalat tikkusuorina holtittomasti kaahaten. Nyt ”juostaan” pallon perässä ja potkitaan sitä. Kiivetään matalien ja kapeidenkin esteiden päälle ja seistään ja tasapainoillaan siinä. Viime syksynä yritetty potkumopoilu on ottanut nyt tuulta purjeisiin ja sujuu vallan hienosti. Seuraavaksi meillä on agendana hankkia tulevalle kesälle potkupyörä.
Kävelymatkoja ollaan yritetty pikku hiljaa pidentää. Matka päiväkodista kotiin, joka on karkealta arviolta parisataa metriä, menee heittämällä. Muita mutkia matkaan sitten mahtuukin. Tien reunassa käveleminen, kädestä kiinni pitäminen, autojen katsominen tietä ylittäessä.
Temppuratoja meillä rakastetaan. Turussa oleva lasten liikunan ihmemaa on ihan paratiisi, vaikka emme sinne ole ehtineetkään kuin vasta kerran. Oman ihmemaan saa kyllä loihdittua kotiinkin. Sohvatyynyjä lattialle ja tasapainottelua niiden päällä. Tai kirjoja pitkin tepsuttelu. Kiipeäminen jakkaralle, tuolin alta ryömiminen. Myös kuperkeikkojen harjoittelu on hauskaa. Hän osaa mennä karhukävelyasentoon ja työntää pään käsien väliin. Minä sitten autan jaloista ja pyöräytän ympäri.
Matkimisella ollaan saatu harjoiteltua paljon uusia taitoja. Ihan lempparia on, kun aikuinen tekee edeltä ja hän suorittaa perässä. Varpailla kävely, tanssiliikkeitä, kieriminen, takaperin kävely… Pomppimistakin harjoitellaan, mutta varpaat on vielä liimautuneet lattiaan.
Mummulassa olevat renkaat ovat myös uusi ja innostava juttu. Ensin isommat serkut edeltä ja sitten halusi taaperokin. Hetken hän jaksoi niissä jo roikkuakin. Nyt kotona odottaa asennusta vailla valmiina terassille renkaat. Hyvää voimatreeniä. Puolapuut ovat myös neidin mieleen ja hän kiipeää niitä huimaa vauhtia. Alastulo olisikin vielä huimempaa, sillä hän saattaa monessa metrissä päästää kätensä irti luottaen jonkun ottavan kopin.
En malta odottaa metsien kuivumista, niin päästään viettämään aikaa enemmän sinne missä meillä on hyvä olla. Ja eipä ole paljon parempaa alustaa ja ympäristöä fysiikan ja mielikuvituksen kehittymiselle.
Hienomotoriset jutut on meillä vähän niin ja näin. Vesivärit, tussit ja sormivärit tuntuvat paremmilta suussa kuin paperilla. Muovailuvahan pyörittely ei myöskään ole jaksanut kiinostaa. Kesäksi ja lomaksi olenkin suunnitellut jättikokoista paperia, että päästään yhdessä taiteilemaan vähän värikylvyn tyyliin. Tarkoituksena on myös alkaa harjoittelemaan eri värien lokeroimista. Tyyliin punaiset toiseen kasaan, keltaiset toiseen kasaan. No, nyt mentiin jo hienomotoriikasta kognitiivisiin juttuihin. Palataas asiaan. Nuppipalapelit kaivetaan aina aika ajoin kaapista ja yhdessä tehden ne jaksavat välillä kiinnostaa. Onnistumiset ovat tuoneet motivaatiota. Oikeisiin paikkoihin hän ei vielä löydä palaa ilman osoittamista. Palikkalaatikkoon sen sijaan löytää paikkansa neliö ja kartio. Palapelit ovat olleet yksi esimerkki siitä, että ei suju vaikka kuinka treenataan. Palapelit hyllylle hetkeksi aikaa ja muutaman kuukauden päästä uusi yritys.
YMMÄRRYS JA TOIMINNANOHJAUS
Arki on parasta kuntoutusta sanotaan. Olen alkanut vasta nyt sisäistää sitä, joskin kehittymisen varaa itselläni edelleen on. Ei tarvita erillisiä jumppahetkiä, mutta mistä löytää voimaa ja aikaa tehdä taaperontahtisesti, kun itseltä hommat kävisivät kädenkäänteessä. Siivoaminen on yksi hyvä esimerkki. Jos on neiti kova sotkemaan, on hän vähintään yhtä kova siivoamaan, kun vain vetää oikeistä naruista. Vuolaat kehut siitä miten taitava ja reipas hän on. Toimii. Pyykkien laittaminen pesukoneeseen, pyykkipoikien irroitus kuivaustelineestä ja laittaminen omaan koriin, astioiden tyhjentäminen pesukoneesta, lelujen ja muiden tavaroiden järjestely luonnistuu yhdessä hienosti. Voimaakin on tullut jo sen verran, että sopivan kokoisia lelulaatikoita jaksetaan kantaa ja siirtää paikoilleen. Näitä tehdään yhdessä, mutta voin sanallisesti pyytää häneltä ja hän on yleensä tikkana paikalla auttamassa. Vaan onpa sitä joskus sellaistakin apua annettu, että paperirulla on tyhjennetty vessanpyttyyn, pyykkipojat tai neiti itse löytyy pesukoneesta tai penkillä tai pöydällä olevat tavarat löytävät tiensä lattialle.
Imurointi saa edelleen neidin niskavillat välillä pystyyn (ja muut vieraat kovat äänet, niin kun nyt kevätsäässä kuuluvat moottorisahat) ja luikitaan mieluusti syliin katsomaan, kun sohvatyynyjen pölypalloja hinkataan. Sen sijaan kuivauslasta ja rikkalapio on ihan pääliköitä ja niiden kanssa lanataan kotia päästä päähän. Lakanoita ei vedetä elämästä nautiskelijalta salaa. Ipana rakastaa keinua lakanoiden kyydissä, kun äiti ja isä keinuttaa. Ja kuka nyt ei, se oli ihan lempparia omastakin lapsuudesta.
Arkitohinoissa mukana oleminen tuntuu olevan kovin tärkeää muutenkin. Pitäisi päästä hellalle sekoittamaan ruokaa, keittämään kahvia ja petaamaan sänkyä. Olla siellä missä muutkin. Kuulua porukoihin. Miten oppia sietämään rapaa, joka roiskuu noin satatuhatta kertaa ennenkö lopputulos on priimaa? Siihen minulla ei ole vielä vastausta.
Yksi henkisesti itselleni kuormittavin tekijä on ollut se ettei neiti ymmärrä puhettani tai viittomiani. Nyt ollaan tilanteessa, jossa ei aina tarvitse välttämättä edes viittoa, kun neiti ymmärtää mikä on homman nimi ja mitä pitää tehdä. On esimerkiksi ihanaa, kun enää ei tarvitse mennä hakemaan eri kirjavaihtoehtoja mitä haluaisi lukea. Riittää kun sanoo, että luetaan ja käy hakemassa mieleinen kirja. Tai käsky käsien pesulle ymmärretään jos tahdotaan. Ja iltapuvun pukeminen kyllä ymmärretään liiankin hyvin. Nakuna ympäri taloa juokseminen kera hervottoman kikatuksen on vaan paljon kivempaa.
Pääasiassa meillä asuu perustyytyväinen ja huumorintajuinen pirkko. Osataan meillä kuitenkin äyskäröidäkin. Päiväkotipäivien jälkeinen väsymys näkyy ja häröilystä kiukustuva ja äänensä korottavalle mutsille kyllä loukkaannutaan ja rohkaisemalla myös itketään. Niin, kuinka nurinkurista on, että meidän neitiä täytyy rohkaista itkemään. Yleensä hävetessään tai pelätessään neiti kääntää vain päänsä sivuun, ei luo katsekontaktia ja suu vääntyy ruttuiseen mutruun ja pidättelee itkua. Olen ottanut syliin, rohkaissut häntä itkemään ja yrittänyt sanoittaa miksi hänestä tuntuu siltä. Ettei itkemisessä ole mitään pahaa ja on ihan normaalia pahoittaa mielensä jos komennetaan kovasti. Nyt kun meillä pahoitetaan mieli, pelätään tai loukkaannutaan, itketään hieman herkemmin. Ja siitä olen äärettömän onnellinen. Hän osaa viestittää ympäristölleen ahdingostaan.
Itkujen ja naurujen keskelle toivotan kaikille perustyytyväistä alkanutta viikkoa!
– Päivi
